<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?>


<rss version="2.0"
  xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/"
  xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/"
  xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom"
  xmlns:sy="http://purl.org/rss/1.0/modules/syndication/"
  xmlns:media="http://search.yahoo.com/mrss/"
  >

<channel>
  <title>Nuorgam — U2</title>
  <atom:link href="https://www.nrgm.fi/artisti/u2/feed/" rel="self" type="application/rss+xml" />
  <link>https://www.nrgm.fi</link>
  <description>Verkkomedia, jossa rakkaus musiikkia kohtaan kukoistaa ja voi hyvin.</description>
  <lastBuildDate>Wed, 18 Mar 2026 13:17:32 +0000</lastBuildDate>
  <language>fi</language>
  <sy:updatePeriod>hourly</sy:updatePeriod>
  <sy:updateFrequency>1</sy:updateFrequency>
  <generator>https://wordpress.org/?v=6.9.4</generator>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/l/a/n/lanoiswynonajpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/l/a/n/lanoiswynonajpg-500x500-non.jpg" />
    <title>For the beauty of delay – 5 syytä rakastaa Daniel Lanoisia</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/for-the-beauty-of-delay-5-syyta-rakastaa-daniel-lanoisia/</link>
    <pubDate>Mon, 10 Dec 2012 09:30:49 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=37829</guid>
    <description><![CDATA[1980-luvulla tuottajasta tuli brändi tai filtteri, jonka artisti saattoi ostaa päivittääkseen soundiaan. Keneenkään tämä ei päde yhtä paljon kuin Daniel Lanoisiin, Jean Ramsay kirjoittaa.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img fetchpriority="high" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-37830" class="size-full wp-image-37830" title="DanielLanois" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/12/DanielLanois.jpg" alt="Tuokaa mulle Emmylou, tuokaa Bono, homma kyllä hoituu!" width="600" height="368" /></a><p id="caption-attachment-37830" class="wp-caption-text">Tuokaa mulle Emmylou, tuokaa Bono, homma kyllä hoituu!</p>
<p>Tuottaja, populaarimusiikin mystisin hahmo. Aina <strong>John Hammondin</strong> ajoista asti on tarvittu levy-yhtiöiden talousosaston ja taiteilijioiden huurupäisimpien visioiden välille puskuriksi hahmoja, joiden bisnesmiehen silmän takaa pilkottaa taitelijan sielu ja muusikon korvat.</p>
<p><strong>Phil Spector</strong> ja <strong>Brian Wilson</strong> tekivät popista sinfonisen taidemuodon ja<strong> George Martin</strong> näytti <strong>The Beatlesille</strong> Abbey Roadin mahdollisuudet, mutta 1980- ja 1990-luvuille tultaessa joka tuottajalle <strong>Trevor Hornista</strong> <strong>Mitchell Froomiin</strong> tuntui olevan tärkeimpää luoda oma soundi, josta tämä oli heti helposti tunnistettavissa.</p>
<p>Tuottajasta tuli brändi tai filtteri, jonka artisti saattoi ostaa päivittääkseen soundiaan.</p>
<p>Keneenkään tämä ei päde yhtä paljon kuin Daniel Lanoisiin.</p>
<p>Kanadalaissyntyinen Lanois (s. 1941) loi 1980-luvulla soundin, jota ovat enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi lainailleet popin ja rockin suuret nimet aina <strong>Bob Dylanista Neil Youngiin</strong> ja <strong>Peter Gabrielista Emmylou Harrisiin</strong>, puhumattakaan yhtyeistä, kuten <strong>U2</strong> ja <strong>Neville Brothers</strong>, joista olet kuullut pitkälti Lanoisin ansiosta.</p>
<p>Mikä on muodikasta yhdellä viikolla on epämuodikasta seuraavalla, sen Lanois sai oppia 1990-luvun loppupuolella. Lanoisin viipyilevä, kaikuihin ja tilaa korostaviin efekteihin nojaava soundi kääntyi jossain vaiheessa häntä itseään vastaan: kaikkien hänen tuottamiensa artistien levyjen sanottiin pidemmän päälle kuulostavan samalta.</p>
<p>Toisen Bob Dylanin kanssa tehdyn levyn (<em>Time Out of Mind</em>, 1997) ja jälkijunassa soundinsa päivittäneen Emmylou Harrisin jälkeen Lanois tuntui vetäytyvän parrasvaloista. Viimeiseksi suureksi kultakauden Lanois-levyksi jäi<strong> Willie Nelsonin</strong> <em>Teatro</em> (1998).</p>
<p>New Orleansin rikkaasta musiikkiperimästä ammentaneen <em>Acadiesta</em> (1991) eteenpäin Lanois panosti muiden projektiensa ohella omaan soolouraansa, mutta kakkoslevyn <em>For The Beauty of Wynonan</em> (1993) jälkeen hän piti kymmenen vuoden tauon, jonka aikana ilmestyi vain soundtrackeja ja livelevy <em>Cool Water</em>. Vuonna 2003 ilmestynyt, kehuttu <em>Shine</em> rikkoi hetkeksi hiljaisuuden.</p>
<p>2000-luvulla hän on ylittänyt uutiskynnyksen lähinnä tuottamalla <strong>Killers</strong>-nokkamies <strong>Brandon Flowersin</strong> debyytin <em>Flamingo</em> (2010) ja tuomalla huomattavasti lisää botnea Neil Youngin soololevylle <em>Le Noise</em>. Siinä missä ensimmäinen on loogista jatkumoa Flowersin kasari-tripille (ja poiki tuottajanpestin myös emoyhtyeen viimeisimmälle levylle <em>Battle Bornille</em>, 2012), on jälkimmäisessä havaittavissa jonkinlaista halua uusiutua.</p>
<p>Viime vuosikymmenellä Lanois onkin tavallaan keskittynyt romuttamaan soundiaan ja etsimään sirpaleiden joukosta alkuperäisiä siemeniä (uransa alkupäästä löytyvien <strong>Brian Enon</strong> levyjen kaltainen instrumentaalilevy <em>Belladonna)</em> ja integroimaan itsensä pysyvään bändisoundiin (<em>Black Dub,</em> 2010).</p>
<p>Omaan taiteelliseen peiliinsä Lanois on katsonut parhaiten itsestään ja taiteestaan tekemässä dokumenttielokuvassa <a href="http://www.youtube.com/watch?v=0lvSb0YvA6k">Here Is What Is</a>.</p>
<p>Tiistaisen Tavastian-keikan kannalta on aiheellista kerrata pari Lanoisin uran huippuhetkeä, jotka tekivät hänestä sen mitä hän on.</p>
<h2>#5 U2</h2>
<p><img decoding="async" class="aligncenter size-medium wp-image-37831" title="LanoisU2" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/12/LanoisU2-460x460.jpg" alt="For the beauty of delay – 5 syytä rakastaa Daniel Lanoisia" width="460" height="460" /></a><br />
<strong>Levy: The Unforgettable Fire (1984)<br />
Kappale: The Unforgettable Fire</strong></p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=s_rBqCxj3gU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/s_rBqCxj3gU</a></p>
<p>Työskenneltyään Brian Enon äänimiehenä tämän levyillä <em>Ambient 4/On Land</em> (1982) ja <em>Apollo: Atmospheres and Soundtracks</em> (1983) Lanois kuului siinä määrin Enon tiimiin, että otti nuoren miehen mukaan lähtiessään työstämään lupaavan irlantilaisbändin soundia ja poistamaan siitä itseriittoista ja itseensätukehtunutta vakavuutta ja tukkoisuutta.</p>
<p>Merkityksellinen lokaatio oli tyhjillään oleva Danesmoten kartano Rathfarnhamissa Irlannissa. Yhtye palasi rikospaikalle rikoskumppaneineen seuraavan levynsä eli<em> Joshua Treen</em> aikoihin, mutta lähes kaikki suuren läpimurron siemenet kylvettiin jo edellisen projektin aikana.</p>
<p>“Lanois the engineer-musician was crucial to the translation of ideas into sounds”, kirjoittaa<strong> Eamon Dunphy</strong> kirjassaan <em>The Unforgettable Fire: The Story of U2</em> (Viking, 1987), mikä on sama kuin sanoisi, että pyörä pyörii, koska se on pyöreä.</p>
<p>Lanoisin status tällä nimenomaisella kappaleella on rikkoa <strong>Edgen</strong> tikuttava kitarasoundi, ja säilyttää siitä oikeastaan vaan delayn kaiut ja huiluäänet. Edge onkin sanonut haastattelussa, että kun yhtye lähti kiertueelle, joutui hän menemään levykauppaan ja ostamaan levyn opetellakseen omat osuutensa.</p>
<p>Kappaleen dynamo onkin pitkälti <strong>Larry Mullen Jr:n</strong> hieman epäkesko komppi, joka nykii hermostuneesti eteenpäin <strong>Adam Claytonin</strong> haaveillessa reggaesta taustalla. Eno ja Lanois lisäilevät Mullenin komppin staccattomaisia nuotteja koskettimilla.</p>
<p>Lopun jousikvartetti viimeistelee illuusion: tämä on modernia kamarimusiikkia.</p>
<p>Lanoisin suurin ansio tällä levyllä on lukita U2 tilaan, jossa se loputtoman nyrkinheristelyn asemesta kääntyy syvään, miltei joyceaaniseen introspektioon ja sisäiseen monologiin (<a href="http://www.youtube.com/watch?v=Ak4g8ubC3WY">fantastinen Elvis Presley &amp; America</a>), minkä ansiosta yhtye löysi sisältään jäätyneitä erämaita, pölyisiä kirkkoja, gospelin mustavalkoisen surun ja kantrimusiikin itsensä hengiltä ryypänneen haamun.</p>
<p>Yhtye palasi Enon ja Lanoisin huomaan klassikollaan<em> Achtung Baby</em> (1992) ja flopilla <em>No Line on the Horizon</em> (2009).</p>
<h2>#4 Bob Dylan</h2>
<p><img decoding="async" class="aligncenter size-medium wp-image-37832" title="LanoisDylan" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/12/LanoisDylan-460x460.jpg" alt="For the beauty of delay – 5 syytä rakastaa Daniel Lanoisia" width="460" height="460" /></a><br />
<strong>Levy: Oh Mercy (1989)</strong><br />
<strong>Kappale: The Man in the Long Black Coat</strong></p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=IFGFcJsxXlU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/IFGFcJsxXlU</a></p>
<p>Bono suositteli Lanoisia Dylanille. Tällaista oli hullu 1980-luku, märkäkorvat opastivat jättiläisiä.</p>
<p>Ja Bob vielä kuunteli.</p>
<p>“We hit it off. We had an understanding of what music was all about. It was thrilling to run into Daniel because he&#8217;s a very competent musician and he knows how to record with modern facilities&#8230; He managed to get my stage voice, something that other people working with me were never quite able to achieve”, analysoi Dylan <strong>Paul Williamsin</strong> kirjassa <em>Bob Dylan: Performing Artist, 1986–1990 &amp; Beyond</em> (Omnibus, 2004)</p>
<p>Dylan etsi Lanoisin käsiinsä ja pamahti kiertueellaan New Orleansiin, jossa Lanois äänitti paikallisen legendan Neville Brothersin hetkeksi suuren yleisön tietoisuuteen nostanutta hittilevyä <em>Yellow Moon</em> (1989). Dylan ihastui Lanoisin prosessiin. Töitä tehtiin Studio on the Move -nimisessä tilassa (“It&#8217;s more a state of mind than a specific adress”, on Lanois itse kommentoinut), mikä käytännössä tarkoitti, että Lanois hoiti kaiken: vuokrasi atmosfäärisen tilan ja kokosi sinne oman tiiminsä äänimiehiä ja muusikoita. <em></em></p>
<p><em>Yellow Moon</em> äänitettiin asunnossa EMLAH Courtissa, St. Charles Avenuella New Orleansissa, ja siellä myös <em>Oh Mercyn</em> sessiot alkoivat.</p>
<p>Dylan on myöhemmin kritisoinut Lanoisin menetelmiä, mutta ääni muuttui kellossa viimeistään, kun levy alkoi saada myönteisiä arvioita. Lanoisn mukaan Dylanin kriittisyys johtui pitkälti siitä, että Bob oli tottunut työskentelemään studiossa bändin kanssa, ikään kuin piiloutumaan sen taakse, sälyttäen osan vastuusta näkymättömille muusikoille.</p>
<p>Lanois laittoi Dylanin töihin. Miehet istuivat vastakkain ja soittivat kitaraa. Lanoisin silloisen filosofian kannalta oli tärkeitä saada kuvan keskialue (eli Dylanin ääni) fokukseen, ja täyttää loput myöhemmin.</p>
<p>Sessiot siirtyivät isoon siniseen taloon 1305 Soniat Streetillä New Orleansissa, jossa levyn kenties vaikuttavin kappale syntyi.</p>
<p>Prosessi näkyy läpi sen halkeamista. Lanois ja hänen luotto-äänimiehensä<strong> Malcolm Burn</strong> värittävät Dylanin sanoilla maalaama maisemaa. Kun Dylan laulaa “crickets are chirping”, on kuulija kuullut heinäsirkkoja ääniraidalla jo hetken aiemmin. Tremoloitu resonaattorikitara väreilee kuin helle tai kuume, korostaa pahanenteistä tunnelmaa. Dylanin kenties kautta aikain hienoin huuliharppubreikki halkaisee painajaismaisen maiseman kuin stiletti.</p>
<p>Dylan palasi Lanoisin huomaan levyllä myöhäisklassikollaan <em>Time Out of Mind</em> (1997) ja sai siitä Grammy-palkinnon.</p>
<h2>#3 Emmylou Harris</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-medium wp-image-37833" title="LanoisEmmylou" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/12/LanoisEmmylou-460x458.jpg" alt="For the beauty of delay – 5 syytä rakastaa Daniel Lanoisia" width="460" height="458" /></a><br />
<strong>Levy: Wrecking Ball (1995)</strong><br />
<strong>Kappale: Goodbye</strong></p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=OomaNxkY-KY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/OomaNxkY-KY</a></p>
<p><em>Wrecking Ball</em> äänitettiin Lanoisin tarinan varsinaisella pääkallopaikalla, Kingsway-studiolla New Orleansissa. Tämä 1860-luvulla rakennettu vanha italialaistyylinen huvila on tyypillisintä New Orleansia valurautaverantoineen, ja ehdottomasti yksi 1990-luvun tärkeimpiä osoitteita. Siellä on äänitetty muun muassa <strong>R.E.M:in</strong> <em>Automatic For The People</em> ja <strong>Blind Melonin</strong> <em>Soup.</em></p>
<p>Talo oli toki myös Lanoisin koti, joten hän tunsi tilan kuin omat taskunsa. Harris kuvailee taloa eräänlaisena muusikon taivaana: joka puolella on toinen toistaan kiinnostavampia instrumentteja ja mielenkiintoisimpia huoneita. Levyn sessioista tehdyllä dokumentilla näkyy Lanoisin prosessin ulkomusiikillinen ulottuvuus, jota muut tuottajat imitoivat niin paljon, että siitä tuli miltei klisee. Tiedättehän: vanha viktoriaaninen talo, paljon isoja puisia huonekaluja ja isoja divaaneja, kynttilöitä kaikkialla. Suitsukkeet miltei haistaa tänne asti.</p>
<p>Musiikillisella puolella Lanois ja Burn olivat kenties vielä nerokkaampia. Valittuaan ensin pöyristyttävän upean nipun kappaleita Harrisille, he saivat neronleimauksen ja kutsuivat kappaleiden kirjoittajat studioon äänitysten ajaksi aina, jos mahdollista.</p>
<p>Vastikään vankilasta ja katkaisuhoidosta päässeen <strong>Steve Earlen</strong> kohdalla tulokset olivat huikaisevia. Earlen uran ehkä kipein ja tuskaisin kappale, <em>Goodbye</em>, kuvaa sitä pohjatonta surua, kun ei edes pysty muistamaan sanoiko rakkaalleen hyvästit viimeisellä kerralla, kun tämän näki.</p>
<p>Kappale oli Earlen testamentti omalle aineidenkäytölleen ja sekoilulleen. Harrisin ja Earlen pitkä yhteinen historia kuuluu molemminpuolisena kunnioituksena esityksen jokaisessa sekunnissa.</p>
<p>Viimeisin silaus Lanoisin velhon kykyihin oli tajuta laittaa Earle soittamaan kappaleen näennäisen yksinkertainen kitarakuvio ja kaiuttaa se jälkituotannossa katedraalien kokoiseksi resonaatioiden holvikirkoksi, jonka Harrisin enkelinääni täyttää kuin auringonvalo ensimmäisenä aamuna, jonka entinen narkki näkee selvinpäin.</p>
<p>Yksi 1990-luvun populaarimusiikin huikeimmista hetkistä.</p>
<h2>#2 Neil Young</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-medium wp-image-37834" title="LanoisYoung" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/12/LanoisYoung-460x417.jpg" alt="For the beauty of delay – 5 syytä rakastaa Daniel Lanoisia" width="460" height="417" /></a><br />
<strong>Levy: Le Noise (2010)</strong><br />
<strong>Kappale: Walk With Me</strong></p>
<p>Annetaan Neilin kertoa itse:</p>
<blockquote><p>“Vuonna 2010 päätin tehdä levyn Daniel Lanoisin kanssa. Olin aina pitänyt Danielia mielenkiintoisena ja luovana persoonana, joten soitin hänelle ja pyysin häntä tuottamaan uuden levyni. Kokoonnuimme Lanoisin talolle Los Angelesin Silver Lakeen ja ryhdyimme hommiin. Järjestelyt tekivät minuun vaikutuksen. Daniel oli pannut kuntoon muutaman huoneen soittamista varten, laittanut kamat paikoilleen ja asettanut esille jopa soittimia, joita voisin kokeilla.</p>
<p>Pidin matalasta soundista, jonka Dan taikoi esiin bassokielistäni. Hänellä tosiaan oli ideoita, joita en ollut kokeillut aiemmin. Jatkoimme parin kuunkierron [Young halusi äänittää levyä vain kasvavan ja täydenkuun aikana, koska oli huomamnut jo varhain, että “monet parhaista levytyksistäni on tehty täydekuun aikana – toim. huom.] ajan, ja sitten lähdin tien päälle. Tein soolokeikkoja käyttäen efektilaitteita, joita Dan ja Mark [Howard, Lanoisin äänitysteknikko] olivat rakentaneet kitaroitani varten.</p>
<p>Dan ja Mark tekivät hyvää jälkeä. Ratkaisut olivat luovia, ja soundista alkoi kehittyä hyvin ainutlaatuinen. Levy oli sekoitus sähköisiä ja akustisia sooloesityksiä ja jälkiäänityksiä. Nimesin albumin Le Noiseksi Danin mukaan. Se on kanadanranskalainen sanaleikki: englantilainen saattaisi lausua Danin nimen &#8217;Lanois&#8217;.”</p>
<p>– Neil Young: Muistelmat (Like, 2012)</p></blockquote>
<h2>#1 Daniel Lanois</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-medium wp-image-37835" title="LanoisWynona" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/12/LanoisWynona-460x455.jpg" alt="For the beauty of delay – 5 syytä rakastaa Daniel Lanoisia" width="460" height="455" /></a><br />
<strong>Levy: For The Beauty of Wynona (1993)</strong><br />
<strong>Kappale: The Collection of Marie Claire</strong></p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=ODXMkNgpXDk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ODXMkNgpXDk</a></p>
<p>Kaikkien tuottamiensa artistien takaa paljastuu mies, joka olisi oikeudenmukaisessa maailmassa yhtä suuri tähti kuin kaikki ne itsensä umpikujaan ajaneet ja ummikot, jotka tämä on kätilöinyt maailmaan. Kun kuuntelee Lanoisin sooloja Emmylou Harrisin <em>Goodbyellä</em>, tajuaa mistä Edgen klassinen kitarasoundi todella tulee.</p>
<p>Hyvä renki on usein kuitenkin huono isäntä. Lanoiisn oma musiikki on ehkä liian sisäinpäinkääntynyttä ja kummallista tavalliselle kuuntelijalle, ja häneltä ehkä puuttuu se viimeinen bravado, jolla todella lyödään läpi.</p>
<p>Mielenkiintoisinta Lanoisin omassa musiikissa on hänen oman kulttuuriperimänsä tiedostaminen. Kappaleissa risteilee usein englantia ja ranskaa sekaisin, ja niiden välissä myös musiikillinen maisema kantaa piirteitä kummastakin kulttuurista. Se, mikä debyytillä <em>Acadie</em> tuntuu hieman päälleliimatulta (Lanois on yhtä paljon cajun kuin <strong>Andy McCoy</strong> on mustalainen), on tällä kakkoslevyn avainraidalla osunut paljon lähemmäs maalia.</p>
<p>Labradorin niemimaan kalastajan rakkaudentunnustus montrealilaiselle kaupunkilaistytölle on samaan aikaan kirous ja rukous, yhteen puristettujen huulien välistä hiljaa mutistu omakuva. Pahanenteisyys loistaa jälleen halkeamista, aivan kuin Dylanin <em>Man in The Long Black Coatilla.</em></p>
<h2>BONUS!</h2>
<p>Dokumentti Emmylou Harrisin <em>Wrecking Ballin</em> äänityksistä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=_ssuxdnGAWI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/_ssuxdnGAWI</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/u/2/9/u291jpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/u/2/9/u291jpg-500x500-non.jpg" />
    <title>#3 U2 – One</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/3-u2-one/</link>
    <pubDate>Tue, 28 Aug 2012 06:30:23 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=31049</guid>
    <description><![CDATA[U2 kauneimmassa balladissa rakkaus ja seinähullu masokismi kytkeytyvät yhteen kuin kissanhännät Disney-piirretyssä.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-33212" class="size-full wp-image-33212" title="U291" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/08/U291.jpg" alt="U2 otti Achtung Babylla uransa suurimman riskin." width="660" height="662" /></a><p id="caption-attachment-33212" class="wp-caption-text">U2 otti Achtung Babylla uransa suurimman riskin.</p>
<p>Älkää edes yrittäkö tarjota mitään U2:n vuoden 1995 jälkeen tekemää minulle kuunneltavaksi. Kannan mustekynää mukanani, koska</p>
<ul>
<li>teen muistiinpanoja</li>
<li>olen varautunut siihen, että joudun ehkä puhkaisemaan tärykalvoni <strong>Bonon</strong> ujelluksen takia.</li>
</ul>
<p>Ja tässä kyseisessä kappaleessa tyyppi kaiken lisäksi utelee, josko keskustelukumppani kulkee itseriittoisessa messiasviitassa. Bono Bono Bono, kuka sitä Jeesusta oikein leikkiikään?</p>
<p>Ei tällä kertaa. <em>One</em> on U2:n nöyrimpiä kappaleita, vailla turhaa leivän- tai kalanjakamisobsessiota. Halleluja. Ja miettikää toki tätäkin: Bono kuulostaa varsin nöyrältä. Ei kovinkaan tyypillistä stadionpaatoksen epäviralliselta maailmanmestarilta.</p>
<p><em>Achtung Baby</em> oli käsittämättömän kokoinen riski maailman isoimmalta bändiltä, ja kekseliäimpiä tyylinuudistuksia mitä viimeisen parinkymmenen vuoden aikana on nähty. 1980-luvun lopussa julkaistun<em> Rattle and Humin</em> väsynyt amerikanpalvonta on useamman valovuoden päässä <em>Achtung Babyn</em> teksturoiduista iskusävelmistä.</p>
<p>Virkeän äänimaailman alla on kuitenkin U2:n synkin levy, ja jos maailmansyleily olikin vain muutaman vuoden päässä, täällä vastaan tulee yksilötason ongelma toisensa jälkeen. <em>Until the End of the Worldissa</em> Bono ei voisi vähempää välittää pettämänsä rakastetun maailmanlopun meiningeistä. <em>Who&#8217;s Gonna Ride Your Wild Horses</em> on manipulaattorin rakkauspäiväkirjan salakavala viimeinen sivu. Ja sitten <em>One</em>, se kappale, jossa Bono on polttanut näppinsä paljon vähemmän areenavalmiilla tavalla kuin vaikkapa <em>With or Without Youssa.</em></p>
<p>Taustatarina on sekin hankala. Berliiniin pesiytyneet irlantilaiset meinasivat hajota levytyssessioiden aikana, kun Herra B ja <strong>The Edge</strong> tahtoivat uudistaa menneiden vuosien mielestään epäsopivaksi käyneen äänimaailman, ja <strong>Adam Claytonin</strong> ja <strong>Larry Mullenin</strong> humppapumppu taas väitti ongelman piilevän kappaleiden laadussa. Lopulta valokeiloja lähempänä viihtyvä ja ensin mainittu tiimi voitti.</p>
<p>Yksi erityisen hankala äänityssessio pelasti kertomusten mukaan koko bändin. Tuolloin The Edge heitti neljän soinnun sulavan kitarakuvion, joka herätti kaikkien mielenkiinnon. Siitä syntyi <em>One</em>, pitkään aikaan ensimmäinen kappale, josta koko yhtye piti.</p>
<p>Kaikki eivät olleet samaa mieltä. Tuottajan tuolissa istuskellut kuuluisuus totesikin seuraavaa: ”Kappaleet ovat todella hyviä. Inhoan vain yhtä kappaletta: <em>Onea</em>.”<br />
<strong>Brian Enon</strong> ja yhtyeen välinen kemia oli koetuksella kappaletta miksatessa, ja <em>One</em> koki muutoksia vielä viimeisenä studioyönä.</p>
<p>Musiikillisesti lopputulos on nimensä mukaisesti yhtä. Sen kevyet muutokset tuntuvat yhtä aikaa loppuun asti hiotuilta ilman että melodia kärsii. Uuden säkeistön alkaessa lisätään uusi elementti toisensa jälkeen – helppoa matematiikkaa siis. Kaikkien soittajien rooli on demokraattisen tasa-arvoinen: vain lopussa The Edge saa soolonsa, mutta sekään ei sisällä neljää nuottia enempää.</p>
<p>Viestiltään se on sitäkin pirstaloituneempi, ja sen henkilöhahmot ovat lämpimissä väleissä vain, jos vertailukohtana toimivat kuningaskobra ja mungo. Mille ihmeen kumppanille Bono tässä laulaa?</p>
<p>Syvempi vilkaisu tekstiin paljastaa syvällisen ambivalenssin, täynnä syytöksiä ja vastuunpakoa. Alkusanat ovat vasta arkaluontoisen tilanteen raamit, itse kuva on täysin puuroutunut. Ensimmäinen syytös suuntautuu kohti tuntematonta, mutta pian selviääkin, että nyt on taidettu riiustella hieman väärässä seurassa. Onko Bono sika? Tutkitaanpa asian kaikki puolet.</p>
<blockquote><p>”Is it getting better?<br />
Or do you feel the same?<br />
Will it make it easier on you now<br />
you got someone to blame?”</p></blockquote>
<p>Petetyn raivo lyödään maahan häikäilemättömästi heti seuraavassa puheenvuorossa. Oma vastuunkanto ei tunnu olevan iso prioriteetti, mutta tuo toinen saisi luvan hävetä. Kardiovaskulaarinen paneelikeskustelu helvetistä!</p>
<blockquote><p>”Did I disappoint you?<br />
Or leave a bad taste in your mouth?<br />
You act like you never had love<br />
And you want me to go without<br />
Well it&#8217;s too late<br />
Tonight<br />
To drag the past out into the light”</p></blockquote>
<p>Nii-in. ”Ahdistaa, olenko epäkelpo? Odotapas hetki, onhan sinussakin vikaa: älä sinä siinä syyttele vaan päästä irti menneestä. En pyydä anteeksi, älä hulluja puhu.”</p>
<p>Nyt satutettu laulajamme saa vuoronsa olla ilkeä. Lopulta kummatkin osapuolet pääsevät kantamaan toisiaan, muistoineen ja virheineen. Se, onko kyseessä velvollisuus vai pelkkä pistelevä muisto, josta ei pääse ehkä koskaan irti, jää auki. Rakkaus ja seinähullu masokismi kytkeytyvät yhteen kuin kissanhännät Disney-piirretyssä.</p>
<blockquote><p>”You say<br />
Love is the temple<br />
Love, the higher law<br />
You ask me to enter<br />
But then you make me crawl<br />
And I can&#8217;t be holding on<br />
To what you got<br />
When all you got is hurt”</p></blockquote>
<p>Osapuolten tuodessa esille toisistaan kaikkein huonoimmat puolet ei ole mitään syytä enää jatkaa. Viha lausuu pistävät loppusanat lemmen aloittamalle lauseelle, eivätkä lopun laajemmat näkökulmat toisten tukemisesta tule lohduttamaan jo valmiiksi sulkeutunutta kumppania. Pakko siis päästää irti.</p>
<p><em>Onesta</em> on tehty huomattavan paljon erilaisia tulkintoja. Sen ensijulkaisu tribuuttisinglenä toi tietenkin AIDSin aiheeksi. Occamin partaterän suosijoille todettakoon, että olette oikeassa. Yksinkertaisin selitys on suotavin: The Edge sanoo kappaleen olevan kuvaus ilkeästä ja hankalasta erosta.</p>
<blockquote><p>”We&#8217;re one, but we&#8217;re not the same”</p></blockquote>
<p>Yhtä? Bono, älä nyt viitsi. Pystyn haistamaan tuoreen pikaliiman tänne asti, et sinä ehjä ole, eikä tuo tarinasipariskuntakaan. Mutta onneksi teitte yhtyeenne ehkäpä parhaan ja ainakin monille rakkaimman balladinne. Rakastavaisten taistelun kuvaaminen tällä tavalla kuulostaa paljon paremmalta kuin vasten seinää heitetyn leivänpaahtimen kolina, vaikka kumpikin kertovat suunnilleen saman tarinan. Kyllä se siitä, paljon on kalaa meressä.</p>
<h2>BONUS!</h2>
<p>Videoita on kolme, joista Youtubesta löydämme kaksi ensimmäistä. Ensimmäisessä näemme&#8230; niin, haluatteko te nähdä? Bono istuskelee ravintolassa. Väliin tipahtelee tosin paljon arvaamattomampaa kuvamateriaalia: naiset ja herrat, U2 goes drag.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=ftjEcrrf7r0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ftjEcrrf7r0</a></p>
<h2>BONUS II!</h2>
<p>Video #2 on huomattavasti kesympi. Kukkasia ja hidastettuja puhveleita.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=4t78klzgnS8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/4t78klzgnS8</a></p>
<h2>BONUS III!</h2>
<p>Vuonna 1993 Adam Clayton ja Larry Mullen esittivät <strong>R.E.M.:n Michael Stipen</strong> ja <strong>Mike Millsin</strong> kanssa biisistä akustisen version. Projekti kulki nimellä Automatic Baby.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=pLucca7rt_8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/pLucca7rt_8</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/u/2/k/u2kansi87jpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/u/2/k/u2kansi87jpg-500x500-non.jpg" />
    <title>#11 U2 – With or Without You</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/11-u2-with-or-without-you/</link>
    <pubDate>Tue, 20 Mar 2012 07:30:54 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=23027</guid>
    <description><![CDATA[Iida Sofia Hirvonen vihaa Bonoa.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-23028" class="size-full wp-image-23028" title="U21987" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/02/U21987.jpg" alt="U2 ja kahdeksan raajaa." width="690" height="393" /></a><p id="caption-attachment-23028" class="wp-caption-text">U2 ja kahdeksan raajaa.</p>
<p>Katusoittajat tuottavat ohikulkuhetkiin usein diegeettisen vireen, joka romantisoi tunnelman väkisin. Nuo elokuvakohtauksiksi juustoutuneet sekunnit haihtuvat yleensä muutaman askeleen jälkeen.</p>
<p>En kuitenkaan voi unohtaa katusoittajaa, jonka kohtasin horjuessani metrotunnelia pitkin Piccadilly Circuksen pahimmassa iltapäiväruuhkassa Lontoossa. Metrosokkelon risteämästä raikasi metallikielten vihlaus, ja näin kädettömän miehen, joka soitti amputoituun tynkään kiinnitetyllä plektralla sähkönsinistä Telecasteria. Mankalta soiva taustanauha teki esityksestä epätahtisen ja sai sen muistuttamaan humalaista karaokesuoritusta.</p>
<p>Ilmanalaa halkaisevaa melodiaa ei voinut olla tunnistamatta. Kappale oli U2:n megajättijuhlamässyhitti <em>With or Without You</em>.</p>
<p>Julkeassa U2:n musiikille altistumisessa oli samaa painostavuutta kuin siinä kesäillassa, jolloin Olympiastadionilla jylläsi yhtyeen hedonistinen turvarokkishow. Keskusta-alueella ei voinut kulkea mihinkään ilman, että yhtyeen musiikki liitelisi korppikotkan tavoin vastaan joka ikisen kulman takaa. Tuntui kuin olisin joutunut keskelle ilmahyökkäystä. Otsikoissa ihasteltiin, kuinka loputtoman monta rekkaa oli lastattu täyteen bändin lavarakenteita.</p>
<p>Googlasin sen juuri, 103 saastuttavaa rekanhirvitystä. Rekkojen parkkeeraaminen oli vaatinut tietynlaista hajautusta, ja ne lojuivat pitkin poikin muun muassa Jäähallin ja Kisahallin parkkipaikoilla. U2 on aina saanut minut ajattelemaan virtaviivaisia kulkuvälineitä, joilla kuolemaa kohti mukavasti köröttelevä keskiluokka vielä tuhoaa tämän planeetan.</p>
<p>U2 kuulostaa moottoriteiltä, lentokoneilta ja turvavyötetyltä istumiselta 120 kilometrin tuntinopeutta kulkevassa Volkswagenissa. U2 tuo mieleen cd-boksit, lasiset konttorirakennukset ja tv-sotien katsomisen upouudelta plasmanäytöltä. <strong>Bono</strong> on patriarkaalinen tekopyhimys. Vihaan Bonoa!</p>
<p>Metroon astuttuani <em>With or Without Youn</em> merkitys alkoi muotoutua uudelleen. Ei tuntunut sattumalta, että kädetön kitaristi oli valinnut esitettäväkseen balladin, jonka lyriikat aavistelivat luopumisen vaikeuden fyysisyyttä, jollaisen vain amputoitu voi luissaan ja ytimissään tuntea.</p>
<p>Kun jotakin kehon osaa ei ole enää mahdollista parantaa, siitä tulee etenevän sairauden leikkikenttä, jonka säilyttäminen voi viedä ihmiseltä hengen. Jos halutaan estää sairauden leviäminen muualle kehoon, raaja täytyy poistaa kokonaan. Katkaistu jäsen ei kuitenkaan lakkaa amputaatio-operaation jälkeen muistuttamasta poissaolostaan. Amputoitu henkilö kärsii motorisista haasteista ja haamusärystä, joka voi riivata koko loppuelämän. Ennen tuon raajan kanssa ei voinut olla, nyt sitä ilman eläminen on kalvavan vajavaista.</p>
<blockquote><p>&#8221;I can&#8217;t live<br />
with or without you&#8221;</p></blockquote>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/XmSdTa9kaiQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/XmSdTa9kaiQ</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/a/h/a/aha84jpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/a/h/a/aha84jpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Popklassikot 1984 – kuuntele tästä!</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/soittolistat/popklassikot-1984-kuuntele-tasta/</link>
    <pubDate>Fri, 30 Dec 2011 08:30:35 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Soittolistat]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=17748</guid>
    <description><![CDATA[Vuoden 1984 klassisimmat popkappaleet Take on Mestä C.R.E.E.Piin parin hiirenklikkauksen päässä!]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-17756" class="size-full wp-image-17756" title="A-Ha84" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/12/A-Ha84.jpg" alt="A-Ha seuraa ABC:n ja New Orderin jalanjälkiä Nuorgamin Popklassikot-sarjan ykköseksi." width="500" height="372" /></a><p id="caption-attachment-17756" class="wp-caption-text">A-Ha seuraa ABC:n ja New Orderin jalanjälkiä Nuorgamin Popklassikot-sarjan ykköseksi.</p>
<p class="ingressi">Nuorgamin päivittäin ilmestyvän <em>Popklassikot</em>-sarjan yhdeksäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!</p>
<p>Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu <strong>The Flying Lizardsin</strong> <em>Sex Machine</em>, joka oli listan 29:s. Kappaleen videon voit katsoa <a href="http://youtu.be/5Vh3cnWLHaI">tästä</a>.</p>
<h2>Vuoden 1984 Top 30 (no okei, Top 29)</h2>
<ol>
<li>A-Ha – Take on Me</li>
<li>Don Henley – The Boys of Summer</li>
<li>Talk Talk – It&#8217;s My Life</li>
<li>Van Halen – Jump</li>
<li>Prince – When Doves Cry</li>
<li>The Cars – Drive</li>
<li>Cocteau Twins – Lorelei</li>
<li>The Replacements – Unsatisfied</li>
<li>Echo &amp; the Bunnymen – The Killing Moon</li>
<li>Bronski Beat – Smalltown Boy</li>
<li>Sade – Smooth Operator</li>
<li>Bruce Springsteen &amp; The E Street Band – Dancing in the Dark</li>
<li>The Smiths – What Difference Does It Make?</li>
<li>Alphaville – Forever Young</li>
<li>The Chills – Pink Frost</li>
<li>Bryan Adams – Run to You</li>
<li>Modern Talking – You&#8217;re My Heart, You&#8217;re My Soul</li>
<li>U2 – The Unforgettable Fire</li>
<li>Corey Hart – Sunglasses at Night</li>
<li>Madonna – Material Girl</li>
<li>The Style Council – Shout to the Top</li>
<li>Dead or Alive – You Spin Me Round (Like a Record)</li>
<li>Nik Kershaw – The Riddle</li>
<li>The Jesus &amp; Mary Chain – Upside Down</li>
<li>Killing Joke – Eighties</li>
<li>The Minutemen – Corona</li>
<li>Propaganda – Dr. Mabuse</li>
<li>Scritti Politti – Wood Beez (Pray Like Aretha Franklin)</li>
<li>The Fall – C.R.E.E.P.</li>
</ol>
<p class="spotikkalinkki"><em>Linkki soittolistaan <a href="http://open.spotify.com/user/nrgm/playlist/2aYXIPmYIXN84t201hzpUc">tästä</a>.</em></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/u/2/1/u21984kansijpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/u/2/1/u21984kansijpg-500x500-non.jpg" />
    <title>#18 U2 – The Unforgettable Fire</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/18-u2-the-unforgettable-fire/</link>
    <pubDate>Tue, 13 Dec 2011 07:30:09 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=17645</guid>
    <description><![CDATA[Nuorgamin kirjoittaja tunnustaa harrastaneensa ensimmäisen kerran fyysistä rakkautta tämän äänitteen tahtiin. Heikkohermoiset älkööt vaivautuko!]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-17657" class="size-full wp-image-17657" title="U21984" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/11/U21984.jpg" alt="U2 ja hattu." width="650" height="487" /></a><p id="caption-attachment-17657" class="wp-caption-text">U2 ja hattu.</p>
<p>Tärkein U2:een liittyvä adjektiivi on ISO. Nimenomaan kapiteeleilla kirjoitettuna. Musiikista tuli ISOa heti, kun bändin kompetenssi ja resurssit sen sallivat, ja sen perässä ISOksi kasvoi suosiokin. Lopulta päädyttiin viljelemään lauseita, jotka sisältävät sanat MAAILMAN ISOIN.</p>
<p>Tällainen orkesteri ei voi välttyä saamasta kuravettä niskaansa, ja subjektiivinen näkemykseni on, että melkoinen osa siitä on ansaittua. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana U2:n musiikilla on ollut sellainen merkillinen ominaisuus, että silloinkin, kun se on ollut aika hyvää, se on ollut myös ärsyttävää. Kohtuutonta, epäoikeudenmukaista, mutta niin asiat vain menevät.</p>
<p>Mutta vuosi 1984. Silloin neljättä albumiaan valmistellut yhtye oli uransa todellisella huipulla. Se oli saanut itseluottamusta ja pelimerkkejä, joilla voisi toteuttaa kaikki haaveensa. Se oli ymmärtänyt kinuta tuottajakseen konseptivisionääri <strong>Brian Enon</strong>. Olennaisempaa tosin on, että tämä toi mukanaan <strong>Daniel Lanois&#8217;n</strong>, joka ymmärsi, miten ISOsta tehdään VIELÄ ISOMPAA touhun käymättä mauttomaksi. Se oli vielä nälkäinen, mutta kirkasotsainen nuorten jätkien joukko, jonka tekemisissä kuuluu mykistyminen maailman ja oman luovuuden äärellä.</p>
<p>Kaikki tämä kiteytyy täydellisesti nelosalbumi <em>The Unforgettable Firen</em> nimikappaleessa, joka on melko varmasti U2:n uran paras biisi. Se on viisi minuuttia vuorenkokoisen rumpukompin kuljettamaa ääntä ja vimmaa epämääräisillä, mutta hurmioituneilla sanoilla. <strong>The Edgen</strong> kitarat helisevät, kipinöivät ja värjyvät, ja Lanois&#8217;n orkestraatiot hukuttavat väliosassa kuulijan purppurakultaisen tsunamin alle. Kai se kertoo hetken huumasta, päihteiden tai rakkauden aiheuttamasta ekstaasista, yhdestä illasta, jota seuraavalla aamulla ei ole mitään merkitystä. Niin kuin ei tekstin varsinaisella asiasisällölläkään.</p>
<p>Ajatus, että harjoitin ensimmäistä kertaa fyysistä rakkautta toisen ihmisen kanssa juuri <em>The Unforgettable Firen</em> soidessa (auta armias! – edit. parkais.) tuntuu niin oikealta, että olen hyväksynyt sen viralliseksi totuudeksi. Ainakin kyseinen albumi taisi olla taustalla päällä. Juuri niin ISOISTA ASIOISTA tässä on kyse.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/tYxQpxD3oQk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/tYxQpxD3oQk</a></p>
<h2>Bonus!</h2>
<p>Jottei tunnelma latistuisi, lopuksi lisää hienoa U2:ta: <em>Bullet the Blue Sky</em> bändin seuraavalta ja viimeiseltä oikeasti hyvältä levyltä <em>The Joshua Tree</em>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/K3PaGQMGqXU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/K3PaGQMGqXU</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/m/a/r/mariachielbronxjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/m/a/r/mariachielbronxjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>OTO-pohjalta – 25 yhtyettä, joita vaivaa skitsofrenia</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/oto-pohjalta-25-yhtyetta-joita-vaivaa-skitsofrenia/</link>
    <pubDate>Mon, 12 Dec 2011 08:15:49 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>
		<category><![CDATA[Wanha!]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=19510</guid>
    <description><![CDATA[Kumikamelilla on Eläkeläiset ja Sonic Youthilla Ciccone-sellainen. Sukellus persoonansa jakaneiden yhtyeiden valtamereen paljastaa monta tapausta lisää.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-19512" class="size-full wp-image-19512" title="MariachiElBronx" alt="The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/12/MariachiElBronx.jpg" width="600" height="405" /></a><p id="caption-attachment-19512" class="wp-caption-text">The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?</p>
<p>Tänään maanantai-iltana Helsingin Nosturissa esiintyvä <strong>Mariachi El Bronx</strong> on hyvä esimerkki yhtyeestä, joka ei oikein tiedä, mihin musiikintekemisessään keskittyä. Losangelesilaisen <strong>The Bronxin</strong> jäsenten perustama rinnakkaisyhtye soittaa meksikolaista mariachi-musiikkia, jolla on emoyhtyeen hardcorepunkin kanssa hyvin vähän tekemistä – jos senkään vertaa. Terapiaprojektina Mariachi El Bronxia ei voi enää sivuuttaa: The Bronxin viidestä albumista kaksi tuoreinta on julkaistu sen mariachi-inkarnaation nimissä.</p>
<p>Skitsofreenisten kalifornialaisten konsertin kunniaksi <em>Nuorgam</em> esittelee kaksi tusinaa muutakin yhtyettä, joiden persoona on enemmän tai vähemmän jakautunut. Aloitamme lievemmistä tapauksesta kohti vakavampia persoonallisuushäiriöitä edeten.</p>
<p>Tekstien kirjoittamiseen osallistuivat <strong>Tommi Forsström</strong>, <strong>Jarkko Immonen</strong>, <strong>Jani Järvinen</strong>, <strong>Joni Kling</strong>, <strong>Samuli Knuuti</strong>, <strong>Hannu Linkola</strong>, <strong>Antti Lähde</strong>, <strong>Juha Merimaa</strong>, <strong>Arttu Tolonen</strong>, <strong>Mikko Valo</strong> ja <strong>Anton Vanha-Majamaa</strong>.</p>
<h2>Harmittomat</h2>
<h3>Parliament vs. Funkadelic</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0eR4aQrYozY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0eR4aQrYozY</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuonna 1956 New Jerseyssä 15-vuotias <strong>George Clinton</strong> perusti doowop-lauluyhtye <strong>The Parliamentsin</strong>. 1960-luvun lopulla hän pestasi yhtyeen kiertueille viiden hengen taustabändin, joka sai pian nimekseen Funkadelic.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuoteen 1970 mennessä tyyli oli vaihtunut rasvaiseen rytmiriehaan, ja Clintonin funkpartio levytti yhtä aikaa kahdella nimellä. Samana vuonna ilmestyivät sekä Funkadelicin että Parliamentin debyyttialbumit, jotka tyylillisesti osuivat jonnekin <strong>Sly Stonen</strong> ja <strong>James Brownin</strong> funkjamien ja <strong>Jimi Hendrixin</strong> happokitaroinnin väliin – tosin alusta asti Funkadelicin levyillä valkoinen rock oli aavistuksen suuremmassa roolissa kuin Parliamentin tuotoksissa. Livenä bändi käytti yleensä nimeä Parliament-Funkadelic ja esitti sekaisin kummallakin nimellä levytettyä materiaalia. Sama meno jatkui aina 1980-luvulle asti, ja kollektiivin sisällä muodostui useita spin-off-yhtyeitä, ehkä nimekkäimpinä <strong>Bootsy’s Rubber Band</strong> ja <strong>Brides of Funkenstein</strong>. Tyylillisesti kaikki eri aktit olivat kuitenkin omaksuneet Clintonin doktriinit niin täydellisesti, että tyylillistä irtautumista P-Funk-eetoksesta ei yrittänyt näistä yksikään.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Biitit ja tyylit. Jos tykkää yhdestä, niin tykkää periaatteessa kaikista, hiuksenhienoja makueroja lukuun ottamatta. Psykedeelinen karnevaalitunnelma, loputtomat jamit, b-luokan scifi-huumori ja aikuisvaipat joko iskevät tai sitten eivät iske.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Funkadelic, mutta vain sätkän mitalla. Alkuaikojen Funkadelic-psykedelia on kestänyt aikaa hitusen paremmin kuin jotkut Parliamentin karkkijamit. Kilpailu paremmuudesta käydään reiluuden nimissä vain Funkadelicin ja Parliamentin välillä, sillä kollektiivin lukuisat spin-off-bändit ovat vain alaviitteitä P-Funk-ensyklopediassa kaukana kahden pääotsikon alapuolella.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 0 %. Vaikka hiuksia voi halkoa loputtomiin Funkadelicin tai Parliamentin paremmuudesta, ei bändejä voi hyvällä tahdollakaan pitää kovin erilaisina. Varsinkin sen jälkeen, kun valtaosa James Brownin bändistä hyppäsi Clintonin kelkkaan vuonna 1972 (muun muassa basisti <strong>Bootsy Collins</strong> ja <strong>Maceo Parkerin</strong> johtama puhallinsektio <strong>Horny Horns</strong>), bändi(e)n tyyli ja soundi hioutui niin tunnistettavaksi, että oksat ja housut pois.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0JbUP-skb7E" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0JbUP-skb7E</a></p>
<h3>Supergrass vs. The Hotrats</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/Q8w81AAK7to" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Q8w81AAK7to</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Oxfordin kolmesta brittipopsuuruudesta (<strong>Ride</strong>, <strong>Radiohead</strong>, Supergrass) se leikkisin. Palkittiin jo esikoislevynsä aikaan vuoden parhaalle brittiläiselle popsävellykselle myönnettävällä Ivor Novello -palkinnolla <strong>Monkees</strong>-henkisestä <em>Alright</em>-jättihitistään. Julkaisi kuusi albumillista punkista ja klassisesta rockista ammentavaa kitarapoppia tasaisesti laskevalla menestyskäyrällä ennen kuin laittoi pillit pussiin vuonna 2010.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> <strong>Gaz Coombes</strong>, <strong>Danny Goffey</strong> ja tuottaja<strong> Nigel Godrich</strong> muodostivat The Hotratsin vuonna 2009. Yhtyeen esikoisalbumi <em>Turn Ons</em> julkaistiin vain kuukausia ennen kuin Supergrass tiedotti hajoamisestaan. Ensimmäiset keikkansa The Hotrats teki vasta Supergrassin hajoamisen jälkeen.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The Hotratsin esikoisalbumilla kuullaan covereita muun muassa <strong>The Velvet Undergroundilta</strong>, <strong>The Kinksiltä</strong>, <strong>Roxy Musicilta</strong>, <strong>David Bowielta</strong> ja <strong>Gang of Fourilta</strong>. Saman litanian voisi löytää Supergrassin biografian “influenced by” -osiosta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Supergrass tietysti. The Hotrats on tekemässä toistakin albumia, mutta kovin monia se tuskin kiinnostaa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 1 %. Jos Supergrass olisi tehnyt coveralbumin, sillä olisi luultavasti täsmälleen samat kappaleet kuin Turn Onsilla.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/2sNtBH2lW1k" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/2sNtBH2lW1k</a></p>
<h3>Saint Etienne vs. Cola Boy</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=vZAajrxvDs4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/vZAajrxvDs4</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Saint Etienne on kahden soittotaidottoman popnörtin pystyyn laittama yhtye, joka teki tanssimusiikista hyväksyttävää indie-piireissä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Tarinan mukaan <strong>Bob Stanley</strong> ja <strong>Pete Wiggs</strong> halusivat testata kuinka heiltä luonnistuisi klubihitin väsääminen ajalle tyypillisen pianoriffin ympärille. <strong>Sarah Cracknellin</strong> kanssa purkitetusta demosta prässättiin whitelabeleita, joita kärrättiin levykauppoihin. <em>7 Ways to Love</em> -kappale osoittautui heti massiiviseksi lattiantäyttäjäksi, ja levy-yhtiöt jäljittivät kilpaa kappaleen tekijöitä. Stanley ja Wiggs eivät halunneet julkaista kappaletta Saint Etienne -nimellä, koska pelkäsivät, että se olisi romuttanut yhtyeen lupaavasti alkaneen uran. Laulajaksi pestattiin <strong>Janey Lee Grace</strong>, koska Sarah Cracknell ei saanut laulaa muilla kuin ET-julkaisuilla.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Kuten ET-tuotannoissakin, Cola Boyssa on vahvaa baleaarista vibaa ja estetiikassa selkeitä lainauksia 1960-luvulta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Etienneä on mahdoton voittaa. Cola Boyn kakkossingle <em>He Is Cola</em> kannattaa jättää divarin ale-laariin; sen &#8221;bändi&#8221; teki puhtaasti täyttääkseen sopimuksen levy-yhtiön kanssa. Cola Boy oli toisaalta yhdellä mittarilla emobändiään menestyneempi: Saint Etienne on yltänyt Iso-Britannian singlelistalla parhaimmillaan sijalle 11, kun <em>7 Ways to Love</em> singahti vuonna 1991 suoraan sijalle 8.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 2 %. Näin jälkikäteen katsottuna <em>7 Ways to Love</em> sopisi saumattomasti emobändinsä diskografiaan, löytyyhän sieltä <em>He&#8217;s on the Phonen</em> tapaista eurojuustoakin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=ygZQQjDWpUQ&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ygZQQjDWpUQ</a></p>
<h3>Hardy Nilsson vs. Tommy 16</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X9WmoiWgL3Y" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X9WmoiWgL3Y</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Ruotsalaisen jääkiekkolegendan mukaan itsensä nimennyt skellefteålaiskuusikko Hardy Nilsson ilahdutti maailmaa kolmen albumin verran vuosina 1993–97. Ruotsin kieleen tutustumiseen sopivilla sokerihuurretuilla powerpop-kappaleilla lauletaan sydämen asioista niin vilpittömästi, että synkkämielisimmänkin otsakurttu siliää.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 1995 ilmestyi tismalleen samoista herroista koostuvan Tommy 16:n debyyttialbumi <em>Shauna</em>. Laulukieli vaihtui englanniksi, ja Hardy Nilssonissa pääasiallisena laulajana toimineen <strong>Jan Pettersonin</strong> sijaan äänessä oli enimmäkseen <strong>Urban Holmberg</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Kerrasta tarttuvat melodiat, voimasoinnut sekä kotimaisen <strong>Pennilessinkin</strong> julkaisijana pitkään toiminut maineikas ja omaehtoinen levy-yhtiö A West Side Fabrication.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Koska musiikillisesti yhtyeiden välillä on vain hienoisia sävyeroja,  tehdään tästä kielikysymys ja palkitaan Hardy Nilsson rohkeudesta esiintyä äidinkielellään.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 3 %. Kielisyydestä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/BU8f-gmunDw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/BU8f-gmunDw</a></p>
<h3>22-Pistepirkko vs. The Others</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Kp7C4uDKkoE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Kp7C4uDKkoE</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong>  Maailmalla väreilleet rhythm and bluesin, autotallirockin ja psykedelian kaiut kantautuivat 1970-luvun lopulla Utajärvelle asti. Siellä ne sekoittuivat omaperäiseksi keitokseksi kolmen lähes soittotaidottoman muusikonalun tulkitessa niitä kykyjensä ja mielikuvituksensa puitteissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että konsepti poikisi yhden Suomen hienoimmista, mielenkiintoisimmista ja omaehtoisimmista yhtyeistä, joka löytää uusia näkökulmia musiikkiinsa vielä 30 vuoden ikäisenäkin?</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Parikymmentä vuotta myöhemmin nuo kaiut lilluivat kiiltäväpintaisessa elektroliemessä. Ruotsalaisvoimin tuotettua <em>Rally of Love</em> -levyä (2001) saattoi pitää  soinniltaan 22-Pistepirkon ajantasaisimpana levynä, vaikka yhtyeen musiikillinen tausta pilkotti puleeratun tuotannon välistä kiinnostavina ruosteläikkinä. Yhdistelmä oli kiehtova, mutta määritti samalla pisteen yhdelle kehityskululle. Myöhemmillä 2000-luvun levyillään 22-Pistepirkko on vannonut jälleen pelkistetymmän, spontaanimman ja rupisemman soiton nimeen. Paluunsa juurille yhtye kiteytti viemällä studioon myös sivuprojektinsa The Othersin, jonka nimissä kolmikko purkitti vuonna 2006 levyllisen <strong>Link Wrayn</strong>, <strong>The Kinksin</strong> ja muiden vaikuttajiensa musiikkia.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <strong>Reino Helismaan</strong> legendaarinen huomio siitä, että kaikessa soi blues. The Others vie niiden äänilähteiden äärelle, joiden parissa kaikki kerran alkoi. Mitä tarkemmin The Othersia kuuntelee, sitä terävämmin Pistepirkkojen vaikutteet alkavat erottua niiltäkin levyiltä, joilla on ulkoisesti vain vähän tekemistä autotallin ja läpikulkemattomien rämeiden kanssa.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> 22-Pistepirkko, joskaan kilpailuasetelmasta ei ole ollut kyse alkujaankaan. On eri asia toistaa samoja lauluja vuosikymmenien ajan kuin viedä noiden laulujen viestiä eteenpäin mitä omapäisimpien ja välittömimpien musiikillisten synteesien muodossa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 3 %. The Others on oikeastaan kuin paineeton kuvaelma Pistepirkkojen treeneistä, joissa lyödään sähköt seinään, avataan muutama olut ja annetaan musiikin mennä minne se haluaa. Yhtyeen kunnianosoitus vanhoille suosikeilleen on vilpitön ja muistuttaa, että rockin sukupuu on kaikkine haaroineenkin versonut yhdestä vahvasta juuresta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=iS_jaFP76mQ&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/iS_jaFP76mQ</a></p>
<h3>Modest Mouse vs. Ugly Casanova</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/CTAud5O7Qqk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/CTAud5O7Qqk</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Modest Mouse on kotimaassaan vaan ei juuri missään muualla valtavan suosittu kitarabändi, joka on tehnyt äkkiväärää ja surrealista, juurevaa americanaa avantgardeen sekoittavaa indierockia vuodesta 1993 asti ja myynyt kahdella tuoreimmalla albumillaan platinaa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Tarinan mukaan mies nimeltä <strong>Edgar E. Graham</strong> ilmestyi Modest Mousen takahuoneeseen erään Denverissä soitetun keikan jälkeen vuonna 1998 ja teki bändiin vaikutuksen kirjoittamillaan lauluilla. Pian tämän jälkeen Graham katosi – lopullisesti. Lopulta Modest Mousen <strong>Isaac Brock</strong> päätti levyttää albumillisen Grahamin kappaleita Ugly Casanova -nimellä (<em>Sharpen Your Teeth</em>, 2002), jotta saisi houkuteltua jäljettömiin kadonneen miehen elävien pariin. Tarina on tietenkin täyttä kukkua: hermoheikko Brock vain halusi keksiä tekosyyn olla antamatta haastatteluita uuden albuminsa tiimoilta.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ihan kaikki, vaikka Brock onkin ainoa Modest Mousen jäsen, joka soittaa <em>Sharpen Your Teethillä</em>. Vuonna 2010 ilmestyneen luontodokumentin <em>180° South</em> soundtrackilla kuultiin kahdeksan uutta Ugly Casanova -kappaletta. Nyt kokoonpano oli lähes täsmälleen saman kuin Modest Mousessa.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Tasapeli. Ugly Casanovan <em>Barnacles</em> on yksi Brockin hienoimpia kappaleita ja <em>Sharpen Your Teeth</em> kaikkea muuta kuin kuriositeetti</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 4 %. <em>Sharpen Your Teeth</em> on sielultaan Modest Mouse -albumi siinä missä muutkin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/F_aDAKlaEOw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/F_aDAKlaEOw</a></p>
<h3>XTC vs. The Dukes of Stratosphear</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=hk41Gbjljfo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/hk41Gbjljfo</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Live-esiintymisiä vierastanut XTC sekoitti new wavea ja psykedeliaa omaksi leimallisen englantilaiseksi ja pastoraaliseksi keitoksekseen. Kriitikkojen rakastama, ostavan yleisön enimmäkseen hyljeksimä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> XTC perusti The Dukes of Stratosphearin kunnianosoituksena 1960-luvun pop- ja psykedeliabändeille, kuten <strong>Jefferson Airplanelle</strong>, <strong>The Zombiesille</strong> ja <strong>The Small Facesille</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The Dukes of Stratosphear teki pastisseja siitä musiikista, jota XTC:n jäsenet kuuntelivat nuorena. The Dukes of Stratosphear on kuin yksi XTC:n moduuleista kokonaisuudesta irrotettuna.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> XTC on ehdottomasti parempi. The Dukes of Stratosphear on kuriositeetti, jonka tuotanto ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan <em>Dear Godin, Making Plans for Nigelin, Mayor of Simpletonin</em> tai <em>Senses Working Overtimen</em> tasoisten kappaleiden kanssa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 7 %. Bändeillä on paljon yhteistä, mutta sivuprojektissa musiikkia ei ole suodatettu 1970- ja 1980-lukujen, vaan 1960-luvun vaikutteiden läpi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X-fL68DbcQ0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X-fL68DbcQ0</a></p>
<h3>Green Day vs. Foxboro Hot Tubs</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=OYU2ZPTJnh4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/OYU2ZPTJnh4</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Green Day perustettiin Kaliforniassa 1987. Bändin nykyinen kokoonpano vakiintui vuonna 1990, kun rumpali <strong>Tré Cool</strong> liittyi bändiin vähän ennen debyyttialbumi <em>Kerplunkin</em> julkaisua. Bändi oli 1990-luvun pop-punk-villityksen terävimpiä kärkiä samoilta kulmilta tulevien <strong>Rancidin</strong> ja <strong>The Offspringin</strong> ohella.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 2007 edellisestä Green Day -levystä oli kulunut jo kolme vuotta, eikä uuden levyn julkaisu häämöttänyt edes ihan lähitulevaisuudessa. Vuoden 2004 <em>American Idiot-</em> albumilla bändi oli jo tehnyt ”rasmukset”, eli astunut finninaamaisesta pop-punkista suureellisen stadion-sentimentaalisuuden puolelle. Liekö syynä pääbändin suunnanmuutos, pitkäksi venynyt levytystauko vai mikä, mutta vuonna 2007 Green Dayn faniklubin jäsenille alkoi tihkua maistiaisia uudelta Foxboro Hot Tubs -projektibändiltä, joka koostui Green Dayn kiertuekokoonpanosta kitaristi <strong>Kevin Prestonilla</strong> höystettynä. Tyylillisesti bändi edusti rosoista garagerockia, ja tarjosi Green Dayn mukaan väylän spontaaniin tekemiseen, joka pääbändistä oli tuolloin päässyt katoamaan. Foxboro Hot Tubs julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2008 ja kiersi sen tiimoilta länsirannikon klubeja.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Vaikka Foxboro Hot Tubs onkin sinänsä hikisempi, riehakkaampi ja garagempi kuin nykyinen Green Day, ei sointi ja meininki ole äänitysteknistä pseudo-retroilua lukuun ottamatta kovinkaan kaukana emobändin maneereista.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Pre-1995 Green Day voittaa kaikki. Foxboro Hot Tubs on ihan jees ja nykyinen Green Day voisi lakata olemasta.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 8 %. Foxboro Hot Tubs varmaan tarjoaa Green Daylle henkireiän ja väylän ilon kautta tekemiseen, mutta musiikillisesti ei kovin vieraille vesille ole lähdetty seilaamaan.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=M9igM1dH_NY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/M9igM1dH_NY</a></p>
<h3>Black Keys vs. Blakroc</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=iOdBy_eiDXM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/iOdBy_eiDXM</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Black Keys -duo aloitti räkäisellä blues-mätöllä, mutta on kehittynyt 2000-luvun mittaan funkyksi soulia, bluesia ja rockia sekoittavaksi jyräksi.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Blakroc perustettiin, kun bändin jätkät halusivat tehdä yhteistyötä hoppareiden kanssa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Blakroc kasaa biisinsä aika pitkälle samoista aineksista kuin emobändikin. Merkittävin ero on, että <strong>Dan Auerbachin</strong> sijaan äänessä ovat räppärit, kuten <strong>Mos Def</strong>, <strong>Raekwon</strong> ja <strong>Pharaohe Monch</strong>.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Black Keys on ehtinyt tehdä paljon enemmän hyvää kuin tämä toistaiseksi yhden levyn pituiseksi jäänyt kokeilu. Mutta myös Blakroc on parhaimmillaan älyttömän kova.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 9 %. Blakroc soittaa ehkä hiukan luuppimaisemmin. Muuten bändeissä sykkii sama sydän.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Sl8cDaj1BLU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Sl8cDaj1BLU</a></p>
<h3>Sielun Veljet vs. Kullervo Kivi &amp; Gehenna</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=302UgYUo4Xs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/302UgYUo4Xs</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuonna 1982 perustettu Sielun Veljet on suomirockin kulmakivi. Tunnettu erityisesti maanisista live-esiintymisistään. Tekee parhaillaan comebackia – ihan kuin ette sitä tietäisi.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Yhtyeen joka suuntaan sinkoileva ideamylly loi jo vuonna 1986 sivuprojektin, englannikielisen garagerock-yhtyeen <strong>Leputation of Slavesin</strong>. Vuonna 1988 sivuprojektit laajenivat kokonaiseksi kiertueeksi, jolla yhtye arpoi lavalla olevalla onnenpyörällä seuraavan kappaleen esittävän identiteettinsä. Leputation of Slavesin lisäksi yhtye esiintyi r&amp;b-yhtye <strong>Pimpline &amp; the Definitesina</strong> ja natsiparodia <strong>Adolf und Die Frei Scheissena</strong>. Kaikki yhtyeet päätyivät EP:lle <em>Onnenpyörä</em> (1985). Kestävimmäksi sivuprojektiksi muodostui iskelmämusiikkia soittanut Kullervo Kivi &amp; Gehenna, jonka kokonainen livelevy julkaistiin Sielun Veljien uran päättäneellä <em>Mustalla laatikolla</em> (1991).</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Itse asiassa varsin moni asia. Sielun Veljien juuret olivat bändiprojektissa, joka soitti iskelmämusiikkia rankkoina sovituksina. Gehennan voi ajatella sulkeneen ympyrän yhtyeen kehityksessä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Sielun Veljet. Mutta ei 6–0 vaan enintään 4–2.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 11 %. Kun yhtyeeltä sopii odottaa mitä tahansa, siltä myös odottaa mitä tahansa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/4Ed1ByHqLhA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/4Ed1ByHqLhA</a></p>
<h3>Anthrax vs. S.O.D.</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/9rVFi6qkPHE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/9rVFi6qkPHE</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Anthrax perustettiin vuonna 1981 ja on yksi maailman tunnetuimmista thrash metalia soittavista yhtyeistä. Sen perustaja ja sielu on kaljusta päästä, pukinparrasta ja taskukokoisesta mitastaan tunnistettava kitaristi <strong>Scott &#8221;Not&#8221; Ian</strong>.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> S.O.D. koostuu Scott Ianin lisäksi Anthraxin toisesta perustajasta (<strong>Danny Lilker</strong>), rumpalista (<strong>Charlie Benante</strong>) ja alkuaikojen roudarista (<strong>Billy Milano</strong>). Ideansa yhtye sai Scott Ianin poliittisesti epäkorrektista piirroshahmosta Sargent D.:stä, jonka raflaavista kannanotoista etenkin yhtyeen ensimmäinen albumi <em>Speak English Or Die</em> (1985) koostuu. S.O.D. on aktivoitunut vuosien varrella useampaan otteeseen. Vuoden 1999 <em>Bigger Than the Devil</em> -albuminsa kiertueella bändi nähtiin jopa hikisellä keikalla kesäisessä Provinssirockissa. S.O.D. vaikutti merkittävästi crossover-genren syntyyn yhdistämällä metallisen soundin hardcoreen.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Scott Ian on yksi historian tappavimmista rytmikitaristeista ja Charlie Benante rumpalina melkoinen höyryjyrä, joten molempien bändien peruspoljento tuo mieleen lekaharkkolastissa ajavan 18-pyöräisen rekan. Vaikka Anthrax onkin perusteemoiltaan vakavampi yhtye, yhtyeiden ilkikurisissa maailmankuvissa on tiettyä yhteneväisyyttä. Suurimmat erot ovat laulussa: Anthraxin kappaleissa laulu on ollut aina melodista, mutta S.O.D.:n Billy Milano nojaa ilmaisussaan klassiseen huutolauluun – jolle miehen yli 150-kiloinen ruho antaa arvoisensa kaikupohjan.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Anthraxin 30-vuotista uraa on vaikea pistää samalle viivalle yhdenkään muun yhtyeen kanssa tällä planeetalla. Mutta jos arvioidaan musiikin laatua per äänitetty sekunti, vain kaksi kunnollista studioalbumia nauhoittanut S.O.D. vie pelin mennen tullen, sillä yhtyeen levyille ei heikkoja hetkiä juuri mahdu.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 13 %. S.O.D. on varsin looginen jatke Scott Ianin luomisvimmalle tilanteissa, joissa Anthrax ei kykene olemaan raskaampi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/o7rpVRnuAcQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/o7rpVRnuAcQ</a></p>
<h3>Sonic Youth vs. Ciccone Youth</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/RIIEbrMXs20" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/RIIEbrMXs20</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Mikään ei ole ikuista, paitsi Sonic Youth – eikä välttämättä sekään. Vaihtoehtorockin ikonisin yhtye näyttää tulleen tiensä päähän, kun rakkaus ei enää yhdistä <strong>Thurston Moorea</strong> ja <strong>Kim Gordonia</strong>. Kiitos 1981–2011.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Viiden vuoden ja neljän albumin jälkeen Sonic Youth perusti sivuprojektin, jonka se nimesi <strong>Madonnan</strong> sukunimen mukaan. Ciccone Youth ei koskaan esiintynyt livenä, mutta julkaisi yhden singlen (<em>Into the Groovy</em>, 1986) ja yhden albumin (<em>Whitey Album</em>, 1988), jolla se hullutteli muun muassa Madonnan ja <strong>Robert Palmerin</strong> hittien sekä hiphopin parissa (<em>Making the Nature Scene</em>).</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ciccone Youth on Sonic Youth vahvistettuna <strong>Minutemenin Mike Wattilla</strong>. Se kertoo paljon siitä, kuinka lähellä emobändi ja sivuprojekti ovat henkisesti toisiaan.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Sonic Youth, tietenkin. Ei Ciccone Youth kuitenkaan pelkkä vitsi ole. <em>Whitey Albumin</em> kappaleista esimerkiksi <em>Macbeth</em> on täsmälleen sitä missä Sonic Youth on vahvimmillaan: mykistävää noiserockia.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 14 %. Sonic Youth oli jo vuoteen 1986 mennessä saavuttanut maineen yhtyeenä, joka voi tehdä lähes mitä vain. Siksi <em>Whitey Album</em> olisi hyvin voitu julkaista Sonic Youthin nimissä ilman, että kenenkään aivo olisi nyrjähtänyt.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/VcKfsfEurY8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/VcKfsfEurY8</a></p>
<h3>bob hund vs. Bergman Rock</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0x02lymFSx8&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0x02lymFSx8</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Hulvatonta ilosanomaansa jo kolmella vuosikymmenellä levyttänyt bob hund on kasvanut uransa aikana räyhäkkäästi räksyttäneestä pennusta sekarotuiseksi ja aistinsa laajentaneeksi hurtanretkuksi, jonka kollaaseissa kaikuvat niin varhaisvuosien anarkia kuin musiikkiavaruuden sattumanvarainen samoaminenkin. Yhtyeen omintakeinen huumori ja kategorioita kaihtava mielenlaatu ovat kuitenkin säilyneet muuttumattomina vuosien kuluessa, riippumatta siitä miten pinnassa kitarat ovat kulloinkin olleet.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 2001 ilmestynyt <em>Stenålder kan börja</em> tuntui kuivattavan musteen bob hundin historiikin ensimmäisessä osassa. Yhtye katsoi rasavillien kitaroiden reunustaman tien kuljetuksi, kaivoi sanakirjan käteen ja kanavoi energiansa 1990-luvun lopulla hahmottuneeseen englanninkieliseen rinnakkaisorkesteriinsa Bergman Rockiin. Kansainvälisille kentille jonkin aikaa tähyillyt Bergman Rock levytti kaksi albumia, joiden raidoilta bob hundin pitkä varjo oli helpompi tunnistaa kuin <strong>Thomas Öbergin</strong> vahvasti skooneen murtunut englannin kieli.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Musiikillisesti Bergman Rock tuntuu luontevalta välivaiheelta bob hundin varhaisen ja nykyisen ilmaisun välillä. Bergman Rockin riemukkaimmat kappaleet kohkaavat samalla lailla kuin emäkoira parhaimmillaan ja sen sanoitukset pulppuavat samasta näsäviisaasta kynästä kuin bob hundin nerokkaimmat lausahdukset. Toisaalta Bergman Rock toi yhtyeen ilmaisuun hidastetun haahuilun ja päämääräänsä etsivät äänikokeilut, jotka ovat jääneet soimaan hukkaminuutteina bob hundin uusimmille levyille.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Alkuperäinen vie kilvan kotiin muutamalla kirsunmitalla. Vaikka Bergman Rock sai varsinkin ruotsalaislehdistöltä paikoin tylyn vastaanoton, voi yhtyeen musiikin sijoittaa huoletta bob hundin laatuasteikon puoliväliin. Varsinkin <em>I’m a Crabin</em> ja <em>Jimin</em> kaltaiset täsmäiskut kalpenevat bob hundin klassikoille vain persoonallisesti lauletun skoonen ja skoonelaisittain äännetyn englannin välisen erotuksen verran.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 17 %. Kieli-identiteetti on niin olennainen osa bob hundia, että täydelliseen täyttymykseen on vaikea päästä ilman sitä. Kyse ei ole vain kielestä kommunikaatiovälineenä, vaan siitä miten kieli soi musiikin päällä ja miten se saa musiikin soimaan. Niinpä yhtye on englanniksi operoidessaan monen koirankuseman päässä itsestään silloinkin, kun se kuulostaa prikulleen itseltään.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=jzFovaslaXM&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/jzFovaslaXM</a></p>
<h3>NoMeansNo vs. Hanson Brothers</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/zPyAii6f-hc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/zPyAii6f-hc</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> NoMeansNo on kanadalainen, vuodesta 1979 musiikillista buffet-pöytäänsä pyörittänyt trio, jonka ydin on <strong>Wrightin</strong> veljespari <strong>Rob</strong> (basso) ja <strong>John</strong> (rummut). Yhtyeen äkkiväärä ja arvaamaton venkoilu on loksauttanut leukoja auki ympäri maailmaa sekä keikkalavoilla että yhtyeen kahdellatoista äänilevyllä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Hanson Brothers on NoMeansNon älyllisen ja monimutkaisen musiikin täydellinen peilikuva: <strong>Ramones</strong>-covereilla aloitellut sivuprojekti, jossa sointujen määrä on kolme ja lyriikat pyörivät huomattavasti vähemmän älyllisissä aiheissa – lähinnä jääkiekossa ja kanadalaisen perusmiehen elämässä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Vaikka Hanson Brothers tekee parhaansa ollakseen sivistyneen NoMeansNon moukkamainen ja räkänokkainen pikkuveli, eivät bändin jäsenet voi soittotaidolleen mitään. Siksi Hanson Brothersinkin soitto on tiukkaa kuin majavan sulkijalihas.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Hanson Brothers on ratkiriemukas yhtye, joka tuo tarvittavan raikkaan tuulahduksen NoMeansNon vakavahenkiseen jyystöön. Silti NoMeansNon huikea ura ja lukuisat klassikkolevyt vetävät pisteet pääyhtyeen suuntaan selvin numeroin.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 19 %. Vaikka NoMeansNo ja Hanson Brothers ovatkin kovin erilaisia yhtyeitä, ponnistaa kumpikin suoraan punk-estetiikasta, eikä sivuprojektia voi näin ollen pitää erityisen hätkähdyttävän omituisena.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/O6jwyMiilgE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/O6jwyMiilgE</a></p>
<h2>Huolestuttavat</h2>
<h2>U2 vs. Passengers</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=JFM7Ty1EEvs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/JFM7Ty1EEvs</a><br />
<strong>Ensin?</strong> Kaikkihan nyt tuntevat U2:n, tuon Dublinin oman soitin-, laulu- ja<br />
veronkiertoyhtyeen. Piinattuaan ensiksi Jumalaa muutaman levyn verran,<br />
rakastuttuaan amerikkalaiseen rockmytologiaan ja keksittyään ironian yhtye<br />
päätti kahdeksan studiolevyn jälkeen sukeltaa <em>Zooropaakin</em> syvemmälle<br />
taiderockin uumeniin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Nelikko päätti värvätä hovituottajansa <strong>Brian Enon</strong> Passengersin<br />
viidenneksi vakiojäseneksi. Kuten Passengersin ainoaksi jääneen albumin<br />
<em>Original Soundtracks 1</em> nimi kertoo, tavoitteena oli tehdä – *haukotus* –<br />
&#8221;musiikkia kuvitteellisiin elokuviin&#8221;, U2-levyjä maalailevampaa ja<br />
instrumentaalisempaa materiaalia. &#8221;Menossa mukana&#8221; olivat myös tuottaja <strong>Howie</strong><br />
<strong> B.</strong> ja <strong>Luciano Pavarotti</strong>, joka kailotti albumin singlellä, eniten U2:ta<br />
muistuttaneella <em>Miss Sarajevo</em> -kappaleella. Albumi myi odotuksiin nähden<br />
kehnosti, ja <strong>Adam Clayton</strong> ja <strong>Larry Mullen Jr</strong> ovatkin myöhemmin teilanneet<br />
projektin tekotaiteellisena räpiköintinä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Tietty <strong>Bonon</strong> ääni, niillä kappaleilla joilla on laulua, sekä<br />
muutenkin suureellinen ote. Ero <em>Zooropaan</em> ei loppujen lopuksi ollut kovin<br />
huikea.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> U2 tuotantonsa laajuuden ansiosta. Passengers-albumi kuuluu<br />
aivan yhtyeen tuotannon kärkipään tuntumaan, mutta yhdellä purrella on<br />
vaikea sotia laivastoa avstaan.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 20 %. Jos levylle olisivat päässeet japanilaisen<br />
<strong>Holi</strong>-laulajan kanssa äänitetyt kappaleet, prosentti voisi olla paljon<br />
suurempi.<br />
<p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=xS4hJabqRc4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/xS4hJabqRc4</a></p>
<h3>Yo La Tengo vs. Condo Fucks</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/ZtBDlNEME48" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ZtBDlNEME48</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong><em> &#8221;37 levykauppiaan pelätään kuolleen Yo La Tengon konsertissa sattuneessa onnettomuudessa”</em>. Satiirisen uutislehden <em>The Onionin</em> otsikko saa edelleen tyrskähtelemään. Sen paremmin ei vuonna 1984 perustetun kitararockyhtyeen maksimaalista “indieyttä” ole kukaan tähän päivään mennessä pystynyt kiteyttämään.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Maaliskuussa 2008 Yo La Tengo teki salakeikan Condo Fucks -nimellä brooklyniläisellä Magnetic Field -klubilla. Seuraavana vuonna ilmestyi yhtä ruokottamasti nimetty albumi <em>Fuckbook</em>, jolla newjerseyläisveteraanit soittivat lapsuutensa ja nuoruutensa suosikkibiisejä muun muassa <strong>The Small Facesilta</strong>, <strong>Richard Helliltä</strong>, <strong>The Kinksiltä</strong>, <strong>Sladelta</strong> ja <strong>The Beach Boysilta</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <em>Fuckbookin</em> paskainen lofi-soundi ja rujo protopunk-paahto saattaa hämmentää Yo La Tengon hienostuneempaan materiaaliin ihastuneita, mutta bändin noise-juuret tunteville levyssä on paljon tuttua ja turvallista.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Yo La Tengo tietysti. <em>Fuckbook</em> on toki hauska kuriositeetti.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 23 %. Indierockyhtye soittamassa punkia ja 1960-luvun garagerockia ei ole ideana sieltä kreiseimmästä päästä. Lisäprosentteja heruu kuitenkin yllättävistä F-sanoista sivuprojektin ja albumin nimissä sekä huiman ankeista salanimistä (<strong>Kid</strong> ja <strong>Georgia Condo</strong>).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/PxzRmnV9q3s" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/PxzRmnV9q3s</a></p>
<h3>Giant Robot vs. Giant Räbät</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/dBteE1EKWMI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/dBteE1EKWMI</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Giant Robot oli 1990-luvun puolivälin jälkeisen Helsingin jazzia, dubia, hiphopia, soulia, r&amp;b:tä ja konemusiikin eri lajeja sekoittelevan bilekulttuurin tulos: sekalainen ryhmä säästeliäästi soittavia rytmimusiikin virtuooseja, jotka loivat arvoisensa tekstuurin <strong>Tuomas Toivosen</strong> älykkäälle valkoisen miehen puhelaululle. Yhtye oli tuhota itsensä kunnianhimoisella kakkoslevyllään <em>Superweekend</em>, joka on yksi komeimmista suomalaisista elektronisen musiikin levyistä koskaan. Bändin vaikutukselta ei voi suomalaisilla keikkalavoilla välttyä, sillä käytännössä jokaisen hiphop- tai reggae-johdannaista musiikkia soittavan artistin taustabändissä soittaa joku Giant Robot -taustainen.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Giant Räbät herätti nukkuvan pedon vuonna 2008 ilman Tuomas Toivosen osanottoa. Toivosen sijaan mikrofonivastuuta kierrätettiin hiphopin perinteiden mukaisesti kädestä käteen Suomen eturivin MC-kastin (<strong>Asa</strong>, <strong>Pyhimys</strong>, <strong>Jontti</strong>, <strong>Hannibal</strong>, <strong>Jodarok</strong>) kesken.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <strong>Kim Rantalan</strong> svengaavat koskettimet, <strong>Tolosen</strong> veljesparin ja <strong>Petro Niiniluodon</strong> maltilla maalailevat kielisoittimet sekä<strong> Mamba Abdissa Assefan</strong> täsmällisen säästeliäät rytmit muodostavat leimallisen yhteiselementin, joka yhdistää Robotin verkkaisesti etenevän rytmin saumattomasti Räbätin aggressiivisempaan otteeseen. Räbät-levyllä kuullaan varsin perinteiseen rap-tyyliin ääntään käyttäviä vokalisteja, joten ero Tuomas Toivosen omintakeiseen resitatiiviin on varsin selkeä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> <em>1. erä</em> on erinomainen ja aikaa hyvin kestävä levy, mutta jo pelkkä <em>Superweekend</em> vie pelin helposti Robotille. Ja jos se ei riittäisikään, löytyisi <em>Crushing You With Styleltä</em> ja <em>Domesticityltä</em> niin paljon valttikortteja, ettei Räbätillä ole lukuisista ansioistaan huolimatta mahdollisuuksia.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 27 %. Tavallaan erot ovat pienet ja ymmärrettävät, mutta Räbätin vierailijoiden mukanaan tuomat lyyriset teemat Asan hämmentävästä uusrunoudesta Jontin, <strong>Shakan</strong> ja <strong>Lännen Jukan</strong> kuvaukseen myyttisestä kuokkavierashahmosta nostavat skitsofreniatasoa suhteessa Toivosen modernin urbaaneihin tutkielmiin kaupunkisuunnittelusta ja elintilasta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/gV0BFawLBYk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/gV0BFawLBYk</a></p>
<h3>Nick Cave &amp; the Bad Seeds vs. Grinderman</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=QzmMB8dTwGs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/QzmMB8dTwGs</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Australialainen Nick Cave perusti yhtyeensä Melbournessa vuonna 1983. Cave ja <strong>Mick Harvey</strong> tunsivat toisensa <strong>The Birthday Partysta</strong> ja muodostivat vuonna 1996 mukaan tulleen <strong>Warren Ellisin</strong> kanssa ryhmän ytimen. Laatulevyjä syntyi debyytti <em>From Her to Eternitystä</em> aina uusimpaan albumiin<em> Dig, Lazarus, Dig!!!</em>:iin<em>.</em></p>
<p><strong>Sitten?</strong> Grinderman syntyi Bad Seedsin jäsenistä vuonna 2006. Yhtyeen nimi oli alkuun <strong>Mini Seeds</strong>, ja motiivina oli paeta emoyhtyeen valtavaa taakkaa. Ensimmäisen albumin biisit Cave oli säveltänyt Bad Seedsin kiertueella vuonna 2005 kitaralla, jota hän harvoin käytti. Syntynyt materiaali oli raakaa ja The Birthday Partyn kolkkoudesta paikoin muistuttavaa. Yhtye on lämpännyt Caven soolokeikkoja, mutta vetää yleisöä yksinkin. Viimevuotinen <em>Grinderman 2</em> sai ylistystä laajalti, ja yhtyeen esityksissä on sellaista likaisen vanhan miehen pitelemätöntä panovoimaa, jollaista Bad Seedsiltä on kai turha odottaa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Grindermanin muoto on garagempi, psykedeelisempi ja likaisempi, mutta ytimestä löytyy sama lyyrinen kultakaivo.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Epäreiluun kysymykseen epäreilu vastaus. Bad Seeds on pakahduttavan hieno orkesteri, mutta Grinderman yksinkertaisesti hauskempi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 30 %. Grinderman on skitsofreenistä musiikkia, mutta Caven hahmon tuntien se ei liene valtava yllätys.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=vKznZUtKntg" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/vKznZUtKntg</a></p>
<h3>Future Sound of London vs. Amorphous Androgynous</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=GCoCTkC0oL0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GCoCTkC0oL0</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Pitkän linjan konemusiikki-instituutio Future Sound of London on vuodesta 1988 lähtien työntänyt lusikkaansa jos jonkinlaiseen soppaan, ambientista triphopiin ja breakbeateihin sekä elokuvasta tietokoneanimaatioihin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Koska varsinkin alkuaikojen brittiläisessä rave-kulttuurissa oli vahva annos psykedeliaa, olivat kokeilut psykedeelisen rockin parissa aika luonnollinen kehitysaskel. Tätä tarkoitusta varten syntyi Amorphous Androgynous.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Amorphous Androgynous imee vaikutteensa bongista, johon on tungettu psykedeelistä rockia 1960-luvulta 1990-luvun Manchesteriin. Sen musiikillinen arvo onkin ehkä suurimmillaan psykedelian arkistoijana ja saarnamiehenä, eli muiden tekeleitä ihmisten tietoisuuteen savuna puhaltavana kollektiivina.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Future Sound of London on kahdesta projektista monella tapaa vakuuttavampi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 40 %. Vaikka nämä kaksi projektia tulevatkin selkeästi samasta, valtavasta, stratosfäärissä kuplivasta päästä, musiikillisesti niillä on usein varsin vähän yhteistä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Nc2qDGrEGgE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Nc2qDGrEGgE</a></p>
<h3>Ozric Tentacles vs. Eat Static</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=4f52hgmPAbw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/4f52hgmPAbw</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> 1980-luvun lopun vagabondin uushippeyden olennainen inkarnaatio. <strong>Steve Hillagen</strong> kaikki aviottomat crusty-lapset samassa keikkabussissa. Loputtomia kitarajameja ja loputtomia kiertueita. Progeilustaan huolimatta Ozrics ei ole koskaan täysin istunut retroilevan pitkätukkarokkibändin muottiin: vuoden 1991 albumi <em>Strangeitude</em> ja single <em>Sploosh!</em> jopa flirttailivat elektronisen tanssimusiikin ja dubin kanssa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 1994 rumpali <strong>Merv Pepler</strong> ja kosketinsoittaja <strong>Joie Hinton</strong> jättivät bändin omistautuakseen kokopäiväisesti hauskanpitoprojektilleen Eat Staticille, joka aiemmin oli hoitanut keikoilla lämppäriaktin virkaa. Kaksikon intohimona oli luoda mahdollisimman härskiä psytrancea. Ideoita on tuntunut riittävän: esimerkiksi kornit samplet ja maailmanmusiikkivaikutteet kuuluivat repertuaariin jo ennen kuin <strong>Simon Posfordin</strong> kaltaiset artistit aloittivat genrekliseiden yliviljelyn.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Molemmat yhtyeet istuvat yhtä hyvin hippikommuunin rantajuhliin Goalla kuin Stonehengessä järjestettäviin talvipäivänseisausbileisiinkin. Tilannetajuttomuus ratkaisee – mahtoiko yleisökään erottaa keikkojen alkuja ja loppuja Eat Staticin vielä lämmitellessä Ozricsia?</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Eat Static pärisee, mutta Ozric Tentaclesilla on kliinisten tutkimusten mukaan jonkin verran vähemmän neurotoksista potentiaalia. Kohtuullisina annoksina yhtyeen musiikin käytön pitäisi vielä olla turvallisuuden rajoissa, mutta tarkkaile silti hygieniaasi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 48 %. Avaruusrock ja metsätrance eivät lopulta ole henkisesti niin kaukana toisistaan, vaikka yhdistelmä omituiselta kuulostaakin. Jo 1980-luvulla Egeanmeren beachpartyjen taustalla soivat  sekaisin <strong>Hawkwind</strong> ja syntsapop ennen kuin kukaan oli edes kuullut acid housesta. Eat Staticin sikiäminen emobändistään oli vain ajan kysymys.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=qibXSyX9g-U&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/qibXSyX9g-U</a></p>
<h3>Front Line Assembly vs. Delerium</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=KRGPAqiL-e8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/KRGPAqiL-e8</a></p>
<p><strong>Ensin? Bill Leebin</strong> perustama kanadalainen industrial- ja<br />
EBM-projekti, jonka 1990-luvun alun albumit vaikuttivat oleellisesti vuosikymmenen<br />
teolliseen metelöintiin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vastapainona Front Line Assemblyn ahdistavalle räimeelle Leeb alkoi<br />
bändikollegansa <strong>Rhys Fulberin</strong> kanssa julkaista rinta rinnan emobändin<br />
levyjen kanssa ambienteja instrumentaalilevyjä, joiden pohjavire oli<br />
kuitenkin genren valtavirtaa goottisempi ja synkempi. Vuoden 1997<br />
<em>Karma</em>-albumilla Delerium muutti linjaansa ottamalla mukaan nimekkäitä<br />
naisartisteja, kuten <strong>Lisa Gerrardin</strong> ja <strong>Sarah McLachlanin</strong> kujertamaan<br />
levyilleen. Tulos muistutti masennusdiagnoosin saanutta <strong>Enigmaa</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Elektroninen ja kokeellinen soundi, varsinkin<br />
varhaislevyillä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Front Line Assemby, sillä Deleriumin albumeita on vaivannut<br />
aluksi itsetarkoituksellinen kokeellisuus ja myöhemmin taipumus<br />
hissimusisointiin.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 49%. Jos Leeb ja Fuller olisivat yrittäneet<br />
yhdistää musiikissaan kunnianhimonsa eri puolet, kyseinen projekti olisi<br />
varmasti tehnyt Front Line Assemblyä ja Deleriumia parempia levyjä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X5S76oKO6NM&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X5S76oKO6NM</a></p>
<h3>Kumikameli vs. Eläkeläiset</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/OhWcCT7QBmo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/OhWcCT7QBmo</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Kumikameli perustettiin vuonna 1986. Joensuulaisyhtye ei suinkaan keksinyt äkkiväärää, kimuranttia suomirockia, jonka perinnettä ovat sittemmin jatkaneet muun muassa <strong>YUP</strong>, <strong>Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi</strong> ja <strong>Eläin</strong>, mutta kitaroita välttelevällä instrumentaatiollaan ja häiriintyneillä teksteillään se löi siihen oman, jäljittelemättömän leimansa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kumikamelin jäsenet perustivat Eläkeläiset vuonna 1993. Yhtyeen konsepti oli yksinkertainen: soittaa suomenkielisiä versioita kansainvälisistä jättihiteistä humppaversioina. Vei noin kahdeksan sekuntia ennen kuin Eläkeläisistä oli tullut suositumpi kuin Kumikamelista voisi milloinkaan tulla.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Äkkiväärä, pohjoiskarjalainen &#8221;huumori&#8221; ja tietty hermoja raastava vittumaisuus on ollut aina oleellinen osa molempia orkestereja. 2000-luvun mittaan bändit ovat kasvaneet musiikillisesti kauemmas toisistaan, kun Kumikamelin musiikkiin on hiipinyt yhä enemmän metallisia sävyjä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Kumikamelilla on vannoutuneet faninsa, mutta Eläkeläiset on aina Eläkeläiset. Vaikka umpikännistä jenkkarekkaa pitäisi miten junttimaisena ja väljähtyneenä vitsinä, ei sille voi olla hykertelemättä harrastamatta ankaraa itsepetosta.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 52 %. Vaikka yhtyeissä on henkisesti paljon samaa, nostaa Eläkeläisten odottamaton maailmanmenestys skitsofreniaprosentin kunnioitettaviin lukemiin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/GX-RHTLSXL8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GX-RHTLSXL8</a></p>
<h3>Kari Peitsamo ja Ankkuli vs. Kari Peitsamo Revival</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=CMAvU1OiEzQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/CMAvU1OiEzQ</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuosina 1977–81 vaikuttanut Kari Peitsamo ja Ankkuli oli yhtyeenä enemmän idea kuin todellisuutta. Bändi keikkaili harvoin, ja monilla Ankkulin nimiin laitetuilla levyillä esiintyi yksin Kari soittaen akustista kitaraa. Tämä ei kuitenkaan estänyt <strong>Pelle Miljoonaa</strong> pyytämästä yhtyettä lämppärikseen <em>Matkalle tuntemattomaan</em> -kiertueelle talvella 1981–82.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kahden keikan jälkeen Peitsamo huomasi, ettei punkia odottanut yleisö jaksanut yhtyeen hajanaisia ja sisäänpäinkääntyneitä kappaleita. Niinpä suunta muuttui lennosta kesken kiertueen: Peitsamo käänsi nipun <strong>Creedence Clearwater Revivalin</strong> klassikoita suomeksi ja treenasi kappaleet yhtyeen kanssa. Jo kiertueen kolmannella keikalla lavalle asteli Kari Peitsamo Revival. Revivalista kasvoi nopeasti suosittu yhtye ja toisena singlenä julkaistu <em>Onnenpoika</em> (<em>Fortunate Son</em>) toi Peitsamolle hänen uransa ainoan listaykkösen. Myöhemmin yhtyeen repertuaari laajeni myös <strong>Status Quon</strong> ja <strong>Led Zeppelinin</strong> versiointiin. Kolmen vuoden intensiivinen kiertäminen kuitenkin poltti loppuun sekä Karin että yhtyeen. Vuonna 1984 Peitsamo hajotti yhtyeen pysyvästi ja palasi omaan, vapaampaan ilmaisuunsa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ankkulilla ja Revivalilla olivat samat soittajat, vaikka sitä ei levyltä aina uskoisi. Eikä Creedencen versioiminen ollut ihan uutta: jo <em>Jatsin syvimmällä olemuksella</em> (1977) ollut yhtyeen nimikkobiisi <em>Ankkuli</em> oli versio CCR:n <em>Walking on the Waterista.</em></p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Kari Peitsamo Revival oli varmasti armoitettu keikkajyrä, mutta kuka valitsisi <em>Onnenpojan</em> yli <em>Kauppaopiston naisten</em>?</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 76 %. Vaihdos omaehtoisesta taideyhtyeestä jytäpumpuksi oli suuri askel niin yleisölle kuin yhtyeelle.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/5i_Idz9TRIU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/5i_Idz9TRIU</a></p>
<h3>The Bronx vs. Mariachi El Bronx</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/n-IPjZwDCbI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/n-IPjZwDCbI</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> New Yorkin pohjoisimman kaupunginosan mukaan nimetty The Bronx perustettiin mantereen toisella puolella, Los Angelesissa vuonna 2002. Kolmella ensimmäisellä albumillaan kvartetti opittiin tuntemaan pätevänä, <strong>Black Flagin</strong>, <strong>Stoogesin</strong> ja <strong>Motörheadin</strong> hengessä kaahaavana hardcorepunkyhtyeenä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Elokuussa 2006 The Bronx kutsuttiin televisio-ohjelmaan soittamaan akustisia versioita kappaleistaan. Vastentahtoinen yhtye halusi tehdä jotain erilaista ja ryhtyi sovittamaan kappaleitaan erilaisiin tyyleihin – muun muassa meksikolaiseen mariachiin. Kipinä syttyi, ja jo huhtikuussa 2007 The Bronx tiedotti julkaisevansa kolmannen albuminsa yhteydessä myös neljännen, joka julkaistaisiin Mariachi El Bronx -nimellä ja sisältäisi mitäpä muutakaan kuin mariachi-musiikkia. Tämän vuoden elokuussa ATO Records julkaisi jo toisen Mariachi El Bronx -albumin, joka oli edeltäjänsä ja kolmen The Bronx -albumin tapaan nimetön.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Länsimaisen popmusiikin ystäville mariachi-torvien sydämeenkäyvä sointi lienee tullut tutuimmaksi <strong>Loven</strong> folkpsykedeliaklassikosta<em> Alone Again Or</em> tai arizonalaisen <strong>Calexicon</strong> levyiltä. Yhteyden löytäminen mariachin ja hardcorepunkin välille edellyttää siis poikkeuksellista mielikuvitusta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Mariachi El Bronx, trumpetin tai sombreron etureunan mitalla. The Bronx on toki kelpo punkbändi, mutta kuitenkin vain yksi tuhansista.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 83 %. Kovin paljon arvaamattomammin ei major-levy-yhtiön kiinnittämän punkbändin ura voi kehittyä. Pari prosenttiyksikköä on tosin rankaistava siitä, että bändi on sentään Kaliforniasta, joka on vain kivenheiton päässä mariachi-musiikin syntysijoilta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/S1uihI8UOM4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/S1uihI8UOM4</a></p>
<h2>Erikoistapaus!</h2>
<h3>The KLF vs. The Justified Ancients of Mu Mu, The Timelords, The JAMs</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=aqxtBggVsi0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/aqxtBggVsi0</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> The KLF oli yksi viime vuosituhannen lopun suuria kokonaistaideteoksia, jonka seikkailut musiikin, tekijänoikeuksien, metasekoilun, pilanteon ja käsitetaiteen viidakossa tuottivat lukuisia kuolemattomia kappaleita.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kukaan ei tiedä, miksi The KLF perustettiin. Vielä vähemmän kukaan tietää, miksi tavaraa julkaistiin niin monella nimellä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The KLF:n ja sivuprojektien selvin ero lienee, ettei jälkimmäisten biiseissä musta nainen koskaan laula kirjaimia K, L ja F. JAMs on kenties teknompi kuin muut <em>nom de guerret</em>. Ei voi tietää!</p>
<p><strong>Mikä voittaa?</strong> Kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 0–100 %. Sellaiselle ihmiselle, joka osaa luokitella dubstepin eri alalajit bpm:n perusteella, KLF-projektien tavoissa prosessoida acid housen, teknon ja hiphopin soundeja on varmasti suuriakin eroja, mutta… niin: kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=BlkjhJEgoUY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/BlkjhJEgoUY</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/n/e/w/neworderkansijpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/n/e/w/neworderkansijpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Popklassikot 1983 – kuuntele tästä!</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/soittolistat/popklassikot-1983-kuuntele-tasta/</link>
    <pubDate>Wed, 30 Nov 2011 09:30:12 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Soittolistat]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=15677</guid>
    <description><![CDATA[Vuoden 1983 klassisimmat popkappaleet Institutionalizedista Blue Mondayhin parin hiirenklikkauksen päässä!]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-15680" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/10/NewOrder1983.jpg" alt="New Order juhlii voittoaan Nuorgamin Popklassikko-skabassa 83-tyyliin." title="NewOrder1983" width="416" height="300" class="size-full" /><p id="caption-attachment-15680" class="wp-caption-text">New Order juhlii voittoaan Nuorgamin Popklassikko-skabassa 83-tyyliin.</p>
<p class="ingressi">Nuorgamin päivittäin ilmestyvän <em>Popklassikot</em>-sarjan kahdeksas osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!</p>
<p>Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuvat kokonaan <strong>Mike Oldfieldin</strong> <em>Moonlight Shadow</em> ja <strong>Hüsker Dün</strong> <em>Real World</em>. Pahoittelemme.</p>
<p>Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: <strong>Sisters of Mercyn</strong> <em>Temple of Lovesta</em> kuullaan vuonna 1992 äänitetty versio ja <strong>The Go-Betweensin</strong> <em>Cattle and Canesta</em> vuonna 1988 äänitetty liveversio.</p>
<h2>Vuoden 1983 Top 30 (no okei, Top 28)</h2>
<ol>
<li>New Order – Blue Monday </li>
<li>The Smiths – This Charming Man </li>
<li>David Bowie – Let’s Dance </li>
<li>Tom Waits – In The Neighbourhood </li>
<li>U2 – Sunday Bloody Sunday </li>
<li>The Blue Nile – Tinseltown in the Rain </li>
<li>Sisters of Mercy – Temple of Love [1992] </li>
<li>Yes – Owner of a Lonely Heart </li>
<li>The Go-Betweens – Cattle And Cane [live] </li>
<li>Spandau Ballet – True </li>
<li>Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This) </li>
<li>Frankie Goes to Hollywood – Relax </li>
<li>Billy Bragg – A New England </li>
<li>Madonna – Holiday </li>
<li>Kajagoogoo – Too Shy </li>
<li>Talking Heads – Burning Down the House </li>
<li>Aztec Camera – Oblivious </li>
<li>Run-D.M.C. – It&#8217;s Like That </li>
<li>The Lotus Eaters – The First Picture of You </li>
<li>The Police – Every Breath You Take </li>
<li>Liquid Liquid – Optimo </li>
<li>Depeche Mode – Everything Counts </li>
<li>Bonnie Tyler – Total Eclipse of the Heart </li>
<li>S.O.S. Band – Just Be Good to Me </li>
<li>Public Image Limited – This Is Not a Love Song </li>
<li>Cybotron – Clear </li>
<li>Cyndi Lauper – Time After Time </li>
<li>Suicidal Tendencies – Institutionalized </li>
</ol>
<p><em>Linkki soittolistaan <a href="http://open.spotify.com/user/nrgm/playlist/1AgHwfrTFMldxBj14YmMs8">tästä</a>.</em></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/u/2/1/u21983jpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/u/2/1/u21983jpg-500x500-non.jpg" />
    <title>#5 U2 – Sunday Bloody Sunday</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/5-u2-sunday-bloody-sunday/</link>
    <pubDate>Sat, 26 Nov 2011 07:30:58 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=15267</guid>
    <description><![CDATA[Vuonna 1983 U2 oli maailman parhaita bändejä. Sillä saa anteeksi aika monta myöhempää toilailua, Anton Vanha-Majamaa kirjoittaa.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-15565" class="size-full wp-image-15565" title="U21983" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/11/U21983.jpg" alt="U2 vapaata maailmaa etsimässä." width="441" height="310" /></a><p id="caption-attachment-15565" class="wp-caption-text">U2 vapaata maailmaa etsimässä.</p>
<p>Vuonna 1983 <strong>U2</strong> oli maailman parhaita bändejä, ja sillä saa anteeksi aika monta myöhempää toilailua. Taustalla olivat vuoden välein julkaistut <em>Boy</em> ja <em>October</em>, kolmantena oli vuorossa yhtä ytimekkäästi nimetty <em>War</em>. Kolmas albumi kolmessa vuodessa, mutta tyyliltään erottuva ja uuteen suuntaava.</p>
<p><em>War</em> esitteli yleisölle yhtyeen poliittisuuden, josta tuli sittemmin määräävä tekijä bändin uralla, tai ainakin sen mediakuvassa. <em>Boyn</em> käsittelemät aikuistumisen ja kasvamisen teemat sekä <em>Octoberin</em> hengellisyys väistyivät suorapuheisen politiikan tieltä. Tästä alkoi yhtyeen pitkä polku humanitääreinä.</p>
<p>Levyn toinen sinkkunosto oli <em>Sunday Bloody Sunday</em>. Se julkaistiin Euroopassa, kun taas <em>Two Hearts Beat as One</em> valloitti samaan aikaan Yhdysvallat ja Iso-Britannian. Protestikappale nosti yhtyeen profiilia erityisesti Alankomaissa, mutta myös jenkkiradioissa se teki bändiä tunnetuksi. Nykyään se on U2:n tunnetuimpia kappaleita.</p>
<p>Kappaletta pitää kasassa <strong>Larry Mullen, Jr.:n</strong> militantti rumpukomppi, jonka päälle <strong>The Edge</strong> räiskii kitarariffejä, jotka ovat huomattavasti aiempaa aggressiivisempia. Yleisvaikutelma on aiempien levyjen kaikuisuuteen verrattuna suora ja ytimekäs. Taustalla venkoilee viulisti, jonka bändi nappasi studioon bussipysäkiltä.</p>
<p>Tekstin pohjalla on 30. tammikuuta 1972, jolloin brittisotilaat teloittivat Derryssä, Pohjois-Irlannissa 26 aseetonta kansalaisoikeusaktivistia. Menehtyneistä osa oli alaikäisiä, ja monta oli ammuttu selkään. Toisaalta sen on puhuttu viittaavan myös toiseen veriseen sunnuntaihin vuonna 1920, jolloin Irlannin itsenäisyystaisteluissa menehtyi 31 henkeä.</p>
<p>Lyriikat eivät jätä sijaa arvailulle. Bonon käyttämät kielikuvat ovat konkreettisia ja menevät suoraan sodan kauhujen ytimeen. Verinen sunnuntai on voimakas ja yhtyeelle läheinen väline, jonka kautta he ottavat kantaa ongelmiin ympärillään.</p>
<blockquote><p>”Broken bottles under children&#8217;s feet<br />
Bodies strewn across the dead end street<br />
But I won&#8217;t heed the battle call<br />
It puts my back up , puts my back up against the wall”</p></blockquote>
<p>Bono on myöhemmin todennut, että kappaleen kaunopuheisuus on enemmän lauluharmonioissa ja sävellyksessä kuin itse sanoissa. Siinä hän on oikeassa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=EM4vblG6BVQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/EM4vblG6BVQ</a></p>
<h2>Bonus!</h2>
<p>Viime vuosien tärkein musta spoken word -artisti puhaltaa kappaleeseen uutta eloa <strong>Trent Reznorin</strong> tuottamana. <strong>Saul Williamsin</strong> näkemys tuo kappaleen 2000-luvun Yhdysvaltoihin, suoraan sinne LA:n laitakaduille, joilta turvaverkkoa on turha hakea.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=keqAQk1YuOs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/keqAQk1YuOs</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/u/2/k/u2kuvajpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/u/2/k/u2kuvajpg-500x500-non.jpg" />
    <title>#25 U2 – I Will Follow</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/25u2iwillfollow/</link>
    <pubDate>Sat, 06 Aug 2011 06:30:15 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=9333</guid>
    <description><![CDATA[Vuoden 1980 popklassikot: U2:n läpimurtokappale lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista ja aikuiseksi kasvamisesta.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-9552" class="size-medium wp-image-9552" title="U2Kuva" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/08/U2Kuva-460x465.jpg" alt="Tähän kuvateksti." width="460" height="465" /></a><p id="caption-attachment-9552" class="wp-caption-text">Tähän kuvateksti.</p>
<p>Työstän parhaillaan toiseen musiikkijulkaisuun arviota <strong>Paul David Hewsonin</strong> – jota on <strong>Bonoksikin</strong> haukuttu – uusimmasta projektista. Se on U2-kitaristi <strong>David Howell Evansin</strong> – tai siis <strong>The Edgen</strong> – kanssa työstetty ääniraita hämähäkkimiehestä kertovaan musikaaliin. Ja tämä ei ole vitsi. Siis mitä vittua?</p>
<p>U2:n, ja erityisesti sen pompöösin keulakuvan, aura on hyväntekeväisyysprojektien ja iljettävän tekopyhistelyn myötä niin tahriintunut, että aina tasaisin väliajoin on terveellistä laittaa jokin yhtyeen varhaisista levyistä soimaan. Yksi komeimmin soivista on debyytti, <em>Boy</em>, joka muistuttaa 360 asteen livespektaakkeleistaan ja miljoonalahjoituksistaan tunnetun orkesterin juurista. Ne kun ovat reippaasti (post-)punkilla lannoitetut.</p>
<p>Levyn käynnistää yhtyeen toinen kansainvälinen sinkkulohkaisu <em>I Will Follow</em>. Se on albumin tunnetuin, ja monella tapaa onnistuinein kappale.</p>
<p>Tästä käynnistyy U2:n saaga (no, olihan niillä se EP ennen tätä). Jostain kaukaisuudesta kuuluu ”one, two, three, four” ja The Edgen leimallinen kitarariffi käynnistyy. Rumpali <strong>Larry Mullen, Jr.</strong> manaa kattiloistaan ensi-iskut. Musiikki kaikuu hetken aikaa kaukaa, kuin jostain vuorten takaa, kunnes Bono esittelee kappaleen sanoin ”I will follow”, ja <strong>Adam Claytonin</strong> basso tuo sen iholle.</p>
<blockquote><p>”I was on the outside when you said<br />
You said you needed me<br />
I was looking at myself<br />
I was blind, I could not see”</p></blockquote>
<p>Kappaletta on vaikea lukea kontekstistaan irroitettuna. Se on väistämättä alkusoitto musiikkiurille, jotka hakevat vertaisiaan populaarimusiikin historiasta. Eikä yhtään hassumpi sellainen. </p>
<p>Musiikki muistuttaa monella tapaa Irlanninmeren toisella puolella negistelleiden post-punk-pioneerien kalseaa estetiikkaa. Tuo estetiikka on tosin jo ensilevyllä suodattunut stadion-kelvon siivilän lävitse. Poissa ovat sekä iancurtismainen nihilismi että kylmää tehdaskaupunkia heijastelleet kolkot soundit. U2:n musiikissa on tasoja ja nyansseja.</p>
<p>Lyyrisesti Bono ei ehkä vielä ole terävimmillään, mutta toisaalta yksinkertaiset tekstit väistävät kuin vahingossa sen ylipursuavan patetian, johon muusikko sittemmin sortui. <em>Boy</em> on löyhästi määriteltynä konseptilevy, olennaisina teemoina lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ja aikuiseksi kasvaminen – ja olivathan bändin tyypitkin vuonna levyn julkaisuhetkellä hädin tuskin parikymppisiä pojankloppeja.</p>
<blockquote><p>”A boy tries hard to be a man<br />
His mother takes him by his hand<br />
If he stops to think he starts to cry<br />
Oh why”</p></blockquote>
<p>Teksteistä paistaa läpi Bonon äidin kuolema, jota solisti purkaa myös avausraidalla. Äiti menehtyi pojan ollessa 14-vuotias. Harvaan sijoitellut säkeet soljuvat äänimaisemassa, josta voi aistia kylmän merituulen tuiverruksen. Maisema on synkkä ja karu, mutta ei lohduton. Tätä oli U2 parhaimmillaan.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=g2BqLlVHlWA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/g2BqLlVHlWA</a></p>
<h3>Bonus!</h3>
<p>Hulppea 360-kiertue rantautui Olympiastadionille vuosi sitten. Keikan alkuminuutit kertaava klippi osoittaa, että pari asiaa on vuosien saatossa muuttunut.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=1HUrATGCynk1" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/1HUrATGCynk1</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/m/a/r/mariaguzeninajpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/m/a/r/mariaguzeninajpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Maria Guzenina (SDP)</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/maria-guzenina-sdp/</link>
    <pubDate>Thu, 07 Apr 2011 07:00:18 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=3358</guid>
    <description><![CDATA[SDP:n Maria Guzenina intoutui pogoilemaan Mikan keikalla. Lähimpänä sydäntä ovat kuitenkin Kate ja Johanna.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<p><strong>Maria Guzenina-Richardson</strong>, 42, kansanedustaja, SDP (Uudenmaan vaalipiiri &#8211; 373)</p>
<p>www.mariaguzenina.net<img loading="lazy" decoding="async" class="alignright size-thumbnail wp-image-3359" title="Maria_Guzenina" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/04/Maria_Guzenina-220x220.jpg" alt="Maria Guzenina (SDP)" width="220" height="220" /></a></p>
<p class="kysymys">Mikä on soittolistasi nimi?</p>
<p>”<em>Valaistuminen on vain soittolistan päässä</em>.”</p>
<p class="kysymys">Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?</p>
<p>”Paitsi että ihminen tarvitsee toista ihmistä, ihminen tarvitsee myös mieltä ravitsevia biisejä.”</p>
<p class="kysymys">Keille ihmisille suosittelet soittolistaasi ja miksi?</p>
<p>”Kaikille, koska musiikki on upea seikkailu.”</p>
<p class="kysymys">Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?</p>
<p>”<strong>Johanna Kurkelan</strong> <em>Kaunis mieli</em>. Sen on kirjoittanut toinen upea nainen, <strong>Laura Sippola</strong>. Biisi on yksinkertaisuudessaan nerokas sanomaltaan.”</p>
<p class="kysymys">Millainen musiikinkuuntelija olet?</p>
<p>”Kuuntelen musiikkia enimmäkseen autossa, mutta myös juostessa sekä kiireettöminä sunnuntaiaamuina kotona.”</p>
<p class="kysymys">Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?</p>
<p>”<strong>Kate Bush</strong> – kuulin hänen musiikkiaan ensimmäisen kerran noin 14-vuotiaana. En ollut kuullut koskaan aiemmin mitään vastaavaa, enkä ole kuullut vieläkään. Minuun tekee vaikutuksen hänen musiikkinsa sielukkuus. Tosin tälle soittolistalle valitsin häneltä <strong>Marvin Gaye</strong> -coverin.”</p>
<p class="kysymys">Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?</p>
<p>”Johanna Kurkelan. Kuulin hänen biisinsä radiosta, ja menin siltä istumalta ostamaan cd:n.”</p>
<p class="kysymys">Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?</p>
<p>”Kyllä, myönnän ostavani silloin tällöin cd-levyjä. Käytän myös niiden kansia jään skrabaamiseen auton ikkunoista. Cd-levyt ovat siis monikäyttöisiä.”</p>
<p class="kysymys">Spotify vai iTunes?</p>
<p>”Spotify.”</p>
<p class="kysymys">Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?</p>
<p>”Viimeksi kävin katsomassa <strong>Mikan</strong> keikan Circuksessa Helsingissä. Ystäväni oli kiertueella mukana taustalaulajana. Yleisö koostui ihanan innokkaista varhaisteineistä, ja oma innostukseni oli vähintään samalla tasolla, minkä ilmaisin pomppimalla pogo-tyyliin.”</p>
<p class="kysymys">Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?</p>
<p>”Jumala, koska <strong>Lemmylläkin</strong> on pomonsa.”</p>
<h3>Maria Guzeninan soittolista</h3>
<ol>
<li>Coldplay – Viva La Vida</li>
<li>Kate Bush – Sexual Healing</li>
<li>Moloko – The Time Is Now</li>
<li>Phoenix – If I Ever Feel Better</li>
<li>Stereophonics – Handbags and Gladrags</li>
<li>Feeder – Just the Way I’m Feeling</li>
<li>Coldplay – Fix You</li>
<li>U2 – Moment of Surrender</li>
<li>Johanna Kurkela – Kaunis mieli</li>
<li>Tom Waits – Tom Traubert’s Blues</li>
</ol>
<p><a class="spotikkalinkki" href="http://open.spotify.com/user/nrgm/playlist/1ucnNKH2FideN8Ikm7rYQT" target="_blank">Kuuntele Maria Guzeninan soittolista.</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
  </channel>
</rss>
