Tundramatiks 23.03.2013 Klubi, Tampere.

Tundramatiks 19.01.2011 Klubi, Tampere.

Käykää katsomassa Tundramatiksin mahtava ja uunituore musiikkivideo kappaleesta ”Kun minä kerran kuolen”, löytyy Youtubesta.

Tundramatiks uskoo roinan rauhoittavuuteen.

Kulttibändi syntyy uudestaan ja ottaa tähtäimeensä kierouden, kantaaottavuuden ja kansanomaisuuden yhdistämisen.

Olin jo ehtinyt unohtaa Tundramatiksin. Helsinkiläisyhtyeen Kyy pivossa -debyytistä on kuusi vuotta, ja viime aikoina laulaja-hanuristi-kitaristi Janne Masaliniin on törmännyt lähinnä loistavan anarkistisoittokunta Bad Ass Brass Bandin seremoniamestarina. Alkuperäisen Tundris-trion muut jäsenetkin on hukattu jonnekin. Nyt Masalin kuitenkin palaa bassokitaraa soittavan Mikko Lohenojan ja lyömäsoittaja-trumpetisti Ilkka Tolosen tukemana.

Tämän arvostelun kirjoittamista varten en kuunnellut Tundramatiksin debyyttiä kertaakaan. Päätin, että olkoon kyse valkoiselle paperille taiteillusta uudesta alusta. Ratkaisu tuntuu vaistonvaraisesti oikealta.

Roinan rodeo on yllättävänkin selvästi vuotta 2012. Se on peräti ajankohtainen maassa, jossa Palefacen ja Asan kaltaiset fuusiomusiikin tekijät nauttivat yllättävää valtavirtasuosiota ja jossa hipsterit ovat ymmärtäneet suomalaisen iskelmän ja kansanmusiikin viileyden. Eikä hetkeen osumisen tarkkuutta vähennä, että Masalinin tekstit pureutuvat hänelle luonteenomaisella rennolla otteella aikamme isoihin arvokysymyksiin. Kyllä, tässä on taas hippi kestävämmän elämäntavan ja toisista välittämisen asialla, ja helvetin hyvä niin.

Hippeilyn pelisäännöt tehdään selväksi heti avausraidalla Yhdes astellaan. Se on huipputarttuva, populistinen renkutus, joka käy suvaitsemattomia vastaan, mutta rakkaudella, ei vihalla.

”Meit on täällä lesbo, transu, hetero ja hinttari
kääpiö, CP-vammanen, kehari ja
pinkki, värillinen, väritön ja kirjava
sateenkaariperhe ja muut”

Kirkasotsaista, kyllä vain, ja kyynikot lopettavat kuuntelemisen tässä vaiheessa. Biisi on kuitenkin sanojaan syvällisempi hyvän mielen yhteislaulu, joka pystyy aidosti välittämään sanomansa sävelissään. Siitä pitäisi tulla standardi.

Toisaalta tässäkin kappaleessa trion soitto-otteessa on tiettyä äkkivääryyttä ja tilan nuoteilla täyttämisen meininkiä, joka saattaa kuulostaa jopa – niin, hieman progeilevalta. Loppulevyä tällainen taiturointi leimaa vielä enemmän, joskin se yhdistyy kautta linjan energiseen kohkaamiseen. Luomuversio varhaisesta YUP:sta tulee ajoittain mieleen.

Jarkko Martikaisen tapaan Masalinillakin on myös laulusoundi, joka saattaa välillä ärsyttää, mutta hänen hieman nariseva, ei-niin-kultainen kurkkunsa pystyy sittenkin aika monenlaisiin tunnelmiin. Toiminnan yleinen hyväntuulisuus ja humanismi pelastavat lopullisesti tympeältä outoilu-suomirockilta, joka ei kuulu omiin lempigenreihini.

Takiaismaisia kertosäkeitä ja irrallisia korvamato-osioita on riittämiin, vaikka sitkeässäkin kuuntelussa tahtoo unohtua, mikä kuuluu mihin biisiin. Tiettyä selkeyttä jää ehkä kaipaamaan. Mitä lähemmäs Tundramatiks osuu tyylipuhtaan kansansävelmän moodia, sitä paremmalta se kuulostaa.

Rehvakas Purjeet nostan taas on ehdoton kohokohta. Se tuo myös esiin Masalinin parhaat puolet sanoittajana: stadilaismallinen puhekielisyys ja huoletta roiskitut kielikuvat ovat hänen ominta alaansa. Huikea slangitarina vetää vertoja Nurmion klassisille suorituksille.

”Stiflat mulla kiiltää ja rasva fledassa
jakaus on melko suoras, Tauno Palon leimu katsees
vielä huorat mulle huutaa: ’Maksusta viis!’
säihky luonne musta lyysaa eli melko välkky jätkä siis”

Vakavammalla osastolla kritisoidaan kulutuskulttuuria, uhotaan koulukiusatun kostoa ja ahdistutaan massojen tyhjästä metelinpidosta. Nämäkään puheenvuorot eivät kuulosta asetelmallisilta, koska menon spontaanius säilyy. Masalinilla on kiitettävän selvä kuva siitä, mitä haluaa sanoa ja miten.

Levyn reilut 40 minuuttia tuntuvat melkoiselta vuoristoradalta. Aivan oppikirjan mukaan se päättyy kahteen hitaaseen sävelmään. Näistä jälkimmäinen, trad-pohjainen Kun minä kerran kuolen taitaa sittenkin olla suosikkini Roinan rodeon tarjoamista tempuista. Kuolema- ja juomalaulun yhdistäminen on aina hyvä idea, mutta tämä kasvaa melankolisesta valituksesta taas yhdeksi uhmaa ja asennetta huokuvaksi nostatukseksi:

”Mutta en minä saatana kuole
tahdon votkapullon huulilleni
Ja kun kolmasti koputat mun kalloni kantta
niin nousen minä ryypylle”

Levyn päätösriveinä nämä kertovat paljon Tundramatiksista.

74 Paljon on ollut sanottavaa, ja paljon soitettavaa. Ehkä Roinan rodeo olisi hyötynyt pienestä jäsentelystä, mutta tällaisenaankin se on tinkimätön, ehdottomasti itsensä näköinen, usein hyvälle tuulelle saava ja joskus aidon vaikutuksen tekevä viipale musiikkia, jota on turha määrittää genrenimikkeillä. Sitä voi suositella kenelle tahansa, jonka mielestä huikanotto kossupullosta lumihangessa saunan pihalla maaten on yhtä hyvä idea kuin Pride-kulkueeseen osallistuminen.

Video ei ole enää saatavilla