Odessey & Oracle, sellaisen sadan pisteen levy.

”Good morning to you
I hope you’re feeling better, baby”

Näillä empaattisen toiveikkailla sanoilla alkaa The Zombiesin vuonna 1968 julkaistu toinen ja myös heidän viimeisekseen jäänyt albuminsa. Avauskappale Care of Cell 44 on positiivisuudessaan poikkeus muuten katkeransuloisella ja melankolisella levyllä. Kuunnellessa Odessey & Oraclea tuntuu kuin tämän pitkähkön ajan kuluessa sävelletyn levyn kirjoittajat olisivat aina tienneet heittävänsä hanskat pian tiskiin.

Albumiprojekti, joka sai alkunsa arvostetun yhtyeen aikaansa nähden yltiöpäisenä suunnitelmana luoda vihdoin täysin ulkopuolisesta tuotantoavusta vapaa teos, päättyi katkeriin tunnelmiin ja budjetin pettämisestä sekä henkilökohtaisista paineista syntyneisiin riitoihin.

Odessey & Oraclen tunnettu syntytarina ei hälvennä sitä tosiasiaa, että kyseinen albumi on täydellinen kiteytys upeasta ajasta ja paikasta popin historiassa. Barokin säveltäjien ja jopa jazzin vaikutus, kosketinsoittaja Rod Argentin sekä basisti Chris Whiten toisiaan täydentävät sävellykset ja sanoitukset, Colin Blunstonen täydellinen lauluääni ja yhtyeen kevyen svengaava soitto erottavat Zombiesin totaalisesti muista Englannissa 1960-luvun puolenvälin tienoilla läpi lyöneistä yhtyeistä. On kuin 1600-luvun kamarimusiikkiyhtye soittaisi poppia, tai toisin päin.

Video ei ole enää saatavilla

Tätä reseptiä käyttivät samoihin aikoihin toki monet muutkin – The Rolling Stonesin Lady Jane on yksi hienoimmista yksittäisistä täysosumista – mutta Zombiesin herkkyyden ja svengaavuuden kohtaaminen on omaa luokkaansa. Siinä missä The Beatlesilla oli omalla tasollaan mahdollisuus hioa musiikkinsa viimeistäkin piirtoa myöten täydelliseksi, joutui Zombies kamppailemaan tavoittaakseen kunnianhimoisen visionsa ja saadakseen rahat riittämään. Tuloksena on silti tunnustetusti nerokasta, perienglantilaista musiikkia.

The Zombiesin tulevan lauantain Korjaamon-keikalla mukana ovat alkuperäisestä kokoonpanosta Blunstone ja Argent. Väistämättömän Time of the Season -hitin lisäksi keikalle kuullaan varmasti muitakin kappaleita Odessey & Oraclelta sekä aiempia hittejä, kuten Tell Her No ja She’s Not There.

Keikan kynnyksellä on hyvä syy kuunnella myös muita kamaripopin (tai barokkipopin, mitä nimeä nyt haluaakin käyttää) jalokiviä. Tässä viisi poimintaa 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta.

#1 Colin Blunstone – Caroline Goodbye (One Year, 1971)

Video ei ole enää saatavilla

Upeaääninen Blunstone piti The Zombiesin hajoamisen jälkeen pitkän tauon ja se kannatti. Soolodebyytti on yksinkertaisesti mestariteos.

#2 Billy Nicholls – Portobello Road (Would You Believe, 1968)

Video ei ole enää saatavilla

Immediate-levymerkin Andrew Loog Oldham vaikuttui juuri julkaistusta Beach Boysin Pet Soundsista niin, että palkkasi nuoren Nichollsin kirjoittamaan ”Britannian vastauksen” Brian Wilsonin luomukselle. Would You Believe -albumilla kuullaan Englannin studiomuusikoiden kermaa ja hienoja kappaleita. Small Facesin Steve Marriott laulaa usealla kappaleella.

#3 Bergen White – What Would You Do In My Place (For Women Only, 1970)

Video ei ole enää saatavilla

Tuottajana paremmin tunnettu Bergen White on vastuussa yhdestä maailman harhaanjohtavimmista albuminkansista. For Women Only -albumin on varmasti moni tuominnut vain yhdeksi cocktail-musiikkia sisältäväksi roskakokoelmaksi. Oikeasti levy on pohjattoman syksyisen melankolinen, orkestroitu helmi.

#4 Duncan Browne – Babe Rainbow (s/t, 1973)

Video ei ole enää saatavilla

Duncan Browne oli taiturimainen kitaristi, mutta Nick Draken tapaan vetäytyvä persoona. Hänen huvittavan viattomia tekstejä sisältävät sooloalbuminsa ovat silti upeita. Tämän, henkilökohtaisen suosikkini lisäksi maininnan arvoinen on etenkin haluttu keräilyharvinaisuus Give Me, Take You vuodelta 1968.

#5 Left Banke – Desiree (Left Banke Too, 1968)

Video ei ole enää saatavilla

Zombiesin tapaan vastikään reunion-kelkkaan hypännyt Left Banke on tullut taannoisten vinyyli-remasterointien kautta monille tutuksi. Yhtyeen uralle mahtuu hittien Walk Away Reneen sekä Pretty Ballerinan lisäksi muutamia hutejakin, mutta Desireen kaltaiset orkestroidut helmet antavat kaiken anteeksi.

The Zombies Korjaamolla 31. maaliskuuta.

Rod Argent ja Colin Blunstone tekivät reilut 40 vuotta sitten yhden maailman parhaista levyistä.

Breathe Out Breathe In on ensimmäinen The Zombies -levy seitsemään vuoteen.

The Zombiesin nimellä on nyt julkaistu viisi studioalbumia. Näistä levyistä toinen, Abbey Roadin studiolla vuonna 1967 äänitetty Odessey and Oracle, noteerataan korkealle kaikkien aikojen parhaita pop-levyjä listatessa. Levyn tekeminen ja siihen liittyvät ongelmat olivat kuitenkin viimeinen niitti joillekin yhtyeen jäsenille, ja yhtye lopetti toimintansa levyn julkaisun aikoihin.

The Zombiesin laulaja Colin Blunstone sekä lauluntekijät Rod Argent ja Chris White jatkoivat kuitenkin musiikillista yhteistyötä eri muodoissaan. Seuraava levy The Zombies -nimikkeen alla ilmestyi vuonna 1991. Rod Argent ei ollut mukana. Seuraavan kerran yhtye palasi vuonna 2004, Blunstonen ja Argentin toimiessa luotseina.

Breathe Out Breathe In on 2000-luvun toinen Blunstone–Argent-vetoinen The Zombies -levy. Muut muusikot ovat samoja kuin edellisellä levyllä. Heidän soittonsa on melko persoonatonta; oma tontti hoidetaan. Vain kerran levyn aikana kitaristi osoittaa soolollaan täydellistä tyylitajun puutetta. Kesken kauniin Christmas for the Freen kuullaan peruskaura-soolo, joka kuulostaa siltää kuin aloitteleva kitaristi olisi juuri tajunnut, että hei, näitä kieliä voi venyttää. Ehkä laulu sitten on sen verran Queen-henkinen, että siihen piti soittaa Brian May -soolo.

The Zombiesin pääelementit ovat tallella: Colin Blunstonen kuulakas ääni ja omaperäinen tulkinta, Rod Argentin taitava ja monipuolinen koskettimien (piano, urut, sähköpiano) käyttö. Lisäksi miesten laulamat harmoniat ovat edelleen upeata kuunneltavaa. Ja tietenkin itse laulut ovat näppäriä popin, klassisen ja jazzin yhdistelmiä.

Soundit on päivitetty tähän päivään sopiviksi, mutta levy on kuitenkin äänitetty ilmeisen livenä ja perinteiseen suorituskeskeiseen tapaan ilman sen suurempia kikkailuja.

Levyn kappalejärjestys on kasattu hieman hätäisesti. Alussa kuullaan levyn ehdottomasti parhaat laulut. Breathe Out Breathe In on letkeä shuffle. Blunstonen ainoa sävellys Any Other Way, joka löytyy varsin erilaisena sovituksena hänen edelliseltä soololevyltään, kuulostaa nyt lattarisovituksensa ansiosta The Zombiesilta.

Keskellä levyä happi on heikoimmillaan. Another Day palauttaa tason Blunstonen intensiivisen tulkinnan ansiosta. Lopussa kuullaan kaksi perinteistä The Zombies -balladia. Laulut ovat hienoja ja tulkinnat myös, mutta peräkkäin kuultuina ne syövät toisiltaan tehoja ja osaltaan latistavat levyn loppupuolta.

Rod Argent laulaa pari biisiä, Show Me the Wayn yksin ja Play It for Realin Blunstonen kanssa. Nämä tuovat hyvää vaihtelua, ja Argentilta rockit ovatkin hoituneet aina hieman uskottavammin. Biiseissä on viittauksia The Beatlesiin (Hey Bulldog) ja ABBAan (Money Money Money), mikä hieman nakertaa niiden omaperäisyyttä.

Kornein laina on kaunis balladi Shine on Sunshine, joka on kuin The Beatlesin Long and Winding Roadin kaupunkiserkku. Vaikutteet kuulee liian selkeinä. Varmuuden vuoksi rumpali pistää kappaleen b-osassa kehiin pari Ringo-breikkiä.

Folkahtava, kolmijakoinen A Moment in Time tuo mukavaa vaihtelua muulle levylle. Argent hoitaa soolon pianolla vahvasti klassisena sormiharjoitteluna.

I Do Believe on hieno soul-gospel-balladi, jollaisia The Zombies on aina esittänyt ja levyttänytkin. Laulun kertosäe saa uskomaan, että Colin Blunstone todellakin uskoo. Upeaa pää- ja taustalaulantaa. Levyn olisi voinut päättää näihin tunnelmiin ja laittaa procolharummaisen kaltaisen päätöskappaleen Let It Gon levyn keskelle tasoa nostamaan.

71 Breathe Out Breathe In kuulostaa The Zombies -levyltä. Yhtyeen tärkeimmät elementit ovat tallella ja sen musiikillista historiaa on hyödynnetty tyylikkäästi. Sävellykset ovat viihdyttävää popmusiikkia taitavasti ja monipuolisesti toteutettuna.

Video ei ole enää saatavilla