Post Malonen albumi Beerbongs & Bentleys on tämän jutun ilmestyessä kolmatta viikkoa Suomen albumilistan ykkösenä.

Samaan aikaan, kun rapista on tullut vuosikymmenen populaarimusiikkia, on räpin ja laulun raja hämärtynyt. Ja kuten vuoden 2018 keväällä olemme oppineet; tästäkin kehityksestä on omalta osaltaan syyttäminen Kanye Westiä.

2010-luvulla hiphop ja pop ovat tulleet lähemmäksi toisiaan. Räppärit ovat opetelleet laulamaan – autotunella tai ilman – ja popparit räppäämään. Kuluneen vuosikymmenen aikana rapista on tullut yhä enemmän populaarimusiikkia, samalla kun entistä avoimemmin tunteitaan käsittelevät artistit ovat nousseet genren valtavirtaan.

Räpin ja laulun rajan hämärtymisessä on kyse hiphopin valtavirtaistumisesta. Avain menestyksekkääseen hittibiisiin on siinä, että kappaleessa on jotain jo ennalta tuttua. Niinpä kun rapista on tullut kiinteä osa populaarimusiikin valtavirtaa, on myös sen historiasta tullut osa popin kaanonia. Samalla tavalla kuin alkuaikojen hiphop itsessään rakensi pohjansa disco- ja funk-biiseistä lainattujen samplejen varaan, on räpin flow’n hyödyntämisestä tullut yksi työkalu poplaulajien arsenaalissa. Tehokeino muiden joukossa.

#1 Frank Ocean – Thinkin’ About You (2012)

Vuonna 2012 kehutun ja kohutun Channel ORANGE -debyyttikokopitkänsä myötä Frank Ocean nousi lähes tulkoon Messiaan asemaan hiphopin ja modernin r&b:n saralla. Ocean kaatoi aitoja niin laulun ja räpin välisellä rajalla kuin myös hiphop-kulttuurissa piilleen/piilevän homofobian nostamisessa esiin. Jatkoa Orangelle saatiin odottaa aina vuoteen 2016, kun vaikean levy-yhtiötilanteen kanssa paininut Ocean pudotti kriitikoiden leuat rakastetulla Blond/Blonde-albumilla.

”A tornado flew around my room before you came
Excuse the mess it made, it usually doesn’t rain
In Southern California much, like Arizona
My eyes don’t shed tears, but boy, they pour when
I’m thinking ’bout you”

Video ei ole enää saatavilla

#2 Lorde – Royals (2013)

Uusiseelantilaispopparin debyyttisinkku saapui pop-yleisön tajuntaan odottamatta takavasemmalta. Alun perin jo vuonna 2012 julkaistulla The Love Club -EP:llä esitellyllä kappaleella Lorde yhdistää laulutyyliinsä räpin elementtejä painottaen, että popkulttuurissa esillä oleva glamour-elämäntyyli ei ole tavoittelun kohde. Prechoruksen flow alleviivaa lyriikoissa tapahtuvaa rap-kliseiden purkamista.

“But every song’s like gold teeth, Grey Goose, trippin’ in the bathroom
Bloodstains, ball gowns, trashin’ the hotel room
We don’t care; we’re driving Cadillacs in our dreams
But everybody’s like Cristal, Maybach, diamonds on your timepiece
Jet planes, islands, tigers on a gold leash
We don’t care; we aren’t caught up in your love affair”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Ed Sheeran – Don’t (2014)

Ed Sheeran ei ole koskaan ujostellut näyttää rakkauttaan räppiä kohtaan. Sheeran esitteli Eminemistä inspiroitunutta flow’taan jo omakustanne-EP:illään (esim. You Need Me, I Don’t Need You), mutta kansainvälisen huomion kohteeksi Sheeran nousi vuoden 2014 Don’t-hitillään. Taidekuraattorin ja jalokivisuunnittelijan poika ei ole taustaltaan se katu-uskottavin valinta räppäriksi, mutta Don’t esitteli Sheeranin sukupolvensa määrittelevänä singer-songwriterina. Benny Blancon ja Rick Rubinin tuottamassa biisissä sekä laulu että tuotanto lainaavat keinoja hiphopin puolelta.

“But me and her, we make money the same way
Four cities, two planes, the same day
And those shows have never been what it’s about
But maybe we’ll go together and just figure it out
I’d rather put on a film with you and sit on a couch
But we should get on a plane or we’ll be missing it now”

Video ei ole enää saatavilla

Don’t lainaa kertosäkeensä koukun Lucy Pearlin vuoden 2000 Don’t Mess With My Manista.

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Weeknd – The Hills (2015)

Toronton r&b-lupaus herätti uransa alkuvaiheessa laajaa kiinnostusta mystisellä EP-trilogiallaan sekä Kiss Land -debyyttialbumillaan, mutta The Hills oli viimeistään se kappale, joka räjäytti pankin ja aukaisi ovet muun muassa Daft Punk -yhteistyölle. Abel Tesfaye toimii kertojana toisen miehen näkökulmassa viitaten muun muassa omaan huumeiden käyttöönsä. The Weekndin ilmaisussa räpin ja laulun raja on sanallakin sanoen häilyvä: muotokieli on poppia, mutta sanavalinnat ovat kaukana kevyistä.

“Always tryna send me off to rehab
Drugs started feelin’ like it’s decaf
I’m just tryna live life for the moment
And all these motherfuckers want a relapse”

Video ei ole enää saatavilla

#5 Post Malone – White Iverson (2015)

Debyyttisingle White Iverson nosti 20-vuotiaan Austin Postin tuntemattomasta Soundcloud-artistista kuuluisuuteen raketin lailla (4 miljoonaa streamia kolmessa kuukaudessa). Rap-nimigeneraattorin ehdotuksen perusteella artistinimensä valinnut Post Malone sai osakseen syytöksiä kulttuurillisesta omimisesta.

Malonen kannalta White Iversonin saaman kritiikin torjumisen teki vaikeaksi se, että koripalloilija Allen Iversonin (jota hiuksensa letittänyt Post omasta mielestään muistutti) mukaan nimetty kappale oli artistin ensimmäinen kokeilu räpin saralla. Koripalloviittauksilla kuorrutettu kappale on kuitenkin malliesimerkki 2010-luvun popmusiikin tavasta sekoittaa räppiä ja laulua keskenään. Melodinen räppäys ei taatusti ole aitopäiden mieleen.

“White Iverson
When I started ballin’ I was young
You gon’ think about me when I’m gone
I need that money like the ring I never won, I won”

Video ei ole enää saatavilla

Guitar Hero -pelin innoittamana musiikista innostunut Austin Post on sittemmin esitellyt kahdella albumillaan (Stoney, 2016, ja Beerbongs & Bentleys, 2018) musiikillista monipuolisuuttaan ja pyrkinyt ottamaan etäisyyttä räppäriyteen. Malone on tietoisesti halunnut esiintyä rockin edustajana hiphopin kentällä vaihtaen koripallotermit Bon Scottin ja Jim Morrisonin kaltaisten nimien droppailuun sekä korostanut musiikkinsa genrerajattomuutta.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Drake – Hotline Bling (2015)

Drake oli kokeillut siipiään laulajana jo vuoden 2013 Hold On, We’re Going Homella, mutta kaksi vuotta myöhemmin seuranneella Hotline Blingillä Champagne Papi pisti räpin ja laulun blenderiin.

Dancehallia ja trapia sekoitelleen biisin video ruokki Draken suosiota entisestään, kun Audrey Grahamin vähintäänkin omalaatuiset ja rehellisesti sanoen hämmentävät tanssiliikkeet tekivät jo valmiiksi laajalti tunnetusta artistista meemiainesta. Tarkoituksellista tai ei, Draken tanssiliikkeet jättivät varjoonsa Hotline Blingin naiskuvan, jota voi syystäkin pitää ongelmallisena ja kaksinaismoralistisena.

Hotline Blingin tarina kertoo Draken entisestä tyttöystävästä, jolla oli aiemmin tapana soittaa Drakelle”silloin, kun hän kaipaa tämän rakkautta”. Drake esittää entisen heilansa negatiivisessa valossa ja paheksuu tämän elämäntyyliä ja kaveripiiriä suhteen päätyttyä, vaikka Drake esittääkin musiikissaan juhlimisen ja irtosuhteet normaalina osana”miesten elämäntyyliä”.

“Cause ever since I left the city, you
Started wearing less and goin’ out more
Glasses of champagne out on the dance floor
Hangin’ with some girls I’ve never seen before”

Video ei ole enää saatavilla

Chris Dart tiivistää Draken musiikin dilemman Huffington Postissa ja The Establishment -verkkomediassa julkaistussa kirjoituksessaan:

”’Hotline Bling’ is the the most recent example of this, and also the clearest. In it, the subject of Drake’s affections used to stay at home and wait for an appropriate time to call Drake. (Usually late at night, when she ‘needed his love.’) Now she’s out, going to clubs, dressing up all sexy, ‘touching road’ and collecting stamps in her passport, all the while hanging out with a bunch of girls who aren’t Drake-approved. – –Essentially, Drake doesn’t want the women in his life acting like Drake. It’s a huge double standard.”

#7 Rihanna – Work feat. Drake (2016)

Rihannan parin vuoden takainen klubihitti herättää epäilyksiä ovatko popparin mielessä työt vai jokin muu. Biisin hittifaktoria lisää myös kertosäe, jonka lähes sössöttämiseksi muuttuva hokema on tarpeeksi yksinkertainen jopa lapsen suuhun. Liimamaisen tarttuvalla biisillä vierailee myös Ririn tuonaikainen siippa Drake, joka hoitaa sen”perinteisemmän lauluosaston”, vahvalla autotunella tietenkin.

“Join me I deserved it
No time to have you lurking
If I got right then you might like it
You know I dealt with you the nicest
Nobody touch me, in the righteous
Nobody text me in a crisis”

Video ei ole enää saatavilla

#8 Taylor Swift – Look what you made me do (2017)

Country popilla itsensä tunnetuksi tehneen Taylor Swiftin Reputation-albumia (2017) edelsivät oikeaksi osoittautuneet epäilykset popparin valmistelemasta rap-albumista. Swift oli osoittanut ymmärrystään hiphopin saralla 1989-albuminsa Bad Blood -remixillä, johon tämä rekrytoi mukaan kenet muunkaan kuin nykyhiphopin terävimpänä kynänä tunnetun Kendrick Lamarin. Reputationilla Swift iski suuremman vaihteen silmään ampuen kovilla niin ystävästä viholliseksi muuttunutta pop-kollegaa Katy Perryä kuin kohuja metsästäviä median edustajia kohtaan.

”I’m sorry, the old Taylor can’t come to the phone right now.
Why? Oh, ‘cause she’s dead!”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Esihistoriaa ja mainittavia esimerkkejä

T-Pain – Buy U a Drank (2007)

Autotuneräpin ja melodisen räpin juuret johtavat vahvasti T-Painin autotunen nimeen vannovan r&b:n suuntaan. Vaikka T-Pain kutsui itseään jo debyyttilevynsä (Rappa Ternt Senga, 2005) otsikossa laulajaksi muuttuneeksi räppäriksi, on mahdotonta väittää etteikö lähes raivostuttavalta kuulostavan artistin viehtymys teknologian mahdollisuuksiin olisi inspiroinut hiphopin tulevaisuutta.

Video ei ole enää saatavilla

Kanye West – Heartless (2008)

Muiden muassa Kanye West, Lil’ Wayne ja jopa gangsta rapin kummisetä Snoop Dogg seurasivat T-Painin aloittamaa autotunerap-trendiä. Autotune ja Roland 808 -rumpukone yhdistettynä äidin traagiseen kuolemaan ja pitkäaikaisen parisuhteen päättymiseen synnyttivät Westin käsissä 808s & Heartbreak -albumin, joka toimi omalta osaltaan vedenjakajana ”vanhan” ja uuden Kanyen välillä. Värikkäistä lausunnoistaan tunnettu itsediagnosoitu nero kommentoi levyä: ”Jos välittäisin paskaakaan, en käyttäisi Auto-Tune. Käytän Auto-Tunea, koska en välitä paskaakaan. Pidän siitä miltä se soundaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Kasmir – Vadelmavene (2014)

Osataan sitä Suomessakin. Kasmirin läpimurtokesähitin säkeistöt ovat kuin levy-yhtiön A&R:n suunnittelema kaava siitä, kuinka urbaani uusi popartisti saadaan herättämään kiinnostusta räpin hallinnoimalla popkentällä. Säkeistöt ovatkin syntyneet kenenkäs muunkaan kuin Johanna-A&R Mikko ”Pyhimys” Kuoppalan kynästä.

Video ei ole enää saatavilla

”Can’t Feel My Face kertoo samanaikaisesti mm. seksistä ja mm. kokaiinin käyttämisestä. Tai sitten seksin harrastamisesta kokaiinin vaikutuksen alaisena. Joka tapauksessa niin, ettei naamaa voi tuntea.”

The Weekndin Can’t Feel My Face on Joonas Kuisman mielestä 2010-luvun toiseksi paras tanssibiisi. Sitä voi nimittää poppers-klassikoksi.

”I can’t feel my face when I’m with you
But I love it”

Poppers on yhteisnimi joukolle alkyylinitriitteja (usein amyylinitriitti tai butyylinitritti), jotka ovat yleisiä seksistimulantteina ja muussa viihdekäytössä. Alkyylinitriittien suosio tanssilattioilla on säilynyt 1970-luvun diskoista 1990-luvun raveklubeille.

Poppersin käyttö seksistimulanttina alkoi pääasiassa homoseksuaalisten miesten parissa, mutta levisi nopeasti muihin väestöryhmiin. Poppersin nuuhkaisu rentouttaa mm. peräaukon sulkijalihasta, ja mm. sen vuoksi aine on ollut suosittu homoseksuaalimiesten parissa.

Nimi poppers (”poksahtajat”) on laina englannin kielestä; yksi aikaisista amyylinitriittituotteista oli sideharsoon tai vaahtomuovivaippaan kääritty lasiampulli, joka taitettiin rikki ja nopeasti haihtuvaa nitriittia voitiin siten nuuhkia vaipan läpi. Ampullia taitettaessa kuului tyypillinen poksahtava ääni – pop.

– Wikipedia

Nuuhkaisin ensi kerran poppersia yliopiston päärakennuksen portailla. Sitä tarjosi kaverini. Nuuhkaisun jälkeen naamani tuntui irtoavan. Se tuntui ihanalta. I loved it. En muista havainneeni vaikutuksia sulkijalihaksessani. Kaveristani tuli maailmankuulu kirjailija. Hän ei ole enää kaverini.

The Weekndin Can’t Feel My Face on mielestäni 2010-luvun toiseksi paras tanssibiisi. Sitä voi nimittää poppers-klassikoksi. Se kertoo samanaikaisesti mm. seksistä ja mm. kokaiinin käyttämisestä. Tai sitten seksin harrastamisesta kokaiinin vaikutuksen alaisena. Joka tapauksessa niin, ettei naamaa voi tuntea. Veri on kenties siirtynyt peräaukkoa ympäröiviin suoniin. Butt loves it.

On kiinnostavaa, miten päihdekokemukset usein tuntee voimakkaimmin juuri naaman alueella. Viina nostaa punan poskille. Kauhukertomuksissa sienien syönti saa naaman tuntumaan siltä kuin se valuisi hiekkana maahan. Aamurööki saa otsan tuntumaan kevyeltä. Hammaslääkärin puudutus leviää ylähuuleen. Naaman voi tuntea vaikutuksen alaisena irtoavan tai olevan tunnoton.

Tunnoton naama seksin aikana on minulle uusi ilmiö. The Weekndin hitin kuultuaan eräs kaverini kertoi tosin tarinan, jonka mukaan hän oli kadottanut tuntonsa kasvoiltaan sukupuoliaktin aikana. Jälkikäteen hän oli päätellyt, että tunnottomuus oli johtunut liiallisesta hengittämisestä, siis hyperventilaatiosta. Hän on yhä kaverini.

Video ei ole enää saatavilla

”Starboyta tehtäessä Abel Makkonen Tesfaye ei ollut enää mikään tavallinen parikymppinen kanadalainen, vaan supermallia tapaileva 26-vuotias maailmankuulu poptähti.”

Kanadan tähtipoika laulaa tähtipoikaelämästä.

”Look what you’ve done
I’m a motherfuckin’ starboy”

Lätkätermit sallitaan, kun puhutaan Abel Makkonen Tesfayesta eli artistista nimeltä The Weeknd. Onhan mies kotoisin jääkiekon pääkaupungista Kanadan Torontosta.

The Weekndin kolmannen studioalbumin nimikkokappale ja avausraita ei ole jatkoajan ratkaiseva taitava yksilösuoritus tai alivoimalla väkisin ronkittu räkämaali vaan treeneissä lihasmuistiin taottu, asiansa osaavien tekijöiden nätti viisi vastaan viisi -tasakenttäkuvio.

Yleisö ei voi kuin huokailla katsomossa, kun Starboy lähtee käyntiin. Se mitä se saa, ei ole taiteellisesti kaunista tai yllätyksellistä, vaan, ah, niin tehokasta. Ammattilaisten työtä. Punalamppu syttyy joka kerta. 1,3 miljardia näyttökertaa YouTubessa ei saa onnenkantamoisella.

Starboyn moottorina toimii vierailevan pakkiparin Daft Punkin oman päädyn pakki–pakki-avaus ja siitä syntyvä biitti. Klap klap klap klap klap-klap-klap. Kertosäkeen hahattava synakuvio on laitaa pitkin viilettävä voimahyökkääjä.

The Weeknd oli Ranskan kypäräpäiden studiolla Pariisissa äänittämässä I Feel It Coming -kappaletta, kun kuuli rytmin kantautuvan toisesta huoneesta. Tämän peruskiven päälle artisti laulaa kuuluisuuden kirouksista ja droppailee kalliita automerkkejä.

Starboyn lyriikat eivät ole universumin kiinnostavimmat, mutta se annettakoon anteeksi. The Weeknd tekee vain sen, mikä riittää: ampuu maalin takakulmalle syötetystä avopaikasta.

Starboyta tehtäessä Abel Makkonen Tesfaye ei ollut enää mikään tavallinen parikymppinen kanadalainen, vaan supermallia tapaileva 26-vuotias maailmankuulu poptähti. Kuten popmaailman ironiaan kuuluu, teki Starboy hänestä vielä kuuluisimman tähden.

Starboy on The Weekndin isoin hitti kaikilla mittareilla. Siitä on jo tulossa artistin oman nimensä veroinen brändi. Tätä kirjoitettaessa artisti lakimiesjoukkoineen hakee suojelua tavaramerkilleen.

Laulu edustaa The Weekndin tuotannon sitä osaa, jonka autonsa Kehä 3:n varren ostoshelveteistä hankkivakin voi kuvitella pystyvänsä laulamaan ratissa tai karaokessa. Jos ei muita kohtia, niin ainakin kertosäkeen.

Sitä laulaessa me kaikki voimme kuvitella olevamme ykkösviisikon maalintekijöitä, niitä vitun tähtipoikia.

Video ei ole enää saatavilla

Arch Hill Recordings

79 Ei minulla ole hajuakaan, mikä on tällä hetkellä bändin haluama oikea kirjoitusasu Bailterspacelle, enkä jaksa googlettaa. Bändi teki viime vuonna tiukan paluulevyn Strobosphere, ja Trinine jatkaa samalla linjalla. Onhan se on mukavaa, kun 1990-luvulla nipun essentiaalisia mutinarock-levyjä tehneet alternativeäijät eivät ole menettäneet ahdistustaan. Eli ei mullistavaa uusiutumista, mutta pätevää ja pahuksen viihdyttävää kalsarirokkia. Arvostat Bailterspacea, jos pidät Dinosaur Jr:sta ja Sonic Youthista, ja arvostat joka tapauksessa, koska ei pitäisi vertailla näihin kermapersebändeihin. Ainoa miinus on, että Bailterspace tulee Uudesta-Seelannista, joka todistetusti on maailman kämäisin ja sisäsiittoisin orankisaari. Sen kansallishedelmä näyttää palleilta ja sen kansallislintu on saanut nimensä pallihedelmän mukaan. Sen kansallislaulukin on varmaan Thurstonin ja Yoko Onon säveltämä oodi palleille. Uuden-Seelannin todelliset pallit sijaitsevat silti Bailterspacen kalsareissa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Chvrhces – The Bones Of What You Believe

Virgin Records

70 Neljän-viiden biisin EP:nä tämä olisi vuoden kovimpia julkaisuja, mutta nyt kiivaiden syntikkapop-helmien (singleinäkin julkaistut The Mother We Share, Gun ja Recover) ja muutaman tyylikkäästi maalailevan kappaleen sekaan on tiputeltu liikaa täytettä. Loppupuolen remix-lisät ovat jo niin turhia, että pelkkä ajatuskin nukuttaa. Chvrchesia on myös pirun vaikea kuunnella vertaamatta Grimesiin. Suoraviivaisempaa ja kiillotetumpaa soundia toki, mutta varsinkin Lauren Mayberryn ääni kulkee naivistis-hauraassa kiihkossaan samoilla jäljillä. Ajan hermolla siis ollaan, mutta biisimateriaali ei oikein anna periksi. Jo nyt tuntuu siltä, että paria hittiä lukuun ottamatta paketti jää hypeensä nähden liian tutuksi ja turvalliseksi. Alkuun innostavaa, mutta loppujen lopuksi synapopin ja elektroindien nykytilaan suuria mullistuksia aiheuttamatonta peruskauraa. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Delorean – Apar

True Panther Sounds

68 Espanjalaisyhtye Deloreanin kakkosalbumi Apar pyrkii välittämään 2000-lukulaista näkemystä Madchester-euforiasta. Käytännössä se tarkoittaa, ettei sillä ole niin merkitystä, mitä soitetaan tai mitä lauletaan, kunhan hyvä fiilis välittyy. Aparilta se välittyy vaihtelevasti. Levyn toimivimmat kappaleet on sijoitettu sen alkuun, eli loppua kohti albumin kuunteleminen alkaa tuntua samanlaiselta kestävyyssuoritukselta kuin ahmisi suurta irtokarkkipussillista. Apar on kuitenkin yhtyeen Subiza-debyyttiin (2010) verrattuna selkeästi enemmän albumi, eikä vain sekalainen kokoelma samoissa studiosessioissa nauhoitettuja kappaleita. Yhä yhtyeeltä jää silti puuttumaan se kappale, jonka kuullessaan voisi nyökytellä hyväksyvästi ja sanoa: ”Niin hei, tää on se Delorean.” Apar on kaikesta huolimatta siinä mielessä erityislaatuinen albumi, että sitä tekisi mieli kuunnella t-paidassa ja shortseissa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Jenny Hval – Innocence Is Kinky

Rune Grammofon

72 Norjalainen Jenny Hval aloitti edellisen levynsä sähköhammasharja jalkojensa välissä. Tuo levy, Viscera, oli parhaita vuonna 2011 julkaistuja levyjä. Innocence Is Kinky typistää äänimaailmaa ja kappaleiden pituuksia huomattavasti, ja tässä on hyviä ja huonoja puolia. Tämän levyn rätisevä taidepop on huomattavasti keskittyneempää, mutta psykoanalyyttisen ja seksuaalisen risteyskohdassa painivat visiot voisivat hyvinkin hyötyä jos niillä olisi enemmän tilaa hengittää. Toimiessaan se avaa Hvalille uutta maastoa: The Seerin, I Calledin Mephisto in the Waterin ja I Got No Stringsin vyöryissä saadaan kuitenkin kokea todella kovaa intensiteettiä. Tässä vaiheessa Hval on jo onnistunut niin eeppisen pitkissä kuin lyhyemmissä ja tiivimmissäkin biisirakenteissa. Näiden kahden muodon symbioosi voisi olla todella hedelmällinen: nyt kokemus jää hieman liiankin klaustrofobiseksi, vaikka potentiaali nerouteen on selvästi läsnä. Siksi Hvalin myyttinen vetovoima tuntuu toimivan vain puolella teholla. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kings of Leon – Mechanical Bull

RCA

52 Mechanical Bullin käynnistävä Supersoaker on parasta Kings of Leonia vuosikausiin. Se vahvistaa vuoden 2004 erinomaisen Aha Shake Heartbreak -albumin synnyttämän johtopäätöksen: Kings of Leon on parhaimmillaan silloin, kun se kuulostaa esikoislevyn aikaisen The Strokesin maalaisserkulta. Muutenkin Mechanical Bull on miellyttävän rennon kuuloinen albumi, jonka raikasta ja merituulen tuivertamaa länsirannikon rockia kuuntelee mielellään – tai kuuntelisi, jos bändi olisi nähnyt edes hieman vaivaa laulunkirjoituksen suhteen. Wait for Me ja Comeback Story ovat kyllä juuri sellaisia haikeanromanttisia puolislovareita, joista voi oikean mainoksen tai leffakohtauksen avulla leipoa isojakin hittejä, mutta mikään albumi, jolta löytyy tilaa Rock Cityn tai Family Treen bulkkiboogielle, ei ole yli 52 pisteen arvoinen. Silti: neljäs peräkkäinen brittilistan ykkönen, joten bileet jatkukoon. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kumma Heppu & Lopunajan voidellut – Missit

Rockadillo

80 Kumman Hepun kokoelman nimi vaikuttaa ensin hölmöltä nokkeloinnilta, mutta on lopulta aivan kohdallaan: tamperelaisyhtyeellä ei koskaan ollut varsinaisia hittejä, mutta ainakin ne olivat kauniita. Missit käynnistyy itseoikeutetusti bändin tunnetuimmalla kappaleella, Meritähdellä (josta lisää tässä). Sitä seuraa 19 laulun mittainen kronologinen matka, jonka on vaikea uskoa kattavan lähes kolmekymmentä vuotta – niin vähän Ari Närhen musiikki on ajan saatossa muuttunut. Esikoisalbumin Pankkiryöstössä (1981) on vielä postpunkin kiihkeyttä ja Minä ja hän -singlessä (1982) Orange Juicen kaltaisen romanttisen indiepopin pakahtavuutta, mutta jo vuoden 1984 ennen julkaisemattomilla äänityksillä (joista Feliz Navidadille nyökkäävä Seuraavana aamuna on erinomainen esimerkki Närhen elokuvakäsikirjoitusmaisen visuaalisista sanoituksista) soittaa seestynyt, milloin folkista ja milloin bossanovasta inspiroitunut lähes akustinen aikuispopyhtye. Sillä tiellä Kumma Heppu on edelleen, ja hyvä niin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Oscillation – From Tomorrow

All Time Low/Hands In The Dark

85 Jo debyytillään Out of Phase (2007) hallusinatorisella äänenkuvalla ja tarkkaotteisella miksauksella muista garagepsykedeliayhtyeistä erottautunut lontoolaisbändi julkaisee jälleen laatutietoisen trippipaletin. Set ja setting ovat koristeelliset: vähemmän autotallin rujoutta, enemmän 1960-lukulaisen Maxwell’s Plump -ravintolan lyijylasikaleidoskopiaa. Lähtökohdat ovat toki tuttuja. Corridors kolistelee hypnoottisesti kunnes siirtyy selkeään Astronomy Domine -alaviitteeseen jatkuakseen Corridors 2:n junnaavien dub-riffien riipivään happokäsittelyyn. Halutessaan Oscillation toki kuulostaa myös brutaalin alkukantaiselta. Kulahtanut farfisa luo Descentiin halvahkoa hautuumaatunnelmaa. Laser-ase tuodaan näyttämölle ensimmäisessä näytöksessä ja draamaa kehitellään huolella loppuräjähdykseen saakka. No Place to Go on se planeetta, jolle sekä Stooges että Hawkwind ovat kuoltuaan matkanneet ja perustaneet uuden sivilisaation. Heidän epäpyhät lapsensa tanssivat kirkoissa joissa diskopallot on tehty vyöniiteistä. Omassa sarjassaan From Tomorrow on vuoden levyjä, mutta selvinpäin sitä tuskin tulisi kuunneltua. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Markus Perttula – Tuhon sydän

Kaakao Records

71 Turkulaisyhtye Sans Paraden laulaja Markus Perttula kulkee soololevyllään samoissa vesissä kuin Ultramariini ja Minä ja Ville Ahonen. Kuten Sans Paraden musiikki, myös Perttulan soolomateriaali on suurieleistä ja melodramaattista. Teksteissä juostaan ansaan, annetaan maailman odottaa ja pudotaan kuin kivi, kun varjo ei aukea. Nimenomaan tekstit vievät Perttulaa edellä mainituista yhtyeistä piirun verran iskelmällisempään suuntaan. Samanaikaisesti ne ovat myös albumin heikoin lenkki. Kielikuvien kyllästämiä tekstejä kuunnellessa alkaa vaistomaisesti ajatella, kuinka lähellä ne ovat sisällöllisesti ja rakenteellisesti englanninkielistä poplyriikkaa. Tulkitsijana ja säveltäjänä Perttula on keskimääräistä kotimaista singer-songwriteria huomattavasti kiinnostavampi tapaus. Tekstit jättävät kuitenkin toivomisen varaa. Siitä huolimatta albumilla on hetkiä, kuten esimerkiksi hieno Lankakerä, jolloin kaikki loksahtaa paikoilleen. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Prefab Sprout – Crimson/Red

Icebreaker

92 Vanhalle heilalle toivoo aina parasta, vaikka usein eivät nykymeriitit riitä. Esimerkiksi uusimman Pet Shop Boysin kohdalla on aistittavissa hieman fanien ja popkirjoittajien tekohengitystä. Vaan Prefab Sprout ei tätä kaipaa. Ensimmäinen aidosti uusi biisikokonaisuus 12 vuoteen sujahtaa vaivatta aiempien popjalokivien, kuten Steve McQueenin ja Jordan: The Comebackin, viereen. Yhteen mieheen kutistuneen bändin kaikki syntikkapihinät ja feikit huuliharput tulevat Paddy McAloonin kotistudiosta ja tämä leikkii laitteillaan välillä kuin vastarakastunut pikkupoika. Jewel Thiefin sireeneitä ja Adolescencen ulinoita tukevat hienonhienot popkonstruktiot: toistoa loputtomiin kestävät koukut ja epätavalliset harmoniat. Huomaa The List of Impossible Thingsin rajaton usko popmystiikkaan! Ja Billyn tarina pojasta, joka oppii laulamaan rakkaudesta ilman musiikin lahjaa! Näkökentän punaisen sävyihin värjäävien intohimojen ja sanojen keskeltä hahmottuu jokseenkin tekijäänsä viittaava pääjuoni sairastelleesta miehestä, joka on iloinen siitä, että saa vielä tehdä musiikkia. Siinä McAloon seisoo, yhtä häpeämättömän romanttisena (ja välillä kuitenkin pistävänä) kuin ennenkin, kannatellen vakaasti koko satavuotista populaarilaulunkirjoittamisen perinnettä. Koska jonkun täytyy. Niin kauan kuin sydän jaksaa nostaa pulssiaan. Niin kauan kuin meillä on vielä tunteita, joita ei ole korvattu mikrosirulla. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Talmud Beach – s/t

Bone Voyage

87 Talmud Beach sai nimensä Baltian rannoilla, kun yhtä perustajajäsenistä luultiin juutalaiseksi. Tilanne oli vakava, mutta onneksi seurauksena ei ole vakavaa musiikkia. Tai oikeastaa Talmud Beach osoittaa esikoisalbumillaan, että se ottaa juuri oikeat asiat vakavasti. Tärkeää on groove, sielu, meininki ja kyky karsia kaikki krumeluurit pois. Seurauksena on aivan järjettömän tarttuvaa ja raikasta bluesfiilistelyä. Hobo Don’t Mind A Little Rain nousi heti ensi kuulemalta omaan hyvänmielen soundtrackiini. Jos levyyn on luottaminen, on Talmud Beach ehdottomasti nähtävä livenä! Bändissä soittavat Räjäyttäjissä vaikuttava Mikko Siltanen, Muuan Miehessäkin rumpuja soittava Petri Alanko sekä Aleksi Lukander. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

The Weeknd – Kiss Land

Universal

82 Abel Tesfaye on kiistattomasti yksi modernin R&B:n johtotähdistä, niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin. Trilogy, miehen viime vuonna julkaistu kolmen mixtapen kokoelma, myi ylistävien arvostelujen siivittämänä pelkästään Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta. Kiss Land on The Weeknd -taiteilijanimeä käyttävän kanadalaisen ensimmäinen studioalbumi ja se on korkeiden odotusten veroinen, vaikka ei mitään olennaisesti uutta artistista paljastakaan. Tesfaye on edelleen Michael Jacksonin rekisterissä kujertava R&B-kultakurkku, joka kokee ilmeistä sielunyhteyttä brittiläisen postpunkin ja triphopin nokturnaalisten äänimaisemien kanssa. House of Balloons –mixtapen (2011) nimiraidan Tesfaye rakensi Siouxsie & the Bansheesin Happy Housen ympärille, nyt Weeknd-käsittelyn saavat Portishead (Machine Gunin rytmiä samplaava Belong to the World) sekä Emika – saksalaisartisti, jonka Professional-kappaleeseen lainattu Professional Loving on koukkunsa velkaa Massive Attackille. Kiss Land on hidasta hiipimistä neonvalojen ja sadepisaroiden kiillottamalla asfaltilla. Levy on läpeensä synteettinen ja perkussiivinen ja johtaa ajatukset vuoroin scifi- ja horror-soundtrackeihin, ylväimpään kasaripoppiin ja Jam & Spoon -tyyliseen sofistikoituneeseen eurotranceen. Laulut ovat pitkiä ja tempoltaan matelevia ja sekoittuvat väkisinkin toisiinsa. Vellova tunnelma rikkoutuu vasta levyn jälkipuolella raakalaismaisesti rytisevän Belong to the Worldin ja levyn ainoan tanssibiisin, Wanderlustin myötä. Niiden tuoman helpotuksen ansiosta levyn painajaismaisen romanttiseen tunnelmaan haluaa palata aina uudelleen ja uudelleen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Weeknd alias Abel Tesfaye.

The Weeknd liittyy omantunnonkriisiä potevien urbaanin rytmimusiikin mestareiden kerhoon monipuolisella, ylipitkällä, mutta parhaimmillaan todella vakuuttavalla kokonaisuudella.

2000-luvun r&b- ja hiphop-kertomusten keskeiseksi aiheeksi näyttää nousevan mammonan ja maineen mukanaan tuoma eksistentialistinen kriisi. Kyseisten musiikkilajien ytimessä on jo vuosikymmeniä ollut setelinippujen levittely, seksuaalisen vetovoimaisuuden korostaminen ja ylipäätään oman menestyksen kuulijoiden tiettäväksi tekeminen.

Nyt vaikuttaisi kuitenkin siltä, että kaikista mallipimuja vilisevistä pippaloista, shamppanjayliannostuksista ja rahassa kierimisestä jää vähän ontto olo. Tai ainakin alan tähdet Kanye Westistä Drakeen ovat purkaneet levyillään menestyksen mukanaan tuomia ristiriitoja. Tässä ei sinällään ole mitään uutta. Valittihan jo 1980-luvulla Michael Jackson julkisuuden kiroja, tosin keskittyen hiukan nykyartisteja enemmän julkisuuden ahdistavuuteen, kuin mahdollisten huume- tai panoseikkailujensa jättämiin tunnontuskiin.

The Weeknd asettuu ensimmäisellä virallisella albumijulkaisullaan osaksi tätä jatkumoa niin sanoituksen kuin tuotannon osalta. Trilogyn sähköistä klubisointia ja orgaanisimpia kitarakaikuja yhdistelevässä tuotannossa  voi kuulla vaikutteita viime vuosien menestysartisteilta, päällimmäisenä mieleen tulevat juuri Drake, tänä vuonna jenkeissä r&b-kentän eturintamaan noussut Miguel ja viime kesän hypetetyin tulokas Frank Ocean.

Sanoituksissaan Trilogy asettuu vielä selkeämmin samaan sarjaan edellämainittujen kanssa. Tarjolla on sydänsuruja ja röyhkeähköä itsesäälissä rypemistä sekä genrelle nykyään tyypillistä suhteellisen ylivuotavaa uskoa omiin kykyihin niin artistina kuin rakastajana. Ja kaikkea sävyttää menestyksen taustalla roikkua epävarmuus siitä, että kaikista mahdollisuuksista huolimatta onnellisuus ei tunnu olevan tavoitettavissa. Otetaan nyt vaikka tämä poiminta kappaleelta Wicked Game:

”I left my girl back home
I don’t love her no more
And she’ll never fucking know that
These fucking eyes that I’m staring at
Let me see that ass
Look at all this cash
And I emptied out my cards to her
Now I’m fucking leaning on that

Bring your love baby, I could bring my shame
Bring the drugs baby, I could bring my pain”

Eikä näissä teemoissa mitään vikaa ole. Kuuntelen ennemmin artistia, jonka lauluissa kaikuu niin epävarmuus kuin ylimielinen megatähteyden tavoittelu, kuin artistia, jonka kertomuksissa kaikki olisi vain onnistumista ja voitosta toiseen loikkimista. Itkevä miljonääri on kiinnostavampi kuin rahassa kylpevä miljonääri. Trilogy on kuitenkin sillä tavalla kummallinen paketti, että se ei ole varsinaisesti tasapainoinen levykokonaisuus, vaan kolmen jo aiemmin julkaistun mixtapen uudellenjulkaisu yhden nimen alla. The Weekndin mixtapet kuulleelle se tarjoaa vain kolme uutta kappaletta, ja on laulujen aiheiden ja musiikillisen samankaltaisuuden takia aika raskas kokonaisuus.

”For sure, loving I need more, I need yours
She ain’t looking for that unconditional
What the fuck these bitches on
They want what I’m sittin’ on
They don’t want my love
They just want my potential”

Kun artistimme venyttelee hunajaisella äänellään Trilogyn ensimmäisen levyn puolivälissä haikeaa kertomusta rakkauden mahdottomuudesta tässä ajassa, olen vielä hänen puolellaan, mutta kun sama teema toistuu vain muutamin muunnoksin lukuisia kertoja myöhemmin, alkaa koko touhu vaikuttaa väkinäiseltä.

Silti yksittäisissä kappaleissa The Weekndin kyvyt lauluntekijänä ja tulkitsijana ovat kirkkaasti esillä. Miestä on jo ehditty amerikkalaisessa mediassa vertaamaan Michael Jacksoniin, mikä on kanadalais-artistin ilmeisestä lahjakkuudesta huolimatta jokseenkin yliampuva vertaus. Toki hänen ilmaisunsa voimakkuus ja Trilogyn parhaiden hetkien kirjava musiikillinen anti nostavat odotuksia vasta 22-vuotiaan moniosaajan uraa kohtaan, varsinkin kun kokonaisuuteen lisätyistä kolmesta uudesta biisistä kaksi, Twenty Eight ja Till Dawn (Here Comes The Sun) ovat levyn parhaimmistoa. Mutta niitä parhaita hetkiä riittää kyllä muutenkin.

Kokonaisuuden avaava High For This on surisevine soundeineen ja urkujen vetämine taustoineen eeppistä nyky-r&b:tä, kun taas Siouxsie and the Banshees -samplea elektropop-mausteiden läpi kuljettava House of Balloons jää vastustamattomasti soimaan päähän. Syntikkaminimalismin ytimeen osuva The Morning, Draken vierailun komeasti värittämä The Zone ja suorastaan raastavan kaunista herkistelyä annosteleva Montreal taas osoittavat, että rauhallisimmillaankin The Weekndin tulkinta säilyttää vetovoimansa.

78 Epätasainen ja ylipitkä Trilogy sisältää sen verran monta soundiltaan tuoretta ja koukuttavaa r&b-helmeä, että siltä on helppo poimia monta ehdokasta vuoden parhaat biisit -listoille. Michael Jacksonin mantteliperijäksi The Weekndin ei median vertailuista huolimatta tarvitse pyrkiä, sillä näin lahjakas tekijä tuskin jää esikuviensa varjoissa tarpomaan.

Video ei ole enää saatavilla

Kuuntele The Weekndin Twenty Eight YouTubesta.

Jokaisen popkolumnistin työkalupakkiin kuuluvan henkkamaukka-mallin Born to Die -esikoisesta julkaistaan 12. marraskuuta ”Paradise Edition”. Sillä kuulemme muun muassa tämän kappaleen, jolla Del Reyn aisaparina on ollut Video Games -läpimurtohitin säveltäjä Justin Parker.

Video ei ole enää saatavilla

Wiz Khalifa – Remember You

Viime vuonna Mikkelin Jurassic Rockissa (!) esiintyneen Wiz Khalifan kakkosalbumin O.N.I.F.C.:n julkaisu siirrettiin hiljattain elokuulta joulukuulle. Samaan syssyyn levyltä lohkaistiin uusi single, Remember You, jolla vierailee maksimaalisen muodikas sekä huomattavan lahjakas The Weeknd. Kappaleen ovat tuottaneet Illangelo ja Dpat.

Video ei ole enää saatavilla

The D.O.T. – You Never Asked

Kymmenen vuotta sitten Mike “The Streets” Skinner oli niin kuuma, että Q-lehti rankkasi hänet ykköseksi kaikkien aikojen lauluntekijöiden listalla. Nyt Skinner tekee paluuta D.O.T.-duolla, jonka toinen osapuoli on The Music -yhtyeen Robert Harvey (The Music). And That -esikoisalbumi ilmestyy 22. lokakuuta. You Never Asked -singlellä vierailevat Danny Brown ja Clare Maguire.

Video ei ole enää saatavilla

Uhrijuhla – Liian kaukana

500 kg lihaa -yhtyeen rauniolle perustetun Uhrijuhlan nimetön esikoisalbumi ilmestyy 10. marraskuuta Svart Recordsin kautta. Liian kaukana -kappaleen videon on ohjannut Kauko Röyhkä ja kuvannut Olli Hurskainen.

Video ei ole enää saatavilla

Neil Young & Crazy Horse – Walk Like a Giant

Lokakuun 30. päivänä ilmestyvä Psychedelic Pill on Neil Youngin kolmaskymmenesviides studioalbumi. Sen on enemmän kuin lokakuussa on päiviä – tänka på det. Kelkassa on myös Crazy Horse, kuten kesäkuisella Americana-albumillakin.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 245 Lil B – Open Thunder Eternal Slumber

Internetin ihmelapsi julkaisi viime vuonna vaivaiset kuusi omakustannealbumia, joista etenkin I’m Gay heijasteli aikuistumisen paineita: Lil B nousee hetkeksi läppärinsä äärestä ja luopuu hyperaktiivisesta nettipersoonastaan. Open Thunder Eternal Slumberilla matkustetaan Kaliforniaan ja katsotaan todellista maailmaa silmiin Slowdive-samplen pauhatessa taustalla. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 244 Junior Boys – Banana Ripple

Banana Ripple on yksi viime vuoden parhaista kappaleista pelkästään sen takia, että se on Howard Hughesin jäätelöpakkomielteen mukaan nimetty yhdeksänminuuttinen elektropopodysseia. Toki se on sitä myös siksi, että noiden yhdeksän ihanan minuutin aikana kanadalaisduo esittää enemmän musiikillisia ideoita kuin mitä keskivertoyhtye keksii koko levytysuransa aikana. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 243 The Weeknd – High for This

Abel Tesfaye valtasi blogosfäärin keväällä ja julkaisi vuonna 2011 jopa kolme mixtapea. High for This avaa The Weekndin debyytin ja on sen jyhkein kappale. Muiden laulujen itseääntoistavat Beach House -samplet tai ylitsevuotava drakemaisuus eivät tunnu miltään sen jälkeen, kun Tesfaye kehottaa kohdassa 2:32 avamaan käden ja ottamaan lasin, mitä se tarkoittaakaan. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 242 Zomby – Natalia’s Song

Dubstepin, raven, Lontoo-teknon (?) ja ties minkä karkkikauppias Zomby tekee lapsuutensa musiikille samaa kuin Tarantino teininä ahmimilleen roskaelokuville: repii juuret irti, oikoo mutkat ja maustaa e-koodeilla. Natalia’s Song on maskimiehen toistaiseksi hävyttömin korvamato. Kolmen vuoden päästä koko maailma ostaa Pepsiä tai Renault’ita tämän kappaleen takia. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 241 War on Drugs – Best Night

Hetkinen, onkos Pomon makkarin ikkuna jäänyt yöksi auki? Tarkemmin kuunneltuna musiikki ei kantaudukaan New Jerseyn kaduilta, vaan Philadelphiasta. Tämä Phillyn yö on lempeä ja lämmin. Sellainen, josta ei enää myöhemmin ole varma, oliko se unta vai totta. Siellä War on Drugs valvoo kunnes vaivut takaisin siihen ihanaan uneen, josta et milloinkaan haluaisi herätä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 240 Niki & the Dove – DJ Ease My Mind

Epätoivoa tanssilattialla – hieno perinne. Repetitiiviset biitit ja sokaisevat valot loiventavat sydänsuruja ja maailmantuskaa. Mutta mikä ihmeen disko tämä on? Kuulen laahaavia ketjuja, näen laukkaavia kasakoita. Rituaalirummut paukkaavat. Ja eksoottisen skenaarion luojiksi paljastuvat ihmiset kantavat niinkin arkisia nimiä kuin Malin Dahlström ja Gustaf Karlöf. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 239 Caveman – Great Life

Yhden vuoden parhaista albumeista tehnyt Caveman on yhtä vähän singlebändi kuin sen nimekkäämmät hengenheimolaiset The National tai Fleet Foxes. Coco Beware -esikoinen kannattaakin ottaa kuunteluun kokonaisuutena. Mutta aloita kuitenkin tästä. Great Life on niin kaunis kappale, että jos et liikutu sitä kuunnellessasi, tarkista mielenterveyslääkkeitteisi vahvuus. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 238 Pink Skull – Hot Bubblegum

Puolikorvalla ensin kuunnellessani Hot Bubblegum kuulosti ruotsiksi lauletulta, mikä on saavutus sekin. Philadelphialaisporukan laulumuminat ovat petollisen miellyttäviä. Instrumenteista on vaikea sanoa mikä on syntetisaattoria ja mikä kitaraa. Jossain hälvähtää lämmin kuva Tom Verlainesta, ja vielä lämpimämpi Lindsey Buckinghamista säestämässä tätä kellopelillä. (Gaius Turunen)

Pink Skullin kokoonpanoon kuului kuin sattumalta kuusi universumin seksikkäintä miestä.

Kappaleen voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 237 Minä ja Ville Ahonen – Jumalalta

Ville Ahonen esitteli kesällä rockimpaa osaamistaan parin minuutin verran ja aivan erinomaisin tuloksin. Jumalalta kuulostaa aivan siltä, miltä trubaduurimaisen esikoisen tehneen artistin pitääkin punkia esittäessään kuulostaa: ei päälleliimatun raivokkaalta, mutta sopivan energiseltä. Ahosen laulaessa kuuntelija tarttuu jokaiseen sanaan tyylilajista riippumatta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 236 Jay-Z & Kanye West – No Church in the Wild (feat. Frank Ocean)

Räpin kuninkaalliset tekevät juonen selväksi heti yhteislevynsä avauksella. Jumalaan ei ole enää syytä uskoa: kyse on vain siitä, voitko perustella itsellesi omat tekosi. Jokainen on näin ajateltuna oma jumalansa. ”We formed a new religion / No sins as long as there’s permission”. Sitten nokkelia riimejä kokaiinista ja naisista, ja Frank Oceanin eleetön kertosäe. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 235 Black Twig – Lake Song

Olen niitä, joiden sielu on helppo ostaa delay-pedaalien ja feedback-myräköiden avulla juuri kuten Black Twig tekee. Lake Song kuulostaa siltä kuin sen tekijöiden kanssa voisi keskustella tuntikaudet Kim Dealin ja Gordonin välisistä ihanuuseroista, aliarvostetuimmista shoegaze-bändeistä sekä arvuutella Kevin Shieldsin silmälasien vahvuuksia ja muuta supertärkeää. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Soundcloudista.

# 234 Mogwai – You’re Lionel Richie

Skottipoikien biisien toimivuus on niitä henkimaailman asioita, kaikkein subjektiivisimmillaan. Bändi tekee aika usein tappavan tylsää jööttiä, mutta silloin, kun sävellys, nimi ja draaman kaari kohtaavat oikean kuulijan oikeassa mielentilassa ja oikeaan aikaan, Mogwai jyrää kuin William ’The Refrigerator’ Perry. Tässä 1,9 metrin, 173,3 kilogramman edestä massaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.