Thurston Moore (vas.) sekä Giffaa-mies Tomi Palsa 19.08.2013 Helsinki.

Sata viikkoa Giffaa heitä on sellainen virstanpylväs, että sitä sopii hiukan jo juhlistaa. Samalla Giffaa hei! jää taas hetkiseksi luovalle tauolle. Lomalta palataan jossakin vaiheessa syyskuuta. Hyvää loppukesää kaikille!

Thurston Moore. Varmasti coolimpi kuin sinä.

Miehen uusi bändi Chelsea Light Moving huipentaa Kuudes Aisti -festivaalin sunnuntai-iltana. Tässä tiivis oppimäärä Mooren mittavaan ja vaiherikkaaseen uraan.

1980-luku

Vuonna 1958 Floridassa syntynyt Thurston Joseph Moore täyttää heinäkuun lopulla 55 vuotta. Hän varttui Connecticutissa, mutta muutti New Yorkiin vuonna 1977 post-punk- ja no wave -tyylisuuntauksien innoittamana.

Moore ja Kim Gordon valitsivat bändinsä nimeksi eri nimiä kokeiltuaan Sonic Youthin vuonna 1981. Lee Ranaldo liittyi bändiin samana vuonna. Rumpalit vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Pysyvä rumpali löytyi vuonna 1985, kun Steve Shelley liittyi kokoonpanoon. Alkuaikoinaan Sonic Youth kiersi Amerikkaa muun muassa samassa harjoitustilassa treenanneen Swans-yhtyeen kanssa.

Yhtye julkaisi neljä albumia ennen vuonna 1988 ilmestynyttä Daydream Nationia, jonka myötä New Yorkin noise-piirit alkoivat käydä liian pieneksi Sonic Youthille. Daydream Nationin jälkeen bändi teki viiden levyn sopimuksen jättilevy-yhtiö Geffenin kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

1990-luku

Geffenin alamerkki DGC:lle levytetty Goo (1990) menestyi kohtuullisesti ja keräsi kiitosta kriitikoilta. Goota pidetään yleisesti ensimmäisenä helpommin lähestyttävänä Sonic Youth -levynä.

Vuonna 1992 julkaistu Dirty jatkoi samaa linjaa. 100% -biisin videon ohjasi Spike Jonze ja näyttelijäjoukossa vilahtaa muun muassa Kovan onnen kundi -tv-sarjasta tuttu näyttelijä Jason Lee.

Video ei ole enää saatavilla

Experimental Jet Set, Trash and No Star (1994) on Sonic Youthin parhaiten Yhdysvalloissa myynyt albumi. Uuden levyn lisäksi Moore–Gordon-pariskunnan elämään toi perspektiiviä Coco Hayley -nimen kasteessa saaneen tyttären syntymä.

Moore soitti kitaraa The Beatlesin alkutaipaleesta kertovan Backbeat-elokuvan (1994) soundtrackille kootussa The Backbeat Bandissa, jossa olivat mukana Mooren lisäksi Dave Pirner (Soul Asylum), Greg Dulli (The Afghan Whigs), Don Fleming (Gumball), Mike Mills (R.E.M.) ja Dave Grohl (Nirvana). Sonic Youth -nokkamies oli mukana myös Velvet Goldmine -elokuvan (1998) soundtrackilla soittaneessa Wylde Ratttz -kokoonpanossa, jossa vaikutti myös muun muassa The Stoogesin ja Mudhoneyn jäseniä.

Vuonna 1994 Thurston Moore lauloi taustoja ja soitti kitaraa R.E.M.:in Monster-levyllä ja Sonic Youth levytti klassikkostatuksen saaneen oman versionsa The Carpentersin Superstar-hitistä. Versio päätyi vuonna 2007 Juno-elokuvan ääniraidalle.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 1995 Sonic Youth julkaisi Washing Machine -albumin ja kiinnitettiin Lollapalooza-festivaalin pääesiintyjäksi. Samana vuonna Thurston Moore julkaisi debyyttisooloalbuminsa Psychic Hearts. Vaihtoehtorock alkoi lähestyä valtavirtaa. Sonic Youth vieraili huippusuositun Simpsonit-animaatiosarjan Homerpalooza-nimisessä jaksossa vuonna 1996.

Yhtyeen kymmenes pitkäsoitto A Thousand Leaves julkaistiin vuonna 1998. Levyn ainoasta singlestä Sunday julkaistiin video, jonka ohjasi Harmony Korine ja pääosassa nähtiin 1990-luvun alun lapsitähti Macaulay Culkin.

Video ei ole enää saatavilla

2000-luku

Kesällä 1999 Sonic Youthin soittimet, vahvistimet ja muut varusteet varastettiin kesken bändin kiertuetta Kaliforniassa. Vuonna 2000 julkaistu NYC Ghosts & Flowers äänitettiinkin uusilla soittimilla. Albumi ei ollut suuri arvostelumenestys.

Bändin kahta seuraavaa albumia, Murray Streetiä (2002) ja Sonic Nursea (2004) pidettiin yleisesti Sonic Youthin paluuna ruotuun. Kitaristi Jim O’Rourke kiinnitettiin vakituisesti bändin jäseneksi, mutta vuonna 2006 julkaistulla Rather Rippedillä O’Rourke ei ollut enää mukana. Totuttua melodisemman (ja Geffen-sopimuksen viimeisen levyn) Rather Rippedin jälkeen Thurston Moorelta ilmestyi 12 vuoden tauon jälkeen toinen sooloalbumi, akustinen Trees Outside the Academy (2007).

Kuudestoista ja toistaiseksi viimeinen Sonic Youth -albumi The Eternal julkaistiin Matador Recordsin toimesta vuonna 2009.

Video ei ole enää saatavilla

2010-luku

Thurston Mooren ja Kim Gordonin avioeron myötä Sonic Youth jäi siis määrittelemättömän pituiselle tauolle. Moore julkaisi kolmannen soololevynsä Demolished Thoughts vuonna 2011. Mooren, Gordonin ja Yoko Onon kollaboraatio YOKOKIMTHURSTON julkaistiin syksyllä 2012.

Chelsea Light Movingin samanniminen debyyttialbumi ilmestyi kuluvan vuoden maaliskuussa. Mooren, Samara Lubelskin, John Moloneyn ja Keith Woodin muodostaman yhtyeen albumi muistuttaa väkevästi Mooren kuuluisimmasta musiikillisesta projektista.

Thurston Moore on ehtinyt reilussa 30 vuodessa olla monessa mukana. Sonic Youthin, Chelsea Light Movingin, sooloalbumiensa ja Yoko Ono -yhteistyön lisäksi hän on ollut mukana useissa sivuprojekteissa sekä tehnyt musiikkia muun muassa eri independent-elokuviin. Hänen tekemisistään tullaan kirjoittamaan vielä kirjoja.

Chelsea Light Moving esiintyy Kuudennessa Aistissa sunnuntaina 7.7.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 41 Thurston Moore – Benediction

Tuskinpa yksikään toinen vuonna 2011 julkaistu kappale keräsi julkaisemisensa jälkeen vastaavaa merkitysten painolastia kuin Thurston Mooren Benediction. Mooren ja yhtyetoverinsa Kim Gordonin avioerouutisen jälkeen akustisen kitaran kannattelema popkaunokki kuulosti vielä astetta riipaisevammalta, varsinkin sen viimeiset rivit: ”I know better than to let you go.” (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 40 Metronomy – Everything Goes My Way

AOR-vaikutteista indietä ihanampaa on indievaikutteinen AOR. Sen kypsästi tuotettuun pehmeyteen erikoistui Metronomyn turhan niukalle huomiolle jäänyt The English Riviera -levy. Everything Goes My Wayn veltto poljento on kuin suoraan Fleetwood Macin Dreamsistä, ja lauluvuoroakin lainaa stevienicksmäisesti rumpali Anna Prior. Thunder only happens when it’s raining! (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 39 The Rapture – How Deep Is Your Love

Eräs kesän upeimmista hetkistä tapahtui, kun kaiuttimista kuului ensimmäisen kerran tämä diskohelmi. Ensitahdeista alkaen oli selvää, että tässä kuunnellaan nyt jotain erityistä, eikä biisin lumo ole haihtunut tippaakaan. Thong Song -konnotaatio nosti arvostuksen lähes toiseen potenssiin. Biisi, jossa handclapsit sekä hallelujahit ovat tasan tarkkaan kohdallaan. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 38 St. Vincent – Cruel

Cruelissa tuntuu kummittelevan näpistettynä ainakin neljä eri laulumelodiaa, joita en pysty paikallistamaan mihinkään. Annie Clark pelaa kuulijaansa kuin musiikillinen pokerihai ja vie kaikki rahat. Habitus pysyy viileähkönä, välillä kitarasoolo bluffiksi: julmettu sydänrosmo valloittaa puolelleen. Seireeninkutsu vaikenee vasta, kun eukko on haudattu pihamaalle. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 37 Lady Gaga – The Edge of Glory

Vaikka Born This Way -albumi ei ollut aivan toivottu jymypaukku, löytyi lihaksikkaalta levyltä monta hienoa hetkeä. Vuoden mahdollisesti komeimmat valtavirtapopsekunnit koettiin levyn vastustamattomimman kappaleen kliimaksissa, jossa edesmenneen Clarence Clemonsin tuuttailu yhtyy ekstaattiseen tanssipoppiin. Alkaa videon noin kolmannen minuutin kohdalla. Ihanata! (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 36 Florence + the Machine – What the Water Gave Me

Florence Welchillä on huiman keuhkokapasiteettinsa lisäksi ymmärrystä siitä, miten kappaleet tulisi rakentaa. Tässä biisissä on malliopillinen draamankaari: Welch huokailee ja huutaa vuorotellen pitäen mielenkiinnon yllä loppuun asti. Kappale on mystinen, kaunis ja upottava, se houkuttelee vaikka uhkuu myös vaaraa. Biisi on täydellinen vastakohtien leikkauspiste. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 35 John Maus – Cop Killer

Kun on toipunut siitä pienestä pettymyksestä, että kyseessä ei olekaan taideteorioiden läpi valutettu versio Ice-T:n johtaman Body Countin 1990-luvun alun Yhdysvaltoja presidenttitasolla kuohuttaneesta kaimakappaleesta, voi keskittyä miettimään olisiko tämä John Mausin kirkossa kaiutettu taidepop aiheuttanut viitteensä kaltaista kohua kaksi vuosikymmentä sitten. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 34 Cut Copy – Take Me Over

Australialaiselektropoppareiden Zonoscope-albumi oli hieno, vaikka levy ei herättänytkään samanlaista kollektiivista kiimaa kuin läpimurtolevy In Ghost Colours. Alkupään hittiputkesta korvaan tarttui erityisesti Take Me Over, jonka yksi jos toinenkin kuuli muistuttavan Paul Simonin You Can Call Me Alia, Men at Workin Down Underia sekä Fleetwood Macin Everywhereä. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 33 Jare & Villegalle – Mitä sä siit tiiät (feat. Ruudolf & Karri Koira)

Ostin kesällä melko kalliin yhden koon lippiksen. Sitten JVG, Rudy ja Koira veivät yhden biisin voimin ne kertaheitolla pois tyylistä. Olisi harmittanut enemmän, mutta tämän huikean biisin kuunteleminen toistakymmentä kertaa päivässä helpotti mielialaa kummasti. Missä ihmeessä viipyy Karri Koiran soololevy? Suomen Nate Dogg ansaitsee tulla tunnustetuksi omillaan. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 32 Radiohead – Bloom

King of Limbs oli valitettavasti turhan tynkä ja vain puoliksi upea levy. Onneksi saimme sentään muutaman Radioheadin merkittävyyttä puolustavan hienon kappaleen. Kosmisen avarasti tutkiskeleva levyn avausraita Bloom sekä videobiisi Lotus Flower jäivät pahiten kutittelemaan päätäni. Vesi kielellä odotan jo kesän keikkoja, joilla kuultaneen paljon KoL-materiaalia. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 31 Fleet Foxes – Bedouin Dress

Fleet Foxes maustaa Beduin Dressissa Byrds-henkisiin lauluihin ja leijuvaan folkkiin pohjaavaa indietänsä Lähi-itä-vaikutteilla. En osaa sanoa, mikä tässä kappaleessa vetoaa eniten: ihanasti heläjävät stemmat, kevyen progressiivis-psykedeelinen folk-poljento vaiko itämainen viululinja? Ehkäpä näistä elementeistä yhdessä siittyvä oudon epätodennäköinen täysosuma? (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 30 James Blake – A Case of You

Yleisen ohjenuoran mukaan Joni Mitchelliä ei kannata lähteä coveroimaan. Vaisto sanoo, ettei siitä selviä kunnialla. Tätä neuvoa ovat monet typerykset uhmanneet. James Blakekin sokaistui suuruudenhulluuksissaan, mutta lahjakkaana miehenä onnistui välttämään täystuhon. Blaken A Case of You on kaunis, hento ja persoonallinen cover, joka tekee Mitchellille kunniaa. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

Cooking Vinyl

68Siitä on seitsemän vuotta, kun Art Brut ilmestyi räkimään britti-indien pelikentälle ja julisti ihailtavalla röyhkeydellä: ”Look at us / We formed a band!” Erinomaisella Bang Bang Rock & Roll -esikoisalbumillaan (2005) bändi esittäytyi liian vakavasti itsensä ottavan rockmusiikin häpeilemättömänä kuvainraastajana, eräänlaisena 2000-luvun The Fallina, jolla vieläpä sattui olemaan keulahahmonaan Mark E. Smithin kaltainen epälaulaja, keskustelevaa tyyliä suosiva Eddie Argos. Kolme albumia myöhemmin Art Brut on kuin Kaiser Chiefs – mutta nihilisteille; musiikillisesti sovinnainen indierock-yhtye, jonka tahtiin turhantärkeiden näsäviisastelijoiden kelpaa vetää perseet. Brilliant! Tragic! ei ole nimestään huolimatta kumpaakaan, se on kohtalaisen hauska ja yllättävän usein 1990-luvun fiksusta brittipopista muistuttava kokonaisuus, joka soi tuottajansa Frank Blackin (Pixies) johdolla rapeasti ja raikkaasti. Levyn kymmenestä kappaleesta palkintopallille nousevat Argosin krapulaisesti kähisemä kännikuvaus Lost Weekend, lukehainesmaisen nihkeä Sexy Sometimes sekä koko maailmalle – ”with the exception of my favourite lead singer” – keskisormea näyttävä Axl Rose. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Idiot Glee – Paddywhack

Moshi Moshi
79 James Frileyn viehättävän huojuva ja kotikutoinen makuuhuone-doowop on alkuvuoden kenties sympaattisinta musiikkia. Kentuckylaisen mormooninuorukaisen ”mies ja luuppipedaali” -lähestymistapa tuottaa ilmavan melodisia, määrittelemättömällä tavalla nostalgisia popkappaleita, joissa kuuluu paitsi 1950-luvun doowopin, myös Brian Wilsonin ”taskusinfonioiden” ja Animal Collectiven hälyindien kaikuja. Petula Clarkista ja muista 1960-luvun lopun ”svengaavan Lontoon” tähdistä muistuttava Let’s Go Down Together ja purkan lailla tarttuva F O E -rallatus (”No one messes with my girl”) ovat kohokohdat albumilla, joka saa kaivamaan hyllystä myös Frileyn brittihengenheimolaisen Jim Noirin levytykset. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Low – C’mon

Sub Pop

75On jo lähtökohtaisesti hauskaa, kun Low’n kaltainen bändi tekee levyn, jonka nimi on C’mon. Varsinkin, kun albumin biisimateriaali on edelleenkin bändille ominaista, lamaantuneen kaunista ja haikeaa hidastelupoppia, josta on imetty kaikki energia pois. C’mon asettuu Low’n diskografiassa samoille rosoisille alueille yliarvostetun The Great Destroyerin (2005) kanssa. Nyt bändin melodinen visio loistaa kuitenkin kirkkaampana kuin koskaan. Äärimmäisen vähäeleiset biisit nousevat melodioidensa voimin lentoon kuin itsestään, kun bändi uskaltaa soittaa valtavalla intensiteetillä ja nyanssikkaasti. Levyn vahvuudet kulminoituvat aikuistuneelta Beach Houselta kuulostavaan Try to Sleepiin sekä upeaan Especially Me -biisiin, jonka kertosäkeessä Mimi Parker laulaa varmasti kauneinta Low’n koskaan kirjoittamaa melodiaa. Muutenkin 18 vuotta aloittaneet mormonihissuttelijat ovat vanhoilla päivillään skarpanneet itsensä parempaan iskuun kuin kertaakaan aiemmin 2000-luvun aikana. Kieltämättä C’mon on niitä levyitä, joiden sisällön tietää pääpiirteittäin jo ennen ensimmäistäkään kuuntelua. Mutta jos vanha temppu toimii yhä näinkin hyvin, niin mitä sitä uusia opettelemaan. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Meat Puppets – Lollipop

Megaforce

63 Myyttinen Meat Puppets! Varmaan tuttua kauraa kaikille Nirvana-fanaatikoille. Muille kerrottakoon, että Kurt Cobain oli niin tykästynyt yhtyeen kappaleisiin Lake of Fire, Plateu ja Oh Me, että sovitti ne osaksi Nirvanan legendaarista unplugged-settiä. Cobainin tulkinnat nostivatkin kappaleet aivan uusiin sfääreihin. Omillaanhan Meat Puppets on aika tyypillinen amerikkalainen indieorkesteri. Lollipop onkin vähän ongelmallisempi tapaus. Ensinnäkin se kuulostaa liian nykyaikaiselta. Suhinat ja skrupu puuttuvat. Toiseksi tätä americanan lätkytystä on kuultu jo ihan tarpeeksi, eikä skan, countryn ja kansanlaulujen sotkeminen kokonaisuuteen tunnu mitenkään raikkaalta idealta. Juuri yllätyksettömyys ja vääränlainen rutiini lopahduttavat mielenkiinnon jo levyn puolivälissä. Meat Puppets ikään kuin luovuttaa ja siirtyy taustalle tapettikuvioksi. Ja pahimmillaan bändin soinnista tulee mieleen The Cardigans soittamassa rootsimpaa tavaraa. Kuriositeettina mainittakoon, että onhan albumin kasaan ährääminen saavutus bändiltä, joka on lopettanut jo kahdesti. Vuosina 1996 ja 2006. Lollipop on ihan käypää taustamusiikkia johonkin mielentilaan, mutta ei nyt. Ei nyt. Kaikki olellinen näistä lihaisista nukeista löytyy albumilta Meat Puppets II. Kuuntele se ja iloitse! (A. Arvaja)

Video ei ole enää saatavilla

The Middle East – I Want That You Are Always Happy

Spunk Records

89 Jos maailmassa on hiukkaakaan oikeutta, nostaa jo kertaalleen hajonneen The Middle Eastin kakkosalbumi australialaisyhtyeen kunnianhimoisen nykyfolkrockin mestariluokkaan Fleet Foxesin, Midlaken ja Bon Iverin rinnalle. I Want That You Are Always Happy on jopa niin vahva kokonaisuus, että vertailussa edellä mainitun yhtyetrion tuoreimpien albumien kanssa, se vie niukan voiton. The Middle East on siitä harvinainen yhtye, että vaikka se levittääkin musiikkinsa tyylillisiä lonkeroita tarpeettomankin laajalle, se ei missään vaiheessa astu harhaan tai kadota ominaissoundiaan. Yhtye on yhtä lailla kotonaan touhutessaan yksinkertaisten folknäppäilyjen (As I Go to See Janey), harsomaisen hauraan gootticountryn (Very Many), Dinosaur Jr -sooloilla viimeistellyn indierockin (Jesus Came to See My Birthday) kuin soundtrackmaisten äänitekstuurien (Sydney to Newcastle) parissa. Kerrassaan upeaa! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Thurston Moore – Demolished Thoughts

Matador

73

Todennäköisesti jokainen ihminen on joskus kävellyt auringon noustessa kotiin ravitsemusliikkeestä laskuhumalaisen yliherkässä tilassa ja ihastellut täydellisen kaunista aamua. Thurston Mooren neljäs soololevy Demolished Thoughts kuulostaa juuri tältä hetkeltä, jolloin pieninkin ajatus voi johtaa suurimpaan tunnekuohuun. Samalla se on niin puhdistava kokemus, että vähempikin itkettäisi. Toisin kuin Sonic Youth -mieheltä voisi olettaa, Demolished Thoughts pohjaa raukeaan folkiin. Moore on koko levyn ajan akustisen kitaran varressa, mutta outoiluvireet, junnavat rakenteet ja rikotut harmoniat muistuttavat Mooren emobändistä, vaikka kitarameluamisesta ei juuri tätä kauemmas pääse. Beckin tuottaman levyn levollisen soundin avainelementtinä toimivat Samara Lubelskin viulumaalailut. Tunnelmia on tasan yksi, mutta se riittää, kun Moorella on tarjoilla Benedictionin, Circulationin ja Blood Never Liesin kaltaisia kipeänhaikeita ja jumalaisen kauniita biisejä. Niiden jälkeen levyn muodoltaan hieman löysempi b-puoli tuntuu fokuksettomalta ja vesitetyltä riitasointuhaahuilulla, vaikka kappaleet toimivat samoista lähtökohdista kuin alkupuoliskollakin. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla