Dead Oceans

69 Onko kolme hyvää kappaletta tarpeeksi? Luultavasti, jos Bleachedin tähtäimessä on noin kahden levyn mittainen ura ja pari leppoisaa kesää maailman indiefestivaaleja ja kuudensialinjoja kiertäen. Missään tapauksessa ei, jos kalifornialaisduon tarkoitus on jäädä historiaan muunakin kuin Best Coastin, Those Darlinsin ja Dum Dum Girlsin kaltaisten, purkkapoppia ja garagerockia yhdistelevien tyttöjengibändien kelvollisena sesonkikorvikkeena. Ride Your Heart tuo hauskalla tavalla mieleen Elastican – eli Wiren. Ja sitä kautta, etenkin erinomaisella Looking for a Fight -avausraidalla, Wireä suomeksi vääntäneen Särkyneet. Mika Miko -yhtyeessä aiemmin vaikuttaneet Clavinin sisarukset, Drew Barrymore– ja Stevie Nicks -lookaliket Jennifer ja Jessie hoitavat hommansa aivan asiallisesti, mutta sortuvat aika ajoin vähän liiankin ilmeisiin melodioihin ja kankeisiin kertosäkeisiin. Mainitun Looking for a Fightin lisäksi levyltä kannattaa ottaa talteen letkeydessään erottuva Outta My Mind sekä hyvällä tavalla jurpo ja pöhkö Love Spells. Muuten levy on bulkkia, joskin viihdyttävää sellaista. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Orchestral Manoeuvres in the Dark – English Electric

BMG Chrysalis

87 Siinä nyt vain kävi niin, että yhtäkkiä havahduin Orchestral Manoeuvres in the Darkin tehneen yhden parhaista poplevyistä moneen aikaan. Jäljelle jäi vain yksi kysymys: mikä vuosi nyt on? OMD sellaisena kuin sen tunnemme lakkasi olemasta 1980-luvun lopulla, jolloin Paul Humphreys jätti brittiläisen syntikkapopin uppoavaksi laivaksi muuttuneen, syyttä ja syystä pilkatun pioneerin. Humphreys palasi Andy McCluskeyn rinnalle reilun viiden vuoden takaisen comebackin yhteydessä, jonka ensimmäinen tuore hedelmä History of Modern (2010) oli vielä harjoittelua, pahimmillaan varsin vaivaannuttavaakin sellaista. English Electric on sen sijaan hurjan hyvä – ja kuinka ihastuttavan ilmeisellä tavalla! 53-vuotiaat veteraanit ovat yksinkertaisesti kirjoittaneet nipun ensiluokkaisia popsävelmiä ja istuttaneet ne musiikilliseen maaperään, joka ei häviä linjakkuudessaan ja kirkkaudessaan tuumaakaan edes Kraftwerkille (jonka Karl Bartosin Elektric Music -projektilta yksi levyn kappaleista, Kissing the Machine, on lainattu). Nostalgialla on toki sormensa pelissä – Dresdenin draivi ja bassosoundi on suoraan Enola Gaysta, Helen of Troy on puolestaan nimeään ja jylhää sävellystään myöten silkkaa Architecture & Moralityä – mutta päällimmäisenä tunteena musiikista jää sen täydellinen ajanmukaisuus. Levyä rytmittävissä äänikollaaseissa on Robynin katu-uskottavaa popviileyttä, Stay With Men kaltainen miljoonan punnan elektroballadi saanee puolestaan Hurtsin pojat vetistelemään silkasta kateudesta. Flow Festival, hereillä nyt! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Bill Ryder-Jones – A Bad Wind Blows in My Heart

Domino

54 Entisen The Coral -kitaristin toinen albumi on valtava pettymys. Siinä missä elokuvamusiikin parissa viime vuodet puuhailleen Ryder-Jonesin esikoisalbumi If… oli huikean hieno ja mielikuvitusta kiihottava instrumentaalialbumi – imaginäärinen soundtrack Italo Calvinon romaaniin, jos tarkkoja ollaan – on sen seuraaja kädenlämpöinen ja peruspätevä kokoelma laiskeanpulskeita, folkilla ja klassisella rockilla höystettyjä brittipop-laulelmia. Mikäpä levyä olisi kuunnellessa, jos olisi takka ja tohvelit ja kenties kuppi kaakaota, mutta enpäs nyt rupea sellaiseen, kun olisi vielä elämääkin elettävänä. Impressionistinen nimikappale on yksittäinen nerokkuuden leimahdus levyllä, jota ei pelasta yhdentekevyydeltä mikään. Samoissa vesissä soutavista skottilaisella King Creosotella on sentään iätöntä karismaa ja walesilaisella Euros Childsilla (Gorky’s Zygotic Mynci) pilkettä silmäkulmassa, Ryder-Jonesilla ei tämän perusteella kumpaakaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Thermals – Desperate Ground

Sub Pop

50 Portland vaikuttaisi kaikkine mikropanimoineen ja turvaindiebändeineen olevan Yhdysvaltain pikkuporvarillisin pitäjä, josta Thermalsin kaltaisen kuohitun demokraattirockin luulisikin ponnistavan. Indieksi Thermals on aina ollut liian yksiulotteista musiikkia, punkiksi liian kesyä. Ehkä maitoon lantrattu alternative sopisi kuvaamaan tätä pirtelöbaari- ja rockbistroaktia, jonka käsinpiirretyn keikkajulisteen mainostamaa keskiviikkoesiintymistä saapuvat katsomaan kaverin kaverin kaverit. Tai sitten Thermals soittaa ulkoilmafestivaaleilla, joihin porukka tuo lapsiaan mukaan ja niillä on isot kuulosuojaimet päässä. Lisäksi on vaikeaa suhtautua yhtyeeseen, jonka jäsenet ovat kuin jonkin televisiosarjan heppukaveruksia. Eikä Thermals ole mikään Seinfeld, se on Frendit tai 2000-luvun juppiversio Monkeesista, jolle on annosteltu musiikillisia lahjoja homeostaattisella mitalla. Mahtaako Desperate Ground olla vuoden kädenlämpöisin levy? (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Tyler, the Creator – Wolf

Odd Future

76 Tyler puhuu vain naisten vihaamisesta ja raiskaamisesta, syö torakoita ja on tosi rankkis. Ei vaineskaan. Nyt, kun Tylerin ja hänen possensa kolmisen vuotta sitten aikaan saamasta alkushokista on toivuttu, voidaan keskittyä siihen, mitä tällä neuroosiräpin mestarilla on oikeasti tarjottavanaan. No aika paljon ahdistusta, vihaa ja törkyä edelleen, mutta jos niihin juuttuu, jää huomaamatta kaikki se raaka itsetutkiskelu, musiikillinen monialaisuus ja suoranainen verbaaliteatteri, jonka vuoksi tässä on todennäköisesti yksi 2010-luvun mielenkiintoisimmista tarinankertojista. Ja lisäpisteet siitä, että levyllä on oikeasti monipuolista ja välillä hieman sekoilevaakin tuotantoa. Kaikki biisit eivät ole klassikkomateriaalia, mutta sellaista se on, kun on koulukiusattu, keskittymishäiriöinen ja lahjakas ja vituttaa. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 53 Chairlift – Amanaemonesia

Olisivatpa kaikki elektropop-biisit yhtä kekseliäitä kuin Chairliftin Amanaemonesia. Kappaleen säkeistön laulun ja biitin välinen polyrytmia on niin harhauttavaa laatua, että aivot pehmenevät ja lantio vääntyy totaalisen solmuun. Kun kertosäe upottaa valtavan melodiakoukun sydämen sisään, mitään ei ole enää tehtävissä: diskopallo pyörii ja muistikuvat hälvenevät. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 52 Washed Out – Soft

Ensimmäinen sana: Slowdive. Syvältä pumpulin keskeltä nouseva narkomelodia kiertelee, kaartelee ja tempautuu termiikin mukana korkeuksiin. Toinen sana: baleaarinen. Kenkiinhän tässä taas tuijotellaan, mutta mitäs kummaa, popot tapailevat varovasti askelia shuffle-kompin tahtiin. Mitä tässä kiirehtimään, kun ei ole varsinaista määränpäätäkään. Rannalla kun ollaan. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 51 Tyler, the Creator – Yonkers

Räpin uusi paha poika ja OWFGKTA-kollektiivin jäsen teki keskinkertaisen levyn, jonka rosoinen kasettiestetiikka viehätti mutta myös turrutti. Siltä lohkaistu Yonkers on vuoden parhaita biisejä. Levyn loputon itseironia on problemaattista: Tyler uhoaa tökkivänsä bloggaavia hipsterhinttareita hangolla (pitchfork), mutta elää ja kuolee juuri näiden blogien kautta. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 50 Yuck – Get Away

Kummasti enemmän amerikkalaiselta kuin brittiläiseltä kuulostava lontoolaisbändi teki levyllisen 1990-luvun lämpöä hehkuvaa kitaramourua, joka ei kuitenkaan sorru sisällöttömään retroiluun. Jo debyytin avausraita Get Away on täynnä riffejä, joista yhtyeen esikuvat olisivat kateellisia, aivan syystä. Sen pitäisi olla jokaisen tulevan ilmakitaristin ohjelmistossa. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 49 Eleanoora Rosenholm – Valo kaasumeren hämärässä

Aiemmin Eleanoora Rosenholm kertoi makaabereja tarinoita ruumiinvalvojaisista. Silloin hän oli raadollisuudessaankin herttainen. Mutta kun hän nyt vie pommi-iskun jälkeisille raunioille, hyytyy kuulijan hymy. Ulkokohtaisen tarinoinnin tilalla on jotakin paljon kouriintuntuvampaa – hämmennys keskellä todellisuutta, joka on yhtäkkiä muuttunut untakin epätodemmaksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 48 Justice – Civilization

Lähestulkoon maailmanlopulta ja moottorin jyrinältä kuulostavan alun jälkeen biisistä kuoriutuu tarttuva tanssihitti, joka kuulostaa ylilyödyltä mutta silti sivistyneeltä. Ranskalaisduon odotetun kakkosalbumin Audio, Video, Discon ainoa aidosti yksinään toimiva kappale, josta löytyy vielä Justicelle aiemmin ominaista hulluutta ja luovuutta ilman yliyrittämistä. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 47 Battles – Futura

Tämän pitäisi soida Groove FM:llä. Ehkä se tulee kymmenen vuoden päästä soimaankin. Battlesin Futura on funkyin kappale miesmuistiin. Kun John Stanierin takoma rytmi alkaa minuutin kitarannytkyttämisen jälkeen kuulua, ei lantio pysy perässä. Hitaahko rytmi vie mukanaan kuin lumivyöry. Futura on täynnä virtuoosimaista taituruutta, järkeä ja ennen kaikkea tunnetta. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 46 LMFAO – Party Rock Anthem

Kuluneen vuoden ykköstanssittajasta ei liene epäselvyyttä. LMFAO:n yhdistelmä OutKastin hulluutta ja Black Eyed Peasin avaruusajan tuotantoa lanasi tanssilattiat sileiksi Hangosta Nuorgamiin. Bändi selvästi ymmärsi varsin syvällisellä tasolla, että promillelukemien ollessa noususuhdanteessa ja desibelimäärän noustessa toiselle sadalle, turha älyllisyys on pahasta. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 45 Tv-resistori – Koputan puuta

Viime vuoden ehdottomasti paras kotimainen pop-albumi oli Tv-resistorin eponyymi kolmoslevy. Jos näit Ykän, Päivin, Aleksin, Tomin ja Honkan soittamassa syksyn viimeisillä keikoilla Koputan puuta, yhtä levyn monista huippuhetkistä, tiedät että yhtye oli elämänsä kunnossa. Mitä tahansa he tekevätkään tulevaisuudessa, tulevat numerot aina olemaan heidän puolellaan. (Mikko Valo)

Respa sanoi loppuvuodesta hei hei.

Kuuntele Koputa puuta Spotifyn kautta tästä.

# 44 Cults – Go Outside

Manhattanilaisduo Cults vastasi eräästä vuoden 2011 debyyttialbumeista. Yhtyeen uudelle vuosituhannelle päivitetty spektoriaaninen tyttöbändipop kuulosti suorastaan hätkähdyttävän omaperäiseltä – samanaikaisesti jokseenkin valheellisen viattomalta ja kimmeltävän kohtalokkaalta. Go Outside oli todistuskappale ”A” Madelin Follinin ja Brian Oblivionin popneroudesta. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 43 The Vaccines – Post Break-Up Sex

Lontoolaisyhtyeen ässäsingle vaikutti ensi kuulemalta huvittavalta. Yhdistelmä kaikuisia nakutuskitaroita ja lakonisia ihmissuhdepohdintoja oli kuin räätälöity menestysresepti indiepopmaineeseen. Vaccines osoittautui kuitenkin riemastuttavaksi, jopa sielukkaaksi kitarabändiksi, eikä Post Break-Up Sex suostu poistumaan päänsisäiseltä soittolistalta sitten millään. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 42 Freeman – Mattolaituri

Suurenmoisen Liian myöhään -hitin jälkilämmössä paistattelevat Freeman ja Uusi fantasia päättivät viisaasti yhdistää voimansa kokonaisen pitkäsoiton parissa. Lopputuloksena oli mainio Freeman IV, jolla muistettiin historia, mutta katsottiin myös tulevaisuuteen. Paula Vesalan sanoittama koskettava Mattolaituri vei mukanaan kuin aallot ja mäntysuopa elämän tahrat. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Jos joltakulta on päässyt livahtamaan ohi Tyler, the Creatorin ja hänen kipparoimansa Odd Future Wolf Gang Kill Them All -kollektiivin ympärillä maailman musiikkilehdistössä kuohuva hype, kerrataan perusasiat.

Väljä rap-retkue Los Angelesista koostuu noin 11:stä nuoresta miehestä, jotka skeittaavat, räkivät videoillaan hampaita suustaan ja räppäävät veriteoista, huumeista ja raiskauksista. Hämmästyttävää kyllä, he olivat myös julkaisseet kotisivuillaan ilmaiseksi 12 levyllistä teknisesti kovalaatuista musiikkia, ennen kuin kukaan joukkiosta oli edes nähnyt, miltä levytyssopimus näyttää. Viime kesän tienoilla sellaiset musiikin portinvartijat kuin Pitchfork ja Wire alkoivat rummuttaa ryhmän puolesta ja muut seurasivat kipin kapin perässä.  Bändin holtittoman intensiiviset keikat ovat jo saavuttaneet likilegendaarisen maineen, ja monen mielestä Odd Future näpisti konserteillaan show’n tämänvuotisilla SXSW-musiikkiteollisuusfestareilla.

Kiteytettynä:  OFWGKTA ja Tyler, the Creator ovat tämän hetken puhutuimmat bändi ja artisti. Kuten New York Times asian ilmaisi, mikään rap-artisti miesmuistiin ei ole aikaansaanut niin montaa mielipidejuttua musiikista, mielipidejuttua kriitikoista ja mielipidejuttua mielipidejutuista. Pahoin pelkään, että tämän arvion voi liittää joukon jatkoksi.

Jotain kertoo musiikkilehdistöstä, että Odd Futuren tahallisen provokatiiviseen teiniuhmaan on suhtauduttu kuin Wu-Tang Clanin uudelleensyntymään – siis jos Ghostface kumppaneineen olisi naulittu ensin ristille ja siirtänyt joitakin päiviä myöhemmin kiven haudaltaan. Musiikkimedia tuntuu olevan niin nälkäinen löytämään hiphopin pelastajan, että se on ollut valmis liittämään tämän määreen Tyleriin vailla pitävää todistusaineistoa.

Tyleria on kutsuttu ”neroksi” ja ”visionääriseksi ihmelapseksi”, mutta myös naisvihaajaksi ja homofoobikoksi.  Se on aika paljon sanottu hädin tuskin parikymppisesta pojanklopista, jonka pääasiallinen tavoite tuntuu olevan aiheuttaa vanhemmille ihmisille ennenaikainen sulkasato, kuten nyt teineillä on tapana.

Eniten kohua ja kontroverssia OFWGKTA:n musiikissa on aiheuttanut se, että he räppäävät naisten raiskaamisesta – paljon. Naisviha ei tietenkään ole hiphopissa mitään uutta, mutta Odd Future on vienyt sen kauhuleffakuvastonsa varjolla loogiseen päätepisteeseensä: heidän biiseissään naiset ovat lähinnä jotain mitä raiskata tai hakata.

”Victim, victim, honey you’re my fifth one / Honey on that topping when I stuff you in my system / Rape a pregnant bitch and tell my friends I had a threesome / You got a fucking death wish, I’m a genie, I’ll get it done”

Tai:

”Don’t got a problem smacking a bitch / Kidnapping, attacking, with axes and shit / till I grab them throats and start smacking them shits / till she decides to take Dracula’s dick”

Hurmaavaa. Kun hiphopissa halutaan olla rajuja ja näyttää kuka on kukkulan kuningas, se tapahtuu edelleen usein naisten verbaalisen kurmottamisen kautta. Valkoinen poplehdistö on niin huolissaan vaikuttavansa rasistiselta tai tylsän keskiluokkaiselta, että tätä ei oikein tohdita kyseenalaistaa.  Ja jos joku tohtiikin, räppärit vetäisevät hihastaan ”se on vain fiktiota / ettekö ymmärrä huumoria” -kortin nopeammin kuin Amerikan oikeistokahelit ehtivät nimetä Obaman syylliseksi viimeisimpään kansalliseen kriisiin.

Onkin aika surullista, että joku vielä nykypäivänä jaksaa uskoa, että naisten jatkuva huoritteleminen tai heidän raiskaamisestaan ja tappamisestaan räppääminen (”Se on fiktiota!”) on jotenkin villiä, uskaliasta ja subversiivistä touhua. Se on suunnilleen yhtä uutuudenrapeaa kuin Kuolleenmeren kääröt ja upottaa yhtä monta tekopyhän yhteiskunnan rakennetta kuin Duudsonien väkinäinen remellys jossain matkapuhelinmainoksessa.

Huumorintaju on asia, jonka perään kuuluttavat myös Odd Futuren puolustajat blogiversumissa, sillä ”he eivät oikeasti tarkoita mitä sanovat”. Miten tämä sitten pitäisi ymmärtää? Että he eivät oikeasti aio tappaa tai väkisinmaata ketään – tai edes kannusta siihen? Sitä tuskin kukaan hysteerisimpien vanhempainjärjestöjen lisäksi uskookaan. Mutta vaikea tältä pohjalta on myöskään väittää, että he välittäisivät kovin suopeaa naiskuvaa.  Ja miten niin Tyler ei tarkoita sanomisiaan? Lipsahtelevatko neitseellisesti siinneet riimit tahtomatta hänen suustaan ikään kuin häntä vaivaisi Touretten rap-syndrooma?

Tyler totesi NME-lehden haastattelussa, että häntä satuttaa, että ihmiset eivät näe ensimmäistä kerrosta syvemmällä. Ongelma vain on, että ensimmäisen kerroksen alla ei ole oikeastaan mitään; eivät Tylerin sarjamurha- ja raiskausfantasiat ole syvällisiä allegorioita maailman tilasta. Ne ovat mitä ovat, ja niiden merkitystä ei tavattomasti muuta, että ne on esitetty sinänsä taitavan riimittelyn muodossa. Ja sitten se suurin ongelma huumorintajuun vedottaessa: näillä lyriikoilla ei varsinaisesti ole tyrät rytkäyttävää vaikutusta, ja Tylerin taitaakin olla turha jäädä odottamaan Will Ferrellin yhteydenottoa yhteisen komediakiertueen tiimoilta.

Syy miksi niin monet musiikkitoimittajat tuntuvat pitävän Tylerin soundia mullistavana on, että suurin osa musiikkitoimittajista ei juurikaan kuuntele hiphopia. Jos on etupäässä kuullut valtavirran aivokuollutta tanssiräppiä ja sen vastapainoksi The Rootsin kaltaisia rockmedian siunaamia akteja, Goblin kuulostaakin vallankumoukselliselta.

Fakta kuitenkin on, että edeltäjiä tylyn askeettiselle soundille löytyy hiphopissa vaikka millä mitalla Company Flow’n painajaisräpistä Tylerin suuren esikuvan Eminemin riisutumpaan tuotantoon ja Syvän Etelän hiphopista (etenkin Houstonin chopped & screwed -soundista) The Neptunesin nerokkaan spartalaiseen tuotantantojälkeen. Puhumattakaan sellaisista vainoharhaisen elektroniikan mestareista kuin Anti-Pop Consortium, Salem ja Dälek.

Tietyt kappaleet, joilla klaustrofobia kohtaa grooven, kuulostavat kieltämättä hetkittäin täysin omaperäisiltä, mutta näitä hetkiä on levyllä aivan liian vähän kohottamaan sitä keskinkertaisen yläpuolelle. Albumilta ennen julkaisua kuullut ja pitkälti sen hypestä vastanneet Yonkers, Sandwitches jaTron Cat ovat toki paranoidin ja kekseliään hiphopin juhlaa. Betoninraskaat biitit putoilevat painostavasti ja Tyler korisee mielipuolisia tarinoitaan suorastaan ihastuttavan kieroutuneiden syntikkasoundien lomaan. Vinoon varjomaailmaansa mukaan imaiseva Yonkers tulleekin nousemaan vuoden hiphop-biisien joukkoon.

Vahinko vain, että nämä ovat levyn selkeät kohokohdat. Keskivälin jälkeen albumi taantuu melko verettömäksi (joskaan ei kirjaimellisesti) ja laahaavaksi downtempo-märehdinnäksi, jonka rinnalla puhelinluettelon selailukin alkaa tuntua räiskyvän värikkäältä kokemukselta.

Albumi ei nouse edes ryhmän omien julkaisuiden huipulle – saati sitten vuoden hiphop-julkaisujen kärkikahinoihin. Ainakin Tylerin oma debyytti sekä Earl Sweatshirtin ja Frank Oceanin soolot ovat parempia levyjä kuin Goblin.

Ja kyllähän jo pelkät sanoitukset tekevät levystä aika hemmetin epämiellyttävää kuultavaa. Loppua kohden alkaa tuntua kuin olisi juuri kuunnellut raivotautisen Louis Armstrongin lukeman tunnin koosteen Alibi-lehden parhaista. Joku pitäisi sitä varmasti mitä parahultaisimpana viihteenä, mutta minua alkaa lähinnä väsyttää. Painajaismaisen karun äänimaiseman lomaan korahdellut väkivaltafantasiat sopivatkin ehkä parhaiten teineille, joilla on ikänsä mukaisesti tarve tuntea jotain, ihan mitä tahansa.

54Vellovasta kohusta huolimatta Goblin on lopulta aika pitkäpiimäinen, lässyn rytmitön ja yllätyksetön levy. Tylerin lahjakkuudesta ei ole kiistaa, mutta tällä albumilla shokkitaktiikat kiilaavat musiikillisen kekseliäisyyden ohi. Ja se väitetty kapinallisuus? Se rinnastuu pikemminkin Insane Clown Posseen kuin Public Enemyyn.

Video ei ole enää saatavilla

Tyler, the Creator – Yonkers

Kun monet suosikit – Cool Kids ja Deltron 3030 etunenässä – ovat vielä jatkaneet odotettujen suurteostensa julkaisun panttaamista, on keskimääräistä ovelamman hiphopin ystävän täytynyt kääntyä oudompien nimien puoleen.

Ja he ovat niin sanotusti toimittaneet.

Losangelesilaisen Odd Future Wolf Gang Kill Them All -kollektiivin (sano OFWGKTA vaan) 20-vuotias keulakuva Tyler ”The Creator” Okonme on nostattanut toukokuussa julkaistavaan Goblin-albumiinsa kohdistuvat odotukset taivaisiin erinomaisilla singleillään, joista Yonkersin video katsottiin ensimmäisen kuukauden aikana Youtubessa hulppeat 3,8 miljoonaa kertaa.

Kalifornian 19-vuotias Brandon ”Lil B” McCartney on puolestaan ihastuttanut ja vihastuttanut persoonallisella Angels Exodus -albumillaan. Kokeneemmista, mutta näillä leveysasteilla tuntemattomammista artisteista pisteet kerää 33-vuotias bostonilainen Corey ”Reks” Christie, jonka kuudes albumi R.E.K.S. (Rhythmatic Eternal King Supreme) haiskahtaa ehdalta kulttiklassikolta.

Video ei ole enää saatavilla

Tyler the Creator – Yonkers

Video ei ole enää saatavilla

Lil B – Motivation

Video ei ole enää saatavilla

R.E.K.S. – 25th Hour