Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 149 British Sea Power – Living Is So Easy

British Sea Power pystyy halutessaan mihin vaan. Vaikka sitten loihtimaan 90-luvun brittipopista muistuttavan täsmä-indiehitin, joka pui modernin elämän näennäistä helppoutta. Mikään oikea hitti se ei tietenkään ollut. Mielikuvituksen yliannostuksesta kärsivän yhtyeen tarjoamassa vaihtoehtotodellisuudessa se kuitenkin valittiin Euroopan uudeksi kansallislauluksi. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 148 Raphael Saadiq – Good Man

Mistä tunnistaa hienon soulkappaleen vuonna 2011? Siitä, että jää miettimään, miksei Otis Redding levyttänyt tätä, ennen kuin huomaa kappaleen syntyneen yli 40 vuotta Otisin kuoleman jälkeen. Stone Rollin’ -levyn huippuhetki on jo syntyessään standardi, joka vain odottaa päätymistään pikahittiä kalastelevan räppärin ”samplaamaksi” koko kertosäkeen leveydeltä. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 147 Timber Timbre – Bad Ritual

Folkia, bluesia, doowopia, taiderockia ja crooner-romantiikkaa yhdistelevä kanadalaisyhtye oli korvaamaton apu pimeneviin syysiltoihin. Montrealissa ja Torontossa majailevan kolmikon neljäs albumi Creep On Creepin’ On sai kananlihalle jo avausraidallaan Bad Ritual, joka on kuin David Lynchin käsitys kadoneen Dr. Dre -samplen päälle huokailevasta Gene Vincentistä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 146 Red Hot Chili Peppers – Even You Brutus?

Kuulun niihin halveksittuihin harvinaisuuksiin, jotka eivät juuri pitäneet John Fruscianten kitarasoundista. Siksi Josh Klinghofferin kitaran svengaus hivelee korvia, erityisesti yhdistettynä jumalaisen Anthonyn julistavaan lauluun ja kertsissä upeasti funkittavan Flean bassoiluun. Tavallaan klassisen ennalta-arvattavaa, mutta hillittömän toimivaa rock-musiikkia. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 145 Jarkko Martikainen – Huominen on kaukana

Heittäytyvään tulkintaan sekä mies ja kitara -meininkiin nojaava kappale saa Äänioikeus-yhtyeeltä jopa irlantilaisen kansanmusiikin sävyjä. Juomalauluksi muotoutuva biisi ei anna kuulijan mennä nukkumaan, vaan kehottaa unhoittamaan kaukaisen huomisen ja alkamaan viinin juomisen. Synkeän alkupuoliskon jälkeen elämänilo pursuaa Martikaisesta harvinaisella tavalla. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 144 The Valkyrians – Astro Zombies

Ska-bändin cover-levy kuulostaa aina lähtökohtaisesti paskalta idealta. Valkyriansin cover-levy sen sijaan kuulostaa aivan loistavalta, ja oli vuoden iloisimpia tapauksia kotimaassa. Levyn ehdoton helmi on tämä Misfits-laina, joka löytää aivan uuden kulman alkuperäisesitykseen, ja kääntää Danzigin apokalyptisen mökäämisen sielua silitteleväksi sauhuserenadiksi. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 143 Foo Fighters – White Limo

Vaihtoehtorockin suuri ja kaunis vilauttaa punk-juuriaan riemastuttavasti. Sisäsiistiksi luultu yhtye räimii railakkaan suttuisesti mutta tiukan ammattimaisesti maukasta punk-rähinää. Riffissä on jytyä, ilkeyttä ja ilmakitara-abilityä vaikka muille jakaa. Kun vokaalit on karjuttu megafoniin, mukana on bassoleadi ja kitarasoolo on rock’n’roll, meininki on mahtava. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 142 Thao + Mirah – Rubies & Rocks

Leikkisästi keinahteleva Rubies & Rocks on aiemmin omilla tahoillaan muusikonuraa luoneiden Thao Nguyenin ja Mirah Zeitlynin yhteistyön hedelmä. Suuri kiitos kuulunee kuitenkin naisten albumin tuottaneelle Merrill Garbusille eli Tune-Yardsille, jonka työpanos kuuluu Rubies & Rocksilla ennen kaikkea sen vastuttamattomissa, afrobeatiin kallellaan olevissa rytmeissä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 141 Paul Simon – Dazzling Blue

Maailmanmusiikin yhdistäminen popkappaleeseen on Paul Simonilta, 70, tuttu temppu – perustuihan 1980-luvun huippulevy Graceland juuri tälle idealle. Mutta tuskin kukaan muu tekee sitä yhtä hyvin. Intialaisten rytmien varassa hellästi keinuva Dazzling Blue ei olisi ainoastaan sopinut Gracelandille, vaan olisi ollut silläkin huippuhetki. Vanhassa on yhä virtaa. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 140 Booker T. Jones – Representing Memphis

Kaikki tiet vievät Memphisiin? Stax-legendan rinnalla tämän kotikaupunkia edustavat Philadelphian The Roots sekä New Yorkin Sharon Jones ja Matt Berninger. Odotuksista huolimatta Berningeristä ei kuoriudu kiihkeää soulsaarnaajaa, muttei tämän aina alakuloisesta mutinasta silti sielukkuutta puutu. Muut ovat sen sijaan omalla maaperällään, ja jälki on sen mukaista. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 139 The Walkabouts – The Dustlands

Maisema on klassinen: on polttava aavikko jossain Meksikon rajaseudulla. Uhkaa väreilevässä ilmassa, pian jännite laukeaa. Tästä tunnetilasta, Chris Eckmanin kiihkeästä laulusta ja ylellisistä orkestraatioista on seattlelaisen veteraaniyhtyeen uutuuslevyn melkein-nimibiisi tehty. Cormac McCarthya ja Calexicoa dramaattisen musiikin ystäviin vetoavana keitoksena. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 138 Samae Koskinen – En anna periks

Mitä? Musiikkia vuodelta 2011, joka ei ole lainkaan kyynistä, rehvastelevaa, tärkeilevää, mukanokkelaa tai ironista? Näin pääsi käymään ainakin Samae Koskisen Kuuluuko, kuuntelen -levyn kohdalla. En anna periks -kappaleen sympaattisen osuvat sanoitukset, loistava melodia ja hieno vuosikertapopsoundi elähdyttivät erityisesti. Kuuntelen, kuuntelen ja odotan lisää! (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Pitkän linjan yhtye vaeltaa aavikolla, jolla luonnonvoimat korventavat ruumista ja suuret tunteet sydäntä.

Seattlelainen The Walkabouts on tehnyt kulttimusiikkiaan jo vuodesta 1984 Carla Torgersonin ja Chris Eckmanin johtamana ja vaihtuvien muusikkokumppaneiden kanssa. Travels in the Dustland on yhtyeen ensimmäinen levy kuuteen vuoteen.

Se on myös tervetullut muistutus yhtyeestä, johon ihastuin vähän jo vanhan vuosituhannen puolella, mutta jonka olemassaolon ehdin melkein unohtaa.

Walkabouts edustaa niin sanottua americanaa. Se siis kanavoi Pohjois-Amerikan perinteellisiä populaarimusiikkeja rockin kautta tai toisin päin, miten asian nyt haluaa nähdä. Se harrastaa myös myyttistä amerikkalaista kuvastoa, tämän levyn tapauksessa Meksikon rajaseudun polttavia erämaita, joissa kaktukset ovat piikikkäitä, elämä lyhyt ja rakkaus kohtalokasta. Se on siis romanttinen yhtye.

Romanttiselle yhtyeelle oleellista on kurottaa arjen tuolle puolen, Nietzchen kahtiajaossa apollonisesta dionyysiseen. Tämän Walkabouts tekee hyvin. Travels in the Dustland on vangitseva levy, sillä on oma maailmansa. Se kietoo sisäänsä. Se tekee mieli kuunnella aina vähintään kaksi kertaa peräkkäin.

Walkaboutsin ehdoton vahvuus on siinä, että Torgerson ja Eckman ovat kumpikin ilmaisuvoimaisia, mutta hyvin erilaisia vokalisteja. He jakavat biisit keskenään melko lailla tasan.

Travels in the Dustland alkaa aikamoisella tuplatyrmäyksellä. Ensin tulee vääjäämätöntä tuhoa riviensä välissä ennustava, vakaan bassokuvion vetämä My Diviner. Sen pinnalla Torgersonin lakoninen, hieman surullinen mutta pohjimmiltaan realistinen ääni johdattaa karujen tosiasioiden ja seitinohuiden toiveiden maisemiin. Biisin hidas tempo pysyy lähes kuuden minuutin ajan samana, kristallinkolkkoina helkkyviä kitaroita vain kasataan päällekkäin.

Sitä seuraa Eckmanin kiihkeämmin, miehistä uhkaa huokuen laulama The Dustlands, josta välittyvää vaaran tunnetta liennyttävät ylelliset orkestraatiot ja lähes slaavilainen melankolia.

Näissä maisemissa koko levy liikkuu. Se johdattaa Cormac McCarthyn romaaneista muistuttavaan maailmaan, jossa elämisen ehdot ovat tiukassa ja lopullinen ratkaisu häämöttää aina seuraavan mäenharjanteen takana. Mutta erämaa, rajaseutu, tomu ja tuhka toimivat tietysti vertauskuvina kaikelle sille, mitä ihmiset joutuvat käymään läpi ihan kaupunkiasunnoissakin.

Mies- ja naislaulun vuorottelu luo Walkaboutsin musiikkiin ihan omaa dynamiikkaansa. Jollei biisejä muuten osaisi paikantaa jollakin tasolla miesten ja naisten välisten asioiden alueelle, niin tämän myötä ainakin.

Walkabouts osaa hyödyntää kummankin vahvuuksia. Seesteisemmät, avarammat kappaleet ovat Torgersonin reviiriä, Eckmanin laulamissa biiseissä saattaa kitarakin mennä kunnolla särölle ja Mark Laneganin tekemiset tulla mieleen. Tätä arvostelijaa Thin of the Airin ja Every River Will Burnin kaltaiset täydellisen subliimit Torgerson-esitykset miellyttävät ehkä enemmän, mutta kautta linjan Walkabouts tietää, miten hyvästä biisistä saadaan kasvattamalla, kerroksia lisäämällä, kaikki draaman tehokeinot käyttämällä vielä parempi.

Ihan parasta on, että tällä yhtyeellä riittää back-katalogia läpikäytäväksi nyt, kun uusi ihastuminen on tosiasia.

84 Americanaa maksimalismin ystäville: synkkää, kaunista, melodista ja elokuvallista. Lopputulos ei ole maailman omaperäisin, mutta se upottaa ja hypnotisoi.

Video ei ole enää saatavilla