Melodic

81En lämmennyt K-X-P:n esikoislevylle (2010) juuri ollenkaan. En löytänyt sen synkästä ja motorisesta discorockista tarttumapintaa; tuntui kuin yhtye olisi vasta lämmitellyt lihaksiaan ja hakenut muotoaan. Toisella albumillaan Op:l Bastards -miehet Timo Kaukolampi ja Tuomo Puranen sekä rumpaliystävänsä Tomi Leppänen ja Anssi Nykänen näyttävät, mistä K-X-P:ssä on kyse: Vangeliksen hurmoksellisesta olympiahengestä, Georges Méliès’n kuufantasioista, futuristisista vappumarsseista, eteläeurooppalaisista kauhuelokuvista ja satunnaisista progefolk-vivahteista. II on kolho ja romuluinen albumi, jolla on koko ajan kauhean kova meno päällä. And the Lefthandedin Cheap Cigaria ja Airia yhdistelevä singlehitti Melody on instant-klassikko, eivätkä Staring at the Moon piiskamaisine sähköiskuineen ja Magnetic North Scorpius-muistumineen jää paljonkaan jälkeen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Pissed Jeans – Honeys

Sub Pop

58 Viime syksynä Suomessa vierailleen Pissed Jeansin temput on nyt nähty. Neljän vuoden levytystaukokaan ei ole riittänyt palauttamaan pennsylvanialaisyhtyeen musiikkiin kipinää, joka teki vuoden 2007 Hope for Men -albumista yhden julkaisuvuotensa virkistävimmistä noiserock-kylvyistä. Honeysin huippuhetket on nopeasti lueteltu: Romanticize Me svengaa mukavasti Kyussin hengessä, Health Plan räksyttää Bad Brainsin malliin ja Health Planin sanoituksessa (”I stay away from doctors!”) on viistoa viehätystä. Suurimman osan ajasta Pissed Jeans tyytyy kierrättämään maneerejaan Birthday Party -rykäyksistä laskuhumalaiseen stoner-vanutteluun elämäänsä kyllästyneen suojalkapalloilijan vetreydellä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ulrich Schnauss – A Long Way to Fall

PIAS

69 A Long Way to Fall on kuin loputtoman aavana aukeava, purppuraa hohtava valtameri, jonka pinnalla sinkoilee pieniä sähköimpulsseja. Sen kuohuihin on nautinnollista sukeltaa, kunnes tulee kylmä ja raajat turtuvat. Ulrich Schnauss, joka on hionut näkemystään elekronisesta shoegazingista jo 1990-luvun puolivälistä lähtien ja, on ajautunut tietyllä tapaa umpikujaan; saksalainen ei malta karsia äänipalettiaan ja päätyy kerta toisensa jälkeen ahtamaan kappaleisiinsa liikaa elementtejä. Ja niin hienovaraisia kuin nuo elementit ovatkin, muodostavat ne toisiinsa kietoituessaan lopulta aina digitaalista äänipuuroa, jonka lusikoiminen alkaa tympiä viimeistään a-puolen lähestyessä loppuaan. Like a Ghost in Your Own Lifen elegantti ambient-hiphop kelpaili varmasti Boards of Canadallekin ja I Take Comfort in Your Ignorance huokuu albumilta laajemmin uupuvaa ryhdikkyyttä. Ne nostavat päätään tasapaksusta biisimateriaalista vähän samalla tavalla kuin jos Paul Simon nousisi varpailleen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Serafina Steer – The Moths Are Real

Stolen Recordings

41 The Moths Are Real alkaa lupaavasti tahtia ja asentoa hakevalla harpulla. Kun pubinnurkassa soivat rummut ja neljättä tuoppia juova basso ilmestyvät, peli on menetetty. Serafina Steer huokaisee oman nimensä, ja hänen harppunsa ei tee enää muuta kuin säestää. Muutoin Night Before Mutiny onneksi polveilee taitavasti ja jännittyneesti. Loppulevy onkin sitten nokkelaa sydänsuruista muisteloa, koristeltuna kuoroilla, jousilla, hukkaan menevällä harpulla ja hassuilla nypittävillä ja raaputettavilla soittimilla. Steer unohtuu täysin venkoilemaan ja kieriskelemään väkinäisessä draamantajussaan, tuntuu kirjoittavan ja esittävän laulua, kunnes seinä tulee vastaan. Aiemmin Steerissä viehättäneet samanaikainen kierous ja hurskas siisteys sekä vaivihkaa pöllähtävät kirosanat ovat jääneet kai ammattimaisen muusikoinnin jalkoihin. Tenhoavan kuivakasta Steeristä on tullut vain tylsä. Tuottajana Jarvis Cocker onnistuu näköjään jotain pilaamaankin. Lopussa Disco Compilation pelastaa hetkeksi: hurmaava ja sisäsiisti, tiukkaa itsereflektiota ja fiksuutta harrastava kolmekymppisenäkin pikkuvanha nainen tanssii hetken lauantai-iltana peilin edessä ennen kuin päättää jäädä kotiin. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Toro Y Moi – Anything In Return

Carpark

88 Tällaista pehmeää, mutta napakkaa elektronista poppia, joka vyöryy kliinisestä klubisoundista suorastaan aikuisrockmaiseen paatokseen, kuunnellessa voisi tulla ahdistus, mutta ei, nyt ei käy niin. Chaz Bundick vetelee niin monesta narusta ja maalaa niin isolla pensselillä uusimmallaan, että eihän tässä voi kuin laittaa kättä lippaan ja yrittää tavoittaa edes rippeet niistä oivalluksista, joita Anything In Return pursuaa. Tämä nörtähtävän ja ultraviileän chillwaveilun yhdistäminen patoutuneella intohimolla laulettujen elektropop-helmien vaivattomuuteen on ainutlaatuisuudessaan hurmaavaa. Jotenkin tämä on kuin se älyttömän fiksu Ivy League -tason opiskelija, joka pukeutuu moitteettomiin villaneuleisiin ja tietää kaikesta kaiken. Se tyyppi, jota vihaisi, jos se ei olisi niin saatanan älykäs ja koko kulmakunnan mukavin, ja jollain oudolla tavalla mystinen, selittämätön, aina uusia tulkintoja saava lahjakkuus. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Veronica Falls – Waiting For Something To Happen

Bella Union

70 Vitsi että ärsyttää, kun joku kaikkitietävä indienörtti tulee lässyttämään, että Veronica Falls on ihan kaiken musiikillisen antinsa velkaa Pale Saintsille, Modern Englishille, Morrisseylle tai vaikka The Jesus and Mary Chainille, muttei kuitenkaan yhtä hyvää, koska ne muut oli ensin. Siis tottahan se on, mutta popmusiikin arvioinnissa ”tää kaikki on jo tehty” on suunnilleen yhtä validi argumentti kuin se, jos väittää uskovaiselle, ettei Jumalaa ole, koska sitä ei ole tieteellisesti todistettu. Veronica Falls kyllä tippuu ihan komeasti noiden mainittujen yhtyeiden jatkumoon. Ongelma on, ettei ihan hyvin kirjoitetuissa kappaleissa ole oikein mitään tarpeeksi koukuttavaa tai erottuvaa, että ne jäisivät paremmin mieleen. On oikeastaan aika hämmentävää, että joku voi kirjoittaa näin hyvää poppia, muttei silti oikein onnistu hurmaamaan. Ihan kiva ei riitä ja ainoastaan parilla raidalla (albumin nimikappale ja If You Still Want Me) ollaan enemmän kuin ihan ok. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Tampereen ska-ylpeys julkaisee kolmannen albuminsa Rudistanin 21. marraskuuta. Josifin ja Risen ohjaamalla Iisisti-videolla rullaillaan Tammelan, Pispalan ja Pyynikin maisemissa.

Video ei ole enää saatavilla

Toro Y Moi – So Many Details

Tammikuun 22. päivänä ilmestyvä Anything in Return on amerikkalaisen chillwave- ja elektropopartisti Chazwick Bundickin kolmas albumi Toro Y Moi -nimellä. Carpark-levy-yhtiön julkaiseman albumin ensimmäinen single on So Many Details.

Video ei ole enää saatavilla

Solange – Losing You

Beyoncén pikkusiskon 27. marraskuuta ilmestyvän Losing You EP:n nimiraita on saanut muidenkin kuin Nuorgamin hittitutkan värisemään. Biisin on kirjoittanut Orange Blood– ja Lightspeed Champion -nimillä levyttänyt Dev Hynes, ja hänen kanssaan kappaletta on ollut tuottamassa Of Montreal -yhtyeen Kevin Barnes. Kappaleen videon on ohjannut Melina Matsoukas.

Video ei ole enää saatavilla

LCMDF – Paranoia

Paranoia löytyy LCMDF:n tuoreelta EP:ltä, joka käynnistää Mental Health -nimisen trilogian. Kappaleen on tuottanut miehemme Berliinissä Jonas Verwijnen ja videon ohjannut LCMDF:n ex-jäsen Malin Nyqvist.

Video ei ole enää saatavilla

Christopher Owens – Here We Go

Heinäkuussa vain kahden albumin jälkeen hajonneen floridalaisyhtyeen Girlsin keulakuva Christopher Owens käynnistelee soolouraansa. Owensin esikoisalbumi Lysandre ilmestyy 14. tammikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Hih! Meidän albumillamme on aika karmea kansikuva!

Maailmanlaajuinen verkko on täynnä jos jonkinlaista rumien kansien listausta, mutta harvoin niissä huomioidaan musiikillisia mestariteoksia. Lähes täydellinen musiikkikin voi silti kääriytyä aivan kammottaviin kuoriin.

Nuorgam otti asiakseen tonkia tätä(kin) aihetta. Kukin talkoisiin osallistunut valitsi suosikkilevyistään sen kaikkein rumimman ja ryhtyi hehkuttamaan sisältöä ja haukkumaan ulkoasua.

Albumit on pisteytetty ns. rumuusindeksin mukaan: normaalistikin käytettävään musiikilliseen arvosanaan on lisätty rumuusarvosana 0–100 (äärimmäisen kaunis → ruma) ja summa on jaettu kahdella. Puolikkaat on pyöristetty ylöspäin.

Tämän artikkelin viimeisenä esiintyvä albumi on siis lähes virallisesti maailman paras rumin levy.

Bob Dylan – Knocked Out Loaded (1986)

71

Miksi erinomainen albumi: 1980-luvulla Bob Dylanilta oli markkinoilla kahdenlaisia levyjä: noin vuosittain ilmestyneitä uusia tuotoksia sekä vanhemmasta materiaalista kasattuja bootlegeja. Molempien levytyyppien materiaali oli kirjavaa, mutta bootlegeilla materiaali oli keskimäärin parempaa. Vuonna 1986 ilmestynyt Knocked Out Loaded on monin tavoin tyypillinen ajan Dylan-levy. Lapsikuoron kanssa lauletun gospelin ja yhdentekevien originaalien sekaan on kuitenkin piilotettu 11-minuuttinen Brownsville Girl, eeppinen tarinalaulu pitkästä matkasta, etsimisestä, avioerosta ja Gregory Peckin tähdittämästä lännenelokuvasta Ase kädessä. Vaikka muu levy on lähes kuuntelukelvoton, on levy Brownsville Girlin ansiosta yksi eniten soittamiani 1980-luvun Dylaneita. Alla on Brownsville Girlin ainoa live-esitys koskaan. Valitettavasti Bob jättää säkeistöt laulamatta ja keskittyy junnaamaan kertosäettä.

Miksi kamala kansi: Vaikka Dylanin bootlegien musiikki oli usein loistavaa, olivat niiden kannet tyypillisesti kamalia. Olisikin houkutteleva ajatella, että Dylan päätti laittaa levynsä kanteen Charles Sappingtonin piirroksen tarkoituksenaan hämätä ostajia luulemaan levyä bootiksi. Ruma piirros esittää jostain syystä kohtausta Peckin tähdittämästä lännenelokuvasta Kaksintaistelu auringossa (ei siis Aseesta kädessä). Ehkä Dylan sai sen halvalla. Lisäksi tekstit on roiskittu piirroksen päälle pahemmin miettimättä. Cd-painoksessa kokonaisuuden kruunaa vielä Parental advisory -tarraa muistuttava, keltapohjainen Compact Disc -logo (ihan tosi, enpä olisi muuten ymmärtänyt, ettei kyseessä ole pienikokoinen vinyyli). (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Steely Dan – The Royal Scam (1976)

77

Miksi erinomainen albumi: Jos Steely Danin varhaiskauden autoradiorockin ja loppuvuosien pedantin fuusio-coolin keskelle sijoittunut levy joidenkin mielestä jäi bändin uran väliinputoajaksi, tiivistää se toisille taas älykköpopin neropattien parhaat elementit yhdelle keskeiselle kiekolle. Ennen harhailua Ajan ja Gauchon yökerhomaisiin smoothin asteisiin yhtye puristi vielä kerran albumillisen bluesahtavia rikostarinoita (Don’t Take Me Alive), nostalgista AOR-poppia (Caves of Altamira) ja pelottavan intensiivisesti svengaavaa, pillereitä popsivaa beatnik-funkkia (Kid Charlemagne).

Miksi karmea kansi: Ilmeisesti musiikkinsa ja tekstinsä timanttiseen tyylikkyyteen hioneella duolla oli mielessään jokin ohjelmallinen julistus, jonka velvoittamana sulavalinjaiset levytykset julkaistiin kerta toisensa jälkeen mahdollisimman typerillä kuvituksilla. Ironian ruhtinaat Donald Fagen ja Walter Becker kutsuivat albumin kantta saateteksteissä vuosikymmenen vastenmielisimmäksi sitten Can’t Buy a Thrillin. Larry Zox designasi painajaisnäkymän alkujaan Van Morrisonille, joka kieltäytyi kohteliaasti. Mutta makuasiat ovat makuasioita – Royal Scam oli allekirjoittaneen se ensimmäinen Steely-levy, joka pahaenteisyydessään kerran vangitsi huomion Anttilan alelaarissa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Willie Nelson – Shotgun Willie (1973)

80

Miksi erinomainen albumi: Shotgun Willie on outlaw countryn ensimmäisiä suurteoksia. Se on Nelsonin uran kultakauden aloitus. Toimi Willie sitten laulunkirjoittajana tai tulkitsijana, levy on alle neljänkymmenen minuutin kultakavalkadi, ja hankintalistan kärkipäässä kenelle tahansa, joka haluaa kuulla parhaita countrylevyjä koskaan. Willie Nelsoniin tutustumisen voi hyvin aloittaa tästä raudanlujasta levystä.

Miksi karmea kansi: Kuka ihme ajatteli huonosti piirretyn kaksipiippuisen haulikon, josta Willie hymyillen tiirailee, olevan mitenkään sopivaa? Päälle vielä pahempaa lisähämmennystä aiheuttava vanhahtava fontti ja kummallisuus on valmis. Jos ulkonäkö ei ole peloittanut useampia ostajia pois, niin olen suoraan sanottuna ihmeissäni. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Pet Shop Boys – Very (1993)

86

Miksi erinomainen albumi: Pet Shop Boysin paluu hedonistisen tanssipopin maailmaan seestyneen Behaviourin (1990) jälkeen oli, kuten nimikin sanoo, erittäin Pet Shop Boysia. Seksuaalista ambivalenssia hehkunut kokonaisuus jäi silti aavistuksen köykäisemmäksi kuin osiensa summa: Can You Forgive Her?, I Wouldn’t Normally Do This Kind of Thing, Liberation, Dreaming of the Queen, The Theatre, A Different Point of View, To Speak Is a Sin sekä mielipiteitä jakava versio Village Peoplen Go Westistä…

Miksi karmea kansi: …josta pääsemmekin itse aiheeseen. Ennen Nuorgamin leijuvia Kanye Westin ja Billy Corganin päitä maailmaa hauskuuttivat leijuvat Neil Tennantin ja Chris Lowen päät hattuinaan Go West -videossa nähdyt aivan järkyttävät puolipallot. Veryn kasettiversion sinikeltaisesta lipareesta nähdään yhä painajaisia – varsinkin, kun sisäkansissa komeilevat vielä ne kuuluisat tötteröhatut ja kummalliset kakkulat. Ymmärrän, että 1990-luvulla otettiin monia harha-askelia, mutta koko Very-kauden ilme karmeine haalareineen oli pikemminkin hyppy kanjoniin. Onneksi bändi itsekin osasi nauraa sille I’m With Stupid -videolla (2006). Daniel Weilin suunnittelema yleisimmän cd-version oranssi legokansi on sen sijaan hauska. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Teenage Fanclub – Grand Prix (1995)

86

Miksi erinomainen albumi: Skottibändin viides albumi oli bändin laulunkirjoituksellinen huippuhetki eli aikamoinen pop-musiikillinen Alain Prostin, Ayrton Sennan ja Michael Schumacherin yhteensulauma. Vai sanokaa yksikin toinen albumi, jolla Versimilituden kaltainen kappale jää parhauspalkintopallin ulkopuolelle Sparky’s Dreamin, Mellow Doubtin ja Neil Jungin viedessä shampanjanruiskutuspaikat. Mielipide, jonka mukaan Grand Prix olisi tylsä levy täynnä keskitempoista länkyttelypoppia, on ehkä ymmärrettävä, mutta niin väärä, että siitä ansaitsee tuskaisan rangaistuksen.

Miksi karmea kansi: On onni, että digiaikana yhä harvempi bongailee levyjä kirjastojen ja kauppojen hyllyiltä kansien perusteella. Grand Prix’n kansi ei ole räikeällä tavalla mauton kuten vuoden 1991 Bandwagonesquen. Sen sijaan kannen tummanvihreä formula ja kökkö sporttifontti huokuvat innottomuutta, joka suorastaan sanoo kuulijalle: ”Hei, minuun ei kannata käyttää aikaa.” Jos kanteen oli pakko änkeä formula, olisivat laittaneet edes Ferrarin, koska laulunkirjoitukseltaan Grand Prix on todellinen kuninkuusluokan maailmanmestari. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Sielun Veljet – Suomi-Finland (1988)

87

Miksi erinomainen albumi: Sielun Veljet oli yksi Suomen historian parhaita bändejä ja Suomi-Finland on yksi sen parhaita levyjä. Eksyttyään kasarirocksoundien ryteikköön pariksi levyksi, bändi tavoitti alkutaipaleensa räyhäkkyyden, mutta sävykkäämillä ja akustisemmilla soundeilla eikä puhaltaja Jorma Tapion osuuden merkitystä pidä aliarvioida. Mutta aivan yhtä hurjaa se meno oli kuin akselilla 1983–1984. Punkin, funkin ja etnon sekä mellakan ja punnitumman kantaaottavuuden ristiaallokossa surffaava bändi osui napakymppiin.

Miksi karmea kansi: Suomi-Finlandin kansi on ruma. Siinä ei ole yhtään edes etäisesti hyvän näköistä yksityiskohtaa. Etukannen gradient valkoisesta siniseen on kuin painajaisten yritysbrosyyristä ja lihasta veistetty pää on kauheata katseltavaa. Kun ostin levyn vuonna 1988, kantta pidettiin pilkallisena potrettina Raimo Ilaskivestä. Takakannessa on sama lihapää, mutta ilman rillejä jolloin silmien kuopat näyttävät entistä irvokkaammilta. Takakannen väritys on häiritsevä, koska se tavoittelee jonkinlaista ihmisihon sävyä. Bändin ja levyn nimi on sutattu sinne samalla tussilla, jota K-kauppias käytti niihin aikoihin päivän erikoistarjousten mainostamiseen. Mutta kannen rumuudessa on jotain tarkoituksenmukaista… (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Toro Y Moi – Underneath the Pine (2011)

89

Miksi erinomainen albumi: Chazwick Bundickin yhden miehen orkesteri Toro Y Moi on jäänyt liian vähälle huomiolle tylsempien chillwavereiden kustannuksella. Underneath the Pine -albumin sydämessä sykkii disko ja veikeä proge; se väreilee ihanasti sielua lämmittävissä sävyissä unohtamatta ihan oikeita biisejä.

Miksi karmea kansi: En ymmärrä vieläkään, millainen mielenhäiriö on suistanut Bundickin valitsemaan viime vuosien oudoimman kannen. Sen kuitenkin tiedän, että minua alkaa fyysisesti puistattaa joka kerta, kun katson kantta. Tämä ei ole liioittelua. Luonnottoman vaaleanpunaisten, märkinä kiiltävien töröhuulten ja harvana rehottavien partakarvojen yhdistelmä on liikaa minulle. Vaikutelmaa eivät ainakaan laimenna huulien väliin ujutetut hede(l)mäiset ällötykset. Tämä on kuin katselisi eroottisia valokuvia Alien-elokuvien vastakuoriutuneista, limasta kiiltelevistä otuksenperkeleistä. Olenko liian sulkeutunut mieleltäni ymmärtääkseni sen homoeroottista lumoa? Onko sen lumo edes homoeroottista sorttia? En tiedä, mutta jos homoerotiikka on tätä, ehkä se ei ole minua varten. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

The Birthday Party – Junkyard (1982)

90

Miksi erinomainen albumi: Nick Cave, Mick Harvey ja kumppanit manaavat demoneja ulos. Pahaenteisessä energisyydessään rajoja rikkoneen kulttibändin parhaalla levyllä Cave syöksee ulos abstrakteja tekstejään armottomien taustojen päälle uskonnon, väkivallan ja kauhukuvaston käydessä käsi kädessä. Esikuvabändinsä Iggy & The Stoogesin Raw Power -albumin tavoin Birthday Partyn Junkyard enteili mahdottomaksi käyneen projektin kovalla rytinällä lähestyvää loppua ja viimeistä messua toteutettiin hautausmaan hiljaisissa värisävyissä, joita väritti pelkkä raivokkaiden energiapurkausten valkoinen hehku.

Miksi karmea kansi: Junkyard on malliesimerkki siitä, kun markkinoitavan tuotteen henki ja pakkauksen kuvaohjelma eivät kohtaa toisiaan millään tasolla. Popnörtti osaa tunnistaa 4AD-laatulevynsä Vaughan Oliverin pahveilla tai ilman, mutta satunnainen levykaupan asiakas jättää luultavasti Junkyardin koskemattomana hyllyyn. Ja se on sääli. Birthday Party oli aina paljon persoonallisempi yhtye kuin Ed Rothin piirroskansi antaa ymmärtää. Junkyardilla ei soita räkäinen punkbändi tai roskaheviyhtye, ei edes mikään The Cramps, vaan ryhmä, jonka tehokeinot olivat aina paljon ekspressionistisempia kuin… ööh… syntymäpäiväkakku kädessä dragsterilla kaasuttava zombi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Mansun – Six (1998)

92

Miksi erinomainen albumi: Chesteriläinen Mansun oli brittipopin outolintu. Kakkosalbumillaan Sixillä yhtye vapautui lopuistakin estoistaan ja loi hullunrohkean proge-eepoksen, jolla on vain kolmetoista kappaletta, vaikka niitä voisi vannoa olevan vähintään kymmenkertainen määrä. Six on läpisävelletty potpuri The Beatlesin Abbey Roadia, Rushin ja King Crimsonin huuruisimpia visioita, goottirockin häpeilemätöntä teatraalisuutta ja millennium-ahdistuksessa marinoitua electronicaa. Laulut ilmestyvät kuin tyhjästä – vain kadotakseen tai toisiinsa sulautuakseen. Radiohead kuunteli ja ihasteli kateudesta vihreänä, ostava yleisö katsoi muualle – ja viisi vuotta myöhemmin Mansun olikin valmis eläkkeelle.

Miksi karmea kansi: Se mikä voi toimia musiikkina, ei välttämättä toimi kuvataiteena. Max Schindler upotti Mansunin vaatimuksesta levyn kanteen kaiken, mistä yhtyeen jäsenet olivat milloinkaan inspiroituneet. Siksi mestariteosta koristaa mahtipontinen kuvakollaasi, josta liialla vapaa-ajalla siunattu yksilö voi bongailla viitteitä tv-sarjoihin (Dr. Who, Saarroksissa), kirjallisuuden klassikoihin (Orwellin 1984), salaliittoteorioihin (Raamattukoodi), lastenkulttuuriin (Nalle Puh), teologiaan (Kolme etikan maistajaa -maalaus) ja skientologiaan (L. Ron Hubbardin Dianetics). Ja löytyy sieltä myös leijona, seepranperse, sininen puhelinkoppi, nunna ja Eero Aarnion pallotuoli. Tietysti. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mercury Rev – Boces (1993)

92

Miksi erinomainen albumi: Toinen täysosuma Mercury Revin tappavassa kolmen levyn sarjassa, Boces, laajensi debyytin äänimaailmaa positiivisempaan ja värikkäämpään suuntaan pysyen yhä helvetin ennalta-arvaamattomana. Lopputuloksena 1990-luvun ilkeimmät freakoutit kuten Trickle Down kohtaavat eeppisiä mestariteoksia kuten Meth of a Rockette’s Kick ja noisepop-täydellisyyttä Bronx Cheerin ja Something for Joeyn tyyliin.

Miksi karmea kansi: Niin. Isotissinen suuri nukke, jonka varjossa pieni lelusankari voi paistatella päivää. Voi hyvää päivää, eikö riitä että debyyttilevyn kannessakin oli selvästi kuvattu rintavarustusta? Onko aivan pakko tehdä se vielä paljon typerämmällä tavalla, ja kaiken lisäksi vielä levylle, joka on uinuva klassikko? Kansi voi pahimmillaan karkoittaa uteliaat herkullisen aarreaitan luota. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Smog – Knock Knock (1999)

94

Miksi erinomainen albumi: Bill Callahan kypsyi 1990-luvun jälkipuoliskolla Amerikan kiinnostavimmaksi lauluntekijäksi. Tuottaja Jim O’Rourken Knock Knock -levylle loihtima lakoninen countryrock-soundi tukee parhaalla mahdollisella tavalla Callahanin viiltävän tarkkanäköisiä vinjettejä, jotka käsittelevät muun muassa lapsuuden traumoja (Cold Blooded Old Times), läheisyyttä (Held) ja downshiftaamisen houkuttelevuutta (Let’s Move to the Country).

Miksi karmea kansi: Callahanin mukaan levyn kansi viittaa zeniläisyyden opinkappaleisiin, joissa elämän kuvaillaan olevan kuin ”salaman välähdys tai villikissan karjaisu”. Ehkä niin. Varmaa on ainakin, että kansi on hirvittävän näköinen; juuri sellainen, jonka Photoshop-aloittelija saa aikaan kahdessa minuutissa hakemalla Googlen kuvahausta ”salaman välähdyksen” ja ”villikissan karjaisun” ja liittämällä kaksi ensimmäisenä löytämäänsä kuvaa rujosti yhteen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 89 Theophilus London – Why Even Try (feat. Sara Quin)

Tyylitietoinen ja kunnianhimoinen Theophilus London ei vielä vuonna 2011 aivan onnistunut valloittamaan maailmaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei Sara Quinin kanssa esitetty unenomaisen surumielinen Why Even Try olisi a-luokan popbiisi, kappale, jolla Londonin popin, rapin, uuden aallon, tanssimusiikin ja soulin sillisalaatti loksahtaa täydellisesti paikalleen. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 88 Tune-Yards – Gangsta

Merrill Garbusin on löydettävä tasapaino. Kun tuoreella Whokill-levyllä Tune-Yardsin musiikki on hallitumpaa, se menettää Bird-Brainsin kaoottisuutta. Gangstalla torvet pauhaavat ja rytmi kulkee niin vetävästi, että kappaleesta odottaisi kuulevansa rap-remixejä. Kuvitelkaa vaikkapa Big Boi tähän! Kenties Garbusilla on vielä sisässään jokin Paper Planesin kaltainen crossover-hitti, joka odottaa pääsyä ilmoille. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 87 Sokea piste – Umpikuja

Uudenvuoden aattona 1993 MTV esitti muutamaa viikkoa aiemmin nauhoitetun Nirvanan Live and Loud -liven. Keikan avanneen Radio Friendly Unit Shifterin kaltaiseen olemisen vimmaan ei ole ennen Sokean Pisteen vaikuttavaa Ajatus karkaa -albumia tullut törmättyä. Umpikuja olkoon tietoista läsnäoloa heille, joista mindfulness-meditaatio tuntuu käännytettyjen höpinältä. (Mikko Valo)

Sokea Piste esiintyy. Valokuvaaja Ville Angerin tyylinäyte Tampereen Vastavirralta.

# 86 Smith Westerns – Weekend

Smith Westernsin raikas kitarapop kuulosti erityisen riemastuttavalta vuonna, jona monet huippulevyt olivat kovin vakavamielisiä. Näiden hädin tuskin täysi-ikäisten kaverien glamin, garagen ja indien sekoituksen paras esimerkki oli hieno Weekend. Iskevä kitarakuvio, tanssittava rytmi, tarttuva melodia ja sydänsuruiset sanoitukset – näin sitä kitarapoppia tehdään. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 85 Josh T. Pearson – Sorry With a Song

Suomessa pitäisi soittamisen lisäksi opettaa biisien kirjoittamista ja tunteiden ilmaisemista peruskoulun musiikintunneilla, useita kertoja viikossa. Jos suomalaiset miehet käsittelisivät tunteitaan yhtä avoimesti, nöyrästi, herkästi ja uskomattoman rehellisesti kuin Josh T. Pearson biisinmuotoisessa anteeksipyynnössään, Suomessa olisi paljon vähemmän väkivaltaa. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 84 Drake – Take Care

Siis: Draken cover Jamie xx:n remixistä, jolla Gil Scott-Heron coveroi Brook Bentonin kappaletta I’ll Take Care of You. Hmm, yritetääs uudestaan. Draken kakkoslevy oli vuoden parasta r’n’b:tä ja Take Care soi minimalistisesti tuotettuna tragediana pakahduttavan kauniisti. ”It’s my birthday, I’ll get high if I want to” tulee suoraan yksinäisen kuninkaan sydämestä. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 83 Unknown Mortal Orchestra – Bicycle

UMO on kuin takapihalle tyhjästä pudonnut satelliitinromu. Oudosti rämisevää ja pirullisen tarttuvaa psykepoppia tahkotaan laiskanlaisella slacker-asenteella. Kuulostaa kuin Brill Building olisi romahtamassa ja punkkarit asettuneet taloksi. Debyyttilevy on täynnä koukuttavia riffejä ja laa laa -kertosäkeiden tyyppistä hölmöyttä – vaivatonta kuin polkupyörällä ajo. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 82 Toro Y Moi – Still Sound

Erittävätkö kaiuttimet jotain huumaavaa kaasua Still Soundin aikana? Tai tarkemmin ilmaisten, minne aika ja paikka katoavat kappaleen eteerisen väliosan soidessa? Etelä-Carolinan Chaz Bundick on selvästi Jamie Lidellinsä kuunnellut, mutta samalla soittolistalle on eksynyt myös unipoppia ja yé-yé’tä. Rytmimusiikki ei ole ollut aikoihin yhtä kaihoisaa ja kaikuisaa. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 81 Ydinperhe – 15 vuotta

Tässäpä on törkeän terävä kärjistys teini-iästä. Tekstiin on yllättävän helppo samastua, vaikka olisikin 22 vuotta ja pikkukaupungin verran sivussa aihealueesta. Eihän se ihan ”vitunmoista juoksua piikkien perässä” ollut, mutta tiukka sahaus, asiallinen sylkeminen, sekä vähän ilmestyskirjamaista selkeämmät soundit tekevät tehtävänsä. Minäkin haluan ydinperheen! (Mikko Valo)

“Punk on sitä että olet aina kännissä”, Ydinperhe tietää.

# 80 The Black Keys – Lonely Boy

The Black Keysin El Camino -levy on jäänyt vuosiäänestyksissä harmillisen vähälle huomiolle, koska se ilmestyi joulukuussa. Nyt huomioidaan Lonely Boy -biisi, joka on yksinkertaisesti loistava. Tarttuvampaa kertosäettä saa hakea. Ja se video! Biisi avautuu parhaiten, kun katsoo samalla nollabudjetilla tehtyä musiikkivideota, jossa – tättärää – mies tanssii yksin. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

#79 Von Hertzen Brothers – I Believe

Kotimaisen rokkiprogen suurlähettiläs Von Hertzen Brothers tarjoaa neljännellä levyllään useita huikeita proge-eepoksia, joista I Believe pitää sisällään kaikki oikeanlaisen VHB-keiton ainekset: vaihtelevia melodioita, Queen-henkisiä laulustemmoja, paljon instrumentteja… Ja pituutta tietysti reilu kahdeksan minuuttia, niin kuin kunnon progebiisissä pitää ollakin. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 78 Azari & III – Into the Night

Tiesittekö, että Toronto on yksi maailman hienoimmissa suurkaupungeista? Kulttuurien sulatusuuni, joka taipuu muun muassa helposti esittämään New Yorkia Hollywood-rainoihn. Into the Night on tämän hetken kuumimman tanssimusiikki-yhtyeen yksi loistavista kappaleista (albumi haltuun, heti!). Puhdasta aamuöiden Chicago-housea Toronton kaduilta. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

Ensin käteen osuivat Fleetwood Macin ja Electric Light Orchestran vinyylilevyt. Indie nautti kuulemastaan, mutta oli epävarma; sen ylähuulta koristivat vielä ironiset viikset.

Mutta polte indien rinnassa ei hellittänyt. Aina heikkoina hetkinään se palasi hyllyn äärelle ja penkoi kerta kerralta syvemmältä: Boston, Tears for Fears, The Carpenters, Steve Winwood.

Viimein indie rohkaistui, ajoi viiksensä ja kasvatti parran. Se puhui Totosta ja Americasta. Paul Simonista. The Bandistä. AOR:stä. Soft rockista. Muutos oli peruuttamaton.

Kulminaatiopiste? Kun newyorkilainen Holy Ghost! -yhtye tiedotti yhden esikoisalbuminsa vierailijoista olevan The Doobie Brothersin Michael McDonald.

Sanottakoon se toisenkin kerran: The Doobie Brothersin Michael McDonald.

Jäljelle jäi vain yksi kysymys: onko vuoden 2011 paras albumi Iron & Winen (kuvassa) Kiss Each Other Clean, Toro Y Moin Underneath the Pine, Cut Copyn Zonoscope vai Destroyerin Kaputt?

Video ei ole enää saatavilla

Iron & Wine – Walking Far from Home

Video ei ole enää saatavilla

Toro Y Moi – Still Sound

Video ei ole enää saatavilla

Cut Copy – Need You Now

Video ei ole enää saatavilla

Destroyer – Kaputt