”Do I train in vain”, kysyy Joe Strummer itseltään, kun läpimurtoa The 101’ersin keulakuvana ei näy eikä kuulu.

The 101’ers –> The Clash

Joe Strummer oli oikealta nimeltään John Mellor, ja kun hän vuonna 1974 päätti perustaa bändin, jonka nimeksi vakiintui lopulta The 101’ers, tunnettiin hänet nimellä ”Woody”. Woody ei ollut vielä punkrockista kuullutkaan vaan rakensi musiikillisen pohjansa rakkaudesta Beach Boysiin, Captain Beefheartiin ja – tietenkin – Woody Guthrieen. Energiseen ja alkuvoimaiseen pub rock -liikkeeseen yhdistetty The 101’ers soitti alkuaikoinaan enimmäkseen lainabiisejä, enimmäkseen amerikkalaista rhythm’n’bluesia, mutta hiljalleen myös omia biisejä. Niistä yksi, Strummerin silloisen tyttöystävän eli Slits-rumpali Paloma ”Palmolive” Romeron inspiroima Keys to Your Heart, jäi yhtyeen ainoaksi singleksi – ja sekin julkaistiin vasta sen jälkeen, kun Strummer oli Sex Pistols -lämmittelykeikan seurauksena havahtunut The 101’ersinkeskinkertaisuuteen ja päättänyt aloittaa puhtaalta pöydältä uuden bändin kanssa. Päätös oli oikea, koska The Clash.

Video ei ole enää saatavilla

The Golliwogs –> Creedence Clearwater Revival

John Fogerty oli vain 14, kun hän perusti ystäviensä Dough Cliffordin ja Stu Cookin kanssa instrumentaaliyhtyeen Blue Velvets. Hieman myöhemmin Johnia neljä vuotta vanhempi veli Tom liittyi yhtyeen laulajaksi. Levyttämään Blue Velvets pääsi pienelle Orchestra-levymerkille jo 1961, silloin nimellä Tommy Fogerty & The Blue Velvets. Vuonna 1964 yhtye kiinnitettiin Fantasylle, joka vaihtoi yhtyeen nimen ensin The Visioniksi ja sittemmin The Golliwogiksi. Nimivalintaa voi pitää outona vitivalkoisten poikasten yhtyeelle, sillä se viittaa mustaa miestä esittävään GolliWogg-nukkeen. The Golliwogs julkaisi vuosina 1964—1967 seitsemän singleä ilman mainittavaa menestystä. Vuonna 1966 John Fogerty värvättiin ja hän palveli vuoden verran reserviläistukikohdissa. Seuraavana vuonna hän palasi yhtyeeseensä muuttuneena miehenä, otti sen tiukasti komentoonsa, ja 1960-luvun paras yhdysvaltalainen rockyhtye käynnisti varsinaisen uransa. Vain yksi ei muuttunut: olutmainoksesta ja Tom Fogertyn ystävästä inspiraation saanut Creedence Clearwater Revival oli yhtä käsittämättömän tyhmä nimi kuin The Golliwogskin.

Video ei ole enää saatavilla

The Karelia –> Franz Ferdinand

Franz Ferdinandin nykymenoon pettyneet indierockfanit voisivat ryhtyä kieli poskessa vaatimaan ”Karjalaa takaisin”. Puoli vuosikymmentä vuotta ennen Franz Ferdinandin perustamista Alex Kapranos (tuolloin sukunimeltään Huntley) nimittäin soitti jazzahtavaa lofi-rockia The Karelia -yhtyeessä, joka ei juuri hetkauttanut Glasgow’n ulkopuolista maailmaa, vaikka yhden albumin (Divorce at High Noon, 1997) julkaisikin. The Karelian hajottua muutama sata myytyä levyä rikkaampana vuonna 1998 Kapranos loikkasi The Fall -vaikutteiseen Peel-suosikkiin The Yummy Furiin, mutta sitäkään riemua ei vuotta kauempaa kestänyt. Vuonna 2004 vihdoin tärppäsi: Take Me Out -jättihitti siivitti Franz Ferdinandin nimettömän esikoisalbumin lähes platinamyyntiin niin Britanniassa, Yhdysvalloissa kuin Australiassakin.

Video ei ole enää saatavilla

Bobby Durst

Parva –> Kaiser Chiefs

Kaiser Chiefsin juuret ulottuvat kauas vuoden 2004 ja läpimurtosinglejen Oh My Godin ja I Predict a Riotin taakse. Laulaja Ricky Wilson, kitaristi Andrew White ja leedsiläisyhtyeen viime vuoden joulukuussa jättänyt rumpali Nick Hodgson löivät hynttyyt yhteen jo vuonna 1996, jolloin trio perusti Runston Parva -nimisen yhtyeen. Basisti Simon Rixin ja kosketinsoittaja Nick Bainesin palattua kotiseuduilleen yliopistoympyröistä bändi lyhensi nimensä Parvaksi ja sai lopulta solmittua levytyssopimuksen Mantra Recordsin kanssa. Parva ehti julkaista vain yhden albumin, maailman olankohautuksella vastaanottaman 22:n (2003) ennen kuin levy-yhtiö lopetti toimintansa ja jätti yhtyeen oman onnensa nojaan. Se oli onni onnettomuudessa: Parvan raunioille perustetun Kaiser Chiefsin esikoisalbumia Employmentia (2005) myytiin pelkästään Britanniassa yli 2 miljoonaa kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

The Nazz –> Todd Rundgren

Vuonna 1967 Todd Rundgen, 19, jätti ensimmäisen yhtyeensä Woodys Truck Stopin yhdessä basisti Carl Van Ostenin kanssa ja perusti Thom Mooneyn ja Robert Antonin kanssa uuden yhtyeen, jonka nimen he nappasivat The Yardbirdsin kappaleesta The Nazz Are Blue. Yhtyemuodosta huolimatta The Nazz oli pitkälti Rungrenin projekti – laulaja-kitaristilla on kirjoittajakrediitti yhtyeen kolmen levyn kaikissa originaaleissa kolmea kappaletta lukuun ottamatta ja useimmat niistä hän teki itse. Valta-asemastaan huolimatta Rundgren kyllästyi nopeasti yhtyeen managereihin, jotka yrittivät markkinoida The Nazzia teinipoppareina ja typistivät yhtyeen kakkoslevyn tuplalevystä tavalliseksi. Niinpä Rundgren lähti yhtyeestä jo vuonna 1969. Muut jatkoivat vielä hetken, mutta yhtye pani pillit pussiin vuonna 1971. Suurimman suosionsa The Nazz sai vasta lopettamisensa jälkeen vuonna 1972, kun kappale Open My Eyes valittiin suositulle Nuggets –kokoelmalle. Samana vuonna Rundgren sai uransa suurimman hitin uudelleenlevytyksellä The Nazzin kappaleesta Hello It’s Me.

Video ei ole enää saatavilla

Buckingham/Nicks –> Fleetwood Mac

Alastonkuva kannessa eli tyypillistä köyhien muusikoiden huorausta? Ei sentään. Lindsey Buckinghamin ja Stevie Nicksin ainoa duolevy on ansainnut maineensa albumina, joka on heti saatettava digimuotoon. Vaan sitä ei tapahtunut tänäkään vuonna, jolloin julkaisusta tuli täyteen 40 vuotta. Levyltä löytyvät jo monet Fleetwood Macin menestyksekkään Kalifornia-popin piirteet: eri iskutaajuuksille hiotut kielisoittimet, värisyttävät lauluharmoniat ja mahtibiisit, joista Don’t Let Me Down Again ja Crystal kelpasivat Macinkin äänitettäviksi. Buckingham kierrätti myös tuhmasti paria albuminriffiä uudestaan. Esimerkiksi Stephanie-instrumentaali toimi Mirage-albumin Eyes of the Worldin pohjana. Buckingham Nicksillä oli kuitenkin Sixto Rodriguezin tapaista rajattua suosiota Alabaman osavaltiossa, jossa duo sai vielä soittaa loppuunmyydyn ison keikan vähän Fleetwood Maciin liittymisensä jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Todd Rundgren, nero ja hirviö.

Vanhan rock-kliseen mukaan David Bowieta on kutsuttu rockin kameleontiksi, mutta jos joku artisti ansaitsee tuon liikanimen, se on Todd Rundgren. Juuri uuden State-levynsä julkaissut 64-vuotias popinnovaattori on luonut uransa aikana nahkansa niin monta kertaa, että hänen tuotantonsa asettaminen helppojen genremääritelmien alaisuuteen on mahdotonta. Rundgrenin tie on kulkenut garagepsykedeliasta kuulaisiin hittiballadeihin ja progressiivisten ylilyöntien kautta sinisilmäsouliin, uuden aallon poppiin, huumorimusiikkiin ja kaikkialle siitä väliltä. Halki tämän reitin hän on seuraillut sivupolkuja sellaisella innolla, että eksyminen on tuntunut olleen lähellä tuon tuostakin.

Rundgrenin polveilevan uran seuraaminen ei ole aina ollut helppoa edes hänen faneilleen, joten läpi vuosien kyydissä ovat pysyneet vain kaikkein uskollisimmat ihailijat. Tästä syystä tiistaina 28.5.2013 Rundgren ei esiinny loppuunmyydyllä Hartwall Areenalla, vaan Tavastiaklubilla, jonne tätä kirjoittaessa lippuja on vielä hyvinkin saatavilla.

Mutta sellainen taitaa olla arvaamattoman ja pelottoman innovaattorin kohtalo. Harva pystyy väittämään nauttivansa hänen musiikkinsa kaikista puolista, mutta Rundgrenin monipuolisuus tarkoittaa myös sitä, että hänen tuotannostaan löytyy lähes jokaiselle jotain. Alla esitellään yhdeksän tämän ikuisen individualistin musiikillista naamiota. Todellinen Todd Rundgren ei löydy niiden takaa, vaan niistä kaikista yhdessä.

#1 Garage-psykedelian kulttisankari

Todd Rundgrenin musiikillinen ura alkoi varhain. Hän aloitti musisoinnin hädin tuskin täysi-ikäisenä vuonna 1966 philadelphialaisessa Woody’s Truck Stop -yhtyeessä. Pian Rundgren halusi kuitenkin suunnata psykedeelisemmän soundin suuntaan, ja tätä intohimoa toteuttamaan hän perusti vuonna 1967 Nazz-yhtyeen. The Yardbirdsin The Nazz Are Blue -kappaleen mukaan nimetty bändi oli yksi niistä lukemattomista britti-invaasion jälkimainingeissa Amerikassa syntyneistä autotallirockyhtyeistä, jotka eivät koskaan onnistuneet tavoittamaan laajemman yleisön tietoisuutta, mutta jotka nousivat tulevina vuosikymmeninä arvoon arvaamattomaan. Yhtyeen nimettömän debyyttilevyn hyperaktiivisen värikylläinen single Open My Eyes pääsi vuonna 1972 julkaistulle Lenny Kayen kokoamalle legendaariselle 1960-luvun lopun autotallipsykedeliaa esitelleelle Nuggets-antologialle ja varmisti näin Nazzin kulttimaineen.

Alusta asti oli selvää, kuka oli yhtyeen todellinen lahjakkuus. Nuoriherra Rundgren lauloi, soitti kitaraa ja koskettimia, sävelsi lähes kaikki yhtyeen kappaleet, sovitti jouset ja torvet ja oli mukana tuottamassa ja miksaamassa sen levyjä. Hauska powerpopfakta: Nazzin kosketinsoittaja-laulaja Robert “Stewkey” Antoni ja rumpali Thom Mooney liittyivät Nazzin jälkeen Fuse-yhtyeeseen, joka vaihtoi Mooneyn eron jälkeen nimensä Sick Man of Europeksi. Tästä yhtyeestä puolestaan kehittyi legendaarinen Cheap Trick.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sielukas laulaja-laulunkirjoittaja

Jo Nazzin aikoina Rundgren innostui newyorkilaisen laulaja-laulunkirjoittaja Laura Nyron tuotannosta. Vaikka Rundgrenia ei ole koskaan soolourallaan voinut julistaa puhtaaksi 1970-lukulaiseksi laulaja-laulunkirjoittajaksi, Nyron musiikin persoonallinen yhdistelmä poppia, soulia, folkia, jazzia ja gospelia oli kuitenkin tärkeä vaikute Rundgrenin rakentaessa omaa popilmaisuaan. Hänen vuonna 1970 julkaistun debyyttisooloalbuminsa Runtin (tai oikeastaan hänen Runt-nimisen yhtyeensä nimettömän ensilevyn) kappale Baby, Let’s Swing onkin sekä musiikillinen kunnianosoitus että rakkauskirje Nyrolle:

”Baby let’s swing
Now I love to shuffle
Ever since I heard you sing
Since I heard her sing”

Nyron inspiroima soul-vaikutteinen pop on toiminut Rundgrenin musiikin ankkurina läpi lukemattomien tyylivaihdosten, äkkikäännösten ja höyrypäisten kokeilujen. Niinpä A Wizard, a True Star -albumin kaleidoskooppisen tripin päättää kaunis Just One Victory, Initiationin progeilun kääntöpuoli on hieno Real Man ja jokaista genrehassuttelua tai ironista nokkeluutta kohden löytyy Can We Still Be Friendsin tai Love of the Common Manin kaltainen sydäntä särkevä soulpopkaunokki.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Satunnainen hittinikkari

Todd Rundgren on artisti, jonka suosiota tai vaikutusvaltaisuutta ei ole koskaan mitattu myyntilukujen avulla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei Rundgrenin uralta löytyisi useampikin ihka oikea hitti. Hänen uransa hittimaakarina lähtikin vauhdilla käyntiin 1970-luvun alussa. Jo Runtilta julkaistu single We Gotta Get You a Woman menestyi varsin mukavasti, ja loistokkaan tupla-albumi Something/Anything?:n alun perin jo Nazzin ensilevyltä löytyneestä Hello, It’s Me -balladista tuli Rundgrenin uran isoin hitti vuonna 1972. Myös kaunis I Saw the Light samalta pitkäsoitolta nousi listoille.

Rundgren olisi varmaan voinut tehtailla kuulaita balladeja koko loppu-uransa, mutta jo hänen esiintymisensä vuonna 1973 The Midnight Special -tv-ohjelmassa, jossa Rundgren oli värjännyt hiuksensa vihersinipunaiseksi ja sonnustautunut hämmentävään sulka-asuun, kertoi levottomasta muusasta ja ilkikurisesta huumorintajusta, joka ei osunut yksiin Amerikan konservatiivisen enemmistön ”archiebunkereiden” kanssa.

Varhaisten hittiensä jälkeen Rundgren suuntasikin oudommille vesille, mutta satunnaisia iskusävelmiä hän onnistui tekemään sille päälle sattuessaan. Tällaisia olivat muun muassa vuonna 1976 julkaistu versio The Beach Boysin Good Vibrationsista, Can We Still Be Friends (1978) ja höpsö novelty-rallatus Bang the Drum All Day (1983).

Video ei ole enää saatavilla

#4 Individualistinen popnero

Nero on sana, jota popmusiikissa heitellään miten sattuu. Rundgreniin, jos keneen, määritelmä kuitenkin sopii. Hän ei vain sävellä, sanoita ja sovita kappaleitaan, vaan myös soittaa useilla levytyksillään niiden jokaisen instrumentin, tuottaa, miksaa ja tekee lähes kaiken muunkin. Hyvä esimerkki Rundgrenin virtuositeetista on vuoden 1972 Something/Anything? – nuoren röyhkeän lahjakkuuden hyvin tietoinen voimannäyttö, jonka kahden vinyylin kolmella puolella hän teki kaiken yksin. Kuin Runt-levyn takakannessa esiintyvä salamoita musiikilliseen pataan viskova velho, hän sai tämän kaiken näyttämään lasten leikiltä.

Tätä seuranneilla albumeillaan Rundgrenin individualismi lipsui usein idiosynkraattisen puolelle. Onnistuneesti sekopäisyyden ja nerouden rajalla tasapainoili Rundgrenin kultin synnyttänyt hapokas A Wizard, a True Star (1973), mutta usein hänen taiteelliset ratkaisunsa ovat vaikuttaneet ulkopuolelta katsoen järjettömiltä. Nerouteen kuitenkin kuuluu myös arvaamattomuus. Tasaisen pätevä jälki on merkki luotettavuudesta, nero puolestaan sinkoilee omien, toisista usein mielettömiltä näyttävien impulssiensa perässä.

Rundgrenin kohdalla tämä on johtanut sekä häikäiseviin huippuihin että noloihin mahalaskuihin. Vaikka Rundgrenin nimi ei ole nykypäivänä samalla tavalla tunnettu kuin vaikkapa Brian Wilsonin tai Stevie Wonderin, yksilölliset pop-auteurit Princestä Ariel Pinkiin ovat selvästi olleet kuulolla.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Voimapopin perusteiden rakentaja

Voimapopin historiassa Rundgren mainitaan usein samassa lauseessa sellaisten legendaaristen nimien, kuten Big Starin, Badfingerin, The Raspberriesin ja Cheap Trickin kanssa. Tyylilajin DNA:ssa keskeinen 1960-luvun englantilainen pop on toki ollut osa Rundgrenin palettia jo Nazzin ajoista asti, mutta silti hänen maineensa voimapopfanien keskuudessa perustuu pitkälti yhteen kappaleeseen, kuolemattomaan Couldn’t I Just Tell Youhun. Laulu on niin hyvä, että se yksinkin riittäisi sinetöimään Rundgrenin aseman alan mestareiden joukossa. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että hän on ollut myös tuottamassa sellaisia genren huippuja, kuten Badfingerin Straight Upia, XTC:n Skylarkingia tai Cheap Trickin Next Position Pleasea.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Progehirviö

Rundgren sukelsi Something/Anythingiä seuranneella loistokkaalla Wizard, a True Starilla syvälle sisäavaruuteen (huumeilla oli tiettävästi osuutta asiaan). Albumi sisälsi kaikkea studiokikkailusta soulpotpureihin ja Peter Pan -musikaalikappaleesta hillittömään progeilotulitukseen. Progressiivinen rock olikin suunta, johon Rundgren päätti popfaniensa suureksi harmiksi suunnata seuraavaksi.

Hänen vuonna 1975 julkaistulla Initiation-albumillaan oli jo koko LP:n toisen puolen täyttänyt kovimmankin fanin sietokykyä koetellut A Treatise on Cosmic Fire, joka jakautui vetävästi nimettyihin osiin, kuten ”The Fire of Mind – or: Solar Fire” ja ”Mûlâdhâra: The Dance of Kundalini”. Pääasiallisesti Rundgrenin progeimpulssien välineenä oli kuitenkin vuonna 1973 perustettu Utopia-yhtye, jonka alkuperäiseen kokoonpanoon kuului kokonaiset kolme kosketinsoittajaa.

Utopian kohdalla ei oikein koskaan voinut olla varma, kuinka tosissaan Rundgren mahtoi olla. Spinal Tap -lavasteiden, laservalojen ja instrumentaali-ilotulituksen keskellä hänellä tuntui aina olevan ainakin puoliksi ivallinen hymy suupielessään. Hyvä esimerkki on naurettavan pompöösi Ra-albumi, joka tuntuu jo progeparodialta.

1980-luvulle tultaessa Utopia lopulta hylkäsi progen ja muuttui vähitellen melodiseksi uudesta aallosta ja hard rockista vaikutteita ottaneeksi pop/rock-yhtyeeksi. Progressiivisen rockin seikkailullinen vapaus ja hienoinen naurettavuuden aura on kuitenkin jäänyt kummittelemaan osaksi Rundgrenin musiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Klassikkolevyjen tuottaja

Vaikka Rundgrenin omalle urallekin on siunaantunut useampia hittejä (kts. yllä), monille popmusiikin ystäville hän taitaa sittenkin olla tutumpi tuotantotöidensä puolesta. Rundgrenin tyytymättömyys Nazz-levyjen soundeihin vei hänet yhtyeen hajottua opettelemaan äänitystekniikkaa, ja pian Rundgren tuottikin jo omien albumiensa ohella myös muiden levytyksiä.

Kuten Rundgrenin oma musiikki, myös hänen tuottamiensa albumien tyylilajit heittelehtivät genrestä toiseen. Sama mies on esimerkiksi New York Dollsin debyytin (1973) protopunkin ja Meat Loafin Bat Out of Hellin (1977) riemastuttavan naurettavan musikaalirockin takana.

Rundgrenin vahva persoona ei ole aina tehnyt yhteistyöstä artistien kanssa helppoa. Esimerkiksi XTC:n Skylarking-albumin äänitykset olivat erityisen vaikeat Rundgrenin ja XTC:n johtohahmon Andy Partridgen egojen törmäillessä kipeästi. Lopputulos on kuitenkin useimmiten puhunut puolestaan – esimerkiksi Skylarking on XTC:n hienon uran kiistattomia huippukohtia. Muita Rundgrenin tuottamia klassikkoja ovat muun muassa Patti Smith Groupin Wave, Psychedelic Fursin Forever Now ja Grand Funk Railroadin We’re an American Band.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

#8 Musiikillinen hovinarri

Kuten aikaisemmin on todettu, Rundgrenin uralla eksentrinen poukkoilu on ollut jatkuva punainen lanka. Toisin sanoen punainen lanka on yleensä ollut se, ettei sitä ole. Yksi toistuva piirre hänen musiikissaan on kuitenkin ollut nokkela ja hieman näsäviisas huumori. Kuin vanhassa mainoskuvassa, jossa tekstin ”go ahead, ignore me” alla Rundgren poseeraa tulitikun ja dynamiittipötköjen kanssa, hän on vaikuttanut toisinaan kuin huomiota millä keinolla tahansa hakevalta luokan pelleltä.

Jo Nazzin III-levyltä löytyi kappale Loosen Up, Archie Bell & the Drellsin Tighten Upin parodia, jossa jokainen soitin vuorollaan soittaa yhä löysemmin, kunnes kappale lopulta hajoaa totaaliseksi kakofoniaksi. Hänen ensimmäisessä hitissään We Gotta Get You a Womanissa puolestaan virnuileva ironia elää sulassa sovussa sentimentaalisen popilmaisun kanssa Rundgrenin laulaessa: ”Talkin’ ’bout things, about that special one/ They may be stupid but they sure are fun”.

Toisinaan tämä näsäviisaan huumorin ja virtuoosimaisuuden yhdistelmä on tuottanut loistavia tuloksia, kuten Utopian The Rutles -levyt haastavan Beatles-parodian/kunnianosoituksen Deface the Musicin tai A Capella -levyn, jolla koko albumi kaikkine soittimineen on toteutettu pelkällä Rundgrenin äänellä. Sitten on taas käsittämättömämpiä vetoja, kuten lounge- ja bossa nova -versioita hänen hiteistään sisältävä With a Twist… tai Faithful-levyn a-puoli, jolla Rundgren teki levyn nimen mukaisesti ”uskollisia” eli yksi yhteen versioita muun muassa Beatlesin, Beach Boysin ja Jimi Hendrixin 1960-luvun popmestariteoksista ikään kuin vain näyttääkseen, että kykenee kopioimaan niiden soundit täydellisyyttä hipoen.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Interaktiivisen musiikin innovaattori

1990-luvun alussa jo pitkään tietokoneteknologiasta ja musiikkivideoista kiinnostunut Rundgren innostui interaktiivisen musiikin mahdollisuuksista. Vuonna 1993 hän julkaisi taiteilijanimellä TR-i (lyhennys sanoista Todd Rundgren interactive) No World Order -levyn, joka oli saatavilla Philipsin jo unohdetulle CD-i alustalle sekä Mac- ja PC -tietokoneille. Albumilla kuuntelija saattoi koostaa melkein tuhannen erilaisen musiikillisen segmentin avulla levystä oman kokonaisuutensa. Käyttäjä sai valita eri miksauksista sekä muunnella esimerkiksi kappaleiden tempoa, tunnelmaa (esim. iloinen tai synkkä) tai muotoa (esim. luova tai konservatiivinen). Rundgren korosti interaktiivisuutta myös levyn kiertueella, jossa katselijat pääsivät esimerkiksi soittamaan kappaleiden kitarasooloja.

Vuoden 1995 The Individualist -levy julkaistiin CD-romilla, jolta löytyi kappaleita varten tehtyjä animaatioita, interaktiivisia videoita ja jopa yksinkertainen videopeli Cast the First Stone -kappaleeseen. Kuuntelija saattoi myös lukea laulujen sanoituksia ja ohjata live-katkelmista oman musiikkivideonsa. Nykyään näitä interaktiivisia elementtejä voi tietokoneiden kehityksen takia enää harva kokea, mutta aikalaisten raporttien perusteella ne olivat parempia ajatuksen tasolla kuin käytännössä. Aika ei myöskään ole ollut lempeä Rundgrenin 1990-luvun levyjen kevyt-industriaalisen “konerockin”, tanssimusiikin, imelän soulin ja rapin yhdistelmälle.

1990-luvun puolivälissä Rundgren innostui musiikin levittämisestä internetin avulla ja hänen Patronet-sivustonsa avulla fanit saivat tilausmaksua vastaan ladata maestron uusimmat tuotokset. Rundgren on kuitenkin jossain vaiheessa pudonnut teknologisen kehityksen kelkasta, sillä nykyään hänen alkeellisilla flash-animaatioilla ryyditetty ja vaikeasti käytettävä kotisivunsa näyttää lähinnä koomiselta. Silti ei voi olla ihailematta 1960-luvulla uransa aloittaneen muusikon ennakkoluulottomuutta ja halua heittäytyä kokeilemaan uuden teknologian mahdollisuuksia.

Video ei ole enää saatavilla

Todd Rundgren Helsingin Tavastiaklubilla tiistaina 28.5.2013.