Lou Reed, tyyli ennen kaikkea.

Lou Reedillä ja minulla on ollut vaikeitakin vuosia, mutta kyllä hän on aina ollut yksi elämäni tärkeimpiä taiteilijoita. Joskus on pelottanut hänen kitaransoittonsa, joskus valitsemansa taustabändit, eikä se muukaan paketti aina ole kasassa ollut, mutta mitä pienistä. Mies muutti maailmaa jo uransa alussa The Velvet Undergroundin kanssa. Kuolemattomana on varaa ottaa riskejä ja hölmöillä.

Loun kuolema ei sureta. Hän eli hienon elämän ja jätti niin paljon siitä jälkeensä. Osa siitä on kiinteä osa elämämme äänimaisemaa, osa ei.

Keräsin soittolistan, jolle valitsin Reedin soolouralta niitä vähemmälle huomiolle jääneitä ja itselleni tärkeitä biisejä – klassikkoalbumien harvemmin soitettuja raitoja sekä epäonnistuneiden kokonaisuuksien valopilkkuja. Kaikilta Loun levyiltä niitä ei edes löydy.

Esimerkiksi Mistrialia en osaa vieläkään sulattaa. Enkä ehkä antaa anteeksi. Ostin sen levyn ilmestyessä kuulematta sitä lainkaan, koska olin jo vakuuttunut miehen neroudesta. Sellaiseen hölmistyneisyyden tasoon, jonka sisältäni löysin levyn soidessa, olen sittemmin harvemmin törmännyt. Kiitos tästäkin äärikokemuksesta, Lou.

Ja minusta on hienoa, että Metallican kanssa tehty Lulu jäi miehen viimeiseksi julkaisuksi. Levy on kauhea, mutta ilmentää hienosti ”mieluummin överit kuin vajarit” -suhtautumista tähän hiukan ontuvaan ja pöhöttyneeseen petoon, jota rockiksi kutsumme. Mieluummin täysillä metsään kuin…

Tämä on jäljellä 15-vuotiaana tussilla tekemästäni Lou Reed -paidasta.

#1 Perfect Day (The Raven)

The Raven on suurimmaksi osaksi yhtä toimiva kuin Metallican kanssa tehty Lulu, eli taidetta isolla T:llä mutta jotenkin tyhjää sisältä. Tai reitiltä eksynyttä sellaista. Mutta tämä uusioversio Transformer-levyn klassikkoraidasta on upea.

#2 Kicks (Coney Island Baby)

Coney Island Baby on aika vahva levy kautta linjan – kepeällä tavalla rockaava. Kicks on Louta Can-maisimmillaan ja improvisoidun oloinen lauluraita kuulostaa aika vahvasti Damo Suzukilta.

#3 Last Great American Whale (New York)

New York on mielestäni klassikko ja aika tasavahva. Tai siltä se ainakin aikoinaan tuntui 1980-luvun vaikeiden, vaikeiden vuosien jälkeen. Tämä puhuttu biisi on hienoa maagista realismia. Tuo mieleen Paul Austerin kirjan Leviathan, muutenkin kuin nimen tasolla.

#4 The Day John Kennedy Died (The Blue Mask)

The Blue Mask on yksi Loun vahvimmista levyistä ja tämä saattaa olla hänen idealistisin biisinsä. Se on kuin paras mahdollinen vastaus kysymykseen, joka misseiltä aina kysytään. Missit vastaavat ”maailmanrauha”.

#5 Make Up (Transformer)

Levy on aika puhki soitettu, mutta tämä helmi on aina jäänyt pienemmälle huomiolle.

#6 Street Hassle (Street Hassle)

Loistava minirockooppera, jossa Bruce Springsteenillä on puherooli.

#7 Home of the Brave (Legendary Hearts)

Legendary Hearts ei levynä säväytä, mutta siltä löytyy pari-kolme klassikkoa, joista tämä jollain tavalla Neil Youngin mieleen tuova sotkuinen ja laahaava balladi on koskettavin.

#8 Disco Mystic (The Bells)

Tällaista kamaa olisin halunnut kuulla Mistrialilla, 1980-luvun soundeilla, mutta ei… Tämä on huumorimusiikkia kukkeimmillaan.

#9 High in the City (New Sensations)

Kaiken järjen mukaan tämän pitäisi olla raivostuttava biisi, steel-rumpuineen päivineen, mutta toisin kävi. Hauskan pirtsakka tuokiokuva New Yorkista ennen kuin Rudy Giuliani siivosi sen turisteille turvalliseksi.

#10 Ecstacy (Ecstacy)

Tämä kuulostaa ihan Sielun Veljiltä! Voisi olla balladi Suomi-Finlandilta. Traktoreita sataa aamu kuudelta, pää on ohutta lasia…

#11 Trouble With Classicists (Lou Reed & John Cale: Songs for Drella)

Metafyysinen taidehisotrian luento, joka on helppo kuvitella Andy Warholin suuhun, sekä tekstinsä että Loun lakonisen ulosannin puolesta. Kaunis kunnianosoitus selvästi rakkaalle ystävälle.

#12 Dreamin’ – Escape (Magic and Loss)

Magic and Loss oli jotenkin sotkuinen ja hukassa, mutta Dreamin’ on hienolla tavalla eleetön balladi.

#13 Sad Song (Berlin)

Kaikkien ranteet auki -levyjen äiti päättyy tähän biisiin. Jos tämä olisi valittu Trainspottingiin, ehkä tästä olisi tähtien esittämä hyväntekeväisyysversio. Biisinä vähintään yhtä kova kuin Perfect Day.

#14 Metal Machine Music, Part IV (Metal Machine Music)

Aliarvostettu ja yllättävän kuunneltava levy.

14 kätkettyä Lou Reed -helmeä

1. Lou Reed & Antony Hegarty – Perfect Day
2. Lou Reed – Kicks
3. Lou Reed – Last Great American Whale
4. Lou Reed – The Day John Kennedy Died
5. Lou Reed – Make Up
6. Lou Reed – Street Hassle
7. Lou Reed – Home Of The Brave
8. Lou Reed – Disco Mystic
9. Lou Reed – High In The City
10. Lou Reed – Ecstasy
11. Lou Reed & John Cale – Trouble With Classicists
12. Lou Reed – Dreamin’ – Escape
13. Lou Reed – Sad Song
14. Lou Reed – Metal Machine Music, Part IV

Kuuntele soittolista tästä.

Bonus!

Ruotsalainen video, jota levitetään todisteena Loun mulkkuudesta, lähinnä todistaa, että hänellä on kuiva huumorintaju. Jos haluatte nähdä mulkun, katsokaa video, jossa Henry Rollins kiusaa pikkupunkkaria.

Andy Warhol (1928-1987). Koiran nimi ja elinvuodet tuntemattomat.

Muistaako joku miltä Henri Matisse tai Joan Miró näytti? Jommalla kummalla taisi olla parta. Entäpä satutko tietämään minkä värinen oli Andy Warholin perukki?

Niinpä. Andy Warhol on modernin taiteen ikonisin hahmo, jet set-tähti, jonka kaikki, aivan kaikki, tuntevat näöltä. Warhol ei ollut ihan ensimmäinen taiteilija, joka keksi ottaa populaarikulttuurin aiheekseen. Mutta Warhol oli taiteilija, joka hetkeksi teki kuvataiteesta populaarikulttuuria.

Warhol aiheutti hyökyaaltoja kaikkialla: kuvataiteen ja elokuvan uudelleenmäärittelyn ohessa hän ehti luoda uraa muun muassa managerina, mallina ja kirjailijana sekä tehdä itsestään New Yorkin seurapiirien vakiokalusteen. Siinä sivussa Warholilla oli aikaa kuvittaa kaikkiaan 40 levynkantta.

Kansitaidetta löytyy koko Warholin uran varrelta ja niiden kautta muodostuu aavistuksen erilainen näkökulma Andyn kehitykseen taiteilijana. Joten aloitetaan aivan alusta.

Olipa kerran

Elipä kerran New Yorkissa periaatteessa melko tavallinen mainosgraafikko nimeltä Andrew Warhola. Warhola asui ja työskenteli yhdessä äitinsä kanssa, mutta oli jo ponnistanut kaupungin mainosmaailman parrasvaloihin. Lahjakkaan nuorukaisen leikkisä tyyli oli kovassa huudossa muotikauppiaiden keskuudessa, ja kysyntää löytyi myös musiikkibisneksessä.

Count Basie and His Orchestra (1955)

1950-luvun aikana Andy pääsikin kuvittamaan muun muassa RCA Victorin, Columbian ja Blue Noten julkaisuja. Yksinkertaisen tyylikkäät piirrokset istuivat täydellisesti aikakauden jazz-levyjen henkeen. Notkea, spontaanioloinen viiva toi eloa tiukan graafiseen typografiaan ja hallittuun värimaailmaan.

Ja olisihan hauskaa ajatella, että jazz, populaarikulttuurista taiteeksi kasvanut musiikkimuoto, saattoi toimia tienviittana, kun Andrew 1960-luvun taitteessa päätti ensi kerran luoda nahkansa ja heittäytyä täysillä kuvataiteen pariin. Loppu, kuten sanotaan, oli historiaa.

Kenny Burrell: Blue Lights (1958)

Latin Rhythms by The Boston Pops (1952)

Hopeatehtaan vuodet

Vuonna 1963 Warhol muutti uuteen studioonsa Factoryyn, jonka maine kasvoi pian myyttiseksi. Factoryn seinät maalattiin kauttaaltaan hopealla. Taiteilija koki värin edustavan sekä kimaltelevaa tulevaisuutta että elokuvakankaan nostalgiaa – ja ennen kaikkea narsismia, jota hän niin rakasti.

Tila oli kuin jättiläismäinen peilitalo. Epämääräinen joukko boheemeja, narkkareita ja transvestiitteja notkui studiolla ympäri vuorokauden. Ajan muotihuume oli amfetamiini. Warhol itse kertoi nukkuneensa joka yö joitain tunteja, mutta muistutti samassa lauseessa useiden lähipiirissään jatkaneen päiväkausia ilman unta.

Huuruinen ajankuva kiteytyy The Velvet Undergroundiin, Warholin legendaarisimpaan viritykseen musiikin saralla.

The Velvet Underground and Nico (1967)

Albumi The Velvet Underground and Nico vuodelta 1967 on täyttä pop-mytologiaa. Saksalainen näyttelijätär Christa Paffgen syntyi uudelleen femme fatalena, Nicona. Lou Reed lauloi heroiinista, nistin loputtomasta odottelusta kadunkulmissa ja sadomasokismista samalla, kun hidas kitaravalli velloi laiskan hypnoottisesti kappaleiden taustalla. Ja tämä bohemian aarrearkku on pakattu, niin, sehän on pakattu banaaninkuoriin.

Kaikki me tietysti tunnemme tuon banaanikannen. Mutta silti, katsokaamme sitä nyt huolella. Keltaisen banaaninkuoren alta paljastuu irstaan vaaleanpunainen, lihaisa banaani. Banaanin tyveen on kirjattu pienellä ohjeet: revi tuosta. Tässä tiivistyy Warholin nerous: kyvyssä muuttaa taiteeksi mitä banaaleimmat (tai banaaneimmat – oikoluk. huom.) asiat.

Taiteilijan nimi on alakulmassa, paljon suuremmalla kirjasimella. The Velvet Undergroundin nimeä ei kannessa näy.

Jäähyväiset hörhöille

Usein Warholin uran käännekohdaksi katsotaan kesäkuun 4. päivä vuonna 1968. Järkensä valon taidepiirien sekoiluissa kadottanut feministiaktivisti Valerie Solanas käveli sisään Factoryyn ja ampui Warholia. Andy ehti ennen elvytystään kliinisesti ottaen kuolla ja toivuttuaan käpertyi tiiviimmin omiin oloihinsa. Todellisuudessa Silver Factory oli kuitenkin suljettu jo puoli vuotta ennen murhayritystä, ja uusi studio muistutti enemmän liiketilaa kuin aiempaa hörhöluolaa. Warhol oli luonut taas kerran nahkansa.

Näin Andyn ympärillä liikehtivä piiri muuttui varakkaammaksi ja vaikutusvaltaisemmaksi. 1970-luvun uudella Tehtaalla notkui sellaisia tähtiä kuin Yves Saint Laurent, Brigitte Bardot ja Bianca Jagger. Biancan kautta Warhol tietysti tutustui tämän aviomieheen Mick Jaggeriin. Ja näin Warhol pääsi iskemään näppinsä The Rolling Stonesin tuotoksiin.

Rolling Stones: Sticky Fingers (1971)

Sticky Fingersin levynkansi vuodelta 1971 on lähes banaanin veroinen neronleimaus. Vetskari on oikea ja kuulija saa ihan itse avata supertähden sepaluksen.

Jagger rakasti kantta, mutta halpoja tai helppoja toteutettavia Warholin välähdykset eivät olleet: ”Eittämättä hra Al Steckler tulee ottamaan sinuun yhteyttä. Hän luultavasti näyttää huolestuneelta ja sanoo ’Pidä kiirettä’, mutta älä siitä välitä”, neuvoo Jagger kansitaiteilijaa kirjeessään.

Ja Rolling Stonesin kieli-logo? Warholia sekin.

Taidetta liukuhihnalta

Bisnesvaistoa ei Andyltä ollut koskaan puuttunut, mutta uransa uudessa vaiheessa Warhol tuotteisti taiteensa todenteolla. Liikeyritykseksi kasvanut Andy Warhol Enterprises suolsi liukuhihnalta muotokuvia julkkiksista. Warhol saattoi kiertää päivässä kolmet illalliskutsut tilauksia kerätäkseen.

Ja vaikka sarjallisuus oli olennainen osa Warholin taiteellisesti uskottavampaakin toimintaa, jotain pelosekaista kunnioitusta herättävää on röyhkeydessä, jolla Warholin taideputiikki tarjosi paljousalennuksia asiakkailleen. Osta yksi muotokuva 25 000 dollarilla ja saat lisäkappaleet halvalla, 5 000 taalaa per laaki.

Warholin kädenjäljen tunnistettavuus oli keskeinen osa liiketoimintastrategiaa. Muotokuva julisti asiakkaan seinältä rahaa ja statusta: minulla on varaa käydä Andyn muotokuvattavana. Ja samalla tyylillähän Warhol kuvasi oikeassa taiteessaan Marilyn Monroen ja Elvis Presleyn kaltaisia ikoneja. Tähän seurueseen kelpasi kuulua.

Liza Minnelli: Live at Carnagie Hall (1981)

1980-luvun levynkansissa on jotain samaa. Oli kuvassa Aretha Franklin, John Lennon, Diana Ross tai Liza Minnelli, on Warholin tyyli vähintään yhtä helposti tunnistettavissa kuin itse artistin naama. Mutta mikäli kyynisestä taidetehtailusta ei jaksa ärsyyntyä, voi kansissa ihailla samaa pettämätöntä silmää väreille ja graafiselle pelkistämiselle kuin koko Warholin tuotannossa.

Aretha Franklin: Aretha (1986)

John Lennon: Menlove Ave (1986)

Uusi sukupolvi

Vahva hiipumisen tuoksu, joka Warholin tehdastuotannossa oli selvästi aistittavissa, voimistui 1980-luvulla. Warhol keskittyi televisio-ohjelmiin, Interview-lehden pyörittämiseen ja ylipäätään naamansa kauppaamiseen, mutta taidepiireissä hänen tähtensäoli laskussa.

Kun Warhol törmäsi nuoreen ja lupaavaan, graffitikulttuurista ammentavaan poptaiteilija Jean-Michel Basquiatiin, aisti hän tilaisuuden päivittää imagoaan.

Rammelzee & K-Rob: Beat Bop (1983)

Warholin ja Basquiatin taiteellinen yhteistyö poiki puolivillaisia kollaboraatioita, joissa kumpikaan taitelijoista ei juuri päässyt loistamaan. Warholin suojeluksessa Basquiat kuitenkin tempaistiin mukaan nousukauden verenhimoiseen taidemarkkinakieputukseen, traagiselle ja lyhyelle lentoradalle supertähteyteen.

Se puolestaan on oma tarinansa, mutta lopetetaan silti seuraavan poptaitelijapolven nousuun ja uhoon: Andyn suojatin taiteileman Beat Bop -räpsinkun kannessa sykkii orastavan hiphopsukupolven elämänjano.

Giotto Scrovegni: Kiss of Judas

Kaksi Nuorgamin toimittajaa väittelevät pääsiäisen kunniaksi siitä, kummasta raamatullisesta hahmosta on tehty parempia biisejä.

Tai niin oli alkuperäinen tarkoitus. Lopputuloksesta tuli jotain aivan muuta.

Sinisessä kulmassa Jeesuksen parran pukee päälleen Hannu Linkola. Punaiseen kulmaan Juudaksen kaapuun asettuu Matti Markkola.

Genesis – Jesus He Knows Me vs. Killing Joke – Judas Goat

Video ei ole enää saatavilla

Hannu Linkola: Nykymaailmassa menestys perustuu suhdeverkkoon ja sen hallintaan. Ei riitä, että on jotain. Pitää myös tuntea joku, jonka tarjoama sosiaalinen pääoma on helppo muuttaa taloudelliseksi.

Jeesus tekee ystävistään rikkaita. Hänen arvonsa määrittyy niiden kautta, jotka luovat hänelle merkityksiä luodakseen itselleen merkityksiä. Uskonnon ja pyrkyryyden suhde on tiivis. ”Taivaan isä ja poika Oy rakkautta tänään halvalla myy.”

Genesis kritisoi tv-evankelistoja aiheesta. Ovathan ne iljettäviä. Mutta jos on tekopyhää tehdä raamatusta rahaa, onko sen jalompaa tehdä rahaa kritisoimalla niitä, jotka tekevät raamatusta rahaa? Ketkä ovat lopulta varsinaisia paimenia ja ketkä vain vuohia paimenen kaavussa?

Video ei ole enää saatavilla

Matti Markkola: On kilttejä ja hyvin koulutettuja paimenkoiria. joiden tehtävä on suojella lampaita. On pahoja ja hyvin koulutettuja paimenvuohia, joiden tehtävä on ohjata autuaan tietämättömät lampaat kohti varmaa kuolemaa teurastamoissa.

Jälkimmäisestä laulaa Killing Joke yli kuusiminuuttisessa maailmanlopun-julistuksessaan. Siis siitä kuinka me, autuaan tietämättömät ihmiset, seuraamme omaa petollista vuohipaimentamme, joka ohjaa meidät tuhoon. Ihanaa.

Tuomari: Pääsiäisen viettäminen alkaa kovin kyynisissä merkeissä. Ottelijat kiertelevät toisiaan kehässä, ja iskut viuhuvat ilmassa, mutta erä jää ratkaisemattomaksi. 0-0.

Depeche Mode – Personal Jesus vs. Depeche Mode – Judas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jos Jeesus olisi täällä tänään, hänet olisi helppo kuvitella Maarit Tastulan kaltaiseksi ymmärtäväiseksi ja empaattiseksi kuuntelijaksi. Hän esittäisi kiperiäkin kysymyksiä, mutta aina toista kunnioittaen ja tämän lähtökohtia arvostaen. Itselleen hän ei pyytäisi mitään.

Kukapa ei haluaisi istua vastapäisessä tuolissa? Kukapa ei haluaisi kertoa huolistaan, uskoutua traumoistaan ja esittää toiveitaan? Martin Goren kauniin ajatuksen mukaan tällainen palvelu on puhelinsoiton päässä, kunhan numero vain on oikea. Armahdukseen riittää toinen ihminen.

Jokainen meistä on vähän Jeesus.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Jos Juudas olisi täällä tänään, hänen olisi helppo kuvitella esittävän mukavaa miestä saippuaoopperassa, jonka juonen kaikki arvaisivat ennalta. Tuo hirveä mies tulee pettämään vaimonsa ja tuhoamaan perheensä! Mutta miksi? Se katsojia jännittäisi. Niin mukavan oloinen mies. Katsojat tunnistaisivat Juudaksesta itsensä.

Ihminen on aina lopulta yksin. Kuten Martin Gorekin on aina yksin, kun hän esittää livenä Judaksen sanat:

”Cheating Judases / Doubting Thomases /
Don’t just stand there and shout it / Do something about it”

Mutta mitään ei voi tehdä.

Tuomari: Ottelija sinisessä kulmassa ottaa ylivoiman kauniilla puheillaan, mutta vastustajan torjunta pitää. Hieman kulunut klassikkokappale häviää vähemmän tunnetulle Depeche Mode -helmelle. Juudakselle 1-0.

Kanye West – Jesus Walks vs. Lady Gaga – Judas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Populaarimusiikissa sallitaan uskonnon kritisointi. Sen sijaan omaa uskoa ei parane tunnustaa. Usko on tabu, joka ei kuitenkaan vavisuta normeja. Suuren yleisön on vaikea suhtautua sellaiseen.

Listamenestystä tavoittelevassa musiikissa aiheiden pitää olla selkeitä ja provosoinnin räikeää. Tämä lainalaisuus tuottaa omituista arvomaailmaa. Aseet, väkivalta, päihteet tai synnillinen elämä eivät hätkäytä, mutta tasa-arvon ja tasa-armon sanoma hätkäyttää.

Onko siis rohkeutta harjoittaa haureutta Juudaksen kanssa vai lähteä paljain mielin Jeesuksen matkaan? Vai tekeekö postmodernin ajan merkitysvirta kummastakin ratkaisusta vain identiteettipeliä, jossa lopullisen merkityksen antaa tarkastelukonteksti?

Video ei ole enää saatavilla

MM: Ei ole sattumaa, että Lady Gaga hyppää Juudaksen kelkkaan tulevalla levyllään. Juudas oli Jeesuksen lapsista se, jonka tehtävä oli rahakukkaron hallinta. Juudas oli se, joka auttoi Jeesusta pesemään Maria Magdaleenan, likaisen naisen, jalat.

Gagan Judas-kappaleessa Gagalla on meneillään kolmiodraama hänen, Juudaksen ja Jeesuksen välillä. Juudas pettää Gagaa, mutta Gaga ei pysty olemaan rakastamatta häntä:

”Jesus is my virtue, Judas is the demon I cling to”

Kappale ei ole Gagan parhaita, mutta se tekee tärkeän kulttuuriteon tuomalla Juudaksen 2010-luvulle populaarimusiikissa.

Tuomari: Edellisen erän hävinnyt partasuu nousee hallitsemaan rakkauden voimalla. Rakkaus voittaa vihan ja Kanyen hurmoksellinen hiphop-eepos Gagan halvan kierrätyshitin. 1-1.

Pelle Miljoona Oy – Jos Jeesus olisi täällä tänään vs. Juice Leskinen – Suutele, Juudas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jeesusta pidetään usein latteana hahmona – jeesustelijana, joka saarnasi pehmeitä arvoja ja puhui isänsä puolesta. Luonteeton mies.

Kapinallinen tuntee kuitenkin kapinallisen. Pelle Miljoona näkee Jeesuksessa aikansa radikaalin toisinajattelijan, anarkistin. Nasaretilainen vapaustaistelija oli valmis korostamaan itsekeskeisyyden sijasta ihmistenvälisyyttä, silläkin uhalla että tie veisi ristille.

Pellessä ja Jeesuksessa on paljon samaa. Kummassakin hahmossa on karikatyyrin piirteitä, kummankin muotokieli kaipaisi päivitystä – mutta sopivasti valikoituna heidän sanomassaan on edelleen paljon kuuntelemisen arvoista. Eikä kenestäkään ole heidän sijaisikseen. Ei edes Juicesta.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Uskonnon irvikuva on kuin jatkuva Juudaksen suudelma. Yhä uudestaan Juudas suutelemalla kavaltaa aidon uskonnon:

”Suutele Juudas / sen tänään jo siedän /
kun sinun laillasi totuuden tiedän /
Suutele Juudas / ja hymysi viekkaan /
voit ikuistaa jokaisen areenan hiekkaan”

Tätä sanoitusta korostaa karnevaalitunnelma, posetiivimusiikki, joka tulee kuin karusellikentältä, tivoli on täynnä yleisöä. Onko uskonto vain leipää ja sirkushuveja sekin?

En tiedä. En ole äskeisen kirjoittaja. Googlasin pätkän netistä. Olen heikko ihminen. Saatana meni korvastani sisään. Kuten Juudaalla.

Tuomari: Ottelun kiivainta erää säestävät suomirockin ikonit. Sinisestä kulmasta hyökätään vahvalla Juicen kyseenalaistamisella, ja vastustaja joutuu turvautumaan hakukoneeseen! Rakkaus voittaa taas. Jeesukselle 2-1.

The Velvet Undergroud – Jesus vs. Current 93 – Judas as Black Moth

Video ei ole enää saatavilla

HL: Kun ihminen on eksyksissä itsensä kanssa, hän kaipaa lohdutusta ulkopuolelta. Hän haluaa kääntää katseensa pois itsestään, mutta lohdun tarve vangitsee itsekeskeisyyteen.

Tällaista tilaa ihminen haluaa paeta. On sattumasta kiinni, mikä valikoituu todellisuuspaon väyläksi. Lou Reedille kaikki suunnat ovat tuttuja. Yhden tien päässä hän anoo apua Jeesukselta, toisaalla hän tekee itsestään heroiinilla Jeesuksen pojan.

Uskonto on oopiumia ja oopiumi uskontoa. Kumpikin on avunpyyntöä, rohkeuden keräämistä tai rohkeuden katoamisen peittelemistä.

”Help me find my proper place.”

Video ei ole enää saatavilla

MM: Viisi minuuttia eteeristä pianonsoittoa. Se on kaunista, mutta tuntuu ajanpeluulta, rohkeuden keräämiseltä ennen puhumaan uskaltautumista.

Kun pato murtuu, puhetta tulee. Seitsemän minuutin kohdalla uskalletaan kysyä olennaiset kysymykset:

”Do you believe in God? Do you believe in Christ?”

Ja sen jälkeen tunnustaa:

”What monsters we have become”

Tähän tunnukseen tarvittiin tarvittiin gnostilaisena tunnettu lyyrikko David Tibet.

Tuomari: Ottelu saa yllätyskäänteen! Ottelijat laskevat nyrkkinsä ja syleilevät toisiaan veljellisesti, partasuu saa jopa poskelleen suudelman. Mutta mitä – sen seurauksena hän tuupertuu maahan, ja Juudas on ottamassa tyrmäysvoiton. Sinisen kulman ottelija lupaa kuitenkin nousta vielä, ja ottelu päättyy ratkaisemattomaan. 2-2.

Bonuskierros!
Junior Murvin – Judas and Jesus vs. !!! – Even Judas Gave Jesus a Kiss

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jumalan ja saatanan välisestä kilvoittelusta on laulettu kautta kristikunnan historian. Junior Murvinin taistelupari on kuitenkin paljon kiinnostavampi.

Kyse ei ole mustavalkoisesti hyvästä ja pahasta, vaan jatkuvasta inhimillistä moraalia määrittävästä ristiriitaisuudesta. Miksi ihminen on valmis toimimaan tavalla, jolla hän ei tahdo toimia?

Asetelma on tuttu jokaiselle. Jos tällaisista kiusauksista onnistuu luopumaan ja jos samalla osaa antaa anteeksi niille, jotka ovat itseä vastaan rikkoneet, ei ole Jeesusta vähäisempi.

Mutta huono ei ole sekään, joka osaa ottaa anteeksiannon vastaan. Oikeastaan vasta siinä punnitaan todellinen rakkaus.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Tähän on hyvä lopettaa. Rakkauteen. Uskon, että Juudas tiesi, mitä oli tekemässä, kun hän luovutti Jeesuksen roomalaisille. Hän tiesi tapattavansa Jeesuksen.

Jonkun se oli tehtävä. Kuka muu sen olisi tehnyt? Sinä?

Kuuntele pääsiäisen huippujännittävään otteluun liittyvä soittolistamme täällä:

Jeesus vs. Juudas

Toveri Korvela uskoo Lemmyn olevan olemassa.

www.kommarikorvela.blogspot.com

Mikä on soittolistasi nimi?

”Ytimekkäästi Top 10, eli 10 suosikkibiisiä vuosien varrelta, jotka ovat kulkeneet mukana vuodesta toiseen.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Sellaisen 15 minuuttia kestäneen pohdinnan jälkeen mutu-tuntumalta.”

Keille ihmisille suosittelet soittolistaasi ja miksi?

”Kenelle tahansa, joka pitää rockista.”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Se voisi olla Joy Divisionin Shadowplay, joka on yksinkertaisen kaunis ja pelottava kappale. Ian Curtisin hahmo vetoaa, mahtava taiteilija, traaginen kohtalo.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, jota ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Mustan Paraatin Romanssi olisi ollut mahtava biisi saada mukaan, mutta ei löydy Spotifysta.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kuuntelen paljon musiikkia, mutta niin, että pyrin keskittymään kuuntelemiseen. Töissä soi kylläkin taustalla radio. En kuuntele liikkuessani musiikkia. Pari tuntia päivässä, vähintään.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”Se voisi olla The Clash, jolla on hieno kirjo musiikkia aina räkäpunkista discoon ja dub-reggaeen asti. Innovatiivinen, ei liian helppo, mahtavat soittajat, ja aatetta löytyy myös. En koskaan kyllästy kuuntelemaan. Ostin Sandinista-levyn teini-iässä ja ihastuin kovasti.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

“A Place To Bury Strangers, shoegazing-rockia. Bongasin yhtyeen Open House -nimisestä kauhuelokuvasta, jossa päähenkilöt kuuntelevat yhtyeen hittiä.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”Ostan etenkin käytettyjä lp- ja cd-levyjä, ja joskus uusiakin cd-levyjä. Pidän siitä, että on olemassa fyysinen levy, ja haluan tukea artisteja myös ostamalla levyjä.”

Spotify vai iTunes?

”Spotify, en ole koskaan käyttänyt iTunesia.”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Itse asiassa lauantaina 26.3. oli omankin yhtyeen keikka Helsingissä Ravintola Wäiskin Synapsi-goottiklubilla, mutta tuli tsekattua myös tamperelaisten tuttujen goottiorkesteri Murnau’s Playhouse, joka oli erittäin hyvä.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Katsoin vastikään Lemmystä kertovan dokumentin, ja Lemmy voittaisi varmasti. Sitäpaitsi Lemmy on oikeasti olemassa, Jumala ei.”

Marko Korvelan soittolista

1. The Doors – Break on Through (to the Other Side)
2. The Velvet Underground – Venus in Furs
3. Pixies – River Euphrates
4. Mana Mana – Maria Magdalena
5. Joy Division – Shadowplay
6. The Clash – Ghetto Defendant
7. The Cure – Disintegration
8. Clan of Xymox – Back Door
9. Depeche Mode – Black Celebration
10. Big Country – Rememberance Day

Kuuntele Marko Korvelan soittolista.