Jamie ”xx” Smith, Romy Madley Croft ja… [googlaa] Oliver Sim.

Pehmeästi sykkivä kappale, jonka päälle kuolleet tunteet puhaltavat kylmää viimaa.

”The stars and the charts and the cards make sense
Only when we want them to
When I lie awake staring in to space
I see a different view”

”Tavoittelemanne henkilö puhuu toista puhelua, olkaa hyvä ja odottakaa sulkematta puhelinta.”

Tietenkään en ole koskaan noudattanut tunteettoman robotti-ihmisen kehotusta. Luuri kiinni, saman tien.

Jonottaminen on kamalaa. Odottaminen on kamalaa. Venaaminen ja vartoominen on kamalaa. Kaikki mahdollinen ajanhukka, kamalaa.

”Malta, hyvä ihminen.” ”En.”

Pahinta on epätietoisuus. Oli kyse sitten tulevaisuudesta, terveydestä, rahasta, ihmisuhteista tai siitä, kaatuiko tietokone – koska totta kai olit muistanut tallentaa, kuten aina, kiitos kysymästä, oi pyörivä sateenkaaripallo Helevetistä.

Odottaminen ja epätietoisuus on kiireiselle nykyihmiselle turhauttavaa – mutta niin se oli varmasti myös Pähkinäsaaren rauhasta (1323, toki) autuaan tietämättömälle Laatokan maajussille, mm. viikunapuuhun kiivenneelle Sakkeukselle (pienen pieni) tai muinaisen Mesopotamian tarinaniskijällekin: ”Voisitko jo hiljalleen kehittää sen kirjoitustaidon, please? Mulla ois yks hyvä kolumniaihe!”

The xx:n On Hold on hirvittävän kaunis ja melankolinen kappale siitä, kun toinen on kyllästynyt odottamaan ja siirtynyt ”toisen tähden kiertoradalle”. Laulu kertoo puolivahingossa syttyneestä romanssista (”we got carried away”), joka jäi kytemään sen sijaan, että se olisi puhallettu roihuun tai maltettu sammuttaa. Vaiheiluhommabiisi, siis.

Popmusiikissa on tuhansia duettoja, mutta On Hold on siitä huolimatta harvinaisuus. Se kertoo tilanteesta, jossa kaikki on jo ohi ja periaatteessa selvää, eikä jäljellä ole dramatiikkaa tai katkeruutta, ei oikeastaan mitään. ”I don’t blame you” on lakonisuudessaan yksi hienoimpia popbiisin avaussäkeitä vuosiin.

Vuosia sitten ystäväni perusteli Kauniit ja rohkeat -saippuaoopperan katsomistaan sillä, että hänestä oli hienoa seurata, kuinka sarjan henkilöhahmot ratkaisivat keskinäiset kiistansa yleensä keskustelemalla, ”diskuteeraamalla” kuin ruotsalaiset.

On Holdissa on jotain samaa, vaikkei sitä aivan dialogina voi pitää. Itse ainakin ajattelen Romy Madley Croftin ja Oliver Simin laulavaan kappaleessa tahoillaan, sille toiselle mutta itsekseen.

The xx:n briljanttia kolmosalbumia I See You (2017) ennakoinut single sykkii pehmänä ja lämpimänä kuin lampaanvillainen viltti, mutta viimeistään Simin laulama säe ”I thought I had you on hold” puhaltaa sen alle kylmän arroganssin viimaa.

”Tavoittelemanne henkilö puhuu toista puhelua – olette pidossa.”

Se mikä on toiselle tarpeeksi, voi olla toiselle vain ”empty space” – ei mitään, mistä voisi pitää kiinni. Ja onko se sitten kenenkään vika.

Muuten olen sitä mieltä, että Hall & Oatesin samplaaminen popmusiikissa pitäisi tehdä pakolliseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Romy Madley Croft ja Jamie xx.

The xx:n Romy Madley Croftin laulama ääniraita sille, kun mennyt ei päästä irti otteestaan.

”You go to new places
With I don’t know who
And I don’t know how
To follow you”

Poistun kantakahvilastani kadulle. Kadun risteyksessä näen menneiden aikojen rakkaani nykyisen kumppaninsa kanssa. Päästessäni risteykseen kuljen heidän perässään.

Mietin, pitäisikö minun tervehtiä pariskuntaa ja vaihtaa kuulumisia? Tuntuu kuitenkin siltä, että tämä on sellaiselle toimenpiteelle täysin väärä hetki. Emme ole oikeastaan olleet enää tekemisissä, ja juoksuaskeleiden ottaminen ja nimen kutsuminen ruuhkaisella kadulla mahdollisesti kiusallisen tilanteen vuoksi tuntuu liian vaivalloiselta. Jätän asian avoimeksi.

Mietin häivähtävän hetken, onko hän muuttunut. Ainakin hän näyttää samalta kuin hieman yli kaksi vuotta sitten. Silloin hän unelmoi omistusasunnosta. Minä unelmoin rokkitähteydestä ja isommasta vuokrakämpästä, jossa minulla on oma työhuone.

En ole välttämättä se henkilö, jonka kanssa kannattaa pyrkiä kohti keskiluokkaista unelmaa. Olen tuudittautunut ajatukseen siitä, että vahvuuteni kumppanina ovat jotain tyystin muuta kuin taloudellisen vakauden ylläpitäminen, ja niissä asioissa olin tosi hyvä. En vain tiedä mitä ne asiat ovat.

Lähestyn pariskuntaa, he katselevat epäröivänä rakennuksen ovea. He katoavat sisälle ja luulen, etteivät he missään vaiheessa huomanneet läsnäoloani. Jatkan matkaa kotiin.

”Didn’t I take you to
Higher places you can’t reach without me?”

Kuunnellessani tätä tekstiä varten Jamie xx:n (Jamie Smith) singleä Loud Places vuodelta 2015, palasin ajatuksissani kuvailemaani tilanteeseen. Katkeransuloinen teksti resonoi niiden kysymysten ja ajatusten kanssa, jotka minun pitäisi oikeastaan työntää sivuun voidaakseni jatkaa eteenpäin.

Nehän olivat aivan hyviä aikoja, eikö? Olen varmasti hienompi ihminen, paremman näköinen ja parempi kokki kuin se uusi tyyppi. Mitä olisi voinut olla? Asiat olisivat saattaneet järjestyä.

Ihan turhaa haihattelua kaikki.

Suhteet päättyvät pääsääntöisesti hyvistä syistä. Siltikin sitä juuttuu helposti menneisyyteen. Vaikka elämää kohentaisi uusi rakkaus, menneet asiat kaivelevat mieltä ja uudet kokemukset peilautuvat vanhoihin asioihin, joille maalailee kultareunuksia, ettei kaikki tuska tuntuisi aivan turhalta.

Romy Madley Croft, The xx -yhtyeen toinen osapuoli, laulaa pidättyvään tapaansa tekstiä, jonka alku muistuttaa jonkinlaista introvertin rakkauselämän tiivistystä. Madley Croft kertoo menevänsä meluisiin paikkoihin, jotta löytäisi jonkun, jonka kanssa olla hiljaa.

Entisen kumppaninsa tekstin kertojanääni uskoo etsivänsä jotakuta, jonka kanssa kokemukset olisivat upeampia kuin hänen kanssaan. Sellaistahan ihmiset tekevät, keräävät viimeiset omanarvontunteensa rippeet ja uskottelevat itselleen, että ovat kaikesta huolimatta parasta, mitä menneelle rakkaalle on tapahtunut.

Toisessa säkeistössä kertoja sanoo menneen suhteensa tapahtumapaikkojen olevan hiljaisia, nyt kun hän käy niissä yksin. On erikoista päätyä paikkoihin, joihin liittyvät muistot ovat toisesta ihmisestä. Sekatavarakaupan hyllyjen välissä voi päätyä yllättävien takaumien vietäväksi.

Entinen kumppani on aivan uusissa paikoissa. Eri kahviloissa, eri sekatavarakaupoissa. Kertoja sanoo, ettei tiedä, miten seurata entistä kumppaniaan.

Mitä se tarkoittaa? Miksi pitäisi seurata? Haluaako hän samoja asioita? Miksi helvetissä?

Loud Places on upea ääniraita sille, kun mennyt ei päästä irti otteestaan. Vaikka ei kaipaisi mennyttä lainkaan, muistot seuraavat mukana minne ikinä päätyykin.

Video ei ole enää saatavilla

The xx / Romy Madley Croft 30.08.2013 Popaganda, Tukholma, Ruotsi.

Anthony Gonzalez alias M83 ja optimaalinen dream pop -asento.

Ihminen nukkuu keskimäärin noin kolmasosan elämästään. Yli kymmenen prosenttia aikuisista tulee toimeen alle kuuden tunnin vuorokautisella unella. Nykyisin yli neljännes suomalaisista nukkuu alle 6,5 tuntia vuorokaudessa ja osa heistä kärsii kroonisesta unenpuutteesta.

Pitkäaikainen unen puute muun muassa lisää riskiä sairastua aikuisiän diabetekseen ja metaboliseen oireyhtymään. Krooninen unettomuus lisää myös riskiä sairastua masennukseen. Syvä uni on tärkeää aivojen otsalohkon toiminnalle.

Kulttuuriharrastukset, kuten musiikki, teatteri ja elokuva, ovat vireyden ja mielenterveyden kannalta hyvä asia. Vaikka yöuni jäisikin hivenen lyhyemmäksi, kulttuurin vaikutus korvaa sen aivojen virkeydellä ja yleensä laadukkaalla yöunella.

Musiikki on siis yksi ratkaisuista. Vaihtoehtoisen popmusiikin alalaji dream pop on tunnelmallista, usein vahvasti kaiutettua, raukeaa ja maalailevaan äänimaisemaan sekä kevyen leijuviin sekä usein hennosti, jopa kuiskailunomaisesti tulkittuihin melodioihin nojaavaa.

Dream pop -termiä alettiin käyttää 1980-luvulla, aluksi lähinnä Yhdysvalloissa. Julee Cruise nousi 1990-luvun alussa Twin Peaks -tv-sarjan soundtrackilta diskojen ja baarien illan vika hidas -kategoriaan Falling -hitillä. My Bloody Valentinen ja Riden kaltaiset shoegaze-yhtyeet edustivat ja edustavat aggressiivisempaa dream pop -laitaa, jossa kuultiin usein vaikutteita postrockista.

Vuosien varrella monet suositutkin artistit kuten, R.E.M., Mercury Rev, PJ Harvey ja Sigur Rós, ovat julkaisseet materiaalia, joka solahtaa dream pop -luokitukseen, mutta vasta kuluvan vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä uuden aallon dream pop -artistit alkoivat nousta valtavirran uomia kolkuttelevaan suosioon.

Nuorgam esittelee viisi kuluvan vuosituhannen dream pop -genren artistia, joiden musiikki toimii oikotienä raukean unettavaan ja myös keinuttavasti tanssittavaan olotilaan.

#1 Au Revoir Simone

Kymmenvuotisjuhlavuottaan viettävä newyorkilaistrio julkaisi ensialbuminsa Verses of Comfort, Assurance & Salvationin vuonna 2005. Elektronista, paikoin tanssittavaa ja eteeristen melodioiden siivittämää musiikkia esittävä yhtye julkaisee neljännen levynsä Move in Spectrums syyskuun 24. päivänä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Radio Dept.

Vuonna 1995 perustettu, kolme pitkäsoittoa julkaissut ruotsalaisyhtye. Viimeisin levy Clinging to a Scheme julkaistiin vuonna 2010. Heaven’s on Fire -single nousi pieneksi hitiksi.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Beach House

Victoria Legrandin ja Alex Scallyn vuonna 2004 perustama dream pop -duo. Yhtyeen neljäs albumi Bloom julkaistiin viime vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

#4 M83

Ranskalaisyhtye, jonka perustivat Anthony Gonzalez ja Nicolas Fromageau 2000-luvun alussa. Sittemmin yksin Gonzalezin vetämä yhtye nousi indiemaailmassa suosioon kahden viimeisimmän albuminsa Saturdays = Youthin (2008) ja Hurry Up, We’re Dreamingin (2011) myötä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The xx

Vuonna 2009 julkaistulla debyyttialbumillaan kriitikoiden suosioon päässyt brittitrio. Toisella levyllään Coexist (2012) yhtye siirtyi vielä astetta maalailevampiin sfääreihin.

Video ei ole enää saatavilla

Au Revoir Simone esiintyy Helsingin Tavastia-klubilla perjantaina 13. syyskuuta.

The xx poseeraa niin nokturnaalisesti kuin osaa.

”How can less be more”, kysyi Yngwie Malmsteen aikoinaan. The xx antaa tyhjentävän vastauksen.

”And we, we live half in the day time
And we, we live half at night”

Kahden parhaan ystävyksen ja heidän koulukaverinsa muodostama trio julkaisi vuonna 2009 albumin, jolla ei kuulla yhtäkään turhaa nuottia tai instrumenttia. Levy-yhtiö tarjosi levylle tuottajaksi Diploa, mistä tuskin kovin moni debyyttialbumiaan levyttävä bändi olisi kieltäytynyt. The xx onneksi halusi luottaa omaan – ja varsinkin biittivastaavansa Jamie Smithin eli Jamie xx:n – näkemykseen.

Nykypäivän popmusiikissa harvoin tulee vastaan levyä, joka kuulostaa yhtä tuoreelta, yllättävältä ja omaperäiseltä kuin The xx:n R&B:tä, indiepoppia ja dubstepia suvereenisti yhdistellyt debyytti.

Neljäs sinkkujulkaisu albumilta oli interpolmaisen kitarakuvion päälle rakentuva VCR, joka on The xx:n tähänastisesta tuotannosta ehkä kaikkein lähimpänä perinteistä poplaulua. Mittaakin on popsinglelle sopivat alle kolme minuuttia.

VCR etenee The xx:lle ominaisena öisen raukeana ja intiiminä vuoropuheluna Romy Madley Croftin ja Oliver Simin välillä. Kappaleesta pystyy hyvin aistimaan, kuinka kaksikko on pikkutunneilla omissa huoneissaan kirjoittanut osuuksiaan ja meilaillut niitä toisilleen vielä taivaallisen tietämättöminä siitä, että kukaan ulkopuolinen tulee niitä koskaan kuulemaan.

Saati siitä, että kappaleen ”I think we’re superstars” värssy tulee pian pitämään paikkansa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The xx:ltä äänestettiin myös kappaleita Heart Skipped a Beat, Islands, Missing ja Sunset.

The Killers löysi ajattoman leopardikuosin.

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Auroora Vihervalli.

The xx – Coexist

Piirtyy selvä kuva: tyhjä uima-allasosasto, vain pinnan alla valot. Veden lohdutan liplatus, ei muuta ja siinä juuri kaikki. Coexist on tämän vuoden surullisin levy. On käsittämätöntä, miten lontoolaiset ovat saaneet yhteen levyyn niin todentuntuista melankolisuutta ja nimenomaan sellaista, joka ei ole sepitettyä tai teennäistä. The xx:n minimalistinen ote on kylmä ja kliininen, taitava. Coexist ei kuitenkaan ryve surussa määrättömästi, vaan levyssä on myös odottamatonta toiveikkuutta. Oikeastaan levyn kaikki kappaleet ovat tematiikaltaan samanlaisia: on joku, jonka halutaan takaisin. Siksi Coexist antaa myös hieman lohtua kaikesta riipivyydestään huolimatta. Se on paljon yhdeltä levyltä.

Video ei ole enää saatavilla

The Killers – Battle Born

– Älä oo tommonen.
– Miten niin tommonen, kysyin.
– No tommonen, joka tuomitsee ennalta. Tule nyt vaan, Brandon Flowers sanoi. Kyräilin, mutta lähdin mukaan. Jaa minne? Nevadan auringon korventamaan autiomaahan, cowboy-bootsien jalanjäljille Flowersin perään. Se kannatti. Alkuvaikeuksista huolimatta Battle Born osoittautui yhdeksi tämän vuoden parhaimmista levyistä. Se on yhtä suuruudenhullu kuin Mount Rushmore ja yhtä komea kuin Bruce Springsteen pimeässä tanssiessaan vuonna 1984. Hienointa lienee se, että levy onnistuu olemaan kaikessa stadionmaisuudessaan vakuuttava ja karismaattinen. Oli siis hätiköityä ajatella, että Sam’s Town –levy olisi The Killersin huippu. Miss Atomic Bombin kaltainen superhitti kuulostaa kaiuttimissakin hyvältä, joten voi vain kuvitella, miltä se kuulostaa isolla areenalla. Helmikuu, tule jo!

Video ei ole enää saatavilla

Zebra and Snake – Healing Music

On suoranainen vääryys, kuinka vähän Zebra and Snaken debyyttialbumi on saanut huomiota. Healing Music on loistava levy, joka ansaitsee tulla nostetuksi korokkeelle. Levyltä löytyvät Money in Heaven, Now and Forever ja Empty Love Song ovat kaikki tämän vuoden ehdottomia suosikkeja. Tapio Viitasaari ja Siinaistakin tuttu Matti Ahopelto eivät turhia kikkaile, vaan miehet luottavat selkeyteen ja sopivaan koruttomuuteen. Healing Musicin tarttuva synapop ei ole varsinaisesti mitään mullistavaa, mutta se kuulostaa innostavalta, tuoreelta ja yksinkertaisesti hyvältä. Jos Healing Music soisi useamman kuulokkeissa aamupimeässä bussia odottaessa, ei luonnonvalolamppuja tai D-vitamiinipuristeita juurikaan tarvittaisi.

Video ei ole enää saatavilla

Oliver Sim kuiskii seurassa. Se on rumaa.

Joni Kling ajautui umpikujaan brittibändin odotetun kakkosalbumin kanssa.

Coexistin oltua kaksi kuukautta soittimessani koekuuntelussa tajusin ajautuneeni umpikujaan. Päädyin tilittämään tuntemuksistani tuttavalleni Koistiselle. Ajattelin, että Koistinen olisi juuri oikeaa kohderyhmää tälle muodikkaiden kaupunkilaisten masennusmusiikille. Koistinen työskentelee mainostoimistossa.

Joni Kling: Kyllähän tätä levyä odotettiin. Ja tuntuu, että meille lupailtiin soundeiltaan rohkeampaa albumia.

Koistinen: Alan miehenä mua kiinnostaa lähinnä, että oliko toi ”rohkeampi albumi” mainontaa vai vastuuvapauslauseke? Vai ehkä molempia?

JK: Pakko kuitenkin lähteä siitä, millaiset odotukset kakkosalbumille aina ladataan.

Koistinen: On se tyypillinen avaus, mutta xx:n tapauksessa perusteltu. Siis bändin debyyttihän oli anekdoottien mukaan levy, jonka tahdissa useat faneista olivat menettäneet neitsyytensä.

JK: Että miten sellainen kokemus sitten toisinnetaan, häh?

Koistinen: Se ensimmäinen levy oli pysäyttävä, koska se oli valtavirtalevyksi tosi suora. Niin, ja se kertoi nuorison kasvukivuista ja muuta sellaista. Onhan se aina coolimpaa kuin joku vanha hattupääbluesäijä ölisemässä, että sen koira meni taivaaseen.

JK: Paitsi että Coexist olisi kiinnostavampi levy, jos juuri tuollaisia teemoja tuotaisiin mukaan. Aikuisempia teemoja. Nyt tässä on purkitettuna 40 minuuttia ylikasvaneiden teinien apatialla hekumointia, eikä se enää kolmen vuoden jälkeen kuulosta mitenkään vakuuttavalta.

Koistinen: Coexist meinaa periaatteessa rinnakkaineloa, mutta se ei välttämättä ole rauhanomaista. Samasta syystä ulkoasiainhallinnon virkamiehet puhuivat meillä aikoinaan juridisista syistä ”koeksistenssistä” – konnotaatio oli eri.

JK: Näiden tyyppien tunneilmaisu on ihan yhtä ambivalenttia. Vihaa ja rakkautta yms. xx:n maailmassa on meneillään jatkuva kylmä sota? Ei tuo nyt vielä vakuuta hirveän kypsänä johtoteemana. Mieluummin niitä biisejä koirasta joka menee taivaaseen.

Koistinen: Niin. Tai jos se koira syö vaikka kottikärryllisen tacoja ja sit se joutuukin helvettiin?

Video ei ole enää saatavilla

Koistinen: Mietin tätä levyä kuunnellessa, että mikä olikaan se dokumentti, joka kertoi niistä dysfunktionaalisista newyorkilaisista filmihulluista?

JK: Cinemania?

Koistinen: Jep. Se syy, miksi se koko dokkari tuntui lavastetulta, oli että ne newyorkilaiset filmihullut olivat oppineet elokuvista miten ollaan newyorkilaisia filmihulluja. Koko niiden elämäntapa oli sitten sitä maneereiden kertaamista.

JK: Jaa. Kokonainen musiikkidiggareiden sukupolvi on oppinut popmusiikista kuinka ollaan oikealla tavalla heartbroken. Tai kuinka ylipäätään ollaan musiikkidiggareita.

Koistinen: Indiemuusikot tekee musiikkia enää vain omasta levyjenkuuntelustaan. Niiden tehtävä on enää aggregoida sulle niiden omat vaikutteet eteenpäin. Lifestyle-mannekiineja.

JK: Sehän on selvää. Vuonna 2009 kaikkien oli namedropattava Young Marble Giantsia, koska xx:n soundi muka kuulosti niiltä. Kukaan ei missään vaiheessa viitsinyt sanoa, ettei siinä vertauksessa ollut oikein mitään perää. Mutta ei xx ole lopulta sortunut niin pahasti levykokoelmansa esittelyyn kuin siihen tunnetasojen laiskaan kuvailuun, joka tulee kaikki jostain 1800-luvun tihrusilmäromaanin perinteestä.

Koistinen: Viime kesähän oli 2000-luvun musiikillinen vastine sille, jona Mary Shelley kirjoitti Frankensteinin.

JK: Synkkyys on uusi musta Jos joku vielä kerran kuvailee bändin soundia ”melankoliseksi” tai ”nokturnaaliseksi”, niin totean sille, että Beach Boysin levyt ”sopisi soundtrackiksi aurinkorannalla loikoiluun ja jäätelön kyytipojaksi.”

Koistinen: ”Beach Boys tarjoilee uutuudellaan jäätelönraikasta popneroutta, josta makeita koukkuja ja koukuttavia harmonioita ei jää uupumaan.”

JK: ”The xx tarjoilee uutuudellaan haikean tuulahduksen komeroon suljettavista kesävaatteistasi, joita et tule näkemään vuoteen.”

Koistinen: ”The xx antaa vaikutelman etääntyvästä Greyhound-bussista ja viimaisesta asemalaiturista. Heidän musiikkinsa raskaudessa on hiljaa kertyvän, avaamattoman kirjepinon paino, heidän universumissaan ikuisesti syyslukukauden alku.”

JK: ”Heidän musiikkinsa sykkii samalla hiljaa kuluttavalla taajuudella, kuin päänsärkysi herättyäsi ensimmäisen kerran oksennuslammikosta osakuntatalon lattialta. Coexist on loputon häpeäkävely kivuliaaksi muistikuvaksi hiipuneen hedonismin huoneiden läpi vaatteita keräillen.”

Koistinen: ”The xx muistuttaa sinua ikuisesti nuoruuden viiltävästä vaivaantuneisuudesta – ja siitä isosta parrakkaasta tyypistä, joka sammui aina pelkkä KFC:n ämpäri häpynsä peitteenä. The xx on se kaikkien bileiden kiintiöyläosaton partyanimal, jonka rinnat on peitetty ristiin vedetyllä teipillä.”

JK: ”xx merkitsee paikkaa kartalla, jossa on kuvattuna joutomaan topografia.”

Koistinen: ”xx on pystyttänyt itselleen Pyhän Andreaan ristin tuplana ja kaikilla mausteilla.”

JK: ”The xx – obskuurimpi kuin Jeesus.”

Video ei ole enää saatavilla

Koistinen: Totesit tuossa jo, että täähän on silkkaa lifestyle-musiikkia.

JK: Joo. Joskus sitä lukee parturissa jotain kolmella kielellä sekaisin painettua lehteä, jossa aihealueiksi on listattu ’Fashion/Culture/Music’. Se musiikkiosuus tarkoittaa yhden sivun haastattelua, joissa vuorottelee vieraina aina xx ja Daft Punk.

Koistinen: Justice on myös melko turvallinen valinta. Muotilehtimusaa.

JK: xx sopii lehtien täytteeksi, koska niillä on aina siistit mohairpuserot tai jotkut Siv Støldalin kuteet päällä. Ja jäyhä ilme.

Koistinen: Kokomustat vaatteet. Kuvat ottaa Kevin Amato.

JK: Mustan eri sävyjä.

Koistinen: Siltä koko Coexist kuulostaa. Tuntuu, että silmien edessä kulkee loputon photostreami, jossa on pelkkiä mustavalkoisia valokuvia ja kalusteita ja vaatteita ja stillejä vanhoista filmeistä. Ja sitten novelty-designia, joka viittaa johonkin situationistiseen leikittelyyn.

JK: Ikea-säilytyslaatikkojen kopioita, joissa ei voi pitää mitään, koska niihin on printattu siististi teksti NOTHING.

Koistinen: Tavaraa, jota kukaan ei oikeasti tarvitse.

JK: Tavaroita muistuttamaan tavaroiden turhuudesta ja musiikkia muistuttamaan siitä, että musiikki on aina vain toisinto itsestään.

Koistinen: Durutti Columnin jossain levyssä oli ne hiekkapaperikannet, jotta se korruptoisi viereiset albumit hyllyssä. Coexist olisi voitu yhtä vitsikkäästi pakata hiekkapaperiseen sisäpussiin. Tai myydä FLAC-tiedostona, joka tuhoaa itsensä yhden soittokerran jälkeen. Kaikki on katoavaista. Myös musiikki.

JK: Taas se neitseellisyyden aspekti. Samaa levyä ei voi kuunnella kahdesti.

Koistinen: Eikä tehdä kahdesti.

JK: Olisivat laittaneet myyntiin vaan tyhjät kannet. Mattamustat.

Koistinen: Kuulemma levy muuten äänitettiin studiossa, jossa oli mustilla verhoilla vuoratut seinät.

JK: Toihan kuulostaa aika siistiltä. Voinko laittaa siihen arvion loppuun vaikka, että ”The xx luottaa läpi Coexistin tarkkaan hiottuun nimikkotyyliinsä, joka kuitenkin on läpipääsemätön ja uusien vaikutteiden mukaan tuomiselle yhtä ahdas kuin mustilla verhoilla vuorattu studio, jossa se äänitettiin?”

Koistinen: Joo. Ja laita siihen vielä, että kaikki on vaan helvetin synkkää ja rumaa.

Video ei ole enää saatavilla

JK: Ei tästä levystä pysty oikein saamaan irti mitään järkevää. Missä tässä on ne ominaisuudet, joista voisi sanoa, että ne on parempia tai huonompia kuin edellisellä levyllä?

Koistinen: No, voi aina sanoa, että tykkää enemmän varhaisesta xx:stä, mutta se tietysti tuntuu vähän pakotetulta, kun diskografia käsittää kaksi julkaisua.

JK: Jos sanon vaan kaikille baarissa, että ”tykkäsin ekasta levystä?”

Koistinen: Klassikko. Toimii aina, mutta päättää myös keskustelun, jos toisella ei ole mitään heitettävää sitten enää siihen.

JK: No sehän voi sanoa mulle, että kakkosalbumilla on hetkensä ja sitten ollaan hiljaa ja vedetään viinaa. Sopii mulle.

Koistinen: Jep. Sitten hörpitään törppöö niin kauan, että rentoudutaan. Ja otetaan puheeksi vaikka Spin Doctors.

JK: Hei, on muuten tyylikäs mustavalkonen video!

Video ei ole enää saatavilla

65 The xx luottaa läpi Coexistin tarkkaan hiottuun nimikkotyyliinsä, joka kuitenkin on läpipääsemätön ja uusien vaikutteiden mukaan tuomiselle yhtä ahdas kuin mustilla verhoilla vuorattu studio, jossa se äänitettiin.

Video ei ole enää saatavilla

Mariskan toinen albumi Pahat sudet -kokoonpanon kanssa ilmestyy syyskuussa. “Leonard Cohenin ja sydänsurujen innoittaman” Liekki-singlen videon on kuvannut ja ohjannut Mariska-albumin tuottaja Jukka Immonen.

Video ei ole enää saatavilla

The Orb feat. Lee ”Scratch” Perry – Hold Me Upsetter

Ambient housen esi-isät ovat lyöttäytyneet yhteen muun muassa seinähulluudestaan tunnetun dub- ja reggaetuottajan Lee “Scratch” Perryn kanssa. Yhteisalbumi The Orbserver In The Star House ilmestyy 3. syyskuuta. Tässä ensimmäinen maistiainen.

Video ei ole enää saatavilla

Green Day – Oh Love

Kalifornialaisen punkrock-jättiläisen syyskuussa julkaistava yhdeksäs studioalbumi on trilogian ensimmäinen osa. ¡Uno! saa myöhemmin seurakseen albumit ¡Dos! (2012) ja ¡Tres! (2013).

Video ei ole enää saatavilla

Band of Horses – Knock Knock

Suomessakin listoille yltänyt seattlelaisyhtye julkaisee neljännen albuminsa Mirage Rockin 18. syyskuuta. Levyn on tuottanut muun muassa Bob Dylanin ja The Beatlesin kanssa työskennellyt 70-vuotias legenda Glyn Johns.

Video ei ole enää saatavilla

The xx – Angels

Lontoolaisyhtyeen kolmen vuoden takainen esikoisalbumi oli yksi 2000-luvun vaikutusvaltaisimpia indielevyjä. Se oli myös myyntimenestys: platinaa Britanniassa, kultaa Ranskassa, listaviikkoja myös Suomessa. Syyskuussa ilmestyy kakkosalbumi Coexist.

Video ei ole enää saatavilla