Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 89 Theophilus London – Why Even Try (feat. Sara Quin)

Tyylitietoinen ja kunnianhimoinen Theophilus London ei vielä vuonna 2011 aivan onnistunut valloittamaan maailmaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei Sara Quinin kanssa esitetty unenomaisen surumielinen Why Even Try olisi a-luokan popbiisi, kappale, jolla Londonin popin, rapin, uuden aallon, tanssimusiikin ja soulin sillisalaatti loksahtaa täydellisesti paikalleen. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 88 Tune-Yards – Gangsta

Merrill Garbusin on löydettävä tasapaino. Kun tuoreella Whokill-levyllä Tune-Yardsin musiikki on hallitumpaa, se menettää Bird-Brainsin kaoottisuutta. Gangstalla torvet pauhaavat ja rytmi kulkee niin vetävästi, että kappaleesta odottaisi kuulevansa rap-remixejä. Kuvitelkaa vaikkapa Big Boi tähän! Kenties Garbusilla on vielä sisässään jokin Paper Planesin kaltainen crossover-hitti, joka odottaa pääsyä ilmoille. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 87 Sokea piste – Umpikuja

Uudenvuoden aattona 1993 MTV esitti muutamaa viikkoa aiemmin nauhoitetun Nirvanan Live and Loud -liven. Keikan avanneen Radio Friendly Unit Shifterin kaltaiseen olemisen vimmaan ei ole ennen Sokean Pisteen vaikuttavaa Ajatus karkaa -albumia tullut törmättyä. Umpikuja olkoon tietoista läsnäoloa heille, joista mindfulness-meditaatio tuntuu käännytettyjen höpinältä. (Mikko Valo)

Sokea Piste esiintyy. Valokuvaaja Ville Angerin tyylinäyte Tampereen Vastavirralta.

# 86 Smith Westerns – Weekend

Smith Westernsin raikas kitarapop kuulosti erityisen riemastuttavalta vuonna, jona monet huippulevyt olivat kovin vakavamielisiä. Näiden hädin tuskin täysi-ikäisten kaverien glamin, garagen ja indien sekoituksen paras esimerkki oli hieno Weekend. Iskevä kitarakuvio, tanssittava rytmi, tarttuva melodia ja sydänsuruiset sanoitukset – näin sitä kitarapoppia tehdään. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 85 Josh T. Pearson – Sorry With a Song

Suomessa pitäisi soittamisen lisäksi opettaa biisien kirjoittamista ja tunteiden ilmaisemista peruskoulun musiikintunneilla, useita kertoja viikossa. Jos suomalaiset miehet käsittelisivät tunteitaan yhtä avoimesti, nöyrästi, herkästi ja uskomattoman rehellisesti kuin Josh T. Pearson biisinmuotoisessa anteeksipyynnössään, Suomessa olisi paljon vähemmän väkivaltaa. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 84 Drake – Take Care

Siis: Draken cover Jamie xx:n remixistä, jolla Gil Scott-Heron coveroi Brook Bentonin kappaletta I’ll Take Care of You. Hmm, yritetääs uudestaan. Draken kakkoslevy oli vuoden parasta r’n’b:tä ja Take Care soi minimalistisesti tuotettuna tragediana pakahduttavan kauniisti. ”It’s my birthday, I’ll get high if I want to” tulee suoraan yksinäisen kuninkaan sydämestä. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 83 Unknown Mortal Orchestra – Bicycle

UMO on kuin takapihalle tyhjästä pudonnut satelliitinromu. Oudosti rämisevää ja pirullisen tarttuvaa psykepoppia tahkotaan laiskanlaisella slacker-asenteella. Kuulostaa kuin Brill Building olisi romahtamassa ja punkkarit asettuneet taloksi. Debyyttilevy on täynnä koukuttavia riffejä ja laa laa -kertosäkeiden tyyppistä hölmöyttä – vaivatonta kuin polkupyörällä ajo. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 82 Toro Y Moi – Still Sound

Erittävätkö kaiuttimet jotain huumaavaa kaasua Still Soundin aikana? Tai tarkemmin ilmaisten, minne aika ja paikka katoavat kappaleen eteerisen väliosan soidessa? Etelä-Carolinan Chaz Bundick on selvästi Jamie Lidellinsä kuunnellut, mutta samalla soittolistalle on eksynyt myös unipoppia ja yé-yé’tä. Rytmimusiikki ei ole ollut aikoihin yhtä kaihoisaa ja kaikuisaa. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 81 Ydinperhe – 15 vuotta

Tässäpä on törkeän terävä kärjistys teini-iästä. Tekstiin on yllättävän helppo samastua, vaikka olisikin 22 vuotta ja pikkukaupungin verran sivussa aihealueesta. Eihän se ihan ”vitunmoista juoksua piikkien perässä” ollut, mutta tiukka sahaus, asiallinen sylkeminen, sekä vähän ilmestyskirjamaista selkeämmät soundit tekevät tehtävänsä. Minäkin haluan ydinperheen! (Mikko Valo)

“Punk on sitä että olet aina kännissä”, Ydinperhe tietää.

# 80 The Black Keys – Lonely Boy

The Black Keysin El Camino -levy on jäänyt vuosiäänestyksissä harmillisen vähälle huomiolle, koska se ilmestyi joulukuussa. Nyt huomioidaan Lonely Boy -biisi, joka on yksinkertaisesti loistava. Tarttuvampaa kertosäettä saa hakea. Ja se video! Biisi avautuu parhaiten, kun katsoo samalla nollabudjetilla tehtyä musiikkivideota, jossa – tättärää – mies tanssii yksin. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

#79 Von Hertzen Brothers – I Believe

Kotimaisen rokkiprogen suurlähettiläs Von Hertzen Brothers tarjoaa neljännellä levyllään useita huikeita proge-eepoksia, joista I Believe pitää sisällään kaikki oikeanlaisen VHB-keiton ainekset: vaihtelevia melodioita, Queen-henkisiä laulustemmoja, paljon instrumentteja… Ja pituutta tietysti reilu kahdeksan minuuttia, niin kuin kunnon progebiisissä pitää ollakin. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 78 Azari & III – Into the Night

Tiesittekö, että Toronto on yksi maailman hienoimmissa suurkaupungeista? Kulttuurien sulatusuuni, joka taipuu muun muassa helposti esittämään New Yorkia Hollywood-rainoihn. Into the Night on tämän hetken kuumimman tanssimusiikki-yhtyeen yksi loistavista kappaleista (albumi haltuun, heti!). Puhdasta aamuöiden Chicago-housea Toronton kaduilta. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistun musiikin virran kasvaessa ja indiekentän pirstaloituessa on nähty jos jonkinmoista itsetietoisen eksentristä popryhmää ja artistia.

On nähty sulkapäähinettä, keijutyttöä, teatterimaskia, fantasiamaailmaa ja lukematon määrä Charlie Mansonin näköisiä resupekkahippejä. On kuultu friikkifolkia, elektronista utuprogea, romanivaudevillepunkkia ja kaikkea siltä väliltä.

Mutta mikäpä siinä; outous yleensä takaa edes jonkinlaisen erottumisen joukosta – ainakin, jos outoilijat eivät muodosta pientä armeijaa. Tuskinpa kovin moni musiikin ystävä kuitenkaan kaipaa palavasti Bryan Adams -yhtenäiskulttuurin loiston päiviin.

Tähän joukkoon Merrill Garbusin yhden naisen orkesteri Tune-Yardskin kuuluu. Asia, joka erottaa Tune-Yardsin monista itsensä sietämättömän vakavasti ottavista eksentrikoista on musiikista pursuava hilpeä energia. Whokill onkin enemmän Wes Andersonin jenkki-indietä kuin korventavan mahtipontista pohjoismaista taideleffaa.

Tune-Yardsin Bird-Brain-debyytti (2009) toi mieleen mummonkammarissa hääräävän kajahtaneen keksijän puuhaamassa ilo rinnuksessaan antiikkisten värkkien, nippeleiden ja muun kierrätysromun keskellä. Tässä oudossa, salaisessa maailmassaan hän nikkaroi käsipelillä musiikkiaan unohduksen rajamaille haalistuneet muistot ja gramofoninkuvat mielessään.

Bird-Brains toi Garbusille kansainvälistä pikkumainetta ja sopimuksen uuden tulemisen tehneen 4AD-merkin kanssa. Ensilevy äänitettiin käsikäyttöisellä tallentimella, mutta tällä kertaa Garbus on päässyt ihka oikeaan studioon asti. Joskus vaarana siirryttäessä tee-se-itse-keinoista pro-menetelmiin on, että musiikista katoaa ”se jokin”, mutta tässä tapauksessa näin ei ole onneksi käynyt.

Jos ensimmäinen levy oli peräkammaritunnelmointia, nyt ollaan lakkautetussa tivolissa – jonka keskelle on pystytetty konserttilava. Jo ensimmäinen kappale, My Country, on kuin Ween ja Beck olisivat lyöttäytyneet yhteen ja vetäisseet pullollisen ilokaasua. Eikä meno siitä ainakaan tasaisemmaksi muutu; Gangsta-biisissä Garbus ohjastaa tivolin turboahdettua karusellia ja kysyy hilpeästi:

”What’s a boy to do if he’ll never be a gangsta?”

Powa on Tune-Yardsin perinteisin popkappale, ja sillä kuullaan muistumia The Flaming Lipsin helposti lähestyttävästä pop-psykedeliasta. Aavemainen, riisutun akustinen Wooly Wolly Gong on puolestaan isojen lasten laulu, joka voisi taustoittaa vaikka Neil Gaimanin kirjoja. Doorstep taas on unelmaista, briljanttia poppia nyrjäytettynä ajan henkeen. Kappaleessa on samaa puutarhamajojen ja vanhojen valokuvien sävyttämää kuulaan onnellista nostalgiaa kuin St. Vincentin musiikissa.

Albumin ylittämätön kohokohta on kuitenkin Bizness: totaalisen hurmaava Vampire Weekendin Afrikkaan karannut pikkuserkku, jolla ei ole Ivy League -rahoja takataskussaan.

Tämä vertausten ja metaforien viidakko ei ole sattumaa, sillä Tune-Yards on kaikkea sitä ja enemmän; yhtäläinen annos afrobeatin nostetta, elokuvallista rinnakkaistodellisuutta, The Avalanchesin seepianväristä leikkaa & liimaa -nostalgiaa, huolittelematonta energiaa ja nyrjähtänyttä lofi-groovea.

Siitä huolimatta musiikki ei ole päänsäryn kirvoittavaa sillisalaattia. Sen suorastaan ylevöitynyt hulluus ja inspiroitunut sekasotku on järjestetty kekseliäiden, kiihkeiden ja evokatiivisten popkappaleiden muotoon.

Taustamusiikista ei siis todellakaan ole kyse; levyllä tapahtuu jatkuvasti niin paljon isoja ja pieniä asioita, että se saattaa taustalle jäädessään kuulostaa ärsyttävältä sekametelisopalta.

Mutta sitäkin piristävämpää Tune-Yardsin musiikki sen sijaan on; hyökyaallon varmuudella yli huuhtelevan indie-meren keskellä Whokill onnistuu kuulostamaan tuoreelta. Ja jos lopputulos on tämän tasoinen, lieneekin paras vain todeta David Crosbyn (ja Shrekin) sanoin: ”Let your freak flag fly!”

87 Erikoisuuden tavoittelijoiden meressä Merrill Garbus on the real deal; aidosti erilainen nuori, joka tekee indie-massasta erottuvaa musiikkia. Whokill on loputtoman, räiskyvän kekseliäs levy, joka ansaitsisi enemmänkin kuulijoita.

Video ei ole enää saatavilla