Paper Bag Records

81 Pari vuotta sitten newyorkilainen Oneohtrix Point Never -artistinimeä käyttävä Daniel Lopatin julkaisi runsaasti blogijulkisuutta saaneen Replica-albumin. Lopatinin musiikki kuulosti siltä kuin hän olisi valvonut yökausia hieltä tuoksuvassa autotallissa pelaten Cyberpunk 2020 -roolipeliä. Kanadalainen Michael Silver, eli CFCF, on musiikillisesti kuin Lopatinin velipuoli. Mutta siinä missä Lopatin on käyttänyt vapaa-aikansa katsellen VHS-kaseteilta 1980-luvun scifi-elokuvia, Silver on mitä luultavimmin opiskellut matematiikkaa. Silverin Music For Objects –ep on sisäsiistiä, mutta yksityiskohtia pursuavaa elektronista äänimaisemaa. Kirurgintarkasti leikattuja looppeja säestävät marimban helinä ja pianomelodiat. Hetkittäin Music For Objects uhkaa vajota hissimusiikiksi, mutta avausraita Glassin kaltaiset kappaleet tekevät siitä yhden kuluneen kesän kiinnostavimmista ep-julkaisuista. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Jagwar Ma – Howlin

Marathon

66 Jagwar Ma kääntää kelloa reilut kaksikymmentä vuotta taaksepäin ja ottaa suunnan Manchesteriin – aikaan, jolloin puntit olivat leveitä ja rytmit letkeitä. Australialaisyhtyeen esikoisalbumi on kehuttu pystyyn ja käynyt kaupaksikin. Uudesta baggy-klassikosta ei kuitenkaan ole kyse; levyltä ei löydy toista täysosumaa huumaavan The Throw -singlen rinnalle. Jagwar Ma on yhtye, jota on mukava kuunnella mutta josta on vaikea saada otetta. Onko bändi se moppitukkien partio, joka kiskoo hihastaan Let Her Gon kaltaisia vaivattomia sixties-pophittejä, vai se itsensä Beach Boysilla ja Screamadelicalla ravinnut hippiretkue, joka Come Save Mella heittää haasteen Animal Collectivelle? Vai kenties se epävarmasti rockin ja elektron välisellä nuoralla tasapainotteleva wannabe-Chemical Brothers, joka kuulostaa parhaimmillaankin vuonna 1998 julkaistulta remix-kokoelmalta brittipophittien big beat –versioita? Niin, Noel Gallagher on fani. Tietenkin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ty Segall – Sleeper

Drag City

71 Sleeperin nimikappaleen helistessä kuulokkeista tunnelma on välittömästi jossain Nights in White Satinin ja Hurriganesin I Will Stayn välimaastossa – aiemmin bensaa liekkeihin lisännyt garagepunkkari on siis tehnyt kornin rajoja lähentelevän nuotiokitaralevyn, mutta kokemus on silti voimakas remuavan kaljankittaajan viidenpennin tunnespektrin ehdottomuutta henkien. Mukana on Bon Iverin metsämökin (tai autotallin) rustiikkisuutta, toisaalta myös peribrittiläistä folk-koristelua. Ei yllättävää, kun tietää artistin Pink Floyd -viehtymyksestä. Ty Segall on tällä kertaa pystynyt enempään kuin (lopulta melko matalalta aidan ylittävään) suoraviivaiseen Kalifornia-sekoiluun, mutta lopulta Sleeper osoittautuu vain kokoelmaksi lauluja. Uusi, seestyneempi Ty Segall vaikuttaa yhä hienolta tyypiltä: Sleeper-levyn mainosklipeissä Segall tekee, mitä muutakaan, kuin nukkuu sohvalla. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

White Hills – So You Are… So You’ll Be

Thrill Jockey

45 White Hills oli jossain vaiheessa hauska yhtye. Frying on This Rock -albumi tarjosi viime vuoden jylhimmän meteliodysseian modernin space rockin tyylilajissa. Swans– ja Sonic Youth -tuottaja Martin Bisin ohjauksessa syntynyt So You Are… So You’ll Be on kuitenkin pettymys. Se sisältää kourallisen bändin ydinosaamaa jälkipoltinrockia mutkattomassa sähkökitaratranssissa eteenpäin kuljetettuna – vauhti ei missään vaiheessa kiihdy yhtä intensiiviseksi kuin Frying on This Rockilla. Eritoten biisien tehoa kuitenkin syö kappaleisiin ja niiden väliin interludimaisesti ahdettu, täysin turha, huonolla tavalla vanhentuneen scifileffan tyylinen ”avaruusromu” ja The Internal Monologuen kaltaiset instumentaaliraidat. Lyriikkaa sisältäessäänkin White Hillsin jamit venyvät kestämättömän pitkiksi ja usein sanoitukset koostuvat otsikon rytmisestä toistelusta. Kaoottinen kokonaisuus summaa hyvin sen, kuinka psykedeelistä rocklevyä ei pidä tehdä. Saman demonstraation suoritti moni yhtye jo 1960-luvulla tarpeeksi monta kertaa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Daniel Wohl – Corps Exquis

New Amsterdam

78 Ranskalaisen Daniel Wohlin esikoisalbumi on yksi lystikkäimmistä modernin klassisen piirissä syntyneitä levyjä, jotka ovat nostattaneet edes jonkinlaisia laineita populaarimusiikin kentällä. Corps Exquis on viisihenkisen Transit-orkesterin (klarinetti, viulu, sello, piano, lyömäsoittimet) esittämä, mutta sillä soivaa musiikkia on hetkittäin hyvin vaikea uskoa ihmisten soittamaksi. Perinteisimpinä hetkinään, kuten päätösraidalla Corpus (jolla vierailee Julia Holter), musiikki on yllättävänkin romanttista, mutta vallattomaksi ja atonaaliseksi heittäytyessään suorastaan riemastuttavan kekseliästä pulputusten, vingahdusten ja lonksutusten ristitulta. Vaikeasti ymmärrettävää äänitaidetta Corps Exquis ei ole: ennemminkin se kutsuu luokseen kuuntelemaan, mitä kummallista sillä on tarjottavanaan. Kuuntelen yhä mieluiten Hauschkaa, jos haluan nauttia avantgardeni kauniin ja kontrolloituna, tai Colin Stetsonia, jos kaipaan kuritusta sisuskaluilleni, mutta leikkisinä hetkinäni taidan jatkossa turvautua Daniel Wohliin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Young Fathers – Tape Two

Anticon

82 Indie-hiphopin klassikkolevy-yhtiön Anticonin kiinnittämän Young Fathersin juuret ovat Liberiassa, Nigeriassa – ja Skotlannissa. Trion ilmeisin hengenheimolainen on kuitenkin Brooklynistä, nimittäin TV on the Radio. Edinburghilaisyhtye yhdistelee Amerikan-serkkunsa tavoin sielukasta, Afrikkaankin kurottavaa melodiikkaa rujoon ja tummasävyiseen electronicaan sekä hakkaavaan, punkista energiaa saavaan kitararockiin. Young Fathers lisää keitokseen vielä räpin, ja siinähän alkaakin olla jo kaikenlaista: vaikka bändin kappaleet ovat yleensä vain parin–kolmen minuutin mittaisia, koostuvat ne yleensä neljästä tai jopa viidestä osasta, jotka kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti nivoutuvat yhteen täysin luontevasti. Demomaisuus ja luonnosmaisuus ovat osa Young Fathersin ja Tape Twon – bändin toinen levy, kuten nimestä voi päätellä – viehätystä, mutta ehkä seuraavaksi olisi sen hiotumman, aivan kaikki maailman pankit räjäyttävän mestariteoksen aika? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

4AD

85 Ariel Pink, hieno mies ja varmasti kova panemaan. Todisteeksi käy Mature Themes – uran yhdeksäntenä tehty vaikea toinen levy – joka tihkuu kolmekymppisen miehen seksuaalista turhautumista. Se vastaa Before Todayn läpimurron odotuksiin taitavaksi, mutta yllätyksettä. Helpointa olisi puhua hypnagogian gentrifikaatiosta: Pinkin alitajuntaisena purskahteleva ja omalaatuisena väreilevä soundimaailma on kääntynyt lo-fi-musiikin normiksi. Kun estetiikan avulla on aiempaa hankalampi erottua, Pink nousee muiden olohuonepoppareiden yläpuolelle huippuunsa viritetyllä melodiakorvallaan. Jotain perustavanlaatuista Ariel Pinkin melodiakorvasta kertoo, että levyn nimibiisin avainmelodia on Leevi & The Leavingsin ja Fleetwood Macin täydellinen fuusio. Pinkille ominaisesti epätasaisen levyn kimmeltävimmät huiput ovat tahmealattiaista diskoa bordelliin liittävä Symphony of the Nymph, itsestäänselvän byrdsiaanisesti helisevä Only in My Dreams sekä Donnie & Joe Emerson -coveri Baby, jonka esimerkiksi Jaakko Eino Kalevin tohtisi kääntävän suomeksi. Mature Themes on erinomainen levy, jonka kohtalo on jäädä välityöksi, sillä se ennen kaikkea ylläpitää Ariel Pinkin uraa, jonka kulmakivet ovat jatkossakin Doldrums–House Arrest–Before Today-akselilla. Levyä kuunnellessa vakuuttuu siitä, että jos Ariel Pink ja Prince laitettaisiin samaan huoneeseen 25 naisen kanssa, hänen purppuraisuutensa ottaisi mukaansa kolme kauneinta ja Pink hoitelisi loput. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Bonnie ”Prince” Billy & Trembling Bells – The Marble Downs

Honest Jon’s Records

75 Will Oldhamissa on hienoa se, miten huolettomasti hän suhtautuu aiempaan tuotantonsa. Tämän rumpalinsa Alex Nielsonin oman bändin kanssa Billy levytti taannoin riemastuttavan hilpeän version kaikkein synkimmästä klassikostaan I See A Darknessista, jonka videolla mies vaelteli corpsepaintissa ympäri Glasgow’ta. Albumimitassa näiden hienojen artistien kollaboraatio toimii vielä luonnollisemmin (vaikkeivat kylläkään tällä kertaa saa oikein tuotua mitään uutta Palace-klassikkoon Riding). Etenkin avauskappale I Made a Date (With an Open Vein) kaikuu Sandy Dennyn aikaista Fairport Conventionia ja Incredible String Bandia upeine ja suorastaan progressiivisine orkestraarioineen. Hienosti nimetty Ferrari in a Demolition Derby kuulostaa hippien versiolta Elgarista, mutta kiinnostavin taitaa sittenkin olla brittifolk-larppauksen muotin rikkova huikean kaunis Excursions Into Assonance. (Jean Ramsay)

Video ei ole enää saatavilla

Calexico – Algiers

City Slang

68 Pitkän linjan arizonalaiset saapuivat Louisianaan nauhoittamaan jatkoa yhdelle modernin americanan hienoimmista tuotannoista. The Black Light, Feast of Wire ja Garden Ruin ovat kolme erittäin tärkeää levyä tyylilajissa. Algiersin ongelma tulee vastaan sovitusten saadessa kappaleita itseään tärkeämmän roolin. Materiaali on todella tasaista, liiaksikin: se tarvitsisi enemmän uskaliaita yrityksiä instrumentaationsa suhteen pysyäkseen kiinnostavana loppuun saakka. Yksittäisiä hetkiä nousee toki esille – avausraita Epic on näistä paras, tyypilliseen tapaan harmonisoitu synkkyys, jota pianot ja kitarat koettelevat liitoksistaan. Splitter ja Para toimivat vastakohtaisina, ensin mainitun tuodessa jännitteisen torvien tukeman grooven ja jälkimmäisen tarjotessa sille hiljaisemman variaation. Yksittäisiä kappaleita ei kuitenkaan löydy näitä kolmea enempää, ja loppulevy ei onnistu nousemaan perusmiellyttävyyden yläpuolelle. Tällä kertaa kokonaisvaltaista kokemusta hakeville on edessä pettymys; Algiers jää kauas siitä vakuuttavasta laadusta, mitä Calexico yleensä tarjoaa. Se ei ole huono levy, mutta kovan standardin huomioiden hieman keskinkertainen. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Charli XCX – Super Ultra

omakustanne

68 Omakustanteena julkaistu Super Ultra -mixtape hämmentää. Tummasävyiseen elektro- ja goottiskeneen R&B-maneerit yhdistänyt Charli XCX on niitä artisteja, joiden kohdalla valtavirtajulkisuuden ja indietähteyden rajat tuntuvat hämärtyvän entisestään. Charli XCX vaikuttaa joka tapauksessa olevan esillä kaikkialla ja perin vähäisillä musiikillisilla meriiteillä. Tämä voi olla Super Ultran ensivaikutelma, toinen on sen pyörryttävä kaoottisuus. Seapunkin, witch housen ja muutaman muun luultavasti jo muodista menneen meemipopgenren esoteriasta anastettujen syntetisaattoritaustojen ja loputtomien looppien ohessa kuullaan Charlin keskinkertaista lähentelevää räppäämistä ja listahuttulyriikoita. Mainio Brooke Candy feattaa. Giraffagen hillityn LUV-kappaleen chillwave räjäytetään kappaleiksi ja kootaan uudelleen – tai siis jätetään kokoamatta. Tällä albumilla kaikki on nimittäin pirstottu, ja kerrostumia on loputtomasti kuin välilehtiä selaimessa. Vaikutelma on dekonstruoidun psykedeelinen. Jos wanha sukupolvi Super Ultraa kuullessaan valittaa nykypopin olevan pelkkää sotkua, on Charli XCX ehkä onnistunut jossain. En minäkään väitä, että pysyisin tämän musiikin perässä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Homespun – Série Noire

omakustanne

80 Ensimmäisten kolmen kappaleen ajan Homespun tyytyy maalailemaan loppulevyn elementtejä. Niin Idaho, Buffalo Tom kuin Dinosaur Jr löytyvät samasta pöydästä Kouvolan ylpeyksien kanssa. Kaikki kuulostaa leppoisalta, kunnes Traditional Tongan Wayn kertosäe hyökkää kuin tyhjästä, pakottaen keskittymään sitä seuraavan viiden kappaleen kulkuun. Jos tämä yhtye ei ole soittanut yhdessä vähään aikaan, sitä ei voi havaita tältä pätkältä. Riffit kiertävät kauaksi ennalta-arvattavista, soolot jyrisevät vahvoina, Antti Laarin ja Mikko Riikosen rytmiryhmän taustan tarjotessa kitaristi-laulaja Juho Pätärille tilaa heittäytyä kohti päänsisäistä J Mascisiaan. En muista, että olisin vähään aikaan kuullut Suomessa näinkin hyvin vaikutteilleen pärjäävää musiikkia. Kaikki toimii pitkälti juuri siksi, että Série Noirea ei vaivaa minkäänlainen ylitsekurottelu: tästä on kuultavissa, että soittajat pitävät siitä mitä tekevät, ja se riittää mainiosti. Levyn päättää yllättävä – ja ajatustasolla aina uhkarohkea teko: Joy Division -coveri. Vaikka Homespun ei tuo mitään merkittävää 24 Hoursiin, lopputulos toimii, ehdottaen, että salaisuus post-punkin jättiläisten coverointiin on tietty suoraviivaisuus ja tarkkaavaisuus. Neljässä päivässä nauhoitettu Série Noire on iloinen yllätys ja levy, jotka monet varmasti toivoivat kuulevansa jo vuosikymmenen verran aikaisemmin. Joskus kaikki toimii juuri siksi, että sen vain antaa tapahtua. (Antti Piirainen)

Ville Leinonen – Camp Crystal Lake

Karkia Mistika

70 Tämän levyn kuuntelu on kuin joulukuinen iltapäivä taiteilijan itsensä kotikaupungissa: taivaankansi kaataa hiutaleita raskaalla kädellä, jotka säälimätön puhuri naulaa väkivalloin vasten kasvoja. Taustalta kuuluu rakennustyömaiden kalke, risteyksien liikennevalojen nakuttavat klusterit, linja-autojen jyrinä ja junakiskojen kirskunta. Välillä kuulokuvaan tarttuvat ohikulkijoiden satunnaiset keskustelunpätkät. Tietenkin se seikka, että tästä äänenmuotoista konglomeraattisoraa korviin kaatavasta maisemamaamalauksesta on vastuussa Ville Leinonen, asettaa sille tietyn kontekstin. On ollut hauskaa seurata sitä kollektiivisen päänahan raavintaa, jonka Leinosen linja viime vuosien aikana on aiheuttanut. Että nyt on iskelmäprinssi ryhtynyt avantgardistiksi ja niin edelleen. Minusta Camp Crystal Lake on Leinosen tähänastisen uran eräänlainen lakipiste. Se on poistanut aiempien parin albumin äänikuvasta varsinaisen musiikillisen elementtinsä, ja antanut musiikin välissä olevan maailman ja ajan kohinan ottaa vallan. Kenttä-äänitteiden ystävänä pidän Leinosen kyvystä sotkea muun muassa Särkänniemen ja Pariisin äänimaisemat ahdistavaksi takomiseksi, ja samalla se herättää perverssin mieltymyksen tätä teollisen maailman julmuutta kohtaan. Ainoastaan kappale Animals Rising antaa vääristyneen happorockin muodossa muistutuksen jostakin ihmillisestä, mutta on tämän takia suorastaan levylle sopimaton. (Mikael Mattila)

Madness – Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da

Lucky Seven

75 Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da on malliesimerkki siitä miten yli 30-vuotiaskin bändi voi vielä onnistua. Olympialaisista uralleen potkua saanut Madness pelaa kymmenennellä albumillaan taitavasti niillä vahvuuksilla, jotka se kehitti huippuunsa 1980-luvun puolivälin lähestyessä ja sen kaikkein sarjakuvamaisimman huumori-ska-meiningin hiivuttuaa. Albumi rullaakin luonnikkaasti eteenpäin hengessä, joka on lähempänä svengaavan Lontoon The Beatlesiä ja The Kinksiä kuin mitään baggytrouserseja. Ja miten hienoa, ettei eläkeikää lähestyvien artistien albumien kohdalla lähes säännönmukaisesti suitsutetusta “karismaattisesta” rosoisuudesta tai juurevuudesta ole tietoakaan; Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da on yksinkertaisesti rahtusen keskiluokkaisempi deluxe-versio The Rise & Fallin (1982) kaltaisista pikkuklassikoista. Jos Madness nyt huomenna soittaisi tuossa naapurissa, pettyisin, ellei settilistasta löytyisiä Leonia, So Alivea tai Never Knew Your Namea. Ja se jos mikä on lähes kolmekymmentä top 40 -singleä tehtailleen bändin kohdalla saavutus. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Miguel – Kaleidoscope Dream

RCA

91 Ehkei vuoden paras R&B-albumi olekaan Frank Oceanin Channel Orange – tai edes The Weekndin Trilogy. Kaleidoscope Dream on nimittäin sen luokan mestariteos, että saa hihkumaan – kenties ennenaikaisesti, mutta ainakin innostuneesti – oman sukupolvensa Princen tai Marvin Gayen löytyneen. Miguel Jontel Pimentel, 26, esittäytyi kaksi vuotta sitten albumillaan All I Want Is You, joka ei nostattanut ilmestyessään juurin minkään korkuisia laineita, mutta kituutteli lopulta jenkkilistan ynnä muut -sijoilla lähes vuoden päivät ja tuli siinä sivussa myyneeksi puolisen miljoonaa kappaletta. Melko maltillisesta hypestä huolimatta Kaleidoscope Dream debytoi Billboard-listan kolmantena – ja täysin ansaitusti. Levyn kolmesta huippuhetkestä Do You… ja hittisingle Adorn keinahtelevat unenomaisesti ja hypnoottisesti, kuin painottomassa tilassa raukeasti kelluen. Jälkimmäinen on merkitty niin sävellyksen kuin tuotannonkin osalta Miguelin itsensä nimiin, mutta minkään putkinäköisen diktaattorin hengentuote Kaleidoscope Dream ei ole; levyn yhdestätoista kappaleesta kahdeksalla hän turvautuu ulkopuoliseen apuun. Salaam Remin (mm. Amyn Tears Dry on Their Own ja Alician Girl on Fire) kanssa kynäilty nimikappale samplaa röyhkeästi Labi Siffren I Got the… -kappaletta, joka kuljetti eteenpäin myös Eminemin My Name Isiä. Nyt tempo on vain hitaampi – ja efekti vielä tehokkaampi. Mitä muuta levy tarjoaa? 1960-luvun popista muistuttava kevytpsykedeliaa (Don’t Look Back) ja kolhompaa industrial/shoegaze-soundia (Use Me), esimerkiksi – ja tässä tuli käsiteltyä vasta levyn viittä ensimmäistä kappaletta… (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

A.C. Newman – Shut Down the Streets

Matador

69 Moi, A.C. Newman. Huomaan, että uuden levysi kannessa seisot keskellä metsää vitivalkoisessa kauluspaidassa ja vaadit meitä kaupungin pilaamia ihmisiä sulkemaan kadut. Onko metsässä seisominen vitivalkoisessa kauluspaidassa uusin hot? Oletko nyt jopa yhtä hot kuin Bon Iver? Partasi on rehevä, silmissäsi on mystinen metsägaze. Onko tässä downshiftaava indieuros vailla naarasta? Onko metsämökissäsi keskuslämmitys, vai oletko yhtä leftfield kuin Ted Kaczynski? Kutsutko metsän eläimiä luoksesi, jotta voitte suojella kansallismaisemaa yhdessä? Aiotko perustaa oman eläinkollektiivin metsään? Onko A.C. lyhenne Animal Collectivesta? Toivotko tapaavasi metsäretkelläsi Grizzly Bearin? Tai ehkä Panda Bearin? Volcano the Bearin? Montako brooklyniläisbändiä yhteen metsään mahtuu? Metsä on sinulle varmasti rauhoittumisen paikka, koska levy syntyi todellisessa myrskywave-elämäntilanteessa: äitisi kuoleman ja poikasi syntymän välissä. Symboloiko metsä sinulle tätä elämän raadollista kiertokulkua, jossa buzzbändit syntyvät ja buzzbändit kuolevat? Onko tämä levy aitoa karhuemoilua, vai poseeraatko vain, jotta olisit yhtä cool kuin Bear in Heaven ja The 2 Bears yhteensä? Siinähän on jo kolme karhua, ellei Minus the Bear tule mukaan kollektiiviin. Nuku jo, Kultakutri. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Opium Warlords – We Meditate Under the Pussy in the Sky

Svart

61 Parhaiten ehkä Reverend Bizarren basisti-laulajana tunnettu Sami Hynninen on niitä visionäärejä, joiden tekemiset ja sanomiset ovat aina pyörineet keskivertopopparia hieman korkeammissa sfääreissä. Nerouden varjopuolena on valitettavasti ollut hänen henkisen elämänsä ailahtelevaisuus, mitä toisaalta on lievittänyt musiikin luominen. Äärimmilleen tämän musiikkiterapian vei yhden miehen Opium Warlords Live At Colonia Dignidad -debyytillään pari vuotta sitten. Levyllä doom metal vääntyi raa’an ja ekspressiivisen käsitetaiteen muotoon hyvin vaikuttavalla ja pelottavalla tavalla. Siihen verrattuna paikoin omilta makuuhuoneäänitteiltäni kuulostava kakkoslevy tuntuu välityön omaiselta pettymykseltä. Skitsofreenisen kiero, urkulaahauksesta bläkkisrääkynällä vedettyyn balkanilaissambaan sekä ambienttisiin kitaravälikkeisiin hyppivä 12-minuuttinen Slippy on levyn kiehtovinta antia, mutta päällisin puolin visiota – joka ilmeisesti on kuitenkin ollut harkittu – ei täysin tavoiteteta. Outoa tämä musiikki ei sinällään ole, hieman päämäärättömän oloista vain. Silti Hynnisen visiota ei voi olla ihailematta, niin tinkimätöntä ja ainutlaatuista musiikkia tuon hornan syövereistä kaivautuu. (Mikael Mattila)

Kuuntele levy Spotifystä.

Ty Segall – Twins

Drag City

79 Viime kesänä Kuudes aisti -festivaaleilla varsin hikisen keikan soittanut garagepunkin villi lapsi julkaisee musiikkia kovemmalla tahdilla kuin kenellekään pitäisi olla eduksi. Jostain syystä uusi levy Twins on kuitenkin edeltäjiensä tapaan aivan penteleen hyvä. Segallin tyyli on heitellyt ihanan jälkeenjääneestä riehumisesta ja rutinasta psykedeeliseen junnaukseen. Twins on siksikin maino levy, että siinä missä aiemmat teokset ovat painottuneet jompaankumpaan, ottaa Segall nyt rohkeasti leveän spagaatin tyylilajien risteyksessä, eikä suostu valitsemaan puolta vaikka kuinka muniin sattuu. Albumin avaava Thank God for Sinners ei ensikuuntelulla juuri säväyttänyt, mutta paljastui myöhemmin todelliseksi listahiipijäksi, ja on nyt jo mielestäni ehdoton Segall-helmi. Miehelle tyypillisesti levyn psykedeelisemmätkin jumituspalat tuovat mieleen ennemmin auringonpistokset ja aavikot kuin pässin verellä sotketut kynttiläpiirit. Bonanza-laukalle lähtevä They Told Me Too on yksi levyn (monista) hienoista hetkistä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Solange – True EP

Terrible

88 Kolmannen julkaisunsa myötä Solange Knowlesista on kuoriutunut äärimmäisen tyylitietoinen poptähti, joka poseeraa videossaan kongolaisten dandyjen keskellä skarpissa housupuvussa, kontemploi sanoituksissaan ihmissuhteiden synkempiä vesistöjä ja jonka taustalle tuottaja Dev Hynes tarjoaa R&B-kliseiden sijaan riisutun elektronisen äänimaiseman ja häiritsevästi laukkaavia biittejä. Solangen uudessa imagossa on toki tiettyä laskelmoinnin makua, mutta se ei vie pois tämän levyn pyörryttävää viehätystä. Jos ajoittain vahvat 1980-lukulaisuudet (Madonnan kultakauden tuotanto, Cyndi Lauper) saavat syttymään ja amerikkalaisen listapopin uusfiksuus ei tunnu päälleliimatulta, on tässä yhtä aikaa vuoden kaunein, epäkyynisin, viilein ja hurmaavin pienoisalbumi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Tiga – Tiga Non Stop

PIAS

71 Tiga James Sontag ei ole enää moneen vuoteen ollut mikään elektron trendikkäin nimi, mutta hän on kuitenkin onnistunut saavuttamaan aavistuksen sitä ikicoolia, jonka vuoksi monet hänen kollegoistaan olisivat valmiit myymään hodareita Faustin snägärillä. Heille myös uusi Non Stop -mixtape on jälleen yksi neljän kirjaimen laatuleimalla varustettu tuote, joka sekä ärsyttää että lumoaa. Tigan omat raidat, kuten levyn alkupuolella odotukset nostattava Plush ovat aina olleet äärimmäisen viihdyttävää klubimusiikkia, mutta jäävät usein leikittelemään yhden johtoteeman ympärille: tämä teema on Tigan valtaisa ego. Non Stopin kaltaisilla mixeillä Tiga on parhaimmillaan, sillä muiden artistien materiaali jättää vähemmän tilaa hänen röyhkeydelleen. Tästäkin huolimatta Tiga puristaa formaatista kaiken irti: nämä albumit ovat hänelle paitsi kokonaistaideteoksia, myös tapa markkinoida oman Turbo-levymerkin tulevia julkaisuja. Mokomakin kanadalaisen hyvinvointivaltion kasvattama narsisti – hänen musiikkinsa on edelleen liian smoothia vastustettavaksi. Olisinpa Tiga – sillä ei varmasti ikinä ole krapulaa! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Gracias teki erinomaisen levyn. Nyt sen sai sanottua Nuorgamkin.

Se oli siinä. Vuoden 2012 A-puoli, meinaan. Vaikka arvioimme sen aikana päälle 250 albumia tai ep:tä, kaikensorttisia hyvyyksiä jäi aika paljon huomioimatta.

Siispä ohjeistimme toimittajakuntaamme kirjoittamaan miniminikritiikin niistä alkuvuoden parhaimpiin kuuluvista levyistä, joita emme ole vielä Nuorgamissa arvioineet, jotta tiedottajat saisivat jotain siteerattavaa ja te kenties löytäisitte uusia tuttavuuksia. Tässä on teille kooste ja siinä mainituilta levyiltä poimituista kappaleista koostettu soittolista.

Talkoisiin osallistuivat, Iida Sofia Hirvonen (ISH), Juuso Janhunen (JJ) Joni Kling (JK), Kari Koivistoinen (KK), Antti Lähde (AL), Mikael Mattila (MM), Oskari Onninen (OO), Teemu Purhonen (TP), Tapio Reinekoski (TR), Anton Vanha-Majamaa (AVM), Niko Vartiainen (NV), Mervi Vuorela (MV), Verna Vuoripuro (VV) ja Tuomo Yrttiaho (TY).

Kuuntele soittolista tästä.

Francis Bebey – African Electronic Music 1975–1982

70 Francis Bebey löysi syntetisaattorin 1970-luvulla ja kohteli sitä kuin akustista akustista kitaraa. Lopputuloksena oli safaribaarin hermostuttavaa onnentuntimusaa, joka kuulostaa paperisateenvarjoilta ja pelikoneilta. (ISH)

Allo Darlin’ – Europe

73 ”So you’re scared and you are thinking that maybe we ain’t young anymore” -tyyppistä pophaikeilua The Go-Betweensin hengessä. (ISH)

Black Dice – Mr. Impossible

74 On 11-vuotissyntymäpäiväsi. Olet toivonut lahjaksi Frontside Ollien tms. levyä. Juhlapäivänä lahjapaperista paljastuu tämä. Seuraavat 20 vuotta mietit, oliko se oikeasti vahinko vai sairasta pilaa. (JK)

Father John Misty – Fear Fun

77 Välillä unohtuu, miten hyvältä näinkin amerikkalainen kantrirock-soundi voi kuulostaa. Fleet Foxesin ex-rumpalin kahdeksannella levyllä kuuluu kyseisen bändin kaiku, mutta klangi on rouheampi. (MM)

Damien Jurado – Maraqopa

78 Amerikkalaislaulaja-lauluntekijän levyihin on mukava uppoutua. Edeltävän Saint Bartlettin tavoin Maraqopa on nasta yhdistelmä levollista ja jämptimpää Juradoa. Kuin hienoa käsityötä. (TY)

Friends – Manifest!

78 Surffikitarat, funk ja new wave -rytmit, teiniromantiikkaa kukkivat sanoitukset sekä Samantha Urbanin raukean hekumallinen ääni muodostavat Manifestin selkärangan. Täydellinen kesälevy, kuin prosciuttoa cantaloupe-melonin kera ja lasillinen rommikolaa: sopivasti suolaista, makeaa ja humalluttavaa. (JJ)

The Cribs – In the Belly of the Brazen Bull

79 Viidennellä levyllään The Cribs kumartaa Dave Fridmannin ja Steve Albinin avustuksella 1990-luvulle, onnistuen samalla luomaan hävyttömän tarttuvia kertsejä. (KK)

Phédre – s/t

79 Phédre on visuaalisempaa musiikkia kuin miltä se kuulostaa. Sen pinta on sisäsyntyisempi kuin sen ulkopuolelle jäävä sisäpuoli. En tiedä – se on yksi helvetin kompostiastia täynnä ideoita. (JK)

Kiveskives –Joystick

80 Kiveskiveksen lanseeraama nintendohevi on Joystickillä läsnä, mutta soppaan mahtuu myös loisteliasta pekkapohjolamaista progehenkeä. Trion juna rullaa hyvin, mutta suunnasta ei liene hajua kellään. (TP)

Suomen Tulli – Uuteen maailmaan

80 Torniossa perustetun yhtyeen perinnetietoinen ja silti selvästi 2010-lukulainen debyytti palauttaa kiinnostuksen uudempaan kotimaiseen progressiiviseen rockiin. Ei mikään Korppi, mutta lähellä. (TY)

The-Drum – Heavy Liquid

80 Yhdysvaltalainen tuottajakaksikko The-Drum herättää hetkittäin mielleyhtymiä Burialiin, mutta kappaleet soivat laskuhumalaisempina ja alakuloisempina. (TK)

 The Magnetic Fields – Love at the Bottom of the Sea

82 Jotkut eivät saisi luopua hyväksi havaituista toimintametodeista. Stephin Merritt on yksi heistä. Syntikoiden kaivaminen komeroiden perältä palautti The Magnetic Fieldsin pienen ja hennon otteen nerouteen ja sydänsuruihin. (OO)

Circle – Manner

83 Harvoinpa osuu termi ”avant-AOR” näin naulan kantaan. Toto ja Can kohtaavat mitä sopuisammin, kun Porin spandex-ristiretkeläiset maalaavat hienoimpia riffejään hetkeen aikaan. (MM)

d’Eon – LP

84 Arkkienkeli Gabrielista internetissä kertova teemalevy on valtavien kaarien IDM-r&b-odysseia, jonka rumpukoneet paukkuvat hyperaktiivisemmassa tilassa kuin 20 tuntia newsfeedejään maanisesti skrollannut somenisti. (OO)

Colleen Green – Milo Goes to Compton

84 Kalifornian osavaltiossa on tiettyjä lakeja, jotka rajoittavat metsästystä: esimerkiksi liikkuvasta autosta ampumisen kieltäminen ja säädös, joka estää Colleen Greenin käyttämisen elävänä pyydyksenä. (JK)

Killer Mike – R.A.P. Music

84 Michael Render tuuppaa riimiä ilmoille taidolla ja raivolla, kaapaten huomiosi. Tämä musiikki ei vaeltele ujosti taustalla, vaan nappaa rinnuksista kiinni ja pakottaa kuuntelemaan. (KK)

Roberto Rodriguez – Dawn

84 Kotimaista house-osaamista parhaimmillaan. Maailmaa riivaavan EDM-buumin aikakaudella on riemastuttavaa löytää näin tinkimättömän tyylitietoista, hiottua ja soundimaailmaltaan raikasta tanssimusiikkia, josta löytyy niin klubien lattiat täyttävää tykitystä kuin leudon kesätuulen lailla hitaasti vietteleviä tunnelmapaloja. (JJ)

Mac DeMarco – Rock and Roll Night Club

85 Langanlaiha montrealilainen on ihastuttava tuttavuus jokaiselle, jolle yhden miehen/naisen lofi-outsiderit ovat heikko kohta. Rockabillyä, loungea, suhinaa ja seksiä, sopivassa suhteessa, sopivan epävireisesti. (AL)

Pyuria – Incarnadine Reverly

85 Incarnadine Reverlylla soiva tekninen ja sopivasti härski kuolonmetalli toimii kuten se kuuluisa kuutio Hellraiserissa: helvetin hyvin. (TP)

Trust – TRST

87 Jos Interpolin Paul Banks kärsisi kroonisesti ummetuksesta ja alkaisi tehdä synteettistä goottipoppia Anvil-klubin tarpeisiin, syntyisi musiikkia, jollaista kanadalaisen Trust-duon esikoislevy on tulvillaan. (AL)

Actress – R.I.P

88 Reivaamiseen väsynyt dj silpoo korvienvälikirjastoaan ja tekee täyteäänistä groovea. Jos olisin algoritmi, tanssisin itseni solmuun vuoden hinkatuimmalla biisillä Ravenilla. (TR)

Lapko – LOVE

88 Melko nopeasti unohtuneen New Bohemian jälkeen Love tuntuu henkeäsalpaavan intensiiviseltä. Lapko on nyt täydellisessä tasapainossa mustien vyörytysten ja Ville Maljan melodisuuden kanssa. (VV)

Ride For Revenge – Under the Eye

88 Helsinkiläistynyt Ride For Revenge on kolmannella levyllään juuri niin kvlt, lofi ja evil (in league with satan), kuin vitun kovan black-/death metal -bändin kuuluukin olla. Hail! (MV)

Verneri Pohjola Quartet with Aki Rissanen – Ancient History

88 Pohjolan yhtyeet soittavat aina kuin yksi kieltä pakeneva ajatus, nykyinen kvartetti jo ehkä liiankin saumattomasti. Hulppeaan pop-standardien sarjaan liittyy nyt putoileva Björkin Hyperballad. (TR)

Ty Segall Band – Slaughterhouse

88 Ylituotteliaan Segallin nerous kristalloituu viimein koukukkuuden ja murhaavuuden yhdistäväksi jyystöksi. Levy, jolta turpaan saaminen naurattaa räkäisesti sekä lyöjää että lyötävää. (OO)

Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi – Maailman paras maa

88 Tillasen ja Rantaremmin Joku Roti -debyytti yllättää kypsyydellään. Ote on terävöitynyt ja lopputulos on suora, paikoin jopa roisi tulkinta upean Suomenmaan nykytilasta. Lisää tätä herkkua! (TP)

Homeboy Sandman – Subject: Matter

89 Hykerryttävän hieno 20-minuuttinen 31-vuotiaalta newyorkilaiselta, jolla on älyttömän hieno nimi: Angel de Villar II! Ajaton sekoitus hiphopia, soulia ja psykedeliaa priimakauden Commonin ja Cunninlynguistin hengessä. (AL)

Gracias x JTT – Globe

90 Deogracias Masomi teki vuoden parhaan räppilevyn. Miksei tästä ole puhuttu enemmän? Vaivaton flow, JTT:n a-luokan tuotanto ja huipputerävät enkunkieliset lyriikat. Jumaloin. (AVM)

Voices from the Lake – s/t

90 Ambient-teknon hienoimpia teoksia sitten Global Communicationin 76:14:n. Tuudittaa, kunnes koukuttaa. (NV)

Shaved Women – s/t

90 Noisepunk-trio Shaved Womenin debyyttilevy on raaka ja verinen kuin tartar-pihvi. Tätä pihviä ei tosin nautita ravintolassa, vaan mahdollisimman matalakattoisessa squattikellarissa. (MV)

Gareth Davis and Frances-Marie Uitti – Gramercy

91 Bassolla, klarinetilla ja pohjattomalla varannolla mustaa, mustaa ja mustaa kaivetun kaivon seinistä ahdistuu hengiltä aina kuin ensimmäistä kertaa. (TR)

Can – Lost Tapes

92 Vuoden 2012 paras musiikki on tehty 1960- ja 1970-lukujen taitteessa! Kolmituntinen arkistokokoelma perustelee Canin ylivertaisuuden suvereenilla yhteissoitolla, eläimellisellä funk-groovella ja hulppeilla drone-sukelluksilla. (MM)

Sori. Taas venähti.

”Tosin verileikiss’ usein toivehemme pettyivät, tosin
voittommekin pian tappioiksi kääntyivät; mut ei silti
meidän tarvis kumarrella nöyrtyen,
hattuni ma pidän päässä; pidä sinä samaten!”

Se lainaus oli kuulkaa Vänrikki Stoolin tarinoista, jonka pariin minäkin jouduin taas palaamaan viikonlopun tapahtumien jälkimainingeissa. Vanhan kapteeninhattuni lainasin aikoinaan Spedelle ja sitä ei ole sen koommin näkynyt, mutta pääni aion pitää pystyssä.

Mutta tärkeämpiin asioihin. Jatkoaikaa saaneen Levyraadin tulokset ovat viimein niin sanotusti sisässä. Jonkinmoiseen yllätysvoittoon ylsi aavikkorockahtavalla kappaleellaan Ty Segall, joka tullaan näkemään myös kesän Kuudes aisti -festivaaleilla. Klasun harmiksi hänen suuri suosikkinsa, Pori Jazzeillekin saapuva Sam Sparro jäi sen sijaan jumbopaikalle. Purity Ring keräsi mukavasti pisteitä kakkossijalla, mutta Neneh Cherry jatsaavine The Thingeineen ei miellyttänyt. Klasun mielestä jazzia aina sorretaan.

Kiitos kaikille yhdelletoista raadin jäsenelle. Ensi viikkoon!

 5. SAM SPARRO – I WISH I NEVER MET YOU – 3,81

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=sgeGCrwvkwI

Oskari Onninen – 2
”Täynnä sitä keskiluokkaista tyylittömyyttä, mitä Pori Jazzin piknik-konsertteihin pahimmillaan sisältyy.”

Jari Mäkelä – 5
”Piristävää, että olette valinneet oikean musavideon normihalpishuuruilujenne sekaan. Biisi on valitettavasti ihan paska.

4. NENEH CHERRY & THE THING – ACCORDION – 5

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=jovsxh8FeYo

Milla Suomalainen – 1
”Tekotaiteellisuus ei nyt oikein nappaa.”

Ville Anttonen – 7
”Erittäin mielenkiintoinen versio tämä. Alkuperäisessä enemmän tosin meininkiä.”

3. TWIN SHADOW – FIVE SECONDS – 5.73

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=XIrdaoAdvZc

Arttu Ala-Jokimäki – 5
”Väsyin jo ennen puoliväliä. Joitain siistejä yksityiskohtia, mutta itse kappale ei puhutellut kyllä yhtään.”

Antoinette Olivia – 8
”Aijai, vaatisi sen yhden tappokoukun että lähtisi kunnolla lentoon. Aineksia näyttää sittenkin olevan, lienee paras mitä näiltä oon kuullut.”

2. PURITY RING – OBEDEAR – 6,09

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=ETbGpGJNVLM

Oskari Onninen – 8
”Yllätyksettömästi, mutta onnistuneesti 2012.”

Arttu Ala-Jokimäki – 8
”Löysi samantien paikkansa mp3-soittimeni ”Yö”-playlistiltä. Ja ei, kyseiseltä listalta ei löydy Olli Lindholmia, vaan juuri tämäntapaista tummaa ja hypnotisoivaa ääntä.”

1. TY SEGALL – WAVE GOODBYE – 7,18

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=-FSTSlyB9sQ

Arttu Ala-Jokimäki – 4
”Testosteroni, Yhdysvallat ja laskuhumala kuuluu komeasti läpi. Yksitoikkosta runttaamista ilman koukkua.”

Joni Kling – 7
”Ty Segall menossa stonerimpaan suuntaan? Mikä on kivempää kuin kivi? Pelottavaa musaa…”

Antoinette Olivia – 10
”Miksei näitä särmää omaavia retroilijoita on näin vähän? Helvetinmoinen biisi, lopun junttaus + soolot on mieletöntä kuultavaa.”

EMI

71 Blur-kitaristin aiemmat albumit ovat risteilleet lähinnä hauraan folkin, pirteän powerpopin ja nihilistisen punkrockin maisemissa. Kahdeksannella soololevyllään 43-vuotias Coxon sukeltaa lapsuutensa musiikkiin, 1970-luvun lopulle. Murisevia kitaroita, takovia rytmejä ja elektronista mekkalaa yhdistelevä A+E tuo mieleen sellaisia postpunkin brittiklassikoita kuin Wire (City Hall) ja Cabaret Voltaire (Meet and Drink and Pollinate). Seven Naked Valleysillä Coxon puolestaan uhkaa keksiä tykkäänään uuden musiikkityylin, eksperimentaalisen glamrockin. Levyltä löytyy jokunen huti, kuten ilmiömäisen ärsyttävä Running for Your Life ja umpiturha kraut-huuruilu Knife in the Cast, mutta pääosin meininki on raikasta ja sympaattista. Huomattavasti parempaan lopputulokseen Coxon olisi tosin yltänyt, jos olisi malttanut saksia järjestään ylipitkistä kappaleista pois minuutin tai kaksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Gravenhurst – The Ghost in Daylight

Warp Records

83 Joissakin Bostonin ja New Yorkin väliä sahaavissa junissa on tummennetut ikkunat. Kun tällaisella junalla matkustaa auringon laskiessa, näyttäytyvät kiskojen halkomat esikaupungit kellertävinä ja unenomaisina. Tällä ratavälillä rakastuin Gravenhurstin The Western Lands -levyyn (2007). Multi-instrumentalisti Nick Talbotiin personoituvan yhtyeen sielu sulautui täydellisesti liikkeen pehmentämiin näkymiin samalla kun musiikin satunnainen sähköisyys mallinsi junan liikettä, terästä ja voimaa. The Ghost in Daylightilla Talbot pysyy uskollisena visiolleen. Albumi vie avaralle mielikuvitusmatkalle, jossa pumpulireunainen utu kohtaa modernin maailman äänivallit. Levy punoo hartaudella yhteen Mogwain laajat kaaret, Pink Floydin kaiut ja Sun Kil Moonin alakulon. Laulujen väleistä huokailevat americanan mytologisoituneet vuosikymmenet, yön väreilyyn katoavat maisemat ja unelmien korkeimmat lakipisteet. Vaikka levy tekee turhan monta kierrosta Talbotin navan ympärillä, palkitsee kokonaisuus kuulijansa. Parhaimmillaan Gravenhurstin järkähtämätön hauraus vie lähelle jotakin äärimmäistä, suorastaan pyhää. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Lower Dens – Nootropics

Ribbon

84 Vuosituhannen alussa Jana Hunter kulki Devendra Banhartin jalanjälkiä freak folk -buumin jälkijoukoissa. Hunter on tehnyt viisaasti vaihtaessaan yhtyeformaattiin; Twin-Hand Movementilla (2010) esittäytynyt Lower Dens sementoi kakkosalbumillaan paikkansa yhtenä dreampopin kiinnostavimmista tekijöistä. Baltimorelaisyhtyettä on verrattu paljon Beach Houseen, eikä vähiten Hunterin käheänkuulaan lauluäänen takia. Osuvampi vertailukohde voisi kuitenkin olla Wild Beasts, jonka arvaamattomuutta ja eteerisyyttä yhdistävällä taidepopilla on paljon yhteistä Nootropicsin sinisävyisen tunnelmoinnin kanssa. Pehmeästi huriseva singlekappale Brains yhdistää Canin hypnoottisuuden vastustamattomalla tavalla kaiutettuun kitaraan ja M83:n hengessä pöriseviin analogisyntetisaattoreihin. Brainsin ohella levyn huippuhetkiksi nousevat keinuvasti kelluva Propagation ja dynaamisuudellaan erottuva Candy. Albumin loppupuolella Lower Densin melodiapankki alkaa tyhjentyä – mutta toisaalta melodiat ovat Nootropicsin kaltaisella albumilla lähtökohtaisestikin sivuseikka. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Royal Headache – s/t

R.I.P. Society

83 Guided by Voicesin Robert Pollardilla on lahja suhria vasemmalla kädellään biisiaihiota vähän sinnepäin ja saada ne silti kuulostamaan kahdentoista karaatin pop-timanteilta. Samanlaista erityislaatuisuutta kuulee australialaiskvartetti Royal Headachen esikoislevyllä. Sen 12 sävellyksen muotoon puetut 26 minuuttia lo-fi-autotallipunkia ovat yksinkertaisuudestaan ja luonnosmaisuudestaan huolimatta yhtä suurta koukkua. Bändi asettuu Buzzcocksista ja Ramonesista Hüsker Dün ja Black Tambourinen kautta The Strokesiin ja Cloud Nothingsiin asettuvalle punkin ja suoraviivaisen kitaraindien jatkumolle. Levyn hypertarttuvat biisit kruunaa laulaja Shogun, jonka ulosanti on enemmän sielukasta kuin välinpitämätöntä ja sikäli paremmin Olympiastadionille kuin Lepakkomieheen soveltuvaa. Royal Headache kuulostaa siltä kesäpäivältä, jolloin menee heti aamulla puistoon juomaan kaljaa ystävien kanssa ja viihtyy samassa sijainnissa seuraavaan aamuun. Ja haluaisiko joku muka viettää kesänsä ilman tällaista päivää? (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Ty Segall & White Fence – Hair

Drag City

81 Olisin voinut valita tämän kesän soundtrackiksi Grateful Deadin 15 dvd:tä käsittävän boksin, mutta päädyinkin tähän kahdeksan kappaletta sisältävään, hädin tuskin puolituntiseen levyyn. Orange Countyn huipputuottelias boheemi Ty Segall ja White Fence -nimellä musiikkia tekevä outovelho Tim Presley puristavat kasaan äärimmäisen kompaktin ja demomaisen vaivattomasti toteutetun garagerockpaketin, joka on osuvasti nimetty hippimusikaalin mukaan: ovathan molemmat ruokkoamattomia keripukkeja, jotka edelleen tuntuvat elävän 1960-luvulla. Hair on fuzz-punkkaava, kouristuksen intensiteetillä etenevä kaitafilmivärinen purkaus, joka dunkkaa tupakalta ja Old Spicelta. Se on festarimudan kovettamia kellotettuja lahkeita ja hapsutakkeja, paisley-kuosipäinen moottoripyöräodysseia, liian kirkkaan auringon häikäisemä hippiuni. Historiaan kytkettyjen koukkujensa ohella se on psykedeelisesti kolistelevan roskarocklevyn malliesimerkki: kekseliäs, ytimekäs ja vaarallisen energinen, mutta vaikutelmaksi voi toki muodostua Instagram-valokuvien plethora vailla kestävyyttä. Hair kuulostaa varmasti vetävältä niin kauan kuin elohopea pysyy ylhäällä. Hauska ja charmikas pienoisalbumi, jota kuitenkin saattaa uhata kesäkissautumisen vaara. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Violens – True

Slumberland

80Keskinkertainen dreampop ja turhaan hankitut reverb-pedaalit ovat muodostumassa aikamme vitsaukseksi, vaikka uusgaze on toki miellyttävimmästä päästä revivalismia. Kasvottomiksi jäävien kaikuilijoiden seassa brooklynilaisbändi Violens on virkistävä ilmestys. Sen kakkoslevy True nousee keskinkertaisuuksien yläpuolelle, koska sen kuulas soundi on väline-, eikä itseisarvo. Useiden Truen kappaleiden voisi kuvitella toimivan niin keskitien folkpoppina kuin stadionsoundeilla. Se herättää kysymyksen, pystyykö vaikka Beach Housesta sanomaan samaa? Juuri Beach House olisi tarvinnut uutuuslevylleen Sariza Springin ja Through the Windowin kaltaisia kappaleita välttääkseen harhautumisen omaan unisuuteensa. Violensin vaikutteet ovat ilmeisiä, mutta bändi vakuuttaa hyödyntämällä 1990-luvun taitteen kitarakasvustoa kaikessa diversiteetissään. Every Melting Degree voisi olla Deerhunterin tribuutti Teenage Fanclubin Bandwagonesquelle. Unfolding Black Wings säväyttää tuomalla indiepop-komppiin yhden soinnullisen Sonic Youthin dissonanssia. Taitavinta ja perinteikkäintä kitarapoppia ovat singlet Totally True ja When to Let Go. Erityisesti jälkimmäisessä soi Black Twigin särövyöryjen, voimapopin ja herkkyyden symbioosi, joka on Violensin vaikutteista ilmeisin, mutta varmasti epätodennäköisin. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Silversun Pickups – Neck of the Woods

Dangerbird

66 Los Angelesin Silversun Pickups siirtyy kolmannella albumillaan askeleen salonkikelpoisempaan ja piirun verran tylsempään suuntaan, valitettavasti. Toki jo yhtyeen edellinen albumi Swoon (2009) kantoi merkkejä tästä kehityksestä. Uneliaan ja räjähtävän shoegazen yhdistelmästä tavaramerkkinsä tehneen yhtyeen vimmaisuus ei ole varsinaisesti kadonnut, mutta tuotannossa on siivottu rosoisuutta ja epätäydellisyyttä aiempaa enemmän pois. Kuitenkin juuri nämä elementit ovat olleet Silversun Pickupsin musiikissa ne tekijät, jotka lupaavalla Pikul-ep:llä (2005) ja lupaukset lunastaneella Carnavas-debyyttialbumilla (2006) nostivat yhtyeen yhdeksi 2000-luvun alternative rockin oikeasti kiinnostavimmista nimistä. Jacknife Leen (mm. Weezer, U2, R.E.M.) tuottamalla Neck of the Woodsilla on keskitytty selvästi soundimaailman yksityiskohtiin albumin sisäisen jännitteen rakentuessa pikemminkin äänekkään ja vaimenevan vyörötyksen vuorottelulle kuin varsinaisille sävellyksille. Erityisesti rumpusoundeihin ja -sovituksiin on haettu erilaisia vaihtoehtoja, joidenkin mielestä varmasti hieman liikaakin. Silloin tällöin yhtye onnistuu löytämään tasapainon äänimaailman, energian ja sävellysten keskellä, ja silloin jälki on oivallista, kuten esimerkiksi Bloody Mary (Nerve Endings) osoittaa. Näitä hetkiä on kuitenkin aivan liian vähän. Albumia vaivaa ylituotannon lisäksi akuutti ennalta-arvattavuus, joka hoitamattomana saattaa levitä pidemmälle yhtyeen tulevaisuuteen. Ehkei kaikki ole vielä kuitenkaan menetetty? (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Zambri – House of Baasa

Kanine

75 Newyorkilaiset Jessica ja Cristi Jo Zambri herättivät kiinnostuksen viime syksynä julkaistulla Glossolalia-minialbumilla, joka oli rohkea, ennakkoluuloinen – ja epätasainen – yhdistelmä ryskyvää teollisuusmöykkää, haudanvakavaa kenkiintuijottelua ja elektronista kohellusta. Varsinainen esikoisalbumi House of Baasa on duolta maltillinen askel eteenpäin: tuotannollisia ideoita Zambrilla oli jo alkujaankin ylenpalttisesti, mutta nyt kappaleet pysyvät paremmin koossa. Hundred Hearts on levyn helmi: kaunis balladi on melodiansa ja laulusuorituksensa puolesta kuin päivitetty versio Berlinin Take My Breath Awaysta – tosin sekin kuulostaa zambrimaisen synkältä ja romuluiselta. Tanssittava ICBYS-single on puolestaan se potentiaalinen hitti, joka voisi tutustuttaa vielä hyvin marginaalisen bändin Zola Jesuksen, Bat for Lashesin ja Chromaticsin ystäville. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Singleillään Ungirthed ja Belispeak ihastuttanut duo esittäytyy Shrines-esikoisalbumillaan 24. heinäkuuta. Vieläkö Megan Jamesin ja Corin Roddickin resepti maittaa – vain onko ”witch house” niin vuotta 2011?

Video ei ole enää saatavilla

Twin Shadow – Five Seconds

Viime vuonna Flow Festivalin päälavalla nähty George Lewis Jr. julkaisee kakkosalbuminsa Confessin 9. heinäkuuta. Albumin teossa Lewisia ovat inspiroineet pitkät moottoripyöräretket Los Angelesissa.

Video ei ole enää saatavilla

Ty Segall – Wave Goodbye

Kuudes Aisti -festivaalille saapuvalta amerikkalaisrockarilta ilmestyi juuri White Fencen kanssa tehty yhteisalbumi – ja uutta levyä on jo putkessa. In the Red julkaisee Slaughterhouse-albumin 26. kesäkuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Neneh Cherry & the Thing – Accordion

Neneh Karlsson julkaisee kuudentoista vuoden tauon jälkeen albumin, jolla häntä säestää ruotsalainen freejazz-trio The Thing. The Cherry Thing -albumi ilmestyy 19. kesäkuuta. Tämän Madvillain-coverin videon on ohjannut Ted Says.

Video ei ole enää saatavilla

Sam Sparro – I Wish I Never Met You

Pori Jazziin saapuva australialainen elektrofunk-tähti julkaisee kakkosalbuminsa Return to Paradisen 11. kesäkuuta. I Wish I Never Met Youn videon on ohjannut arvostettu valokuvaaja Mike Rosenthal.

Video ei ole enää saatavilla