Retrowave eli uuskasari on voimissaan sekä television, elokuvan että musiikin puolella. Kuva: Kimmo K. Koskinen.

Drive, Stranger Things, uusi Napakymppi – nämä on nähty, mutta olennaisinta on miltä kaikki kuulostaa. Mitä 1980-luku ei herättänyt uudelleen henkiin, sitä ei tarvita.

1980-luku on taas muodissa useammankin nostalgisen pop-ilmiön myötä. Tämä näkyy esimerkiksi remake-osastolla, kun Napakympin, MacGyverin ja Painajainen Elm Streetillä -elokuvien kaltaiset uudelleen toteutetut instituutiot tavoittelevat paitsi 1980-luvulla kasvaneita faneja, myös nuorempaa yleisöä. Mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt, että kasarivaikutteet ovat vahvoja myös täysin tuoreiden taiteellisten tuotosten parissa – uuskasari, virallisemmin retrowave, on voimissaan sekä television, elokuvan että musiikin puolella.

Päinvastoin kuin edellä mainitut remaket, jotka yrittävät päivittää esikuvansa tälle vuosituhannelle, retrowave pyrkii luomaan uudelleen autenttisen kokemuksen 1980-luvusta… miltä tosiasiassa tuntui elää kyseistä vuosikymmentä. Genrenä retrowave käsitetään nimenomaan 1980-luvulle tyypillisiin syntetisaattorisoundeihin pohjaavana musiikkina, vaikka crossover-ilmiöitä esiintyy ja ne on otettu huomioon tätä listaa tehdessä.

Seuraavana siis esittelyssä kymmenen merkittävintä retrowave-musailmiötä, jotka osittain myös risteytyvät muiden taiteenlajien kanssa.

#10 Michael Cassette ja Anssi Kela

Aloitetaan Suomesta. Michael Cassette lienee maamme ainoa vähänkään tunnetumpi retrowave-nimi. Helsingin kotipaikakseen ilmoittava Cassette pysyttäytyy kokonaan poissa julkisuudesta, eikä paljasta Soundcloudissa tai Spotifyssa itsestään käytännössä mitään muuta kuin että hänen soundinsa pohjaa vintage-laitteiden ja modernin teknologian yhdistelemiseen. Päivitettyjen sovitusten, kuten Miami Vicen Crockett’s Themen, ohella Michael Cassette tekee retrokollegoitaan vahvemmin klubibiittien ja trancen kanssa flirttailevia kokonaisuuksia.

Retrowaveksi voidaan katsoa myös Anssi Kelan uusimmat levyt Anssi Kela ja Nostalgiaa. Ne pohjaavat kuitenkin monipuolisemmin aikakauden musagenreihin kuin puhtaaseen syntikkasoundiin. Silti, parhaimmillaan Kelan albumit kuulostavat enemmän 1980-luvulta kuin moni alkuperäinen kasarilevy.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Uudet retropeli-soundtrackit

Nimenomaan pelit toimivat 1980-luvulla syntikkamusan vakiinnuttajina sukupolven alitajunnassa. Pelit ovat aina enemmän tai vähemmän ylläpitäneet genreä silloinkin, kun se ei ole ollut hengissä musamaailmassa. Etenkin viime vuosina retrowave on kuitenkin kasvattanut suosiotaan sen alkuperäisen lanseeraajan piirissä.

Musapuolella kunnostautuneita retropelejä ovat etenkin räiskintäpeli Far Cry 3: Blood Dragon, jonka action-leffojen soundia syntikoihin yhdistävästä musiikista vastaa mahtipontinen Power Glove, sekä ultravaikeat ja väkivaltaiset Hotline Miami I ja II, jotka yhdistelevät soundtrackeillaan useampiakin retrowave-artisteja. Mukana ovat muun muassa Com Truise, Das Mörtal sekä todella persoonallista soundia luovat Sun Araw ja M|O|O|N, jonka Crystals-biisi kuullaan Hotline Miamin ensimmäisessä osassa.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Twin Shadow

Dominikaanitaustainen George Lewis Jr. eli Twin Shadow on yksi uuden vuosituhannen indietähdistä, jonka musiikissa 1980-luvulla on suuri vaikutus. Myös muotimaailmassa vaikuttava ja dj:nä työskentelevä Twin Shadow ammentaa isosta soundista yhdistellen Simple Mindsin mahtipontisuutta Depeche Moden synkkiin kierteisiin ja jopa Survivorin sankaripoppiin. Ensimmäiset albumit Forget (2010) ja Confess (2012) antavat tyylistä jo vahvaa osviittaa, mutta sen kulminoituma on Twin Shadow’n kolmas albumi Eclipse (2015), jota suureellisempaa poppia ei ole viime aikoina juuri kuultu. Artistin neljäs albumi Caer julkaistiin huhtikuussa.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Anamanaguchi ja 8-bittinen musa

Pelimaailmasta ammentavat myös ensimmäisen Nintendon ja Commodore 64:n äänimaailmasta ammentavat yhtyeet. Useimmat kasibittibändit keikkailevat esittäen vanhoja tietokonepelimusiikkeja tai tuoreita hittejä 8-bittisversioina, mutta myös uutta materiaalia tekeviä yhtyeitä löytyy. Niistä tunnetuimpia ovat muun muassa Depeche Modea ja The Curea low-res-soundeihin yhdistelevä Crystal Castles sekä ensisijaisesti japanilaiselta kuulostava, mutta umpiamerikkalainen Anamanaguchi.

Anamanaguchi tekee energistä 8-bittipoppia, joka ottaa vaikutteita elektropunkista, nykyhittitehtailusta ja jopa 1980-lukuslovareista. Kiteytettynä yhdistelmä kuulostaa suunnilleen siltä kuin Daft Punk ja Britney Spears olisivat tehneet musiikkia vanhoille konsoleille. Tai jotain.

Video ei ole enää saatavilla

#6 St. Lucia

Brooklynilaisbändi St. Lucian kakkosalbumi Matter (2016) on puhdasta 1980-luvun juhlaa. Oikeastaan jokainen levyn kappale muistuttaa jostain aikakauden yhtyeestä tai hitistä, kuulostamatta kuitenkaan imitaatiolta. Matter-levy vakuuttaa, sillä kyse ei ole vain aikakausipastissista, vaan biiseissä on vahvaa hittipotentiaalia jopa nykyaikana, saati 1980-luvulla soitettuna – kannattaa vaikka käydä DeLoreanilla testaamassa.

St. Lucian nokkamies on eteläafrikkalainen Jean-Philip Grobler, joka yritti nuorempana rokkarin uraa, mutta palasi varsin nopeasti nuoruudenrakkautensa kasaripopin pariin. Vuonna 2014 Flow Festivalilla esiintyneen yhtyeen vahvimmat inspiraatiot löytyvät 1980-luvun syntsapopista, artisteista kuten Duran Duran, A-Ha ja Phil Collins.

St. Lucia on kasattu puhtaasti kasarin ympärille ja nauttii vain indie-suosiota, mutta tunnetumpiakin bändejä 1980-luku kiinnostaa. Esimerkiksi The Killers on flirttaillut kahdella uusimmalla levyllään kasarin suuntaan ja emorock-yhtye Paramore julkaisi viime vuonna vahvasti 1980-luvusta ammentavan, mahdollisesti parhaan levynsä After Laughter.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Le Matos

Montrealissa perustettu ranskankanadalainen duo, Jean-Nicolas Leupi ja Jean-Philippe Bernier, muodostavat Le Matosin – kahden miehen syntetisaattoribändin, joka retrowave-yhtyeistä ehkä kaikkein vahvimmin ammentaa syntikkamaestrojen Jean-Michel Jarren, Vangeliksen ja elokuvaohjaaja John Carpenterin musiikista. Yhtyeen kappaleet ovat pääasiassa instrumentaaleja, tosin joskus kaksikko lainaa ääntä vierailevilta retrowave-solisteilta.

Yhtyeen ylittämätön mestariteos on uusiseelantilaiseen kasari-actionleffa Turbo Kidiin sävelletty soundtrack Chronicles of the Wasteland. Playtime Is Over -kappaleen montaasivideo tarjoilee esimakua albumista ja varsin katsottavasta elokuvasta – jatko-osakin on jo tekeillä.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Kristine

Youtuben hienolta NewRetroWave-kanavalta – joka kannattaa heti laittaa seurantaan – löytyy suurin osa lajityypin edustajista, ja ylläpitäjät lisäävät tuoreita videoita kanavalle päivittäin. Retrowave-yhtyeitä on viime vuosina noussut kuin irtokarkkisieniä neonsateella. Vakiintuneita bändejä ja artisteja alkaa olla jo kymmeniä: FM Attack, Futurecop!, Flamingo Drive, VHS Dreams, Robert Parker…

Suurinta osaa edellä mainituista yhdistää se, että ne ovat tehneet yhteistyötä kreikkalaisen retrowave-popparin Kristinen kanssa. Artistin nimetön, varsin vakuuttava debyyttialbumi julkaistiin 2015.

“Halusin tehdä mahdollisimman 1980-luvulta kuulostavan levyn, joka olisi voitu julkaista vuonna 1989, kun aurinko laskee paikassa, jossa on ikuinen kesä”, Kristine kertoo.

Itse kappaleensa säveltävän ja sanoittavan ja useampaa instrumenttia soittavan Kristinen tumma pop-altto on kuin Kim Wilde, Laura Branigan ja Bananaraman tytöt olisivat inkarnoituneet yhdessä artistissa.

Kristinen debyyttialbumin ainoa miinos on, ettei sen kappaleisiin ole vielä tehty musiikkivideoita – näin olemme hänen musiikkinsa kuvittamisen suhteen vain fiilistely-stillien varassa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Mitch Murder

Jos haetaan johtavaa poptaustanimeä mistä genrestä tahansa, niin eiköhän sitä Ruotsista kannata lähteä ensimmäisenä etsimään. Mitch Murder on tehnyt yhteistyötä Kristinen kanssa ja sotkeutunut moneen muuhunkin retrowave-kuvioon, kuten suurta some-huomiota saaneeseen retro-lyhäriin Kung Furyyn ja sen soundtrackiin sekä David Hasselhoffille tilaustuunattuun True Survivor -musiikkivideoon. Katsojakertojen perusteella Mitch Murder lienee suosituin retrowave-artisti; Kung Furya on klikattu 30 miljonaa kertaa, True Survivoria vajaat 34 miljoonaa.

Tukholmasta kotoisin oleva Johan Bengtsson on kuitenkin enemmän kuin yhden hitin ihme, ja Spotifysta löytyykin Mitch Murderin säveltämiä upeita retrowave-kokonaisuuksia. Muun muassa albumit After Hours (2009) ja Interceptor (2014) pärjäävät vertailussa miehen suurimmalle kasariesikuvalle Jan Hammerille.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Drive ja retrowave-pioneerit

Mitch Murder oli tehnyt retrowave-musiikkia jo muutaman vuoden ajan, kun Nicholas Winding Refn alkoi kuvata kasarivaikutteista Drive-leffaansa Ryan Goslingin kanssa. Juuri Drive voidaan jäljittää retrowave-ilmiön läpimurroksi, sen jälkeen buumi alkoi toden teolla levitä taiteenlajista toiseen.

Los Angelesiin sijoittuva action-trilleri kertoo hiljaisesta stunt-miehestä, joka tekee yökeikkaa pakokuskina ja ottaa tehtäväkseen huolehtia vankilaleskestä ja tämän pienestä pojasta. Driven soundtrack kokoaa retrowaven merkittävimmät pioneerit samalle levylle. Mukana ovat nimenomaan ne artistit – College, Electric Youth ja Kavinsky – jotka useimmiten nimetään genren käynnistäjiksi.

Kavinsky on kolmikosta tunnetuin. Jo 2006 synthwavella aloittaneen ranskalaisen Vincent Belorgeyn työ kiteytyy Driven jälkimainingeissa 2013 julkaistuun Outrun-albumiin. Julkaisu oli lajityypille niin merkittävä, että levyn house-biiteillä leikittelevät yöinstrumentaalit loivat retrowavelle oman alagenren, joka nimettiin albumin mukaan outruniksi.

Drive-elokuvan ohella muitakin uusia kasarileffa- ja tv-tuotantoja löytyy, kuten Netflixissä näkyvä murhatrilleri The Guest ja Amazonin hieno kasvutarina Red Oaks. Niiden vaikuttavilla soundtrackeilla kuullaan niin vanhaa kuin uuttakin kasarimusaa.

Suurin 1980-lukua hyödyntävä ilmiö tällä hetkellä on tietenkin Netflix-hitti Stranger Things, mutta sen soundtrack ei aavemaista tunnaria lukuun ottamatta yllä muiden retrowave-tuotantojen tasolle. Drive-elokuvan fiilis puolestaan kiteytyy Collegen ja Electric Youthin yhteiseen A Real Hero -hittiin.

Video ei ole enää saatavilla

#1 The Midnight

Jos retrowaven hienoutta kuvaamaan pitäisi valita vain yksi yhtye tai artisti, arpa osuisi kalifornialaiseen The Midnightiin. Tanskalaistaustainen instrumentalisti-tuottaja Tim McEwan ja amerikkalainen laulaja-lauluntekijä Tyler Lyle löysivät toisensa vuonna 2012 biisintekokurssilta ja huomasivat olevansa riittävän samanlaisia ja erilaisia muodostaakseen jotain uutta. Kaksikon toisistaan eroavat taustat kuuluvat The Midnightin musiikissa. Vaikka se nojaa vahvasti nostalgiaan, The Midnight yhdistää riittävästi innovatiivisia asioita kuulostaakseen tuoreelta. Innoittajina McEwan ja Lyle mainitsevat kasarinimien ohella etenkin laulaja-lauluntekijät Bruce Springsteenistä Bob Dylaniin.

Oikeastaan kaikki The Midnightin tuotokset – Days of Thunder EO (2014), ensimmäinen albumi Endless Summer (2016) ja tuorein levy Nocturnal (2017) – kestää kuunnella ensimmäisestä viimeiseen kappaleeseen. The Midnightin musiikillinen kekseliäisyys ja raikas emotionaalisuus ovat muutamassa vuodessa nostaneet yhtyeen retrowaven huipulle, ja bändin ensimmäinen keikka viime marraskuussa Los Angelesissa myytiin heti loppuun. Kiertue jatkuu tänä vuonna, mutta vain Pohjois-Amerikassa.

Jos Flow Festivalin taiteelliset vastaavat lukeva tätä artikkelia, niin jooko? Tähän yhtyeeseen (ja videoon) kiteytyy koko retrowave.

Video ei ole enää saatavilla

Matador

86 Skyscraper-albumilla (2009) sooloartistina debytoineen Interpol-laulajan tuore julkaisu on malliesimerkki siitä, kuinka EP on parhaimmillaan aivan pistämätön formaatti – etenkin silloin, kun artisti haluaa verrytellä lihaksiaan lainabiiseillä ja instrumentaaleilla. Livesin kappaleista kaksi on omia ja kolme lainattuja. Banksin yhä vaikuttavammaksi kypsyvä baritoni pääsee oikeuksiinsa dramaattisella Sinatra-versioinnilla I’m a Fool to Want You. Inspiroituneita ovat myös jylhäksi postpunkiksi vedetyt instrumentaalilainat edesmenneen hiphop-tuottajan J. Dillan Mythsysizer-helmestä sekä Harold Faltermeyerin Perimeter Deactivatedista eli Stephen Kingin romaaniin perustuvan Schwarzenegger-elokuvan Juokse tai kuole (The Running Man, 1987) teemasta. Erinomaiset Banks-originaalit – laulettu Summertime Is Coming ja instrumentaali Cavern Worship – nostattavat niiden ihokarvoja, jotka uskovat Interpolin yltävän suuriin saavutuksiin vielä 2010-luvullakin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Delicate Steve – Positive Force

Luaka Bop

78 Newjerseyläiskvintetti tekee musiikkia, jollaista tuskin kukaan on osannut kaivata. Raukeasti ja taatusti pentatonisesti soiva Positive Force on kuin kuvitteellisen animesarjan soundtrack, joka on syntynyt tajunnanlaajentajien lähentämien countryrock- ja progemuusikoiden yhteisellä kanoottiretkellä 1970-luvun alun Kaliforniassa. Delicate Steven musiikki on siinä mielessä maailmanmusiikkia, että se sekoittaa iloisesti vaikutteita kaikilta maailman mantereilta – myös kuvitelluilta. Biisejä kuljettaa yleensä Steve Marionin notkeasti ujeltava kitara, joka tuo väistämättä mieleen bändin rytmikkäämmän hengenheimolaisen, Ratatatin, mutta myös George Harrisonin ja Mike Oldfieldin. Parhaimmillaan Delicate Steve lienee kappaleessa Afria Talk to You, joka loihtii verkkokalvoille kuvan Kanye Westistä pandapuvussa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Motion Sickness of Time Travel – s/t

Spectrum Spools

55 Mihin menisit, jos voisit matkustaa ajassa? Rachel Evansin vastaus olisi varmasti 1960-luku. Hänen jumittava avantgarde-elektroniikkansa olisi siellä kuin kotonaan. Aikamatkustukseen liittyy tietysti ongelmia. Et voi kohdata omaa isoisääsi ja käskeä häntä hankkimaan kymmentä kopiota Beatlesin teurastajakansilevystä, jotta voisit myydä ne ja ostaa bisseä vuonna 2012, koska silloin hän ei koskaan olisi laittanut poikaansa alulle sen yhden Herb Alpert -levyn soidessa. Kätevämpää on juoda kaljat vuodessa 1966, koska hinnat ovat alhaiset. Kaljojen jälkeen haluat tietysti palata vuoteen 2012, mutta et uskalla nousta taksiin, koska pelkäät oksentavasi, joten otat K-junan ja toivot, ettei se helvetin juna keinuisi kovin paljon. Matka on todella pitkä. Yhtä pitkä kuin tämä levy, ja sinulla on kamala matkapahoinvointi. Aamulla heräät Tikkurilan asemalta ilman rahaa ja hirveässä kankkusessa vuonna 1966. Melkein vihaan tätä levyä miettiessäni sitä olotilaa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Mr. Peter Hayden – Born a Trip

Kauriala Society / Mikrofoni

80 Born a Trip on erinomainen nimi tälle levylle. Ja tripiksi se on säällisen pituinen eli lusimiseen menee alle 70 minuuttia. Eikä sen jälkeen edes kurkkua kuiva tai muutenkaan paikat natise. Lievää disorientoituneisuutta saattaa kuitenkin esiintyä. Mr. Peter Hayden tekee raskasta musiikkia, mutta sitä on ylivoimaisen vaikea mieltää heavyksi; edes miksikään niistä vasemman laidan synkistelyistä. Raskauden lisäksi leimaavimpia elementtejä bändin soundimaailmassa ovat psykedeelisyys ja ajoittain Can-sfäärejä hipova rytminen toisto sekä radikaalit siirtymät atmosfääristä toiseen. Atmosfäärejä ei tehdä vahvoilla melodioilla vaan abstraktimmalla äänimatolla. Ulosanti on lähempänä sellaisia amerikkalaisbändejä kuin Grails ja Barn Owl kuin kotimaista Magyar Possea tai ilmaisuaan viime aikoina keventänyttä Betrayal At Bespiniä. Mr. Peter Hayden soittaa eeppistä instrumentaalimusiikkia. En halua käyttää sanaa postrock sen mukanaan tuoman säteilyvaaran vuoksi. Ehkä kyseessä on progressiivinen rock siinä merkityksessä, joka sanalla oli ennen kuin siitä tuli musiikillista genitaalien vilkuttelua. Born a Trip kantaa raskaan lastinsa vakuuttavasti, mutta suhtaudu siihen vakavasti. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Passion Pit – Gossamer

Columbia

66 Ehkä kiinnostavinta Cambridgen elektropoppareiden uutuusalbumissa on sen tarjoama osoitus kaikkialle lonkeronsa ulottaneesta talouskriisistä. Luottojen yli elämisen teemat saattavat hiipiä hömelöimpienkin tyttö-tapaa-pojan-biisien kielikuviin. Kuinka hömelöä tämä tavara sitten musiikillisesti on? No, ehkä jotain seteleiden lisäpainattamiseen verrattavissa olevaa: Gossamer on täynnä omituista musiikillista krääsää, joka on kuin huipputuottajien alennuslaarista ammennettua. Kun tätä kissankultapölyä sirotellaan lukuisien, periaatteessa toimivien koukkujen ympärille, saadaan hermostunutta ja pirteän eksentristä tanssipoppia, joka ei suoraan sanottuna jää päätä vaivaamaan. Voiko muuta odottaa levyltä, jolla kuullaan kappale nimeltä Cry Like a Ghost? Tyylikeinoihin lukeutuvat muuten myös pikkuoravanopeutukset. Passion Pit postasi taannoin Facebook-seinälleen kuvan, jossa yksi bändin jäsenistä poseeraa jättikokoisten maaoravaveistoksien keskellä. Hän näytti itsekin aivan maaoravalta. Mietin sitä kaikkia tämän albumin pikkuoravaääniä kuunnellessani – pirteitä pikkuoravia laulamassa ja tanssimassa skarpeissa puvuissa ja solmioissa konfettisateen langetessa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

POP ETC – s/t

Rough Trade

87 POP ETC on yhtä aikaa kalifornialaisyhtyeen ensimmäinen ja kolmas levy: kaksi ensimmäistä albumiaan se julkaisi nimellä The Morning Benders. Näistä jälkimmäinen, Big Echo (2010), nosti rehevällä ja värikylläisellä kevytpsykedeliallaan bändin yhdeksi Amerikan ylistetyimmistä indiepopyhtyeistä, sinne Grizzly Bearin ja Animal Collectiven kantapäille. POP ETC on kuitenkin jotain aivan muuta: 1980-luvun luksussoundeja, vuosituhannen vaihteen digi-r’n’b:tä ja häpeilemättömiä dancepop-nostatuksia tarjoileva kermaleivos, joka löytää paikkansa levyhyllystä Discoveryn, FutureSex/LoveSoundsin, Calvin Harris -maxien ja Robynin Body Talk -trilogian rinnalta. Mitä yllättäviin suunnanmuutoksiin popmusiikin historiassa tulee, POP ETC vetää veroja Neil Youngin syntetisaattoriseikkailujen (Trans) tai Lil Waynen kitaraharjoitelmien (Rebirth) kanssa. Vielä enemmän hämmästyttävää on kuitenkin musiikin laatu: Keep It for You Own, Live It Up ja R.Y.B. ovat kimaltelevinta tanssipoppia, mitä diskopallon alla on tänä vuonna kuultu. Sitä paitsi: voiko yksikään albumi, jolle Pitchfork antaa 2,5 pistettä kymmenestä, olla läpeensä paha? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Twin Shadow – Confess

4AD

84 Twin Shadow’n alias George Lewis Jr.:n vajaan kahden vuoden takaisen Forget-debyytin parhaat melodiat muistaa vielä, mutta on vaikea kertoa, miltä levy lopulta kuulosti. Ilmiö kertoo julmaa kieltä modernin indielevyn eliniästä. Vai koska sinä olet viimeksi kuunnellut sinänsä erinomaista Forgetia? Nyt Lewis pyrkii uuden luomisen sijaan uusintamaan menneisyyttä mahdollisimman tarkasti. Confess on alusta loppuun uusromanttista ja yltiöpakahtunutta kasaripoppia, joka luo viimeisen päälle tyyliteltyjä nostalgiavälähdyksiä rikkinäisistä 501:stä, nahkatakeista ja poskilla valuvista kyyneleistä. Lewisin näkemyksen vahvuudesta kertoo, että jos Confess olisi julkaistu vuonna 1985, vanhempamme muistaisivat sen varmasti radiosta ja varhais-MTV:ltä. Nyt jää uutta musiikkia aktiivisesti seuraavien tehtäväksi huomata, kuinka vuoden biisiparhaimmistoon nouseva Run My Heart ei tiedä, emuloiko se sielunsa Dancing in the Darkista, Message in the Bottlesta vai Boys of Summerista. Myös kokonaisuuden tasolla Confess on kuin 1980-luvun suurimpien hittien ja artistien äärimmilleen viety yhteensulatusprosessi – härskiä retromaniaa ja keinonostalgiaa onnistuneimmillaan. Menneisyyden dinosaurusten ei tarvitse enää tehdä kömpelöitä comebackejä, sillä nuoremmissa on samanaikaisesti simplemindsia, thepolicea ja talktalkia enemmän kuin näissä bändeissä itsessään. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Twin Shadow 14.06.2011 Flow, Helsinki.

Twin Shadow antaa konsertin tänään Helsingin Tavastia-klubilla.

Sori. Taas venähti.

”Tosin verileikiss’ usein toivehemme pettyivät, tosin
voittommekin pian tappioiksi kääntyivät; mut ei silti
meidän tarvis kumarrella nöyrtyen,
hattuni ma pidän päässä; pidä sinä samaten!”

Se lainaus oli kuulkaa Vänrikki Stoolin tarinoista, jonka pariin minäkin jouduin taas palaamaan viikonlopun tapahtumien jälkimainingeissa. Vanhan kapteeninhattuni lainasin aikoinaan Spedelle ja sitä ei ole sen koommin näkynyt, mutta pääni aion pitää pystyssä.

Mutta tärkeämpiin asioihin. Jatkoaikaa saaneen Levyraadin tulokset ovat viimein niin sanotusti sisässä. Jonkinmoiseen yllätysvoittoon ylsi aavikkorockahtavalla kappaleellaan Ty Segall, joka tullaan näkemään myös kesän Kuudes aisti -festivaaleilla. Klasun harmiksi hänen suuri suosikkinsa, Pori Jazzeillekin saapuva Sam Sparro jäi sen sijaan jumbopaikalle. Purity Ring keräsi mukavasti pisteitä kakkossijalla, mutta Neneh Cherry jatsaavine The Thingeineen ei miellyttänyt. Klasun mielestä jazzia aina sorretaan.

Kiitos kaikille yhdelletoista raadin jäsenelle. Ensi viikkoon!

 5. SAM SPARRO – I WISH I NEVER MET YOU – 3,81

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=sgeGCrwvkwI

Oskari Onninen – 2
”Täynnä sitä keskiluokkaista tyylittömyyttä, mitä Pori Jazzin piknik-konsertteihin pahimmillaan sisältyy.”

Jari Mäkelä – 5
”Piristävää, että olette valinneet oikean musavideon normihalpishuuruilujenne sekaan. Biisi on valitettavasti ihan paska.

4. NENEH CHERRY & THE THING – ACCORDION – 5

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=jovsxh8FeYo

Milla Suomalainen – 1
”Tekotaiteellisuus ei nyt oikein nappaa.”

Ville Anttonen – 7
”Erittäin mielenkiintoinen versio tämä. Alkuperäisessä enemmän tosin meininkiä.”

3. TWIN SHADOW – FIVE SECONDS – 5.73

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=XIrdaoAdvZc

Arttu Ala-Jokimäki – 5
”Väsyin jo ennen puoliväliä. Joitain siistejä yksityiskohtia, mutta itse kappale ei puhutellut kyllä yhtään.”

Antoinette Olivia – 8
”Aijai, vaatisi sen yhden tappokoukun että lähtisi kunnolla lentoon. Aineksia näyttää sittenkin olevan, lienee paras mitä näiltä oon kuullut.”

2. PURITY RING – OBEDEAR – 6,09

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=ETbGpGJNVLM

Oskari Onninen – 8
”Yllätyksettömästi, mutta onnistuneesti 2012.”

Arttu Ala-Jokimäki – 8
”Löysi samantien paikkansa mp3-soittimeni ”Yö”-playlistiltä. Ja ei, kyseiseltä listalta ei löydy Olli Lindholmia, vaan juuri tämäntapaista tummaa ja hypnotisoivaa ääntä.”

1. TY SEGALL – WAVE GOODBYE – 7,18

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=-FSTSlyB9sQ

Arttu Ala-Jokimäki – 4
”Testosteroni, Yhdysvallat ja laskuhumala kuuluu komeasti läpi. Yksitoikkosta runttaamista ilman koukkua.”

Joni Kling – 7
”Ty Segall menossa stonerimpaan suuntaan? Mikä on kivempää kuin kivi? Pelottavaa musaa…”

Antoinette Olivia – 10
”Miksei näitä särmää omaavia retroilijoita on näin vähän? Helvetinmoinen biisi, lopun junttaus + soolot on mieletöntä kuultavaa.”

Singleillään Ungirthed ja Belispeak ihastuttanut duo esittäytyy Shrines-esikoisalbumillaan 24. heinäkuuta. Vieläkö Megan Jamesin ja Corin Roddickin resepti maittaa – vain onko ”witch house” niin vuotta 2011?

Video ei ole enää saatavilla

Twin Shadow – Five Seconds

Viime vuonna Flow Festivalin päälavalla nähty George Lewis Jr. julkaisee kakkosalbuminsa Confessin 9. heinäkuuta. Albumin teossa Lewisia ovat inspiroineet pitkät moottoripyöräretket Los Angelesissa.

Video ei ole enää saatavilla

Ty Segall – Wave Goodbye

Kuudes Aisti -festivaalille saapuvalta amerikkalaisrockarilta ilmestyi juuri White Fencen kanssa tehty yhteisalbumi – ja uutta levyä on jo putkessa. In the Red julkaisee Slaughterhouse-albumin 26. kesäkuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Neneh Cherry & the Thing – Accordion

Neneh Karlsson julkaisee kuudentoista vuoden tauon jälkeen albumin, jolla häntä säestää ruotsalainen freejazz-trio The Thing. The Cherry Thing -albumi ilmestyy 19. kesäkuuta. Tämän Madvillain-coverin videon on ohjannut Ted Says.

Video ei ole enää saatavilla

Sam Sparro – I Wish I Never Met You

Pori Jazziin saapuva australialainen elektrofunk-tähti julkaisee kakkosalbuminsa Return to Paradisen 11. kesäkuuta. I Wish I Never Met Youn videon on ohjannut arvostettu valokuvaaja Mike Rosenthal.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 185 Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet – Toisen oma

Yona on poikkeuksellinen artisti. Kirkasotsainen luonnonlapsi yhdistelee vanhaa kotimaista iskelmäperinnettä tuoreeseen ilmaisuun raikkaalla tavalla. Taitava laulaja ei sorru taidoillaan briljeeraamiseen, vaan kaikkea tekemistä leimaa luonnollisuus. Toisen omassa vaietaan kielletystä rakkaudesta, ja kuuma tango sulaa viileään jatsiin. Vuoden biisejä, ehdottomasti! (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 184 Jonathan Wilson – Desert Raven

Psykedeelisen folkin mestari ajaa akustisella, mietiskelevällä kitaroinnilla ja firegazing-laululla alkuvauhdit. Pikkuhiljaa Wilson työntää kuulijan melankoliselle, usvaiselle ja miltei laittomalta tuntuvalle lennolle öisen aavikon ylle. Analogisesti äänitetystä biisistä lähes kuulee mukaan tarttuneen 70-luvun taikapölyn. Stetson silmille, levitä kätesi ja lennä! (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 183 Pallers – Wicked

Johan Angergård on tuttu muun muassa Acid House Kingsistä. Henrik Mårtensson on hänen lapsuudenystävänsä ja Pallers heidän yhteisen projektinsa (ja kotikaupunkinsa Åhusin kaupunginosan) nimi. Elise Zalbo vieraslaulaa tällä kappaleella, joka on Pallersin ultrasynteettiseltä esikoislevyltä The Sea of Memories. Wicked napsahtelee hyytävästi ja tuoksuukin pakkaselta. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 182 Class Actress – Keep You

Jonain päivänä joku ihmistä suurempi voima saa tarpeekseen viileistä, 80-luvun konepopista inspiroituneista naisartisteista ja pyyhkii heidät maailmankartalta nopeammin kuin kukaan ehtii sanoa batforlashes. Mutta niin kauan kuin voimme, nautimme Elizabeth Harperin kaltaisista jääkuningattarista, joiden albumeilta löytyy aina se 1–2 häikäisevän kirkasta pophelmeä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 181 The Antlers – Putting the Dog to Sleep

Kun Peter Silberman ulisee hylätyksi tulemisen pelostaan askeettisen säestyksen ja sydäntäriipaisevien rummuniskujen siivittämänä, ei voi muuta kuin lupautua hänen kovasti anelemakseen seuraksi kuoleman hetkellä. Tunnelma kuulostaa kitkerältä ja kauniilta samaan aikaan olematta korni. Kieroutuneella tavalla romanttinen kappale on taattua hipsterin häävalssikamaa. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 180 Julian Lynch – Terra

Terralla Julian Lynchin hypnagogahtava dronefolk saavuttaa nirvanan. Makuukamarijazz- ja intialaisvaikutteet sopivat Lynchin uniseen ja seesteiseen musiikkiin täydellisesti. Ne höystettynä tulkinnan herkkyydellä erottavat Lynchin niistä monista surfista, tropicaliasta ja delaystä innostuneista indiebändeistä, joita Amerikassa on pulpahdellut kuin sieniä sateella. (Juho Kaitajärvi)

Video ei ole enää saatavilla

# 179 John Grant – You Don’t Have To (Pretend to Care)

“Do you remember when we used to fuck all night long? Neither do I because I always passed out”. Vaikka John Grantilla on takanaan vuoden 2010 helmiin kuulunut Queen of Denmark -levy, oli vuoden 2011 molempien Helsingin-konserttien kohokohta tämä vielä levyttämätön tilitys entiselle rakastetulle. Vihaa, surua ja huumoria, niistä on suuret rakkauslaulut tehty. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 178 Twin Shadow – Changes

New Yorkissa asuva, alun perin Domikaanisessa tasavallassa keuhkonsa auki parkaissut George Lewis Jr. oli yksi vuoden odotetuimmista Flow-artisteista. Forget-esikoisalbumiin (2010) ihastuneiden harmiksi hän ei julkaissut päättyneenä vuonna kuin yhden singlen, Changesin. Biisi on cover – ei David Bowien vaan obskuurin 1980-luvun italo-artistin Baggaren tuotannosta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 177 Grimes – Vanessa

Miten nuori, yksin elektronista retropoppia tekevä naislaulaja erottuu muista kaltaisistaan? Claire Boucher eli Grimes sävelsi yksinkertaisesti hyvän kappaleen. Vanessa vangitsee suloisilla melodioillaan ja etenee määrätietoisesti vaiheesta toiseen. Minulla ei ole hajuakaan, kuka mainittu Vanessa on tai mistä kappaleessa on kyse – upeasti soljuva sävellys riittää. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 176 The Middle East – Black Death 1349

Näinä Fleet Foxesin ja Bon Iverin kulta-aikoina surullisesti kaikuvasta miesäänestä on tullut standardi anglosaksisessa vaihtoehtomusiikissa. Silti se uhkuu vahvaa ilmaisuvoimaa. Kuten The Middle Eastin hauras kuvaelma osoittaa, syvään melodiaan yhdistyessään tällainen ääni välittää tuhansia kohtaloita ja tunteita silloinkin, kun sanat kelluvat tajunnan vietävinä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 175 Asa Masa – Kans alainen

Miksi hiphop ei voisi koukuttaa ja kiskoa tanssilattialle yhtä hyvin kansanmusiikkia kuin vuosikertafunkia kanavoimalla? Parhaisiin tuotoksiinsa lukeutuvalla Jou jou -soolollaan Asa todisti, että todellakin voi. Tämä letkeä biisi leikittelee kansalaisen käsitteellä: se tuntuu sisältävän sitoutumisen oravanpyörään, josta irtautuminen on ainoa tie oikeaan vapauteen. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 174 Those Darlins – Screws Get Loose

Nashvillen villeimpien lehmipunkkareiden kakkosalbumi oli yksi kevään takuuhymyilyttäjistä, ja sen nimikappale täydellinen yhdistelmä Crampsin röyhkeyttä, The Banglesin flirttiä ja Spector/Wilson-koulukunnan melodista briljanssia. Nuorgam nostaa mokkanahkaisen cowboy-hattunsa Nikkille, Jessille, Kelleylle ja ylväästi nimetylle rumpalille Linwood Regensburgille! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.