A-Ha seuraa ABC:n ja New Orderin jalanjälkiä Nuorgamin Popklassikot-sarjan ykköseksi.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan yhdeksäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu The Flying Lizardsin Sex Machine, joka oli listan 29:s. Kappaleen videon voit katsoa tästä.

Vuoden 1984 Top 30 (no okei, Top 29)

1. A-Ha – Take on Me
2. Don Henley – The Boys of Summer
3. Talk Talk – It’s My Life
4. Van Halen – Jump
5. Prince – When Doves Cry
6. The Cars – Drive
7. Cocteau Twins – Lorelei
8. The Replacements – Unsatisfied
9. Echo & the Bunnymen – The Killing Moon
10. Bronski Beat – Smalltown Boy
11. Sade – Smooth Operator
12. Bruce Springsteen & The E Street Band – Dancing in the Dark
13. The Smiths – What Difference Does It Make?
14. Alphaville – Forever Young
15. The Chills – Pink Frost
16. Bryan Adams – Run to You
17. Modern Talking – You’re My Heart, You’re My Soul
18. U2 – The Unforgettable Fire
19. Corey Hart – Sunglasses at Night
20. Madonna – Material Girl
21. The Style Council – Shout to the Top
22. Dead or Alive – You Spin Me Round (Like a Record)
23. Nik Kershaw – The Riddle
24. The Jesus & Mary Chain – Upside Down
25. Killing Joke – Eighties
26. The Minutemen – Corona
27. Propaganda – Dr. Mabuse
28. Scritti Politti – Wood Beez (Pray Like Aretha Franklin)
29. The Fall – C.R.E.E.P.

Linkki soittolistaan tästä.

The Style Council – pintakiilto, tyyli ja ironinen etäännytys kiinnostaa!

1990-luvulla, kun Paul Weller veivasi Noel Gallagherin, Ocean Colour Scenen ja muiden brittipopin perinteisemmän siiven edustajien rinnalla maanläheistä retrorockiaan, vaikutti hänen 1980-luvun yhtyeensä The Style Council naurettavalta hairahdukselta The Jamin tulisieluisen modrockin ja hänen soolouransa raspikurkkuisen kirpputorintuoksun välissä.

Kuinka ajat muuttuvatkaan! Se, mikä kerran vaikutti teennäiseltä ja pinnalliselta hienostelulta, on nykyään paljon mielenkiintoisempaa kuin kaulasuonet pullottaen huudettu totisuus.

The Style Council on yhtä lailla ristiriitojen yhtye kuin nokkamiehensäkin on ristiriitojen mies. Se oli sekä lähes pakkomielteisen kiinnostunut ulkoisesta olemuksestaan että polittisesti intohimoisen vasemmistolainen. Se pursusi keikaroivaa mannereurooppalaisuutta ja oli samalla perinjuurin englantilainen. Se saattoi samalla levyllä olla maailman paras bilebändi, syvällisen surumielinen, kepeän yhdentekevä tai yksinkertaisesti surkea.

Vuonna 1984 ensi kerran singlenä julkaistulla Shout to the Top! -singlellä se oli kertakaikkisen nerokas.

Toisin kuin 1980-luvun futuristiset uusromantikot, The Style Council edusti jonkinlaista postmodernia retroilua. Se oli kiinnostunut pintakiillosta, tyylistä ja ironisesta etäännytyksestä, mutta oli kuitenkin musiikillisesti perinteinen tavalla, joka oli ristiriidassa neonvaloissa hehkuvan futurismin kanssa. Wellerin sekä urkuri Mick Talbotin, laulaja Dee C. Leen ja rumpali Steve Whiten ensijaiset vaikutteet tulivat amerikkalaisesta mustasta musiikista: soulista, r&b:stä, jazzista ja discosta. Tuoreempiakin vaikutteita The Style Councililla toki oli, muun muassa tuolloin eksoottinen rap ja 1980-luvun tanssimusiikin uudet tuulet. Selvää on, että sen musiikkia oli mahdotonta kuvailla yhdellä sanalla.

Vaikka Weller vielä The Jam -aikoihin provosoi punkkareita väittämällä äänestävänsä konservatiivipuoluetta, vasemmistolaisuudesta ja Margaret Thatcherin vastustamisesta tuli yksi olennaisimmista The Style Councilia määrittelevistä piirteistä. Ääripisteensä yhtyeen poliittinen aktiivisuus sai Red Wedgessä, joukossa muusikoita, jotka yrittivät aktivoida nuoret äänestämään työväenpuoluetta ja kaatamaan Thatcherin oikeistovallan. Weller oli Billy Braggin ja Jimmy Somervillen ohella kollektiivin johtohahmoja.

Red Wedge perustettiin vuonna 1985, mutta sen riemukkaan kapinallinen perusajatus kuuluu vuonna 1984 julkaistun Shout to the Topin palavasieluisessa, philly soul- ja diskovaikutteisessa soul popissa. Se on välittömästi mukaansa tempaava, piruetilla pyöräyttävä ja lennosta tanssilattialle kuulijansa laskeva bilebiisi, joka usuttaa juhlimaan samalla, kun muistuttaa maailman epäoikeudenmukaisuuksista. Se on kuin lihalliseksi muutettuna sitä työläisten hikeä, joka on valunut viikonloppuisin Englannin northern soul -klubeilla.



Shout to the Top! alkaa epätoivoisena rukouksena piiskaavaa sadetta sylkevälle taivaalle:

”I was half in mind
I was half in need
And as the rain came down
I dropped to my knees and prayed
I said ’oh Heavenly thing, please cleanse my soul
I’ve seen all on offer and I’m not impressed at all'”

Kauppojen kiiltävät tuotteet ja muovinen pinta eivät riitä Wellerille. Hän kaipaa jotain syvempää:

”I was halfway home
I was half insane
And every shop window I looked in
Just looked the same
I said send me a sign to save my life
’Cause at this moment in time
there is nothing certain in
these days of mine”

Elämä paljastuu sattumanvaraiseksi, arvaamattomaksi:

”Y’see it’s a frightening thing
when it dawns upon you
That I know as much as the day I was born
And though I wasn’t asked
I might as well stay”

Loppujen lopuksi tämä pahaenteisen pettävälle kamaralle polvilleen lyöty piruparka ei voi muuta kuin jatkaa taistelua, huutaa huipulle niin kovaa kuin kurkusta lähtee ja uskoa mahdottomaan muutokseen.

”When you’re knocked on your back
an’ your life’s a flop
and when you’re down on the bottom
there’s nothing else
but to shout to the top”

Weller siirtyi Red Wedgessä sanoista tekoihin. Ajatus oli kaunis, mutta valitettavasti tuomittu epäonnistumaan. Konservatiivipuolue voitti vaalit vuonna 1987, eikä Wellerin huuto huipulle kantautunut tarpeeksi moniin korviin.

Tuon vuoden jälkeen Style Council erkaantui politiikasta, mutta 1980-luvun lopulla myös sen musiikillinen tähti oli laskussa. Yhtyeen musiikki muuttui turhankin sliipatuksi, ja viimeistään vuonna 1988 julkaistun Confessions of a Pop Groupin suureellinen teennäisyys vei Wellerin listahuipulta alelaareihin.

Lopulta The Style Council hajosi vuonna 1990 – hyvin osuvaa bändille, joka ei yksinkertaisesti sopinut tuolle vuosikymmenelle.

The Style Council oli rakennettu kunnianhimolle, unelmille, aktivismille ja kauniille ajatuksille, eikä se sopinut kyyniselle 1990-luvulle, jolloin oli parempi vain puskea eteenpäin, huolehtia omasta itsestään ja veivata rehtiä perusrockia.



Shout to the Topin viesti on kuitenkin universaali, ja viimeistään vuosituhannen vaihteessaoli aika arvioida uudelleen The Style Councilin merkitys. Se oli välillä raivostuttava yhtye, mutta usein myös raivostuttavan hyvä. Tämän nykyään oikeutetusti popklassikon nimikettä kantava Shout to the Top! osoittaa paremmin kuin hyvin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!



Fire Island ja diskodiiva Loleatta Holloway korostivat Shout to the Topin diskoelementtejä vuonna 1998 julkaistussa maittavassa versiossaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Näin hyvin Shout to the Top! taipuu soolo-Wellerin sielukkaaksi kitararockiksi.

Video ei ole enää saatavilla