”Aurinko paistaa. Nautin. Päivällisellä täytän punaviinilasini, annan saunapuiden pitää hiljaista ritinäänsä taustalla ja laitan Lassyn Round Twon levysoittimeen.”

Nuorgam käy rohkeasti syväälle korpimetsän tummaan syleilyyn. Sukset ovat kuin jazz, jazz kuin hiihtokilpailu ja tästä tulee kirjoittaa. Paradigmamme oikeutuksen haemme suoraan taiteilijalta itseltään.

Äitee Rantanen. Helena Takalo. Perhe Kirvesniemi. Pääsiäinen, mämmi ja Juha Mieto. Paavo M. Petäjä, lääkärilaukku ja Lahden doping-skandaali. John Coltrane, Charlie Parker ja heroiini.

Ismo Alanko Joululevyllään psykedeelisesti kyselemässä: ”Taide vai jazz?”

Aikakone. Lapsuus. Viattomuus. Harrastukset. To be precise, no hash or hashtags.

Eletään 1980-luvun alkuvuosia. Vantaalaisen lähiöala-asteen opettaja on kiinnittänyt luokan ilmoitustaululle alkaneen talvikauden ikoniksi valkoiselle paperilakanalle murretulla oranssilla painetun matriisin. Taulukkoon on kullekin oppilaalle nimikoitu oma henkilökohtainen rivinsä. Rivit on jaettu sarakkeisiin, sarakkeet soluihin. Yksittäinen solu edustaa viiden kilometrin hiihtomatkaa. Henkilökohtaiset solut on lupa käydä värittämässä, kun on vapaa-ajallaan sivakoinut vähintään yhden solun osoittaman tavoitteen.

Talven edetessä kollektiivisten suorituspaineidemme tabula rasa alkaa hiljalleen täyttyä merkinnöistä. Keväällä tuijotan noin puoltatoista värjäämääni saraketta. Tunnen pientä ylpeyttä. Tosin hybrikseni jää lyhyeksi, sillä parin oppilaan kohdalla värjättyjä sarakkeita on yhtä monta kuin itselläni soluja.

Nämä sarakesankarit ovat Vantaan hiihtoseuran nuoria kykyjä, jotka valikoituvat Uudellamaalla ikäluokkansa viidenkymmenen parhaan hiihtäjän joukkoon. Luokan hiihtomestareiksi heidät kruunataan talven päätteeksi – asianmukaisine palkintoineen, totta kai.

Toinen näistä lupauksista on Timo Lassy.

Hyvä on. En siis pärjää hiihdossa, mutta onneksi jäljelle jäävät lähiyhteisön normatiiviset pakkolajit, jääkiekko ja jalkapallo. En yrityksistäni huolimatta pärjää niissäkään. Onneksi on musiikki. Ja piano. Harrastus, jonka olemme Timon kanssa aloittaneet kuusivuotiaina. Tämän lajin takaa-ajokilpailussa pysyn vielä tasavahvana väliaikamittauspisteillä, esittäessämme vuorovedoin Aaronin Pianokoulun kanonisoituja teoksia luokkamme joulujuhlissa. Yleisön joukossa antautuville tulkinnoillemme taputtaa myötätuntoisen kohteliaasti Suomen Kuvalehden tuleva päätoimittaja, nyt jo emeritus Tapani Ruokanen.

Myönnetään. En muista mentiinkö luistellen, vai vieläkö puskettiin perinteisellä. Kronologia edellä saattaa siis olla väärä, mutta jotenkin tähän tapaan lapsuutemme ladut metsässä ristesivät.

Vuodet kuluvat, sukset ja pianot jäävät, soittimet eivät.

Musiikkilukiossa wannabe-metallikitaristiminäni hengailee omissa rock-porukoissaan, tyytyen lähinnä seuraamaan sivusta pianonsoiton saksofoniin vaihtaneen orastavan jatsarin jamittelua lupaavan free jazz -rumpalin, Jukka Viikilän kanssa. Viikilä tosin yrittää porttiteoriaa ja lyö käteeni John Zornin levyn, josta en ymmärrä mitään. Sittemmin Jukka vaihtaa rummut kynään ja kirjallisuuden Finlandia-palkintoon. Minä kaivan zornit esiin. Timo kiittää uravalalinnastaan Viikilän hänelle kokoamia jazz-mixtapeja ja edesmennyttä big band -pedagogi Erkki Lehtimäkeä.

Ylioppilaiksi kirjoitettuamme huomaan seisovani rynnäkkökivääri rinnallani vesilammikossa nahkaremmisitein kiinnitetyt sukset jalassani. Lammikkoa kiertää musta asfalttipelto, jonka päälle on kiusan maksimoimiseksi satanut puolen millimetrin kerros nuoskaa. Hikoilen ja palelen samanaikaisesti. Vituttaa. Hiihtänyt en ole vuosikausiin.

Video ei ole enää saatavilla

Armeija jää, sukset jäävät, enkä kuule Timosta iäisyyksiin. Hiljalleen korviini alkaa kantautua tietoja Lassyn musisoinnista niin Ultra Bran, Jimi Tenorin kuin monen muunkin tunnetun suomalaisartistin kanssa. Aamun sanomalehdestä luen miten U-Street All Stars levyttää legendaariselle Blue Notelle ja valitaan Pori Jazzin Vuoden Taiteilijaksi.

Sitten tulee The Five Corners Quintet, Lassyn yli kymmenvuotinen sooloura, valtava joukko muita produktioita, aina yhtyelevytyksistä ja konserteista eri kokoonpanoissa elokuvamusiikin säveltämiseen. Mies ehti myös olla mukana perustamassa We Jazz -konseptia yhdessä Matti Niveksen kanssa.

Eräänä satunnaisena päivänä satunnaisessa kuussa satunnaisena vuonna istun musiikin tuotantokurssilla. Tällä kertaa luennon aiheena on jazz-albumien tuottaminen. Luennon pitää Teppo Mäkynen, joka esittelee työn alla olevaa uutta projektiaan. Projekti on Lassyn soolouran esikoislevy The Soul & Jazz of Timo Lassy. Kuuntelemme vielä julkaisemattomalta albumilta näytteitä, joiden päätyttyä päätän lähettää Timolle terveisiä Mäkysen välityksellä. Aina valoisaan tyyliinsä hän lupaa toimittaa terveiseni perille, varmistaen vielä erikseen kuka niitä toivoo kerrottavaksi. Arvoitukseksi jää, tavoittavatko ne vastaanottajaansa koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Eletään kevättalvea 2018. Talviolympialaiset Etelä-Koreassa ovat päättyneet. Mitalisaldo? Vaatimattomassa saaliissa niistä hiihtolajeistakin sentään muutama. Noh, unohtamatta jonkun testosteronihöyryissään kuninkuuslajiksi nimeämän matkan tuomaa lohtukultaa. Timo ei ole seurannut hiihtoa liki kolmeenkymmeneen vuoteen, taannoin nelikymmenvuotislahjaksi saamillaan suksilla sen sijaan viihtynyt erinomaisesti edelleen.

Olympialaisten aikaan seisoin maalaisjärven kevätjäällä. Sukset jalassani. Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Täytän lapsuuteni häpeätaulukon sarakkeita neljässä päivässä alakoululaisen hiihtourani verran.

Aurinko paistaa. Nautin. Päivällisellä täytän punaviinilasini, annan saunapuiden pitää hiljaista ritinäänsä taustalla ja laitan Lassyn Round Twon levysoittimeen. Aurinko laskee, kultaa vastapäisen horisontin ja piirtää tumman siluetin jään päällä kelluvien saarten havupuista. Levyllä vieraileva José James laulaa. Ajattelen kesää.

Video ei ole enää saatavilla

Mutta siirrytäänpä sisustuslehtimäisestä narratiivista nykyhetkeen.

Eletään toukokuuta 2018. Lassy on huhtikuun lopulla julkaissut soolouransa kuudennen, tupla-albumin mittaiseksi paisuneen Movesin yhdessä tutun luottonelikkonsa Lötjönen–Kontrafouris-Mäkynen-Assefa kanssa. Kokonaisuus on äänitetty tiukassa aikataulussa edellisvuoden marras-joulukuussa, heti marraskuun puoliväliin päättyneiden kiertuekiireiden jatkoksi. Kappaleita Lassy on toki työstänyt koko syksyn, pöytälaatikoistakin kaivettu kimpassa muutamia vanhempia.

Saksalaisen levy-yhtiön kanssa on taitettu peistä levyn pituudesta. Lassy pitää päänsä ja saa haluamansa tuplan. Vierailijakatraassa vilahtelevat konkarinimet Eero Koivistoisesta, newyorkilaisen Joyce Elaine Yuillen kautta kaikkialla hääräävään Miettisen Karriin, jonka joku kai Paleface-nimelläkin tuntee. Suurimman roolin vierailijoista saa kuitenkin Valtteri Pöyhösen luotsaama ja Ricky-Tick-kollektiivista lohkaistu vaskipuhallinryhmä Ricky-Tick Big Band Brass.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka kesän kukkivien syreenien huumaava tuoksu lähestyy vääjäämättä räntäsateen uhallakin, ei ajatus hiihdon ja jazzin metafyysisestä liitosta jätä minua rauhaan. Siispä päätän asettaa Timolle dialektisen haasteen. Pientä päänvaivaa Hegelin ja Ismon Hengessä [sic]. Sukset vai jazz? Vaiko sittenkin sukset ja jazz?

Puhumme Timon kanssa pitkän tauon jälkeen puhelimessa. Jokin aika puhelumme jälkeen sähköpostini muistuttaa uudesta viestistä palvelumuotoillulla merkkiäänellä. Viesti on Timolta. Kaukaa haetun tehtävänannon hajanaiset palaset ovat asettamassani Tetriksessä taittuneet toistensa lomiin ja synteesi Lassyn mielessä saanut muodon, muoto tuekseen sisällön. Värjätyn matriisin, jonka symbolisissa soluissa ja allegorisissa sarakkeissa hiihtokilpailut ovat representoituneet musiikiksi.

Täkyiksi fonistille annostelemistani olympiamatkoista on viimein tullut jazzia, jotka Timo Lassyn kommentoimina ja omin käsin Nuorgamin lukijoille poimimina valintoina tarjoillaan tässä.

#1 Maastohiihto, miesten ja naisten sprintti

Jazzina: Charlie Parker, koko tuotanto

”Pippurisesti poreileva funky bebob pitää tempon kiihtyvänä loppuun asti. Piristystä kaivataan, Go Yarbird!”

Video ei ole enää saatavilla

#2 Maastohiihto, naisten 10 km (v) väliaikalähtökilpailu

Jazzina: Miles Davis – Milestones

”Kepeästi svengaavalla vahvalla otteella eteenpäin, vain voittajia äänessä.”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Maastohiihto, miesten 4 x 10 km (p+p+v+v) viestikilpailu

Jazzina: John Coltrane – A Love Supreme

”Kaikille osuuksille löytyy karaktääriä keskittyneeseen vahvaan joukkuesuoritukseen.”

Video ei ole enää saatavilla

#4 Ampumahiihto, naisten 10 km takaa-ajokilpailu

Jazzina: Stan Getz – The Bossa Nova Albums

”Pitää olla tarvittaessa keskittyneeseen tähtäykseen rauhoittavaa, mutta samalla myös lempeän iskevää hiihtotempoa tukevaa meininkiä. Myös sakkoringille.”

Video ei ole enää saatavilla

#5 Maastohiihto, miesten 50 km

Jazzina Pharoah Sanders – mm. albumit Thembi ja Karma

”Pitkää kaarta ja hereillä pitävää spirituaalista sykettä kaivataan tähän kestosuoritukseen.”

Video ei ole enää saatavilla

Timo Lassy rakastaa saksipiippuaan.

Saksofonisti teki jazzlevyn.

Suomalainen jazz on onnistunut viimeisen vuosikymmenen aikana karistamaan yltään musiikinlajiin vuosien varrella tarrautuneita ikäviä mielikuvia. Kuinkahan monelle tulee enää sanasta jazz mieleen Kirjurinluodolla firman piikkiin ördäilevät bisnesmiehet tai toisaalta pienten piirien elitistinen piperrys? No ehkä joillekin, mutta yhä useammin jazz koetaan musiikkina, jota on ihan luonteva diggailla rinta rinnan vaikkapa viikon hypetetyimmän indie-tapauksen kanssa.

Nykyään tuntuukin olevan pienoinen synti karsinoida musiikkeja, eikä aidan rakentamista jazzin ympärille välttämättä katsella hyvällä. Joissain porukoissa, etenkin Atlantin tuolla puolen, haluttaisiin jopa luopua koko nelikirjaimisesta kirosanasta. Jenkeissä tähän liittyy kysymyksiä rodusta ja vallasta, mutta ei mennä nyt niihin. Ymmärrettävistä syistä myös Suomen jazzpiireissä halutaan usein korostaa eri musiikkien yhtäläisyyksiä erojen sijaan ja musiikin leimaaminen j-sanalla ei välttämättä näitä pyrkimyksiä edistä.

Saksofonisti Timo Lassyn kolmas soololevy In With Lassy on kuitenkin nimenomaan jazzlevy. Se on perinnetietoinen niin soundimaailmaltaan, konseptiltaan kuin rakenteeltaan ja pelaa pääosin jazzmusiikin vuosisataisen tradition muokkaamalla pelikentällä. Levyn kappaleissa toistuu 1940-luvulta asti pienyhtyejazzia dominoinut rakenne, jossa ensin kuullaan biisin teema, sen jälkeen soittajat improvisoivat vuoroillaan ja lopuksi homma pistetään pakettiin soittamalla teema uudestaan. Ei turhaa kikkailua tai kunnianhimoisia kokeiluja, vaan silkkaa konstailematonta jaskaa.

In With Lassyn biisimateriaali on kauttaaltaan vahvaa. Rumpali Teppo Mäkysen mukaan ristitty Teddy The Sweeper agenttijatsailee menemään 1960-lukulaisella viileydellä ja Where’s The Man? kumartaa syvään Ray-sedän suuntaan rehevällä R&B-vatkauksellaan. It Could Be Betterin saksofonin ja kontrabasson liidaama teema on yksinkertaisesti herkullinen. Sävellyksellisesti ja rakenteellisesti moderneinta otetta levyllä edustaa Mäkysen kynäilemä Creole Stew, vaikka jazzin syntysijoille viittaavan nimen perusteella saattaisi ehkä toisin päätellä. Se on kuitenkin ainoa levyn kappaleista, jonka olisi vaikea kuvitella tuuttaavan savuisen harlemilaiskuppilan jukeboksista puoli vuosisataa takaperin.

Mutta se sävellyksistä. Jazz on nimittäin soittajien musiikkia. Sävellykset toimivat lähtötelineinä, joista ponnistetaan eteenpäin. Ne ovat viitekehyksiä, joiden sisällä muusikot antavat itsestään sen mitä annettavissa on. Timo Lassy Bandin soittajat ovat hioneet yhteissointiaan viiden vuoden takaisesta The Soul & Jazz of Timo Lassy -debyytistä lähtien ja sen kuulee. Kaiken alla puksuttaa Mäkysen, lyömäsoittaja Abdissa ”Mamba” Assefan ja basisti Antti Lötjösen kuljettama svengi, joka ei tyydy vain kutittelemaan kuuloelimiä. Yritä vaikka kuunnella Shootin’ Dice tuntematta rytmiryhmän nakuttamaa pulssia jossain syvällä ytimessäsi.

Merkittävä osa In With Lassyn rhythm & bluesiin ja sielukkaaseen jazziin kallellaan olevasta tunnelmasta on peräisin pianisti Georgios Kontrafourisilta, jonka Wurlitzer-sähköpianon soundi kantaa kaikuja muun muassa Ray Charlesista ja Cannonball Adderleyn 1960-luvun kvintetistä. Kontrafourisin ilmaisussa on enemmän kuin muutama hyppysellinen bluesia ja siniset sävelet putoilevatkin mieheltä varsin maukkaasti esimerkiksi sellaisilla kappaleilla kuin Creole Stew, Touch Red ja It Could Be Better. Instrumenttivalinta tuo myös virkistävää vaihtelua Fender Rhodesin suvereenisti hallitsemaan sähköpianomaisemaan.

Levyllä suurimman soolovastuun kantaa itseoikeutetusti saksofonisti Timo Lassy. Yksi kliseisimmistä metaforista improvisoimiselle jazz-kontekstissa lienee tarinankerronta. Kuten useimmissa kliseissä, tässäkin on vinha perä. Lassy on soittajana juuri tarinankertojatyyppi, joka rakentaa sooloihinsa pitkiä kaaria pistämättömällä tyylitajulla. Timo-sedän tarinointiin on myös vaivatonta hypätä kyytiin, vaikka kokisikin improvisoidun soolon vieraaksi musiikillisen ilmaisun muodoksi. Nimenomaan tässä Lassy on aina ollut lyömätön. Jazzin ilosanoman levittäminen laajalle yleisölle turvautumatta halpoihin sirkustemppuihin on taitolaji.

In With Lassyyn on vaikea suhtautua kiveen hakattuna taideteoksena. Tällainen lähestymistapa sopii ehkä viimeistä virveliniskua ja kitaranhelähdystä myöten sävellettyihin pop-albumeihin, mutta In With Lassy ei ole sellainen. Levylle on tallentunut kappaleista yhdet mahdolliset versiot. Ovatko nämä sitten juuri ne definitiiviset? Mahdoton sanoa. Kappaleet ovat vasta lähtökuopissaan, valmiina toimimaan esikuvina aina uusille tulkinnoille ja variaatioille. Tässä vaiheessa voidaan kuitenkin todeta, että lähtöalusta on erinomaisessa kunnossa – all systems are go.

86 Lassy onnistuu uusimmallaan ylläpitämään tasapainon tarttuvien teemojen ja improvisoitujen soolojen välillä. Tähän kun ynnätään musiikin tanssittavuus ja fyysisellä tasolla iskevä svengi, syntyy lopputulos, jota voivat diggailla yhtä lailla kaltaiseni jatsipetterit kuin lajiin vähemmän vihkiytyneet kuulijat – ilman, että suuhun jäisi kompromissin kitkerä maku.

Video ei ole enää saatavilla