Modular

54 Nu-madchester? Screamadelica ja Pills n’ Thrills n’ Bellyaches puskevat mieleen heti, kun house-piano hyppää esiin Free Your Mindin nimikkokappaleessa. Ja kyllä, löytyy täältä diiva-taustalaulajiakin (ei toki ensimmäinen kerta tälle bändille). Tässä vaiheessa Cut Copy heittää pois muut tavoitteet ja pyrkii olemaan vain sopivan hyväksyttävä bilebändi mahdollisimman monelle. Musiikista tulee hieman värikkäämpää, mutta yksinkertaistettu päämäärä sulkee pois monia enemmän tai vähemmän toivottavia elementtejä ja pelkistää tunnelman vain hieman neutraalin yläpuolelle. Äänimaailma polttomerkitään vuodelle 2008 ja Cut Copy joutuu tuomiolle jo viisi vuotta sitten kyynikoiden esittämistä keskinkertaisen retroilun syytteistä. Se ei ole Free Your Mindin kompastuskivi – se, että hyvien biisien kirjoittaminen unohdettiin, on paljon raskauttavampaa. Nyt ekstaasinhuuruinen tunnelma ei pysy muistissa, vaikka kuinka yrittäisi. Ehkä tämä toimisi paremmin, jos nyt olisi kesä? (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Dead Meadow – Warble Womb

Xemu

77 Melankolista ja raskasta psyke-bluesia tuvan täydeltä tarjoava Dead Meadow osuisi skaalalla puoliväliin Woven Handia ja Earthia. Tai sitten vertauksen voi kääntää toisin päinkin: tämä on kevyempää kuin ensin mainitun loputon apokalypsi, ja vähemmän hypnoosihakuista kuin jälkimmäinen. Kitarat surisevat ja rytmi pysyy juuri ja juuri keskitason alapuolella, suurimmaksi osaksi. Tuon ohjenuoran ulkopuolella voidaan päätyä kummallisiin paikkoihin: fraktaalikylvetetty kaksiosainen nimibiisi ja vielä häilyvämpi Mr. Chestyn intro puskevat Warble Wombin todella syvälle psykedeliaan. One More Toll Taker taas käyttää kolme minuuttia haitarin ja akustisen kitaran yhdistelmään. Vastapainona tällaiselle on bändille tunnuksenomaisempaa stoneria: This Song Is Over venyy kymmeneen minuuttiin, mutta kuten muutkin pidemmät biisit, se käyttää aavikkomaista tunnelmaa suureksi edukseen. Dead Meadow ottaa siis suht laajan skaalan tarjottavakseen. 1,000 Dreams ja In the Thicket toimivat helpoimpina sisäänpääsyinä, ja jos bändin edelliset levyt tai kumpikaan aiemmin tekstissä mainituista bändeistä miellyttää, Warble Womb on helposti nauttittavissa. Mikäs tuo fraktaalivalo tuolla onkaan… (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Death Grips – Government Plates

Thirdworlds

61 Jos musiikillisten tyylikeinojen kirjosta puhutaan, Death Grips ei varsinaisesti loista kaikissa Benettonin väreissä. Sen tehokkuus on verhoutumisessa kokomustaan aggressioon. Ongelmana on, ettei duo pysty enää uutta, tummempaa väriä keksimään. Yllätysjulkaisu Government Plates onkin omanlaisensa deus ex machina – jumala laskeutuu koneesta soittamaan suutaan ja iskee salamalla: loppu huonosti, kaikki huonosti. Arvattava ratkaisu loistavien Money Storen ja No Love Deep Webin jälkeen siis. Yhtye on mestaroitunut negatiivisen energian manifestaatioissa, mutta alkuvoimaisin ja rujoinkin punk-asenne voi muodostua rajoitukseksi itselleen. MC Ride on jo sylkenyt misantropiaansa sen verran, että välillä hänen haluaisi kanavoivan jotain muutakin tai menevän vihanhallintakurssille. Shokeeraavinta mitä Government Plates olisi voinut tarjota, olisi ollut täyskäännös ja oman sisäisen harmonian löytäminen. Biisejä kukkasista, hattarasta ja popcornista – kaikki asioita, jotka voi myös sytyttää tuleen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Bryce Dessner & Kronos Quartet – Aheym EP

Anti

83 The Nationalista tunnettu kitaristi Bryce Dessner on säveltänyt kaikessa rauhassa musiikkia emoyhtyeensä varjossa. Noin kuuden vuoden aikana sävellyksiä on kertynyt jo aika liuta, ja yhteistyökumppanien lista on vaikuttava. Uusi sävellyskokoelma Aheym (sana on yiddishiä ja tarkoittaa ”kotiinpäin”) on neljän pitkän kappaleen kokonaisuus, jonka punaisena lankana kulkee hienossa vedossa oleva Kronos Quartet. Siinä on jotain hienoa, että Dessner on pitänyt tämän puolen itsestään tavallaan piilossa julkisuudelta. Hän on saanut kypsytellä säveltäjän ääntään kaikessa rauhassa. Dessner on klassisesti koulutettu säveltäjä, joten ei ihmekään, että ”se jokin muu” on täysin erilaista kuin The National. Mutta se ei selitä kaikkea. Kyseessä on sarja erittäin kunnianhimoisen ja lahjakkaan säveltäjän kappaleita. Paikoitellen musiikki on vähän liiankin ”fiksua”, mutta kolmessa kappaleessa neljästä Kronos Quartetin asettamat raamit tekevät sävellyksistä jännitteisiä ja intensiivisiä. Näistä kuitenkin varta vasten Kronos Quartetille sävelletty A Little Blue Something jää hieman ontoksi. Levyn kohokohta on upea Tenebre. Kokoelman viimeinen raita, Tour Eiffel, on kappaleista suurin, ja polveilee moneen suuntaan kitaran johdolla. Kappaleella laulaa Brooklyn Youth Choir. Aheym on kiinnostava ja vahva puheenvuoro säveltäjältä, jolla tulee olemaan vielä paljon sanottavaa. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Forest – Caramel Arms EP

Indelabel

65 Tällä Forestilla ei ole mitään muuta yhteistä 1960- ja 1970-luvun taitteen brittiläisen folk-kulttisuosikin kanssa kuin kotimaa. Viiden hädin tuskin täysi-ikäisen cambridgelaisnulikan muodostama yhtye ammentaa inspiraationsa 1990-luvun britti-indien arvattavimmista mahdollisista lähteistä. Ensimmäisen ep:n taiderock My Bloody Valentine– ja Radiohead-vaikutteineen on muisto vain, sillä kolmannella julkaisullaan Forest särisee energisesti ja aurinkoisesti, särinällä, huminalla ja hädin tuskin havaittavilla grunge-sävyillä melodista voimapoppiaan maustaen. Lopputulos on ihan kiva, viitaten milloin priimakauden Ride-söpöilyn (Warm Tyres) ja milloin Los Campesinosin päällekäyvän teini-indien (Coaster) suuntaan. Kypsyttelyä kannattanee kuitenkin vielä jatkaa, sillä universumille lisäarvoa tuovaa albumia ei näillä eväillä vielä synny. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Heavenly Beat – Prominence

Captured Tracks

68 Skandaali! Nuorgam klikkihuoraa arvioimalla ihan kivan indiebändin entisen basistin sooloprojektin ei juurikaan odotetun kakkoslevyn ja antaa sille provosoivasti 68 pistettä! Beach Fossilsissa soittanut John Peña tekee musiikkia, joka on parasta mahdollista seinätapettia, mutta joka ei jätä kuulijan pääkoppaan juuri minkäänlaisia muistijälkiä. Heavenly Beatin rytmit ovat pikemminkin varovaisia kuin taivaallisia: ne svengaavat hieman. Peña sormeilee akustisia kitaroitaan ja latinoperkussioitaan sulavasti siinä missä 1980-luvun sofistopopparit Haircut 100:sta Matt Biancoon mutta ei saa puhallettua hempeään keinuntaansa samaa vaivihkaista tenhoa kuin esimerkiksi Suomi 2013 -soundin sanansaattaja Shine 2009 tai länsinaapurimme The Embassy. Kevyttä tuulenvirettä muistuttavan albumin energisin kappale on Forever, ei siitäkään ole aiheuttamaan mitattavia muutoksia keskivertoyksilön adrenaliinintuotannossa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

M.I.A. – Matangi

Interscope

72 Virhepäätelmä, joka yleisölle syntyi M.I.A:n suhteen Arularin ilmestyessä, oli että hän tekisi popmusiikkia. No, ”popmusiikkia” tietenkin, mutta kivasti kokeellisempana ja tiedostavampana – viimeistään Kalan myötä fanit alkoivat odottaa artistilta nyrkki-silmään-koukkuihin ja yksittäisiin iskulauseisiin perustuvia hittejä, jotain mitä tanssia indiediskossa. Heiltä jäi huomaamatta että M.I.A. on liian älykäs tehdäkseen niin yksiulotteista musiikkia loputtomiin. Ongelma on, että hän ei myöskään ole tarpeeksi lahjakas tehdäkseen oikeasti vakavaa levyä. Näiden kahden tosiseikan väliin jää häilymään myös Matangi, jonka M.I.A. on ilmoittanut olevan uransa viimeinen albumiformaatissa julkaistu teos. Koko projektia leimaa vaikutelma siitä, että artistin ideat alkavat olla loppuunkäytetyt. Kun vuoden 2010 Maya oli yritys irtautua pop-leimasta, ei yleisö sitä sallinut. Post-internet-estetiikkaa parilla vuodella ennakoinut levy saatetaan myöhemmin nostaa ansaitsemaansa arvostukseen, mutta Matangia ei tule muistamaan kukaan. Se on muuten harmi. Matangi on ehkä päällisin puolin teemoiltaan vanhentunut – samaa tuttua orientaaliflirttailua uudelleen lämmitettynä, hölmöjä lyriikanpätkiä ja kömpelöjä biisinnimiä. Mutta se on myös kokonaisuus, joka ei missään vaiheessa koita viihdyttää liikaa. Ainoa idiottivarma hitti on kaksi vuotta vanha Bad Girls, joka on Matangin antia heikoimmillaan, väkinäistä yritystä vanhojen lattiantäyttölohkaisujen toistamiseen. Loput levystä on artistin naiivia ja samalla vinon kiehtovaa, auttamattoman epätrendikästä tajunnanvirtaa. Haluaisin ajatella, että tämä on lopulta Mathangi Arulpragasamin oikea ääni, ainoa lajissaan. Hän ei ole kala, ei lintu, eikä lentokone. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Lee Ranaldo and the Dust – Last Night on Earth

Matador

82 Kun rockmuusikon sanotaan ”vanhenneen arvokkaasti”, tarkoittaa se yleensä kaunistellusti sitä, että kaikki on ohi. Kiitos vaan, tuosta kouraan kultakello ja kausikortti kulttuurireliikkien saattokotiin, menehän jo. Päinvastaisiakin esimerkkejä on. Sonic Youthin salainen ase Lee Ranaldo on 57-vuotias – eikä peittele sitä millään tavalla. Iän tuoma kokemus kuuluu kitaristin musiikissa ihailtavana helppoutena ja vaivattomuutena, eikä juuri koskaan nautiskelevana jammailuna. Sillä pahin virhe, mihin ansioitunut konkari voi sortua, on löysätä vyötä ja ryhtyä soittamisen sijasta soittelemaan. Last Night on Earth on Ranaldon toinen albumi Sonic Youthin hajoamisen jälkeen. Kuten edeltäjänsä Between the Times & the Tides (2012), se on erittäin hyvä – joskin eri tavalla. Ranaldon ympärilleen kokoama yhtye The Dust (SY-rumpali Steve Shelley, taidemusiikin parissa touhunnut kitaristi Alan Licht, basisti Tim Lüntzel) kääntää Ranaldon toteavat, suorakulmaisuudessaan 1980-luvun R.E.M.:stä muistuttavat laulut uuteen asentoon ja löytää niistä psykedeelisen rockin syvyyttä, vähän mutta riittävästi. Onkin vaikea kuvitella, kuinka esimerkiksi countrysti keinuvan Key/Holen tai Sonic Youthin ja Crazy Horsen täsmällisen kohtauspisteen löytävän Ambulancerin kaltaiset kappaleet voisivat kuulostaa yhtään paremmalta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Seekrets / Lazards – Split 7″

Blast Of Silence

80 Kerrankin splitti, joka oikeasti palvelee tarkoitusta. Liian usein splittilevyjen bändeillä joko a) ei ole mitään tekemistä keskenään tai b) ne ovat kuin samasta puusta. Nyt homma kuitenkin toimii: molemmat bändit surffaavat löyhästi samoilla retroilevan, syntikoilla maustetun autotalliboogien määrittämillä aallonpituuksilla, mutta tarjoavat kaluttuun aiheeseen kaksi jokseenkin omaperäistä ja toisistaan poikkeavaa näkökulmaa. Yhden puolen kuunneltuaan haluaa kuunnella sen toisen. Ja tämä kai juuri pitäisi olla splitin idea: bändit tukevat toisiaan. Juuri nyt levy hyppiikin lautasellani ikiliikkujan elkein, enkä kuolemaksenikaan osaa sanoa kummasta puolesta pidän enemmän. Pääasiallinen ero on, että Lazardsin anti on asteen ilmavampaa ja psykempää kuin The Seekretsin. Ensinmainitun huippuhetkeksi nousee sisin raita Thinkin’ About You. Bändin laahaava komppi pääsee huumaavan klesaan lentoon ja laulaja tuo hetkittäin elävästi mieleen nuoren Iggyn. Seekretsillä soundin keskiössä on tahallisen ärsyttävä nasaalilaulu, joka huonona päivänä saisi harkitsemaan korvien putsausta pyöröviilalla. Juuri nyt, yksin himassa parin kaljan pöhnässä, kuuppa videopeleistä pehmeänä, se kuitenkin tuntuu h-h-hyvältä. Soitto on ihanan rajua – kitaran paiskonta tuo mieleen Dr. Feelgoodin räyhähengen Wilko Johnsonin (RIP) hurjat päivät. Rock’n’roll Fruit kuulostaa siltä kuin The Crampsin Lux Interior olisi syönyt pilaantuneen pallokalan ja paskantanut invavessassa Shonen Knifen. Pitänee taas kääntää puolta. (Jarkko Immonen)

Tindersticks – Across Six Leap Years

Lucky Dog

63 Across Six Leap Years on erikoinen retrospektiivi. Yhtä vaille kaikki biisit on jo nähty joko bändin tai laulaja Stuart Staplesin levyillä, eikä tässä ole suunniteltu mitään radikaaleja uudelleenversiointeja. Tämän levyn tarkoitusta voikin pohtia hyvän aikaa, sillä alkuperäiset versiot esimerkiksi biiseistä A Night In ja Sleepy Song nousivat jo alkuperäisinä versioina sellaisiin korkeuksiin, ettei parantamisen varaa jäänyt. Täältä löytyvät versioinnit menettävät sen kylmän juhlavuuden, joka oli viehättävimpiä piirteitä Tindersticks II:lla, mutta uusille kuulijoille nekin voivat olla valaisevia. Tasaisuutta esityksistä ei löydä: Simple Pleasurelta löytynyt If You’re Looking for a Way Out toistetaan turhan jäykkänä, mutta Waiting for the Moon -levyn Say Goodbye to the City saa uhkaavuutta. Can Our Love -albumin Dying Slowly menettää jännitteensä, mutta She’s Gone tuo dipsomaaniseen flamencoonsa keveämpää ohikiitävyyttä. Jokaista pientä onnistumista vastaan on tarjota yksi merkityksetön versiointi. Across Six Leap Yearsin kummallinen, enemmänkin faneille suunnattu luonne ei kuitenkaan ole missään muodossa tarpeellinen. Ehkä se johdattaa taas muutamia ihmisiä bändin kahden ensimmäisen mestariteoksen luokse, mutta muussa muodossa tämä revisionismi ei palvele kuulijaa, niin hyviä kuin kappaleet ovatkin. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Tindersticks / Stuart A. Staples 12.03.2010 Tavastia, Helsinki.

Nottinghamin alakuloiset herrasmiehet.

Heti aluksi julistan suuren vääryyden tapahtuneen. Olemme jo vuodessa 1995, ja vasta tässä vaiheessa törmäämme Nottinghamin ylpeyteen nimeltä Tindersticks. Yhtyeen julkaistua vuonna 1993 järkälemäisen nimikkolevynsä, jonka Melody Maker valitsi vuoden parhaaksi, sen toista levyä odotettiin innolla.

Se tarjosi kaikkea mitä toivottiinkin: lisää yön synkkyyttä, tällä kertaa suurempien jousisovitusten kanssa. Tätä musiikkia kuunnellessa on pukupakko, mutta muistakaa tahrata huulenne punaviinillä ja jättää kauluspaidan ylin nappi näkyviin kravattinne alta. Toisessa asuvalinnassa hiukset saavat hapsottaa ja kahdesta kolmeen näkyvää silmäpakoa toimii hyvin.

Travelling Light on se vähemmän tunnettu Tindersticksin toisen levyn kolmesta singlestä. The Sopranosissakin kuultu Tiny Tears ja turtunut muistelma nimeltä No More Affairs ovat saaneet enemmän näkyvyyttä. Ei sillä ole väliä: jos sietää masentunutta tunnelmaa, niin koko levy on varmasti parhaita mitä julkaisuvuosi näki.

Mutta Travelling Light on todella monimutkaisen sydänsäryn kuvaelma. Huijatkaa itseänne niin hyvin kuin ikinä voitte, Stuart Staplesin bassoääni johdattaa teidät siihen helposti:

”There are places I don’t remember
There are times and dates, they mean nothing to me
I’ve been looking through some of them old pictures
They don’t serve to jog my memory”

Vaikka sitä ei suoraan sanota, käy melko selväksi, että nyt muistellaan jotain kehnosti päättynyttä suurta rakkaustarinaa, ja veren alkoholipitoisuus on rutkasti nollan yläpuolella. Ja kieltämistä riittää! Hah, eihän hän nyt niin tärkeä ollut! Eihän?

The Walkaboutsin Carla Torgeson saapuu pian ja herättää tämän kiirastulinäytelmän eloon polttelevin lonkeroin: Stuart, miksi muistat ne asiat, jotka sanot jo unohtaneesi? Vastapuoli on tainnut kohdata asiat rohkeammin, muistanut ja myöntänyt ne, siirtyen jo muutaman askeleen eteenpäin:

”I’m not waking in the morning, staring at the walls these days
I’m not getting out the boxes, spread out all over the floor
I’ve been looking through some of them old pictures
Those faces they mean nothing to me no more”

Tuntuu heti, että muistamatta jättäminen onkin valetta. Travelling Light itsessään ei ole paljoa muuta kuin itselleen valehtelemista ja siihen liittyvää koukeroista murhetta. Rikkoakseni tätä kylmän analyyttistä asennoitumista ja selitystapaa kaikkeen, heittäydyn tässä melkoisen henkilökohtaiseksi: katson Travelling Lightia vahvasti omakohtaisesta näkökulmasta ja ehkä näenkin omia kokemuksiani sen myrsyävissä tunteissa – joskus hankalampina aikoina tein itse tällä tavalla. Olen vähätellyt sitä iloa mitä joskus koin, vain siksi että sen katoaminen elämästä oli kalvavaa. Ilman onnen hetkien muistamista ei voi voittaa sitä menetyksen poltetta, ja valheellinen ylpeys saa tilanteen juuttumaan paikalleen.

Tämän melankolian tarttumapinta piilee siinä, että Tindersticks on helposti 1990-luvun paras kamaripopbändi. Näillä sovituksilla harmainkin tarina muuttuu kavalan puoleensavetäväksi.

Travelling Light on jopa kahden nimikkolevyn nerokkaasta materiaalista erottuva, eikä mieleeni tule monta jousisovitusta, joka saavuttaisi tällaisen eleganssin. Se kätkee katkeransuloisen muistelun omaan huntuunsa, ja kun väliosan lyhyt trumpettisoolo nousee korkeuksiinsa, vaikutus on taianomainen.

Kaikista Tindersticksin vaikutteista, joihin kuuluvat Scott Walkerin melodramaattiset balladit, kirskuvat kitarat, Leonard Cohenin synkeät tunnelmoinnit, tässä kohtaa lähimpänä lopputulosta ovat Lee Hazlewoodin popkieroilut. Lee & Nancy todella pahan päivän pyörteissä? Siinäpä kiintoisa päiväuni.

Nopeasti mietittynä ensimmäiset yhtään onnellisemmat laulut tässä diskografiassa ovat vasta viidennen ja kuudennen levyn antimia. Masentuneet kuvaukset tuntuvat olevan vailla minkäänlaista päätöksentekokykyä, ja sellaiset tekemättä jättämiset tuovat vain ämpärikaupalla vettä niskaan:

”There’s a crack in the roof where the rain falls through
That’s the place where you always decided to sit”

Päättämättä jättäminenkin on valinta, mutta se kätkee lohduttoman määrän itsesääliä. Itsepetos on näennäisesti helppoa mutta sen loppu on nöyryyttävä – se tulee selväksi Travelling Lightissakin, sillä Carlan hellä ja pehmeä ääni tietää sen, mitä itselleen ei tahtoisi myöntää edes keskellä yötä – sitä syytä miksi uni ei tule ennen kuin viinipullon pohja on saavutettu.

Tämän Stuart myöntää lopulta: liika identifioituminen on vaarallista, ja suurten tunteiden parissa saattaa antaa itsestään liikaakin. Kun rakastettu katoaa, voimien kerääminen vie hyvän aikaa, ja sillä välin ennen niin onnellisen vuoteen yläpuolella oleva katto halkeamineen tulee tutuksi. Mieltä on pakko välillä puuduttaa.



”Well, it comes with the hurt and the guilt, and the memories
If I had to take them with me I would never get from my bed”

Sitä Travelling Light on: soundtrack siihen kun ajautuu umpikujaan, jossa suostuttelee itsensä juopumaan tarpeeksi, että uskoisi surun olevan jo poissa.

”Do you really think you keep it all that well hid?
You don’t travel light”

Askel horjuu ja painaa. Toivottavasti ylpeyden nieleminen onnistuu muutenkin kuin viskin maustamana, muuten kaikki onnen hetket on heitetty syrjään, ja se aika on oikeasti hukattua. Se kaunis ääni, johon joskus uskoi täysillä, on tässä oikeassa. Sormenkynnet katoavat kellastuvien hampaiden väliin ja silmät punertavat turhaan, nöyryys kun vaatii selkärankaa yllättävänkin paljon.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Toinen loistoduetto, A Marriage Made in Heaven.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

Toinen paljon pelottavampi suhteen päättymistä käsittelevä kappale samalta levyltä, tällä kertaa monologin muodossa: Talk to Me.

Video ei ole enää saatavilla

Sousafon

77 Bob hundin taannoinen levytystauko tuntuu enää kaukaiselta muistolta, kun yhtye tuo markkinoille toisen pitkäsoittonsa vuoden sisään. Kuin osoituksena uudesta luovuudesta, Låter som miljarder poikkeaa edeltäjästään melkoisesti. Siinä missä viimevuotinen Det överexponerade gömstället puuroutui futuristiseen kollaasimaisuuteensa, kuulostaa uutukainen erehdyttävän vaivattomalta. Yhtyeen alkuaikojen rääväsuisesta energiasta ollaan kuitenkin yhä kaukana. Sähäkästä nimikkokappaleestaan huolimatta Låter som miljarder on vakavahenkinen, jopa tummasävyinen. Se rakentuu monitulkintaisista avainlauseista, joiden ympärille elektronisen pehmeät sävelet on rakennettu kuhunkin hokemaan sopivaa tyyliä käyttäen. Mietteliäät sanoitukset avaavat totutusti oman universuminsa, jonka kaikista kerroksista ymmärtää vain murto-osan. Laulut liittyvät toisiinsa vain nimellisesti, mutta yhtyeen ainutlaatuinen ja määritelmiä pakeneva absurdismi sitoo kokonaisuuden kasaan pitävin saumoin. Albumin kiehtova yleistunnelma tuntuu vahingolta, mutta on samalla kenties syvintä mitä bob hund on tullut koskaan tehneeksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Enter Shikari – A Flash Flood of Colour

Hopeless

67 Tasaisuutta odottaville kuulijoille on edessä varsinainen kerberos: jos kuuntelee kymmenen nopeaa näytettä mistään kappaleesta, on hyvin mahdollista että tuomiona on skitsofreniadiagnoosi. Esimerkiksi Arguing With Thermometers on post-hardcorea, death metal -huutoja, dubstep-kosketinjuoksuja ja indierockia. Tyyli vaihtuu hirvittävää vauhtia: seuraava kappale Stalemate on lähes pelottava hienostuneen, asteittaisen nousunsa takia. Ihmeellisesti kappaleet pysyvät kuitenkin kasassa. Kaiken hulluuden seassa laulaja Roughton Reynolds rääkyy mielipiteensä nykyajan poliittisesta tilanteesta. Paras kuvaus siitä, mitä kuulija kohtaa, on Muse psykoosissa, Skrillexin ja At the Drive-In -tyylisen syntetisaattorifetisistin yrittäessä lääkitä riehuvaa potilasta. Se on myös levyn suurin vahvuus – yhtään vähemmän ylimenevä materiaali kuulostaisi todella nololta. Kaikki tyylit eivät toimi mutta moni kuitenkin. Uuvuttavaa, mutta yllättävänkin inspiroivaa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Hospitality – s/t

Merge

60 New Yorkilaisen indiepopyhtyeen debyytti ei ole tehty talvijulkaisua varten. Kesäinen levy kuuluu hetkeen, kun aurinko sulattaa jäätelöä. Omassa tyylissään levy on toimiva, muistuttaen ajoittain Camera Obscuraa vailla orkesterisivalluksia ja itsevarmuutta. Bändin ongelmana on myös ylitarjonta. Vaarana on jäädä todella mitäänsanomattomaksi kuohuksi jo valmiiksi täydellä kentällä. Hospitality pyrkii ratkaisemaan ongelman etenemällä kotipesältä rohkeasti: klarinetit ja hienovaraiset ääniefektit terästävät Friends of Friendsiä, ja Eight Avenue loppuu kevyesti pörisevään sooloon. Uninen Sleepover taas on vain muutaman nuotin päässä siitä, että Real Estate nostaisi oikeusjutun. Pirteät yksityiskohdat eivät kuitenkaan riitä materiaalin jäädessä keskinkertaiseksi. Hospitalityn esikoinen esittelee yhtyeen, joka odottelee vielä oman äänensä ja itsevarmuutensa kehittymistä. Kuulostaisi kesällä varmaankin kivalta, mutta siihen mennessä levy unohtunee. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

James Levy & the Blood Red Rose – Pray to Be Free

Heavenly

74 James Levy on jokusen albumin Levy– ja Yvel-nimillä tehnyt newyorkilainen lauluntekijä. Folkpopduo The Piercesistä tuttu Allison Pierce lienee sitten Levyn “verenpunainen ruusu”. Pray to Be Free on häpeilemätön sukellus menneeseen, sävellyksiä, sanoituksia ja soundeja myöten silkkaa Lee Hazlewood & Nancy Sinatra -fantasiaa. Levy laulaa Richard Hawleysta ja Stephin Merrittistä (The Magnetic Fields) muistuttavalla baritonillaan puoli-ironisia tarinoita kielletystä rakkaudesta, hengellisistä pyrinnöistä ja murskatuista sydämistä. Heleä-äänisen Piercen myötä konsepti muistuttaa väistämättä Mark Laneganin ja Isobel Campbellin yhteisistä tekemisistä, mutta on luonteeltaan teatraalisempi ja asetelmallisempi. Kantrikitarat, MOR-jouset ja länkkärikompit jaksavat viehättää läpi levyn, kiitos pätevien biisien (Handsome Familystä muistuttavat Hung to Dry ja Pray to Be Free) ja viileiden one-linerien (“I love you more than music”, “I wish I was a bum in love”). Viehättävää vintagehömppää. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mux Mool – Planet High Shcool

Ghostly International

68 Newyorkilainen Brian Lindgren palaa elektronisen musiikin kentälle kaksi vuotta lupaavan esikoisalbuminsa Skulltasten jälkeen. Planet High School on mukava levy, josta ei kuitenkaan ole suunnannäyttäjäksi tai edes sesonkisuosikiksi. Lindgren käyttää rajallisen temppuarsenaalinsa jo ennen kuin albumi ehtii puolivälinsä eikä sen jälkeen edes yritä irtautua uusille urille. Soundiltaan Planet High School on digitaalisen rapsakka. Raukeissa hiphop-tempoissa kulkevat rytmit säestävät The Fieldin tyylisistä lyhyistä sampleluupeista ja kevysti jazzahtavista bassokuviosta koostuvia biisiaihioita, jotka kumartavat milloin chillwaven tai -outin (Palace Chalice, Baba), milloin Human After Allin aikaisen Daft Punkin (Cash for Gold), milloin Ninja Tunen leukapartaelectronican (Hand on the Scantron) suuntaan. Lähimmäs maalia Lindgren osuu näppärään arpeggiomelodiaan perustuvalla Ruin Everythingillä, joka on kuin digipilveä pössyttelisi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Phenomenal Handclap Band – Form & Control

Tummy Touch

44 Newyorkilaisen Phenomenal Handclap Bandin toinen albumi tuoksahtaa ikävällä tavalla musiikkiopistolta. Kahdeksanhenkinen yhtye yhdistelee rohkeasti musiikkityylejä 2000-luvun elektrosta ja indiepopista Uriah Heep -tyyliseen jytään ja Woodstock-psykedeliaan, mutta kuulostaa kaikessa seikkailumielisyydessäänkin kovin ontolta ja elottomatta. Bändin johtohahmot Daniel Collás ja Sean Marquand käyttävät taiteilijanimiä ”The Witch Doctor” ja ”The Medicine Man”, mutta aspiriinia tujumpaa rohtoa kaksikon on vaikea kuvitella potilailleen määräävän. Paljonpuhuvan intohimottomasti nimetty Form & Control alkaa ja loppuu hyvin: Following on melankolisuudessaan viehättävä diskoilu, The Attempt puolestaan Tennisin ja Camera Obscuran oloinen kelpo tweepop. Mitään muuta ikimuistoista albumi ei kuitenkaan tarjoa. Väkinäisimmillään Phenomenal Handclap Bandin on Mirrorsin, Afterglow’n ja Form & Controlin tyyppisissä kappaleissa, joiden laimennettu hardrockpsykedelia on sisäistämättömyydessään niin musiikkiluokan bändikerhoa kuin vain olla ja voi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tennis – Young and Old

Fat Possum

67 Tennistä on vaikea saada kiinni kauneusvirheistä. Aviopari Alaina Mooren ja Patrick Rileyn ympärille rakentuva yhtye ohjastaa nostalgista makuuhuoneindietään tyylitietoisesti ja huolitellusti. Rileyn kitarointi on tehokasta ja pienimuotoista, koskettimet piirtelevät sävykkään naivistisia taustakuvioita ja Mooren kohtalokas laulu viettelee vältellen. The Black Keysin Patrick Carney on tehnyt tuottajan roolissa parhaansa saadakseen kaikki koukut ja yksityiskohdat erottumaan kertakuulemalla. Yhtye täräyttääkin kenttään muutaman ässän. Etenkin pakahduttavasti soulahtava Petition voittaa välittömästi puolelleen. Kolikon kääntöpuolella vaanii kuitenkin puuduttava yksitotisuus, joka kavaltaa yhtyeen tahtovan kuulostaa kekseliäämmältä ja syvällisemmältä kuin mitä se todellisuudessa on. Näinä aikoina, jolloin tyylistään tietoiset baarit ja kahvilat ovat jo valmiiksi täynnä nokkelasti kierrätettyä twee-popia, jää Tennis auttamatta parempiensa taakse. Vaikka yhtye vetää monista oikeista naruista, jää sen musiikki sittenkin työnäytteeksi sen sijaan että todella tavoittaisi tunteiden kolhimat ja repimät sydämet. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Tindersticks – The Something Rain

City Slang

72 Tindersticks on 20-vuotisella taipaleellaan patinoitunut siihen tympeän ruskeaan messingin sävyyn, jota on myöhäistä yrittää alkaa kiillottaa. Eivätkä fanit muuta toivokaan. He haluavat vaihtoehtorockinsa hiljaisissa väreissä, humidorinlämpöisenä, tunkkaisena kuin vanha tupakkatakki ja turvallisesti tammitynnyrissä mököttäneenä. Jos Something Rain tuo jotain uutta repertuaariin, on se bändisoiton jääminen yhä yhdentekevämmäksi Stuart Staplesin novellimaisten tekstien taustalla (avausraita Chocolate onnistuu melkein koskettamaan). Välillä olen kuulevinani instrumenttipuolella pelkkiä Hammond-uruista muistuttavia rytmiasetuksia; tunnelma on kohteliaan svengaava, lähes loungemainen. Sopisi obskyyrin viinakkeen kyytipojaksi Tradekan ketjuravintolaan. The Something Rain on liioitellun dekadentti asetelmamaalaus, jossa jokainen memento mori -aihe on ihailtavan huolellisesti sommiteltu paikalleen. Se edustaa rutinoitunutta, mutta samalla tylsää korkeakulinarismia. Täydellinen soundtrack sille kontemplatiivisemmalle ravintolaillalle, joka venyy ja venyy hieman liian kosteaksi käyden. Kuppilafilosofien syvällisistä keskusteluista huolimatta rusinalikööripulloa ei keksitä uudelleen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Suomipopin jättiläiseksi kahdella albumillaan kasvanut Pariisin Kevät julkaisee kolmannen albuminsa Kaikki on satua 22. helmikuuta. Saari on levyltä ensimmäinen maistiainen. Onko Arto Tuunelan hittikynä ollut yhtä viiltävässä terässä kuin Tämän kylän poikii tai Pikku Huopalahtea kirjoittaessa?

Kuuntele kappale tästä.

Tindersticks – Medicine

Noir popin mestarit Nottinghamista julkaisevat yhdeksännen albuminsa The Something Rain 20. helmikuuta. Albumi äänitettiin laulaja Stuart A. Staplesin kotistudiossa. Tindersticks tekee maaliskuussa Euroopan-kiertueen, joka ei ainakaan näillä näkymin ulotu Suomeen.

Video ei ole enää saatavilla

Pop. 1280 – Bodies in the Dunes

Pulp-kirjailija Jim Thompsonin romaanista nimensä napannut newyorkilaisbändi soittaa ilkeää ja väkivaltaista postpunkia, jossa voi kuulla ainakin Sonic Youthin, Birthday Partyn ja Killing Joken vaikutuksen. Esikoisalbumi The Horror ilmestyy 24. tammikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Alpine – Hands

Alpine on australialainen indiepopyhtye, joka julkaisee ensi vuonna esikoisalbuminsa. Siltä löytyy myös tämä kuumottavalla videolla höystetty Hands. Tähän mennessä bändiltä on julkaistu kourallinen singlejä ja EP nimeltä Zürich.

Video ei ole enää saatavilla

Goldfrapp – Yellow Halo

Viisi albumi julkaissut brittiläinen elektroduo julkaisee uran ensimmäisen kokoelmansa The Singlesin 6. helmikuuta. Yellow Halo on toinen albumin kahdesta uudesta kappaleesta.

Video ei ole enää saatavilla