Frankie Goes to Hollywood näyttää "relaamisen" mallia.

Harva kappale symboloi 1980-lukua samalla lailla kuin Frankie Goes to Hollywoodin Relax. Se on toki melodialtaan sitkeän tarttuva kuin vaaleanpunainen hattara ja soundiltaan modernistisen hohtava kuin vuoden 1982 lopulla ensi kerran suuren yleisön ulottuville tullut cd-levy, mutta yhtä tärkeää kuin kappale itse on sen ympärillä pyörinyt promootiosirkus.

Frankie Goes to Hollywoodin pop oli äärimmäisen tarttuvaa ja pinnallista, mutta myös petollisen vallankumouksellista ja älyllistä tavalla, joka oli suoraa jatkumoa Malcolm McLarenin situationistisille popmanipulaatioille. Yhtyeen levy-yhtiön ZTT Recordsin toinen perustaja ja promootiovastaava, musiikkijournalisti Paul Morley, juoni ovelan mainoskampanjan, jota hän kuvasi ”strategiseksi hyökkäykseksi poppia vastaan”.

”Hyökkäykseen” kuuluivat 1980-luvun ikoneiksi muodostuneet ”Relax” ja ”Frankie Says…” -teksteillä varustetut t-paidat, seksin, sodan ja uskonnon suureelliset teemat Frankien kolmessa ensimmäisessä singlessä sekä Holly Johnsonin ja Paul Rutherfordin homoseksuaalisuuden shokkiarvon käyttäminen yhtyeen videoissa ja levyjen kansissa.

Morleyn tiedostava, kapinallinen, ironinen ja kyynisen elitistisesti ”tavis”-yleisöä ylenkatsonut promootiotyyli oli jotain sellaista, mitä ei oltu aikaisemmin popissa nähty. Ei kuitenkaan ole vaikea nähdä sitä esimakuna siitä ovelasta ja avoimen kyynisestä tavasta markkinoida poppia, joka tulisi kovin tutuksi 2000-luvulla.

Frankie-vokalisti Holly Johnsonin kanssa Big in Japan -punkyhtyeessä musisoinut ja The KLF -duosta tutuksi tullut Bill Drummond taisi tehdä kärkkäänä muistiinpanoja.

Etenkin Frankie Goes to Hollywoodin mainoskampanjan seksuaaliset ja homoeroottiset puolet veivät yhtyeen debyyttisingle Relaxin brittilistojen kärkeen ja tekivät siitä ja Frankie Goes to Hollywoodista vuoden 1984 popilmiön.

Julkaisunsa jälkeen lokakuussa 1983 Relax ei vielä sytyttänyt listoja liekkeihin, mutta kun BBC Radio 1:n dj Mike Read äkkäsi tammikuussa 1984 singlen nahkaa ja paljasta pintaa esitelleen kansitaiteen sekä sen ”avoimen seksuaaliset” sanoitukset, alkoi ääni kellossa muuttua.

Nykypäivän (tai jo vaikkapa 1990-luvun gangstarapin) mittapuulla meno oli varsin kesyä. Vaikka laulussa puhuttiinkin ”tulemisesta”, olivat sen sanoitukset melkoista hölynpölyä, joilla ei runopalkintoja voitettu:

”Relax, don’t do it
When you want to go to it
Relax, don’t do it
When you want to come”

Suorasukaisin kohta taisi olla, kun Johnson ulvoi ”olevansa tulossa”, mutta suurimmilta osin laulu oli yhtä ”avoimen seksuaalinen” kuin pikkutuhmat lastenlorut:

”But shoot it in the right direction
Make making it your intention
Live those dreams
Scheme those schemes
Got to hit me
 hit me
Hit me with those laser beams”

Read kuitenkin julisti Relaxin säädyttömäksi ja BBC pisti sen pannaan sillä lopputuloksella, että single ampaisi top 40 -listan kärkeen.

Kappaleen ensimmäinen, homoeroottisia ja sadomasokistisia paheellisuuksia sisältänyt video joutui (luonnollisesti ja epäilemättä tarkoituksellisesti) pannaan, eikä toistakaan videota juuri nähty, koska silloin kappale oli jo BBC:n ja MTV:n soittokiellossa.

Musiikillisesti Relax oli pitkälti ZTT:n toisen perustajan tuottaja Trevor Hornin lapsi. Hän hioi ja uudelleensovitti kappaletta studiossaan Lontoossa yhtyeen kököttäessä kotona Liverpoolissa. Ainoastaan Holly Johnson esiintyi levytyksellä Hornin, studiomuusikko Andy Richardsin ja Art of Noisen J. J. Jeczalikin vastatessa musiikista. Frankie Goes to Hollywoodin muut jäsenet esiintyivät Relaxilla vain samplella, jolla he hyppäsivät uima-altaaseen.

Relaxin johdattamana vuodesta 1984 tuli Frankie Goes to Hollywoodin vuosi. Parhaimmillaan yhtye oli sekä Britannian sinkkulistan kärjessä toisella singlellään Two Tribes että toisena Relaxilla – saavutus, johon oli päästy viimeksi 1960-luvulla. Itse asiassa vain niin ikään Liverpoolista kotoisin ollut merseybeat-yhtye Gerry and the Pacemakers oli saanut Frankien tapaan kaikki kolme ensimmäistä singleään listan ykkössijalle.

Lopulta vuoden lopulla BBC joutui nolona perumaan soittokieltonsa.

Frankie toisti menestyksensä myös USA:ssa, jossa se nousi sinkkulistan sijalle 10 maaliskuussa 1985.

Relax on ikuisesti sidottu aikaansa, mutta silti se on yhä kiistattoman iskevä poptäsmäisku, joka sytyttää tanssilattiat liekkeihin vuodesta toiseen ympäri maailmaa. Pinnallinen kohu on hälvennyt jo aikoja sitten, mutta Relax pauhaa kaikkialla New Yorkin homodiskoista Keravan junttibaareihin, kun hikiset vartalot välähtelevät diskovalojen säihkeessä jännityksen, polttavan elämänhalun ja seksin sähköistäessä ilmaa.

Voisi kuvitella, että juuri sitä Frankie Goes to Hollywood ja Trevor Horn toivoivatkin tätä kuolematonta klassikkoa luodessaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Frankie Goes to Hollywood osoittautui lopulta tähdenlennoksi, mutta parhaimmillaan se oli niin suosittu, että siitä tehtiin jopa tietokonepeli Commodore 64:lle. Hämmentävään teokseen voi tutustua muun muassa tämän Kit MacFarlanen PopMattersiin kirjoittaman artikkelin avulla.

Video ei ole enää saatavilla

Trevor Horn – ja isoäitinsä silmälasit.

Tänään julistimme vuoden 1982 popklassikkolistamme ykkösen, joka oli itseoikeutetusti ABC:n The Look of Love. Teos edustaa monella tapaa ideaalia tuottaja–artisti-symbioosia, ainakin kuuntelijan kannalta. Molemmat osapuolet pääsevät esittelemään vahvuuksiaan, toisiaan täydentäen. Martin Fryn melodraama saa Trevor Hornin pullistelusta arvoisensa kehykset.

Tuottajanero Trevor Hornin lonkerot ulottuvat syvälle popmusiikin ytimeen ja ovat levittäytyneet jo viidelle vuosikymmenelle. Tuottajaneron palveluksista ovat päässeet nauttimaan artistit Tina Charlesista ja Bugglesista Pet Shop Boysin ja Shane McGowanin kautta Robbie Williamsiin ja Belle & Sebastianiin.

Horn-soittolistassamme on yksi merkittävä puute: LeAnn Rimesin Can’t Fight the Moonlightia ei Spotifysta löydy. Tässä linkki kappaleen videoon.

Trevor Hornin olennaisimmat

1. Tina Charles – Makin’ All the Right Moves
2. The Buggles – Video Killed the Radio Star
3. Yes – Tempus Fugit
4. Spandau Ballet – Instinction
5. Dollar – Hand Held in Black and White
6. Dollar – Give Me Back My Heart
7. Buggles – Beatnik
8. ABC – Poison Arrow
9. ABC – The Look of Love
10. ABC – Many Happy Returns
11. Yes – Owner of a Lonely Heart
12. Yes – City of Love
13. Malcolm McLaren – Double Dutch
14. Malcolm McLaren – Buffalo Gals
15. Frankie Goes to Hollywood – Relax
16. Art of Noise – Moments in Love
17. Propaganda – Dr. Mabuse
18. Frankie Goes to Hollywood – The Power of Love
19. Frankie Goes to Hollywood – Two Tribes
20. Art of Noise – Close (To the Edit)
21. Art of Noise – Beat Box
22. Anne Pigalle – Why Does It Have to Be This Way
23. Grace Jones – Slave to the Rhythm
24. Godley & Creme – Cry
25. Frankie Goes to Hollywood – Warriors of the Wasteland
26. Yes – Big Generator
27. Pet Shop Boys – Left to My Own Devices
28. Simple Minds – Kick It In
29. Seal – Crazy
30. Seal – Killer
31. Lomax – Waiting in Vain
32. Rod Stewart – Tom Traubert’s Blues [Waltzing Matilda]
33. Seal – Kiss from a Rose
34. Tom Jones – If I Only Knew
35. The Popes – You’re the One
36. Pato Banton – Spirits in the Material World
37. Tina Turner – Whatever You Want
38. Bryan Ferry – Dance With Life [The Brillant Light]
39. Gabrielle – Forget About The World
40. Gary Barlow – Hang On In There Baby
41. Genesis – Carpet Crawlers 1999
42. Charlotte Church – She moved through the fair
43. Eros Ramazzotti – Un Angelo Non E’
44. Faith Hill – There You’ll Be
45. Bryan Adams – Sound the Bugle
46. t.A.T.u. – All the Things She Said
47. Texas – Telephone X
48. t.A.T.u. – Not Gonna Get Us
49. Belle & Sebastian – Step Into My Office, Baby
50. Lisa Stansfield – If I Hadn’t Got You
51. Belle & Sebastian – I’m a Cuckoo
52. Pet Shop Boys – I Made My Excuses And Left
53. John Legend – If You’re Out There
54. Aviv Geffen – It Was Meant to Be a Love Song
55. Robbie Williams – Last Days of Disco
56. Robbie Williams – Shame
57. Jeff Beck – Nessun Dorma
58. Yes – Fly From Here pt. 1: We Can Fly

Kuuntele soittolista tästä.

Trevor Horn – ja isoäitinsä silmälasit.

Pidän lähtökohtaisesti lauluista, joiden olemusta en täysin ymmärrä. Ne ovat kuin älyllisiä haasteita, jotka muistuttavat samalla musiikin ja leikin ikiaikaisesta liitosta.

Varsinaista suhdetta näihin lauluihin on kuitenkin vaikea muodostaa. Niissä on jotakin turhan häilyvää, jotta ne voisi valjastaa omien tunteiden kuviksi. Samalla ne pakottavat älyllistämään itsensä, vaikka viehättävät eniten välittöminä, analyysista vapaina assosiaatiovirtoina. Mitä vaikeammaksi suhteen muodostaminen käy, sitä tiiviimmäksi kiertyy laulun ydintä etsivän analyysin kierre. Ja mitä ankarampaa on analyysi, sitä kauemmaksi ajatusten taakse ydin hautautuu.

Lopulta on nostettava kädet pystyyn ja annettava laulun olla. Se osaa kyllä itse kertoa, tahtooko tulla luokse vai karata lopullisesti pois.

Video Killed The Radio Star on ollut jo pitkään lähtökuopissa. Olen koettanut ymmärtää kappaletta, mutta en ole onnistunut siinä. Kaikki tulkinnat tuntuvat liian ilmeisiltä tai naurettavuuteen asti liioitelluilta. Kappaleen ympärillä on monta panssaria. Niistä läpäisemättömin on ironinen huumori, josta puolet on yhtyeen rakentamaa ja puolet tulkintani lisäämää. Huumorin päällä on myyttisyyden ja salaperäisyyden kuori, joka sekin vain voimistuu jokaisesta murtoyrityksestä.

En vieläkään tiedä, onko panssareiden sisällä mitään. Onko siellä täydellisen pop-laulun sydän vai teräväkielinen narri, joka parodioi täydellistä pop-laulua? Kuorta vai sisältöä, muna vai kana, ollako vai eikö olla. Ydinkysymykset jahtaavat toisiaan taivaisiin asti ulottuvalla spiraaliradalla.

En edes tiedä, missä määrin pidän laulusta.

On siis turvallisempaa tukeutua tosiasioihin:

1) Video Killed The Radio Star on The Bugglesin suurin hitti, oikeastaan ainoa.

2) Se on houkutellut kimppuunsa lukuisia yhtyeitä Radioheadista, Bitch Alertista, Pixiesistä ja The Presidents of the United States of Americasta lähtien, mutta cover-yritykset ovat kilpistyneet samaan panssariin kuin analyysitkin.

3) Laulun on säveltänyt suurimmilta osin Bugglesin taustavaikuttaja Bruce Woolley, mutta se personoituu sanoittajaansa Trevor Horniin.

4) Video Killed the Radio Star oli ensimmäinen MTV:n näyttämä kappale, kun kanava aloitti toimintansa vuonna 1981.

5) Vaikka laulu muistetaan mainita aina Hornista puhuttaessa, pidetään miehen suurempina meriitteinä Bugglesin jälkeisiä tuotantoprojekteja.

Kun tosiasioista siirrytään tulkintaan, muuttuu maa jalkojen alla oitis hetteisemmäksi. Tahtoisin uskoa, että laulu on pohjimmiltaan juuri niin pinnallinen kuin miltä se kuulostaa. Sen sanat ovat näppäräksi heittelyksi riimittyvää sanahelinää, mutta samalla lähes jokainen rivi on siteeraamisen arvoinen. Löyhäksi taustatarinaksi muodostuu musiikin jakeluteknologian vaikutus tähteyden sisältöön ja luonteeseen.

On mahdotonta sanoa, ottaako kappale kantaa vai toteaako se.

Ehkä kyse on vain havainnosta:

“They took the credit for your second symphony /
Rewritten by machine and new technology /
And now I understand the problems you can see”

Tai ehkä havainnolla on arvotaustansa:

”In my mind and in my car /
We can’t rewind we’ve gone to far /
Pictures came and broke your heart /
Put the blame on VTR”

Joka tapauksessa kappaleessa on tarkkanäköisyyttä ja profetiallisuutta. Siinä missä radio synnytti varhaiset pop-tähdet – jollaisiksi kelpasivat jopa radiokanavien DJ:t – muutti 1980-luku musiikin aiempaa visuaalisemmaksi. Äänen sijasta ihmiset valitsivat kuvan ja liikkeen. Kuva toi tähdet lähemmäs, vaikka loitonsi heidät samalla yhä kauemmas.

Ironista kyllä, kun aikaa kului tarpeeksi, musiikki kuvan takana muuttui lähes tarpeettomaksi. Lopulta se katosi. Tämän päivän MTV houkuttelee peukaloimaan kertosäettä muotoon ”reality-tv killed the video star”. Tähteys on trivialisoitunut samalla kun yhä useammalla on ollut mahdollisuus tulla esille. Samalla musiikkivideoista on tullut samanlaista kertakäyttöviihdettä kuin radioiskelmistä joskus kauan sitten. Televisiota ei enää kokoonnuta katsomaan, se väreilee taustalla.

Mutta näin pitkälle Horn ei voinut nähdä, eihän? Eikö hän loppujen lopuksi pyrkinyt vain kirjoittamaan laulun, joka piruilee aikalaisilleen samalla kun realisoituu tekijälleen rahakkaana hittinä? Osuiko laulu maaliinsa vain sattumalta vai tiesikö Horn tulevansa siteeratuksi vielä vuosien kuluttua?

Laulun ydinhavainto on viiltävä ja kiistaton. Musiikki itsessään ei synnytä tähtiä, tähdet syntyvät niissä kanavissa, joiden kautta musiikkia kulutetaan. Tämä altistaa niin musiikin, sen kulutuksen kuin tähteydenkin jatkuvalle muutokselle. Ja muutos talloo aina jonkun jalkoihinsa.

Tämän prosessin keskellä sitä havainnoiva kappale pursuaa paradokseja. Se teki esittäjästään videotähden, jolta puuttui kaikki tähteyteen perinteisesti liitetty ulkoinen karisma. Se tuntuu kritisoivan muutosta, mutta elää samalla kritisoimansa muutoksen ansiosta. Se katsoo taaksepäin ennustaessaan tulevaa. Se peittää huumorinsa älylliseen sanomaan ja älyllisen sanomansa huumoriin.

Ja laulusta tehty video on samanaikaisesti yksi alansa hienoimmista ja typerimmistä.

Siksi laulun ydintä ei voi tavoittaa. Ja siksi se säilyy muutoksen keskellä.

”Oh-a-a-aah-oh!”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kun television ja lehdistön julkisuuteen nostama kauneustähti Armi Aavikko sai kappaleen tulkittavakseen VeePee Lehdon käännöksenä, on vaikea sanoa kuka lopulta tappoi ja kenet. Vaikka Hornin ironiantaju korvautui versiossa jollakin paljon tahattomammalla, piirtyi esitys vahvaksi ajankuvaksi suomalaisen käännösiskelmän ikonostaasiin. ”Äyä-äyä!”