Here we are now, entertain us

Uusin Tomahawk on niin teräväksi hiottu, että se leikkaa adamantiumia kuin kuuma veitsi voita.

Mike Pattonin suurin pelko lienee omaksi karikatyyrikseen muuttuminen. Mieheksi, joka on joutunut nauttimaan karsastamansa valtavirran suosiota niin paljon, että ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt marginaaliin sukeltaminen moninaisten eri projektien kanssa; noisea, äärimmäisen teknistä HC-revittelyä, räppiä, italialaista pop-musiikkia sekä aina ajankohtaista flirttailua avantgarden kanssa. Mitä tahansa, kunhan se on tarpeeksi erikoista eikä sitä varmasti soiteta MTV:llä tai radiossa.

Mutta hetkinen, otetaanpa hieman pakkia. On epäreilua Tomahawkin muita jäseniä kohtaan aloittaa bändistä puhuminen mainitsemalla Patton, sillä joukkoon mahtuu kolme muuta yhtä nerokasta muusikkoa: The Jesus Lizardin kitaristi Duane Denison, Helmetistä ja nyttemmin Battlesista tuttu rumpali John Stanier. Keikkailun maailmanmestari Trevor Dunn (mm. Mr. Bungle, Fantômas) löytyy tätä nykyä Tomahawkin basson varresta. Dunn soitti taannoin osana Melvinsiä bändin ’51 States in 51 Days’ -kiertueella.

Latteasti ilmaistuna kyseessä on siis eräänlainen vaihtoehtorokin superbändi.

Oddfellowsilla ei kaikeksi onneksi kuulla mitään yhtyeen edelliseen pitkäsoittoon, vuoden 2007 Anonymousiin verrattavaa. Konseptilevy kun koostui Amerikan alkuperäiskansojen perinteisistä lauluista, jotka oli sovitettu pattomaiseen muottiin. Omalla tavallaan kiehtovaa, mutta ei oikein muuta.

Eipä levy sen suhteen vertaudu mitenkään helposti bändin kahteen ensimmäiseen (Tomahawk – 2001, Mit Gas – 2003) levyyn, joista molemmat ovat yhä vaihtoehtorokin merkkiteoksia.

Oddfellowsin sinkkubiisiksi valittu Stone Letter lupailee hienoja popmelodioita, mutta niitä ei sinkkuraidan jälkeen enää juuri tarjoilla. Sen sijaan ikäviä, lähes melvinsmäisiä riffejä ja kiehtovia rytmityksiä esitellään sitäkin enemmän, eikä soitanta missään vaiheessa huku Pattonin ilveilyn alle.

Soppaan on sekoitettu myös aimo annos vaikutteita elokuvasäveltäjiltä. Rise Up Dirty Waters on hyvin badalamentilainen jazz-kappale, jonka uhkaavuus on tasoa Twin Peaks. Eteerinen Choke Neck kulkee samoilla linjoilla ja sätkii kuin pirinistin rigor mortis. Baby Let’s Play _____ puolestaan on suoraan Morriconen oppikirjasta.

Oddfellows pitää silti jämäkästi otteessaan, sillä mainittujen jatsahteluiden perään täräytetään aina sooninen sähköshokki, joka muistuttaa mistä tässä musiikissa on kyse: arvaamattomuudesta ja vaaran tunnusta, siitä mitä rokkimusiikki oli ennen sarkasmiviruksen yleistymistä. Tästä mahtavana esimerkkinä mainittakoon The Quiet Few, joka rakentaa kauhuaan piinallisen hitaasti, päätyen välillä varomattomasti komeille pop-vesille ennen härskiä loppukiihdyttelyä, jonka tahtiin moshaaminen olisi kiehtovaa katseltavaa. Biisi on myös mahtava osoitus Stanierin ja Dunnin umpitiukasta työskentelystä.

85 Oddfellows on nimensä mukainen teos: neljän erittäin lahjakkaan (marginaali)muusikon vedos siitä, mitä populaari rokkimusiikki voi parhaimmillaan olla.

Video ei ole enää saatavilla