”Adam Gradunciel tekee isoa musiikkia, joka jättiläisten luoman vertikaalisen kuvan sijaan levittäytyy kauas eteenpäin, kääntää vertikaalisen horisontaaliseksi.”

Möhisten safe space, josta löytyy myös toivoa.

”Don’t wanna let the dark night cover my soul
Well you can see it through the darkness coming my way
Well we won’t get lost inside it all again”

Onnittelut, jos olet saanut sanoituksesta täysin selvää ilman lunttiapua. Luulen, että meillä monilla on vaikeuksia Adam Granducielin sanojen kuulemisessa.

Granducielin The War on Drugs on sekä perinteinen bändi että yhden miehen tietokoneen ääressä harjoittama äärimmäisen yksityiskohtainen kudontakerho. Kuten jo yleiseltä tuntuva kuvaus kuuluu, Granduciel yhdistelee lapsuutensa amerikkalaista heartland rockia, Springsteeniä ja Tom Pettyä, kahteen siitä ennen niin kaukana sijainneisiin genreihin: ambientiin ja saksalaisessa krautrockissa vain silloin tällöin esiintyneisiin, mutta sitä vähän reduktiivisesti määrittämään päätyneisiin monotonisiin komppeihin.

Toinen yleinen War on Drugsiin liittyvä havainto on se, että se olisi hyvää autoilumusiikkia. Tämä johtunee osin siitä, että kaikkia sen fuusioimia genrejä on muutenkin pidetty autoon sopivana musiikkina.

Mutta tämä ei ole riittävän tarkkaa. Granduciel tekee perinteisen kuuloisia kappaleita, joiden kuulokuvia hän venyttää, maalaa ja sumentaa monilla efekteillä. Jos katsot satasen vauhdissa sivuun kun metsät viilettävät sumeina vieressäsi, epämääräisen kaunis näkymä on visuaalinen vastine War on Drugsin musiikille. Musiikkia, jota kannattaa kuunnella vain ruuhkattomina aikoina, muuten on vaarassa joutua lisähypnoosiin valtatiehypnoosin ohella.

Tätä mahtavaa musiikillista liittoa on osuvaa kuvata maantieteen termein. Perinteinen heartland rock voi areenarockin puolelle lipsahtaessaan olla isoa musiikkia lujaa kaikuvine rumpuineen ja äänekkäine laulajineen. Etenkin areenalla soittavan Springsteenin bändeineen pystyy kuvittelemaan jättiläisiksi, joiden huuto kaikuu korkeuksiin.

War on Drugs on sekin isoa musiikkia, mutta jättiläisten luoman vertikaalisen kuvan sijaan se levittäytyy kauas eteenpäin, kääntää vertikaalisen horisontaaliseksi. Vaikutus on aivot vähitellen hyvällä tavalla nyrjäyttävää, vaikka kyseessä on tavallaan myös möhömahaisten keski-ikäisten levydiggarien safe space -musiikki, jossa nostalginen genre kohtaa ambientin, tuon nykyajan vastineen 1970-luvun singer-songwriter-levyille.

Granduciel on päästänyt myös mielenterveysongelmansa sanoituksiinsa. War on Drugs välttää kuitenkin liiallisen synkkyyden, koska Granduciel on mieltynyt nostattavaan ja voimauttavaan musiikkiin. Lisäksi äänikuvan sumeus etäännyttää kuulijan sanoituksista jossain määrin: on vaikea synkistellä, kun ei kuule mistä lauletaan.

Granducielin tapa käyttää omaa ääntään joskus pelkkänä musiikin osasena on vahvimmillaan bändin varsinaisen läpimurtohitin Red Eyesin väliosassa, jossa hän heittelee sitä reverbillä pitkin äänikuvaa kuin palloa löisi.

On potentiaalisena vaarana, että Granducielin biisit muuttuisivat liian samankaltaisiksi ja että äänimassasta ei erottuisi mieleen jääviä elementtejä. Red Eyes todistaa kuitenkin muuta. Granduciel rakentaa jumalaisen riffikoukun ympärille laulun, jossa on kaksi olennaista äänikuvan vaihdosta, kaksi emotionaalisen sykkeen muutosta. Ensimmäinen, biisiä korkeammalle tasolle työntävä hetki saapuu, kun Granduciel huudahtaa ”WHOOP!” ja päästää biisin pääkoukun ensimmäistä kertaa irti. Toinen puolestaan silloin, kun levähdämme hetken baritonisaksofonin ja Granducielin kaikulaulun värittämään väliosassa, ikään kuin ajoreitti poikkeaisi henkeäsalpaavaan laaksoon ihailemaan maisemia, joista jatkamme kohta yhä korkeammalle.

Voisi kuvitella, että Granducielille suuremman läpimurron saavuttaminen tuntui helpottavammalta kuin muusikoiden tavanomaisemmat läpimurrot. Se tapahtui vasta ”vanhoilla päivillä”, 35-vuotiaana. Mutta ennen kaikkea Granduciel on levy levyltä hionut War on Drugsin soundia yksityiskohtaisemmaksi ja terävämmäksi.

Perfektionismi ja mielenterveysongelmat eivät ole hyviä liittolaisia. Jos musiikkia mikrosäätää 12 tuntia päivässä ja katoaa sen ja päänsä sisälle, voi ahdistus ja pakkomielteinen sovitusten jatkuva hääriminen muodostua taakaksi.

Tällaisen pitkälti yksin tehtävän työn aikana luulisi epätoivon käyvän vieraana useamman kerran. Entä jos musiikki ei kiinnosta juuri ketään tai päätyy vain toistamaan itseään?

On syytä palata Red Eyesin ”whoop”-huutoon. Minä en kuule siinä pelkästään perinteistä rokkihuudahdusta vaan myös vapautuneen miehen, jolta osa taakasta on juuri sulanut pois olkapäiltä. Voisi kuvitella, että kun Granduciel löysi Red Eyesin pääkoukun, hän löysi myös uskon siihen, että War On Drugs voisi tehdä vielä isomman läpimurron, luoda isomman yhteyden kuulijoihin. Hänen on pakko hihkaista meille, että kuunnelkaapas tätä.

Ainakin minulle se huuto, ja Red Eyes kokonaisuudessaan, on yksi 2010-luvun musiikin toiveikkaimpia ja elämäniloisimpia hetkiä. Se raivaa tietä A Deeper Understandingin laajemmalle toiveikkuudelle ja jopa juhlan tunnulle. Albumille, jolla Granduciel löysi taas äänimaailmastaan nyansseja, jotka tuntuvat suureksi osaksi kaikelta muulta kuin itsensä toistamiselta.

Video ei ole enää saatavilla

Adam Granduciel. Antakaa joku tälle miehelle saksofoni!

Flow Festivalissa esiintyvä philadelphialainen The War On Drugs kapuaa lavalle festivaalin viimeisenä päivänä, sunnuntaina 12. elokuuta. Viime vuonna komean Slave Ambient -albumin julkaisseen yhtyeen tuotannossa klassinen americana dylanien ja springsteenien tapaan päivittyy nykyaikaan utuiseksi kitararockiksi. Yhtyeen johtohahmo vastaili Nuorgamin small talk -kysymyksiin krapulaisen ytimekkäästi.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Luultavasti (Bob Dylanin) Tangled Up in Blueta. Kun kuulin kappaleen, tiesin heti sen muuttaneen elämäni. Olen kuunnellut sekä albumi- että New York Sessions -versiota varmaan tuhansia” kertoja.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot todennäköisimmin dj:ltä ollessasi todella, todella humalassa?

”Ai niin kuin viime yönä? Yleensä Roy Orbisonia. Blue Bayou tai I Drove All Night.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä tekisit työksesi, ellet olisi muusikko?

”Olisin puutarhuri. Rakastan puutarhanhoitoa.”

Millainen on muusikkoidentiteettisi?

”Pidän itseäni eniten tuottajana ja kitaristina.”

Mitä musiikkia kaikki suostuvat kuuntelemaan keikkabussissanne?

”Jotain näistä: The Rolling Stones, Neu! tai Brian Eno.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen lauluääni saa viisarisi värähtämään?

”Roy Orbison.”

Minkä jo edesmenneen artistin tai yhtyeen olisit halunnut nähdä?

”The Whon.”

http://www.youtube.com/watch?feature=fvwrel&NR=1&v=30ktWPrWPDc

Mitä soitinta haluaisit osata soittaa?

”Saksofonia.”

Mitä artistia tai yhtyettä suosittelisit uudelle tuttavuudelle?

”Damien Juradoa, tietysti.”

Video ei ole enää saatavilla

Vinyyli, kasetti, cd-levy vai mp3?

”Kaikki. Kasetit kuulostavat mahtavalta, ostan itse paljon vinyylejä, ja toisaalta omia suosikkeja tai uusia löytöjä voi kuunnella digitaalisessa muodossa kätevästi kaikkialla. Cd-levyt ovat taas loistavia autossa, sillä levyjen vaihtaminen on paljon mukavampaa kuin jokin tylsä iPodin soittolista.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Valitettavasti en tiedä musiikistanne juuri mitään.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Haha, vähän molempia!”

The War On Drugs esiintyy Flow Festivalin sunnuntaina 12.8.

Video ei ole enää saatavilla