Dead Oceans

52 ”New Yorkin äänekkäimmäksi bändiksi” itseään kutsuva A Place to Bury Strangers kulkee uudella EP:llään kauemmas turvallisen Jesus and the Mary Chain -sateenvarjon alta kohti entistä industriaalisempia pyörteitä. Onwards to the Wallin ilmeisin hittibiisi So Far Away on esimerkki yhtyeen uudesta HD-shoegazesta, jossa tuotanto on viimeisteltyä ja kappaleet koukkuisampia kuin koskaan. Melodiat poseeraavat tapaan, joka tuo jostain syystä mieleen The Killsin, ja rummunkosahdukset virittävät vauhtihirmudramatiikan äärimmilleen. Kitarointi on tuttuun tapaan efektoitu muistuttamaan liikenneruuhkassa iskevää migreenikohtausta, mutta silmissä vilkkuu muitakin värejä kuin mustaa ja valkoista. Silmissä vilkkuu kalseaa kromia ja sinistä – sävyjä, joita näki moderneissa actionelokuvissa, kiiltävien konttoreiden ikkunoissa ja partakonemainoksissa. Muutoksen suunta ei ole sinänsä huono, mutta EP:n tavoittelema vaarantunne latistuu liiallisen yrittämisen seurauksena. Odotukset trion kolmosalbumia kohtaan eivät kuitenkaan katoa minnekään. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Mark Lanegan Band – Blues Funeral

4AD

63 Mark Lanegan on ollut läpi 2000-luvun siinä määrin kiireinen, että miehen edellisestä omalla nimellä julkaisemasta albumista (Bubblegum) on päässyt vierähtämään jo kahdeksan vuotta. Ennakkoon haaveilin, että pitkä tauko kuuluisi Blues Funeralilla äärettömän korkeatasoisena kappalemateriaalina; haaveilin, että Lanegan olisi pannut vuosien aikana levyä varten syrjään ne kaikkein hienoimmat oivalluksena. Blues Funeral on kuitenkin karu pettymys. Kelpo levy melkein millä tahansa mittarilla, muttei yhtään sen enempää. The Gravedigger’s Song käynnistää pörisevällä blues-drone-junttauksellaan hautajaiset lupaavasti. Myös perään kuultava Bleeding Muddy Water vakuuttaa jylhällä tunnelmallaan, vaikka 6-minuuttisen hidastelun paikka levyn kakkosbiisinä onkin väärä. Sen jälkeen Blues Funeral kuitenkin vaipuu keskinkertaisuuden suohon. Piiskaavan energinen Riot in My House nostaa välissä pulssia ja Ode to Sad Disco elektropopeillaan vähintään kulmakarvaa, mutta liian moni ylipitkä yhdentekevyys on ehtinyt jo tappaa kuulijan kiinnostuksen ennen kuin apaattisesti suriseva Tiny Grain of Truth lyö viimeisen naulan arkkuun. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Paul McCartney – Kisses on the Bottom

Hear Music

60 Paul McCartney on kuvaillut uutta, rockia edeltävän ajan jazzahtavaa popmusiikkia sisältävää levyään albumiksi, jonka parissa sopii rentoutua viinilasillisen tai teekupin kanssa raskaan työpäivän jälkeen. Juuri sellainen levy pilke silmäkulmassa nimetty Kisses on the Bottom on. Rocklegendan luomukseksi se on kovin kepeä ja mukavuudenhaluinen, mutta ei käy kieltäminen, että lumimyrskyn pauhatessa ikkunan takana sellaiset lempeästi svengailevat lainakappaleet kuin I’m Gonna Sit Right Down and Write Myself a Letter, Home (When Shadows Fall), It’s Only a Paper Moon, The Glory of Love, Always tai McCartneyn itsensä kirjoittama My Valentine hohkaavat kotoisaa lämpöä kuin räiskyvä tulisija. Ja onhan Macca toki kovan päivän iltana upottavan nojatuolinsa ja rentouttavan lasillisensa ansainnut. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Pepe Deluxé – Queen of the Wave

Asthmatic Kitty

90 Vanhemmillani oli Jesus Christ Superstar -kasetti, soundtrack vuonna 1973 julkaistuun elokuvaan. Sitä tuli kuunneltua pienenä Dar es Salaamissa, jossa oma perhe oli yksi tärkeimpiä musiikille altistumisen kanavia. Suomessa ikätoverit varmaankin tussailivat heavybändien logoja farkkutakkeihinsa. Jesus Christ Superstar -kasetti on tullut useasti mieleen Queen of the Wavea kuunnellessa, sekä konsepti- että sounditasolla. Pepe Deluxén käyttämä taustatarina ei ole yhtä tunnettu kuin Jeesuksen seikkailut, mikä tekee levystä hiukan vaikeaselkoisemman, mutta se, mikä voisi jossain tilanteessa tuntua sillisalaatilta, toimii, kun ajattelee levyä musikaalina. Konseptilevy ei jotenkin riitä ja haiskahtaa liika progelta. Sitä tämä levy ei ole. Tämä on silkaa poppia, funkin, retrofuturistisen scifi-linssin läpi tiirailtuna. Tästä jää hienon musiikin lisäksi käteen ihmetys siitä, ettei James Spectrumin palveluita tuottajana käytetä jatkuvasti. Levy kuulostaa mahtavalta, ja kokonaisuudenhallinta on suvereenia. Tässä on osattu kaivaa esiin vision kovin ydin, jota loputtomat ideat kiertävät kuin kuut. Tämä kirjoitus oli kaverijournalismia. Minä ja Sealandin paroni James Spectrum olemme ystäviä vuosien takaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Porter Ricks – Biokinetics

Type Records

90 Porter Ricks -nimimerkin takana operoineet Thomas Köner ja Andy Mellwig vastasivat 1990-luvun minimalistisen ambient-teknon vavahduttavimmista raidoista, joista vuonna 1996 koottu portfolio Biokinetics on vuosien saatossa muodostunut tyylipuhtaaksi klassikoksi. Tämän päivän näkökulmasta albumin merkitys näyttäytyy entistä relevantimpana äänimaisemien muokkaajana. On vaikea kuvitella Tim Heckerin Radio Amoria, Polmo Polpon Science of Breathiä, varhaista Fennesziä tai muita sittemmin indielevyhyllyihinkin tiensä löytäneitä levytyksiä ilman Biokineticsin roolia suunnannäyttäjänä. Type Recordsin uudelleenjulkaisu on paikallaan oleva kunnianosoitus albumille, joka toi vaikeasti lähestyttävään ja analyyttiseksi miellettyyn kokeelliseen ambientiin odottamatonta intensiivisyyttä ja läsnäolon tuntua – siitä huolimatta, että Biokineticsin kantavana teemana kulkee juuri autioiden, laajuudessaan lähes äärettömiltä tuntuvien tilavaikutelmien luominen. Se kerää uniikin ääniasetelmansa hiljaisia valtamerenpohjia haravoiden, syvällä abyssaalivyöhekkeellä uiskennellen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Sydän, Sydän – Kapseli

Johanna

73 Vajaan neljän vuoden tauon jälkeen kotimaan sydämellisin yhtye tekee paluun ehkä tähän asti seesteisimmällä levyllään. Kapseli ei suinkaan ole seesteinen masentavalla ”ollaan yli kolmekymppisiä ja halutaan radiosoittoon” -tavalla, vaan nimenomaan Sydän, Sydämelle ominaisella tyylillä. Välillä lauletaan taivaan räjähtämisestä ja aivojen orjaksi jäämisestä, mutta tietynlainen positiivinen alavire ja jopa rakkaus levyltä paistaa. Vaikka Baz Luhrmannin Everybody’s Got to Wear Sunscreeniä paikoitellen muistuttava Viimeinen tunto ohjeistaakin niin masentavaan asiaan kuin maailman viimeisen päivän kokemiseen, sekään ei juuri masentele. Turha stressata, sillä ”leikin aika on ohi, putsaa mielesi turhasta”. Banjolla varustettu Skorpionin pisto on levyn ehdottomasti hienoin kappale, joka kuvailee vaikuttavalla kielikuvalla oman itsensä löytämistä: ”Tänä iltana tanssin läpi ihmisen tahdon. Olen harjoitellut huoneessani, tänään näytän kasvoni.” Muutamista kohokohdista huolimatta Kapseli ei ole sydämien paras tai yllätyksellisin levy. Se on kuin rakkauskirje pikkuhiljaa paranevalta mielipuolelta – omalla tavallaan häiritsevä, mutta kuitenkin lämmittää sielua. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

John Talabot – ƒIN

Permanent Vacation

80 Muovikassillisen singlejä tehtaillut espanjalais-dj yhdistää esikoisalbumillaan chillwaven auringonpolttaman euforian avarissa tehdashalleissa kaikuvien house-eeposten kiihottaviin jännitepurkauksiin ja ripustaa kokonaisuuden 1980-luvun lopulta anastamiensa popkoukkujen varaan. Levyn käynnistävä Depak Inc. on viidakkoäänineen ja kuorolauluinen kuin Deep Forestin äänipankkiin murtautunutta Jori Hulkkosta, ja assosiaatiota jatkaa Processoryn kuulaasta ja vanhakantaisesta elektropopista muistuttava Destiny. Sittemmin ƒIN levittää lonkeronsa laajemmalle: Oro y sangren rytmiikka muistuttaa 1980-luvun lopun sankareista Bomb the Bassista, When the Past Was Present huumaa kuin historian hämäriin kadonnut New Order -maxi. Nykyartisteista ƒIN herättää mielikuvia sellaisista indien valtavirtaan ponnistaneista suosikeista kuin Animal Collective (Journeys) ja Four Tet (Last Land). Silti ƒIN on fiilikseltään enemmän “tekno” kuin “pop”, ”indie” tai edes ”elektro”. Talabot itse jää lopulta jollain tavalla kasvottomaksi, mikä pukeekin barcelonalaista paremmin kuin hyvin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Todd Terje – It’s the Arps

Olsen/Smalltown

82 Onko hiljattain julkaistu parempaa kappaletta pyllynpyörittelyyn kuin Todd Terjen Inspector Norse? Hillittömän hauska ja ilon täyttämä vajaa seitsenminuuttinen on oppikirjaesimerkki modernista diskosta, aidon tanssittavasta hömpästä, joka kestää kuuntelua. Terje on saanut loihdittua ARP2600-vintagesyntikastaan kauniin ilmavat ja vapaasti hengittävät soundit, ja kun melodiat jäävät päähän kuin Oukki Doukki -karkin maku suuhun, on bileet pelastettu. Jo ensimmäisen minuutin aikana kappaleen juju käy ilmi, mutta koska se juju on niin hyvä, sen mukana jaksaa mennä neljän minuutin tienoilla avaruutta tavoittelevaan huippukohtaan. Loppu onkin laskettelua takaisin alas, mutta hymy pysyy huulilla koko ajan. It’s the Arps – arpeggoitahan tällä EP:llä riittää. Varsinaisesti nimi viittaa tuohon syntetisaattoriin, jolla koko julkaisu on tehty. Sen muut kappaleet ovat Norsea rauhallisempia ja hitaampia. Kaksiosainen Swing Star on meditoivaa avaruusdiskoa, josta Norja on tullut tunnetuksi viime vuosien ajan. Se ei kuulostaisi lainkaan ulkopuoliselta esimerkiksi Lindstrømin Where You Go I Go Too -levyllä. Ensimmäinen puolisko on kosmista arpeggioilla maalailua, joka vaihtuu toisessa osassa kepeäksi diskohölkäksi. Vahvan EP:n heikko kohta on paikoin mitäänsanomaton Myggsommer, joka kuulostaa viimeistelemättömältä, avaruudellisia ääniä tutkailevalta luonnokselta. Sen hitaus tuo kontrastia EP:n avaavan Inspector Norsen vauhdille ja jää vain välipalaksi ennen Swing Staria. Mutta jos Terje millään pystyy jatkamaan tulevilla julkaisuilla viimevuotisen Ragyshin ja It’s the Arpsin kaltaisilla teillä, tanssimusiikki on hyvissä käsissä. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

Twilight Sad – No One Can Ever Know

Fat Cat

49 Valtavat kitaravallit yhdistettynä kolkohkoon äänimaisemaan ovat olleet Twilight Sadin tavaramerkki yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla. Isoon soundiin rakastuneiden skottien kolmosalbumi No One Can Ever Know tuo trion ilmaisuun uusia elementtejä, mikä on sinänsä tervetullutta. Edeltäviin levytyksiin verrattuna selkein ero on, että aiemmin kaikkialla pauhanneet kitarat ovat antaneet enemmän tilaa syntetisaattoreille sekä industrial- ja postpunk-vaikutteille. Kovin vähän tuo muutos silti tuntuu albumin varsinaisessa sisällössä. Siinä missä aiemmat levytykset oli ladattu tukkoon kitaravalleilla, nyt joka puolella ujeltaa synkkä synamatto poikineen. Parhaimmillaan soundimaailman muokkaus tuo mieleen Depeche Moden kaltaisen kohtalokkaan synapopin – tosin sillä erotuksella, että No One Can Ever Know’lla ei juuri popkoukkuja harrasteta. Äänimaisemassa kumisevat aikapäiviä sitten hylätyt, kylminä seisovat ja toisiaan muistuttavat teollisuushallit. Vaikuttaa siltä, että Twilight Sad on vaarassa vajota omaan synkkyyteensä, jolta sitä ei pelasta edes albumin ainoa valonpilkahdus Sick. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Sharon Van Etten – Tramp

Jagjaguwar

79 The Nationalin lämmittelijänä Suomessakin piipahtanut Sharon Van Etten on kaivattu lisä siihen persoonallisten, kajahtaneen oloisten naisartistien joukkoon, johon kuuluvat esimerkiksi Kirstin Hersh ja Anna Calvi. Newyorkilaismuusikon kolmas albumi on tyylitajuinen yhdistelmä americanaa, alt-rock-estetiikkaa ja ukulelen kaltaisia rikastuttavia detaljeja. Van Etten laulaa todella hyvin, välillä naukuen notkeasti kuin Marissa Nadler, välillä julistaen itsevarmasti kuin Neko Case. Trampin 4–5 parasta kappaletta ovat lähes mestarillisia (jylhäksi pauhuksi kasvavat All I Can ja Serpents, valssissa keinahteleva Leonard, päätösraita Joke or a Lie) mutta jokin vaikeasti määriteltävä laskelmoivuus ja asetelmallisuus estää tätä kuulijaa lankeamasta lopullisesti loveen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Toni Wirtanen esitelköön yhtyeensä hengentuotteen tiedotteitse: ”Tavallaan tämä biisi, Pihtiote, on kuin paluu kotiin, jossa joku onkin poissaoloni aikana maalannut seinät. Diggailen todella paljon tästä rallista, vaikka oikeastaan en osaa sanoa miksi. Jotenkin tästä tuli osiaan suurempi juttu, ja se on ehkä parasta, mitä biisille voi tapahtua.” Apulannan yhdestoista studioalbumi ilmestyy ensi keväänä.

Video ei ole enää saatavilla

Twilight Sad – Sick

Twilight Sad tulee Skotlannista, mikäli ette sitä laulaja James Grahamin aksentista arvanneet. Tummanpuhuvan indierockyhtyeen kolmas albumi No One Can Ever Know ilmestyy helmikuussa.

Video ei ole enää saatavilla

The Phenomenal Handclap Band – Following

Bryan Ferryä tämän Yhdysvaltain-kiertueella lämmitellyt “ilmiömäinen taputusyhtye” yhdistelee musiikissaan rohkeasti eri tyylejä soulista elektroon rockiin ja psykedeliaan. Monipäisen newyorkilaisryhmän kakkosalbumi Form & Control ilmestyy 31. tammikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

The Saturnettes – Just a Song

Euroviisukarsinnoistakin tuttu tamperelaishujoppi Jann Wilde rockaa perinnetietoisesti uudella The Saturnettes -yhtyeellään, jonka nimetön esikoisalbumi julkaistiin viime viikolla. Albumi on jo ehtiväiselle Wildelle jo neljäs, ja niistä jokainen on julkaistu eri kokoonpanon kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Emeli Sandé – Daddy

Adele Emeli Sandé on brittiläisen soulin ja r&b:n suuri toivo. Eri yhteyksissä jo neljästi Iso-Britannian top 10 -listalle noussut Sanfé on kirjoittanut biisejä muun muassa Cheryl Colelle, Tinie Tempahille ja Leona Lewisille. Artistin tällä viikolla julkaistavan esikoisalbumin menestykselle antavat lisäpontta muun muassa Simon Cowellin ylisanat “parhaasta artistista juuri nyt”.

Video ei ole enää saatavilla