King Krule, tervetuloa!

Syksyllä 2011 äänestimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#40 Coldplay (–17)

Mikä: Yksi 2000-luvun suosituimmista yhtyeistä, jota tuskin tarvitsee sen suuremmin esitellä.

Kauan odotettu: Koko 2000-luvun ajan.

Tuleeko: Ehkä kesällä 2020, kun Helsingin Olympiastadion on saatu remontoiduksi. Mikään muu paikka Suomessa ei ole yhtyeelle tarpeeksi iso. Tarinan mukaan Coldplay oli muutama vuosi sitten tulossa Hartwall Areenaan, mutta viikonloppu oli jo varattu monsteriautoille.

Video ei ole enää saatavilla

#39 Sun Kil Moon (+29)

Mikä: Entisen slowcore-mestarin ja nykyisen tajunnanvirtaänkyrän ja Vaikean Ihmisen Mark Kozelekin folk-akti, joka samaan aikaan on ja ei ole synonyymi kaikille Kozelekin nykytekemisille.

Kauan odotettu: Vuodesta 2001, jolloin Kozelekin edellinen yhtye Red House Painters käytännössä vaihtoi nimensä ja jatkoi toimintaa korealaisen höyhensarjan nyrkkeilijän Sung-Kil Moonin mukaan nimettynä Sun Kil Moonina.

Tuleeko: Periaatteessa on jo tulossa: Sun Kil Moon on yhtä kuin Kozelek, joka esiintyy soolona Savoy-teatterissa lokakuussa, mutta soittaa Sun Kil Moonin musiikkia. Vuoden 2014 konsertti jäi yritykseksi Kozelekin suivaannuttua ääniteknikkoihin soundcheckissä. Kozelekin uusin levy ilmestyi toukokuussa ja on julkaistu hänen omalla nimellään, vaikka se on tyyliltään identtinen parin edellisen Sun Kil Moon -levyn kanssa. Että päätä siinä sitten.

Video ei ole enää saatavilla

#38 Sampha (uusi)

Mikä: Draken, Kanye Westin ja Solangen levyillä laulanut ja The xx:ää ja Chairliftiä remiksannut lontoolainen soul-laulaja ja tuottaja, jonka musiikissa on TV on the Radiota ja tunnetta.

Kauan odotettu: Hype ehti kiehua vuodesta 2013 asti, kunnes yksikään indiefani ei päässyt saati halunnut päästä pakoon Process-levyn singlejä Blood on Me ja (No One Knows Me) Like the Piano. Lopullisena sinettinä levy voitti vuosi sitten Mercury-palkinnon.

Tuleeko: Kaikki oli jo valmiina, kunnes Suuri Flow-myrsky tuli ja pilasi. Paikkaava keikka lienee lähitulevaisuudessa itsestäänselvyys.

Video ei ole enää saatavilla

#37 Panda Bear (uusi)

Mikä: Lissabonissa asuva Noah Lennox, Animal Collectiven merkittävintä soolouraa tehnyt neljännes.

Kauan odotettu: Vuoden 2007 Person Pitch -levy valmisteli indieyleisön korvia Animal Collectiven Merriweather Post Pavilionia varten ja osoitti, ettei Lennoxin oma materiaali kalpene lainkaan pääbändin tekeleiden rinnalla.

Tuleeko: Lennoxin houkutteleminen Portugalista Pohjois-Eurooppaan on ollut yllättävän vaikea tehtävä. Edesmenneen H2Ö:n ympärillä pyöri huhuja tai ainakin toiveita, mutta Lennox on käynyt edes Ruotsissa viimeksi vuonna 2010. Sopivia keikkapaikkoja kyllä piisaisi: Panda Bear on soittanut viime vuosina niin Berliinin Berghainissa kuin New Yorkin MoMassa ja Music Hall of Williamsburgissa.

Video ei ole enää saatavilla

#36 Spoon (+9)

Mikä: Neljännesvuosisata sitten Texasin Austinissa perustettu bändi, joka yhdistelee melodista kitararockia kokeelliseen ilmaisuun. Kuulostaa siltä mitä onkin: power pop -yhtyeeltä, joka on ottanut nimensä Canin kappaleesta.

Kauan odotettu: Viitisentoista vuotta. Vuoden 2007 Ga Ga Ga Ga Ga -albumi taisi haravoida täydet pisteet niin Rumbasta, Soundista kuin SUE-lehdestäkin.

Tuleeko: Vaikeaa, muttei mahdotonta. Bändi on ollut kotimaassaan reilut kymmenen vuotta top 20 -kamaa, mutta on löytänyt aikaa maailman kiertämiselle – Australiaa ja Etelä-Amerikkaa myöten. Viime vuonna bändi soitti Euroopassa yli 30 keikkaa, lähimmät Norjassa ja Tanskassa.

Video ei ole enää saatavilla

#35 Johnny Jewel (uusi)

Mikä: 43-vuotias John Michael Padgett, Italians Do It Better -levy-yhtiön perustaja, mestarmieli Chromaticsin, Glass Candyn ja Desiren takana ja viime vuosina myös soolomuusikko ja soundtrackintekijä.

Kauan odotettu: Bändiensä kanssa Jewelin on saattanut jo nähdä Suomessa, mutta soolokeikka on alkanut kiinnostaa hänen tehtyään musiikkia viime kesänä Twin Peaks: The Returniin. Tänä talvena ilmestyi soololevy Digital Rain.

Tuleeko: Vaikea sanoa. Ainakaan tähän mennessä Jewel ei ole tehnyt keikkoja soolomateriaalinsa tiimoilta.

Video ei ole enää saatavilla

#34 Alvvays (uusi)

Mikä: Perinteensä läpikotaisin tunteva torontolainen indiepop-bändi.

Kauan odotettu: Viime syksynä ilmestynyt kakkoslevy Antisocialites ja sen huippukappaleiden nippu lunastivat nimettömän debyytin (2014) luomat odotukset.

Tuleeko: Miksei. Ainakin Alvvays olisi erittäin hyvää viihtymismusiikkia maamme indiefestivaaleille.

Video ei ole enää saatavilla

#33 Adele (+58)

Mikä: Aikamme suurin popdiiva.

Kauan odotettu: Ensilevystä 19 alkaen, eli jo kymmenen vuotta.

Tuleeko: Ei varmaan pitkään aikaan, mutta mahdollisesti joskus. Adele kärsii pahasta ramppikuumeesta, minkä lisäksi hänellä on ollut ongelmia äänensä kanssa. Mutta toisaalta Adele on vasta 30-vuotias ja voi hyvin jatkaa uraansa melkein puoli vuosisataa. Ehkä siis ehtii joskus tännekin.

Video ei ole enää saatavilla

#32 The Strokes (–7)

Mikä: Vuosituhannen vaihteessa kitararockin ”pelastanut” ja New Yorkin pelastanut kvartetti.

Kauan odotettu: Keväästä 2001 alkaen, jolloin bändin esikois-ep The Modern Age hullaannutti niin diskohileet kuin kriitikotkin.

Tuleeko: The Strokesin edellisestä levystä on jo viisi vuotta aikaa, seuraavaan liittyy epämääräisyyttä, eikä bändi ole kiertänyt viime vuosina kovinkaan ahkerasti. Kyseessä on silti sen luokan mahatapaus, että eiköhän jokin Suomen suurista festivaaleista – ehkä todennäköisimmin niistä rock-mielisin eli Provinssirock – vielä jonain vuonna pulita itsensä kipeäksi.

Video ei ole enää saatavilla

#31 Sleater-Kinney (uusi)

Mikä: 1990-luvun Riot grrrl -liikehdinnän bändeistä viimeisiä ja suurimpia. Oli tauolla vuodet 2006–2014 ja palasi levytyskantaan vuonna 2015 hukkaamatta mitään vanhoista vahvuuksistaan. Tällä välin bändin laulaja-kitaristi Carrie Brownsteinista oli ehtinyt tulla Portlandia-tv-sarjan tähtikäsikirjoittaja.

Kauan odotettu: 1990-luvun puolivälistä.

Tuleeko: Vaikeaa vaan ei mahdotonta. Paluunsa jälkeen bändi on tehnyt Euroopassa tasan yhden festivaalikeikan (Primavera 2015) ja pienen nipun klubikeikkoja (mm. Lontoo, Berliini, Amsterdam). Brownstein on lupaillut uutta levyä ensi vuoden alkuun. Jos sitä seuraa jäntevämpi Euroopan-kiertue, ainakin Sideways-toimistossa toivottaneen kalenterivoittoja ja tehtäneen tarjouksia sormet syyhyten.

Video ei ole enää saatavilla

#30 Taylor Swift (uusi)

Mikä: Kantrin ihmelapsesta popin megatähdeksi vuosien varrella kasvanut laulaja-laulunkirjoittaja.

Kauan odotettu: Kuranttien kantritähtien koukkailut Eurooppaan ovat ylipäätään aika harvinaisia, joten realistisesti Swiftiä on odotettu tänne noin kahdeksan vuotta, Speak Now -albumista lähtien.

Tuleeko: Swift on tuoreimmilla kiertueillaan esiintynyt Euroopassa vain suurimmissa kaupungeissa ja suurimmilla stadioneilla. Juuri Yhdysvalloista käynnistynyt Reputation-kiertue käsittää surkeat kuusi keikkaa Euroopassa, kaikki Brittein saarilla. Eli ei tule.

Video ei ole enää saatavilla

#29 Mitski (uusi)

Mikä: Brooklyniin päätynyt japanilais-amerikkalainen rock-muusikko, jonka soitossa ysärin collegerock kuuluu vahvasti.

Kauan odotettu: Viimeistään vuodesta 2016, jolloin läpimurtolevy Puberty 2 ilmestyi.

Tuleeko: Ennen pitkää. Mitski on kiertänyt Eurooppaa taajaan, ja Sidewaysin tai Flow’n luulisi buukkaavan artistin lähivuosina. Klubikeikkakaan ei ole poissuljettu, sillä kokoonpano on pieni.

Video ei ole enää saatavilla

#28 Jim O’Rourke (uusi)

Mikä: Chicagolaislähtöinen, useita vuosituhannen taitteen amerikkalaisia indieklassikoita (Wilco, Smog, Joanna Newsom) äänittänyt ja tuottanut erikoismies, joka on soolourallaan touhunnut yhtä sun toista noisesta Burt Bacharach -covereihin. Soolotuotannosta tunnetaan parhaiten Drag Cityn julkaisemat viisi poplevyä, joista vuoden 2001 Insignificancea pidetään yleisesti indieklassikkona.

Kauan odotettu: Jim O’Rourke on kyllä käynyt Suomessa, mutta vain Sonic Youthin rivijäsenenä Ilosaarirockissa 2003. Suomessa hänen suosionsa indie-nörttien keskuudessa lieneekin karttunut juuri Sonic Youth -yhteistyön kautta.

Tuleeko: Epätodennäköiseltä näyttää. O’Rourke on lentopelosta kärsivä erakkoluonne, joka on asunut jo liki 20 vuotta Japanissa. Hän viihtyy parhaiten tokiolaisessa Steamroom-studiossaan tai paikalliskiertueilla uudessa kotimaassaan. Viime syksynä suomalaiset O’Rourke-fanit hieraisivat tosin silmiään, kun ruotsalaisen Extravagans-festivaalin esiintyjälistasta löytyi myös O’Rourken nimi. Kävi kuitenkin ilmi, että tapahtumassa vain esitettiin hänen sävellyksensä.

Video ei ole enää saatavilla

#27 Guided by Voices (–11)

Mikä: Kaikkien janoisten sankari Robert Pollard sekoittaa varhaista R.E.M.:iä, The Whota ja miljoonaa unohdettua voimapopbändiä ja julkaisee levyjä useammin kuin sinä vaihdat sukkia.

Kauan odotettu: Ainakin 1990-luvulta lähtien. Vaikka taso vaihtelee, Pollard (ja keitä bändissä nyt sillä viikolla sattuu olemaankin) on yksi suurimpia jenkki-indien sankareita.

Tuleeko: Vaikeaksi menee: kuluvalla vuosikymmenellä bändi on hajoillut ja kasautunut uudelleen ja tehnyt vain yhden keikan Yhdysvaltojen ulkopuolella. Jostain syystä se nähtiin vuoden 2011 Øya-festivaalilla Oslossa. Sitä edeltävänä kahdeksana vuonna se ylitti Kanadan rajan vain kahdesti. Edellisestä Euroopan-kiertueesta on 15 vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

#26 Weyes Blood (uusi)

Mikä: Natalie Mering, ihan juuri kolmekymppinen pehmopsykedelikko ja kevytprogeilija Santa Monicasta.

Kauan odotettu: Kiinnostus roihahti vuoden 2016 Front Row Seat to Earth -levystä ja erityisesti sen Do You Need My Love? -huippulaulusta ja on sittemmin ottanut lisäkierroksia Ariel Pinkin kanssa tehdystä ep:stä ja keikkasettiin ilmaantuneista Moonlight Shadow’sta ja Vitamin C:stä.

Tuleeko: Viimeistään seuraavan levyn aikaan Suomen-keikalle ei pitäisi olla esteitä tai hidasteita.

Video ei ole enää saatavilla

#25 Grandaddy (uusi)

Mikä: Indierockyhtye Modestosta Kaliforniasta.

Kauan odotettu: Suomesta löytyy naivistisen indiepsykedelian pikkuklassikosta The Sophtware Slumpista (2000) hullaantunut kiihkomielinen Grandaddy-seuraajakunta, joka on pitänyt käsiään ristissä vuoden 2012 comebackistä lähtien.

Tuleeko: Hetken näytti paremmalta, nyt taas heikommalta. Yhtyeen basisti Kevin Garcia kuoli vuosi sitten vappuna, minkä jälkeen Grandaddy perui tulevat keikkansa, eikä ole antanut ennustetta tulevaisuudestaan.

Video ei ole enää saatavilla

#24 Chance the Rapper (uusi)

Mikä: Chicagolainen hyvästä ja voimauttavasta meiningistään tunnettu räppäri Chancellor Bennett (s. 1993), joka sai aikoinaan urahaaveilleen tsemppiä itseltään Barack Obamalta (Bennettin isä työskenteli tämän avustajana senaatissa). Sittemmin Bennett on kirjoittanut kappaleita muun muassa Kanye Westin Life of Pablo -albumille.

Kauan odotettu: Enemmistö vuoden 2013 Acid Rap -mixtapesta ja loput vuoden 2016 The Colouring Book -debyyttialbumista lukien. The Colouring Book oli ensimmäinen vain striimauspalveluissa julkaistu albumi, joka nousi Billboardin top 10:een ja voitti Grammyn.

Tuleeko: Chance on tyypillinen amerikkalainen räppitähti, jonka saaminen Eurooppaan on kiven takana ja vaivannäöstä kiitos on usein peruminen – kuten Øya ja Way Out West huomasivat vuosi sitten. Flow ei ollut Chancea buukannut ja välttyi perumiselta. Todennäköisin syy on artistin täkäläisen vetovoiman ja keikkapalkkion välinen epäsuhta. Se lienee merkittävä hidaste Suomen-keikoille myös jatkossa.

Video ei ole enää saatavilla

#23 Dead Can Dance (+72)

Mikä: Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin yrmystä keskiaikagotiikasta etnisiä ulapoita kohti seilannut taiderockyhtye.

Kauan odotettu: Mustahuulisimmat varmaan jo vuoden 1984 debyytistä saakka, esoteerisempi yleisö kenties 1990-luvulta, jolloin kaksikon ilmaisu karisti viimeisetkin yhteytensä klassiseen rockilmaisuun.

Tuleeko: Voipa hyvinkin tulla! Maailma on pienentynyt siinä missä Dead Can Dancen ilmaisu on laventunut, joten ilmeisesti tänä syksynä uuden albumin julkaiseva yhtye voisi hyvin tulla Suomeenkin. Musiikkinsa puolesta sopisi monen hyvinkin erilaisen festivaalin ohjelmistoon, tosin Kalajoen Juhannuksen tuskin kannattaa tarjouspyyntöä jättää.

Video ei ole enää saatavilla

#22 Eminem (+47)

Mikä: Eminem.

Kauan odotettu: Parikymmentä vuotta.

Tuleeko: Eminemin kesän keikat Skandinaviassa ovat ensimmäiset 17 vuoteen. Seuraava, edes spekulatiivinen mahdollisuus saada Eminem Suomeen lienee siis noin vuonna 2035.

Video ei ole enää saatavilla

#21 King Krule (uusi)

Mikä: Archie Marshall, 23 vuotta, mölinälaulaja, pisamanaama ja ihmelapsi Etelä-Lontoosta.

Kauan odotettu: Pikkuklubeille vuoden 2011 nimettömästä esikois-ep:stä lähtien, isommille areenoille vuoden 2013 esikoisalbumista 6 Feet Beneath the Moon.

Tuleeko: Todennäköisesti ennen pitkää. Etelä-Suomen Krule-fanit rukoilevat Flow’n tai Sidewaysin – tai esimerkiksi Tavastian – ehtivän ennen Ilosaarirockia, jonka monipuoliseen linjaan brittinuorukainen sopisi paremmin kuin hyvin.

Video ei ole enää saatavilla

The Strokes, rahaa moneen olueen.

Ah, New York, New York.

”Oh, people they don’t understand
No, girlfriends, they won’t understand
Your grandsons, they won’t understand
And me, I ain’t ever gonna understand…”

En ole koskaan käynyt New Yorkissa, mutta silti kaupungilla on vankka ote sielustani. Se on myyttien, salaisuuksien, tarinoiden ja toivon kaupunki, jonka tunnen vain lukemattomien kulttuurituotteiden kautta. On elokuvien, kirjojen, sarjakuvien, maalausten ja valokuvien New York – ja toki tärkeimpänä: musiikin New York.

Se voi olla Frank Sinatra laulamassa meille kaikille pikkukaupungin unelmoijille, fraseeraten sillä tavalla kuin vain hän osaa, samalla kaihoisana ja reteänä:

”These little town blues
Are melting away
I’ll make a brand new start of it
In old New York”

Tai se voi olla Ramones laulamassa perseen myymisestä 53. ja 3. katujen kulmassa. New York on sekä tähtisadetta art deco -pilvenpiirtäjien huipulla että tyhjiä peltitölkkejä kolisemassa rähjäisillä umpikujilla.

New Yorkista lauletaan ympäri maailman, mutta vahvimmin newyorkilaisuus toki kuuluu newyorkilaisessa musiikissa, jossa vanhan maailman hienostuneisuus yhdistyy katujen rosoisuuteen ja kaikkialta maailmasta kaupunkiin tulvineiden siirtolaisten musiikkiin. Rockissa tämä on tarkoittanut kaikkea Brill Buildingin ammattikirjoittajien teiniunelmista The Velvet Undergroundin veitsenterävään viileyteen ja The Ronettesin kadunkulmien harmonioista no waven korvia raastavaan kulmikkuuteen.

1990-luvulla popmusiikin keskus oli siirtynyt kauas New Yorkista, kun rockia hallitsivat vuoroin Seattlen grunge-ihmeet, vuoroin taas Englannin brittipopparit. Vuosikymmenen lopulla elettiin nu metallin valtakautta, ja indierockin kaupallisen läpimurron hedelmät roikkuivat pöhöttyneinä ja puoliksi mädäntyneitä kuolevien puiden oksilla. Grungesta oli jäljellä enää valjuja jäljittelijöitä, ja brittipop soi Wonderwallin esimerkkiä seuraten supermarkettien taustanauhoilla.

Tarvittiin uutta virtaviivaisempaa ja terävämpää rockia. Rockia, jossa yhä kuului aukeavan stiletin naksahdus, pimeiden takahuoneiden venäläinen ruletti ja lasittuneiden narkkarinsilmien rappioromantiikka. Tarvittiin newyorkilaista rockia. Vuonna 2001 oman näkemyksensä siitä tarjosi The Strokes.

The Strokes ei ehkä todellisuudessa ollut kasvanut New Yorkin katujen alkulimasta samalla tavalla kuin punkin ja uuden aallon edeltäjänsä 1970-luvun jälkipuoliskolla. Itse asiassa päinvastoin: Julian Casablancas, Albert Hammond, Jr., Nick Valensi, Nikolai Fraiture ja Fabrizio Moretti olivat rikkaiden perheiden kakaroita, jotka perustivat yhtyeen kadunkulmien sijaan eliittikoulujen kullatuilla käytävillä. Se oli kuitenkin paras jäljennös, jonka pop saattoi 2000-luvun alussa tarjota.

The Strokes olisi ollut helppo tyrmätä falskiksi, mutta jotenkin se kuitenkin onnistui olemaan aidosti cool. Ehkä syy oli yhtyettä ympäröivässä välinpitämättömyyden aurassa, joka saattoi hyvinkin syntyä jäsenten etuoikeutetusta taustasta. Heidän ei koskaan ollut täytynyt yrittää veren maku suussa, ja menestyskin tuntui tipahtavan kuin itsestään kvintetin kouriin.

Oli miten oli, turvonneiden ja edelliselle vuosikymmenelle jämähtäneiden vaihtoehtorokkareiden rinnalla se oli pillifarkkuineen, nahkatakkeineen ja napakoine kappaleineen kuin pantteri loikkimassa kallioilla lämmittelevien merilehmien keskellä.

Vaikka The Strokesin musiikissa kuului useita kaikuja menneisyydestä, se onnistui kuitenkin kuulostamaan tuoreelta ja omaperäiseltä. Yhtyeen vahvuudet ovat selvästi kuultavissa sen debyyttialbumin Is This Itin hienoimmalla hetkellä Last Nitella (tuolta kaikkien aikojen parhaiden debyyttien joukkoon kuuluvalta levyltä on tosin hyvin vaikea valita yhtä hienointa hetkeä).

Kaikki yhtyeen soundin olennaisimmat elementit ovat paikallaan: Casablancasin laulu, joka onnistuu olemaan samalla sekä uneliaan piittaamaton että täynnä lähes pidättelemätöntä jännitettä, Hammondin ja Valensin jatkuvassa levottomassa tanssissa kiemurtelevat kitarat, Fraituren periksiantamattomasti melodiaa kuljettava basso ja Morettin iskevä biitti, joka on juuri niin rento kuin rockissa pitääkin. Kappaleessa on kuultavissa kaikkea garagerockista Motowniin, 1960-lukulaisesta popista uuteen aaltoon ja keinahtelevasta chansonista Tom Pettyyn (Last Niten rytmi ja kitarariffi lainailevat häpeilemättömästi Pettyn American Girlistä).

Sanoituksiltaan Last Nite käsittelee nuoruuden turhautumista epämääräisellä tavalla, joka on ollut osa rockia sen synnystä lähtien. Kuin James Deanin nuori kapinallinen Jim Stark, Casablancas uhkuu tyytymättömyyttä, jota kukaan, ei edes hän itse, kykene ymmärtämään. Lopulta hänen ainoa vaihtoehtonsa on paeta klassisen rockkulkurin tavoin tien päälle, lukemattomien levottomien nuorten romanttisten sielujen pakopaikkaan:

”Well, I’ve been in town for just about fifteen minutes now
And baby I feel so down
And I don’t know why
I keep walkin’ for miles”

Last Nitella ja Is This Itillä The Strokes synnytti uuden soundillisen paradigman, jota lukemattomat seuraajat pyrkivät kopioimaan. Toiset pääsivät lähelle, mutta kukaan ei ylittänyt The Strokesia. Valitettavasti ei edes The Strokes itse.

2003 julkaistu Room on Fire oli vielä hieno levy, mutta tulevaisuuden ongelmien siemenet olivat sillä jo kylvetty. The Strokes ei kyennyt löytämään tietä eteenpäin, vaan toisti debyyttilevynsä kaavaa. Tuon jälkeen yhtye on harhaillut epävarmalla polulla, joka on johtanut yhtä usein umpikujiin kuin aarteen piilottavan x:n luo. Läpi tuon etsinnän Is This It on polttanut The Strokesin niskaa kuin tulikuumana porottava aurinko.

Silti, ei ole mikään vähäinen suoritus tehdä yhtä 2000-luvun merkittävimmistä rockalbumeista. Levyä, joka kaiken muun ohella palautti New Yorkin oikeutettuun asemaan rockin keskeisenä kaupunkina. Se, ettei The Strokes olet pystynyt toistamaan tuota suoritusta, ei ole loppujen lopuksi mikään ihme. Harva pystyy siihen ensimmäistäkään kertaa.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

The Strokesilta äänestettiin myös kappaleita 12:51, Hard to Explain ja The Modern Age.

Kuka pelastaisi The Strokesin?

Bailataan vähän kuin olisi vuosi 2001. Rockia tällä levyllä ei silti pelasteta.

The Strokes oli Is This It -debyyttialbumillaan (2001) hetken verran se suuri rockin pelastaja. Bändin retrosoundimaailma vintage-putkivahvistimien läpi soitettuine kitaroineen ja Julian Casablancasin lakonisen cooliin ulosantiin ja olemukseen yhdistettynä vakuutti lähes kaikki siitä, että rock’n’rollille tapahtui jotain, mitä se oli todella pitkään kaivannut.

The Strokes oli rockin pelastaja siihen asti, kunnes yhtyeen 1970- ja 1980-luvuille kumartavaa retrosoundia alettiin apinoida joka toisen uuden ja trendikkään newyorkilaisbändin levyllä. Se oli sitä niin pitkään, kunnes musiikkimedioissa tajuttiin, ettei pelastustoimenpiteitä olisi välttämättä edes tarvittu.

Nyt yhtye on ehtinyt urallaan jo viidenteen levyyn asti. Ensilevyn ja hiljattain julkaistun Comedown Machinen väliin on mahtunut hyväksi todetun kaavan toistoa (Room on Fire, 2003), hämmentävää tyylihapuilua (First Impressions of Earth, 2006) sekä paikoin The Rapturen mieleen tuovaa, tutumman strokesmaisen retroilun ja 1980-lukulaisen diskopunkin yhteennaittamisyritystä (Angles, 2011).

Miksi sitten pitäisi bailata niin kuin olisi vuosi 2001? Siksi, että Comedown Machinella on hetkiä, jotka voisivat olla Is This It -levytyssessioissa taltioitua, täpärästi tuolta kahdentoista vuoden takaiselta albumilta pois jäänyttä materiaalia. Levyltä löytyy lisäksi niin funkahtavaa kuin nopeatempoisempaa ja tanssittavaakin poljentoa, joka taipuu vahvasti 1980-lukulaiseksi Casablancasin falsettilaulun vauhdittamana. Avausraita Tap Out ja One Way Trigger ovat hyviä ja toimivia esimerkkejä.

All the Time on hyppy vuoteen 2001 ohjelmoituun aikakoneeseen. Laulu on The Strokesia tarttuvimmillaan – reipasta, melodista ja ennen kaikkea yksinkertaista. Solisti Casablancasin sanoitukset eivät rasita päätä monimutkaisuudellaan.

”You’re livin’ a lie
You’re livin’ a lie
You’re living too fast
You gotta pray for the best”

Julian Casablancas on kaikessa cooliudessaan The Strokesin vahvuus – ja heikkous. Hän on taitava antamaan itsestään vaikutelman, että häntä ei juuri kiinnosta laulaminen menestyvässä rockyhtyeessä. Mies tuntuu välillä vetävän ylimielisen rocktähden roolinsa yli. Comedown Machinella Casablancas ei ole enää se voima, joka teki osaltaan Is This Itistä 2000-lukulaisen retrorockbuumin kulmakivilevyn. Hän osaa tehdä edelleen tarttuvia melodioita, mutta kuulostaa välillä itsekin väsyneeltä omaan starailuunsa.

Soittopuolella muu bändi tekee parhaansa. Analogisyntikat ja vintagekitarat soivat parhaimmillaan komeasti, mutta levyn puolivälin jälkeen nekin tutut vahvuudet alkavat syömään omaa häntäänsä. Comedown Machine on alkupuolen ässähetkiensä jälkeen puuduttava albumi.

58 Muutama ronskisti 1980-luvulle nyökkäävä biisi toimii, mutta pahimmillaan The Strokesin loputon ja itseään toistava retroilu sekä Julian Casablancasin väsyneen leuhka tulkinta kääntyvät itseään vastaan. Comedown Machine ei pelasta rockia, mutta muistuttaa välähdyksin siitä, miksi The Strokes pelastajan titteliä muinoin kantoi.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 77 Anna Järvinen – Lilla Anna

Anna Järvinen jakaa kuulijoilleen kaiken musiikiltaan etsimänsä lohdun. Hänen laulunsa kietoutuvat ympärille kuin ohut viltti, jossa menneet vuodet ovat punoutuneet karheaksi ja vintintuoksuiseksi kankaaksi. Tämän peitteen alta Lilla Anna tapittaa muistojen peiliin avarin silmin, jotka sekä ihmettelevät että ihailevat peilistä heijastuvia aikuisen naisen kasvoja. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 76 Kauko Röyhkä & Riku Mattila – Vanhan ajan filmissä

Kappale kommentoi persulaista muukalaisvihaa. Vanhan ajan sankarittaren maailma on mustavalkoinen, puiden takana vaanii vihulaiset, jotka on hirtettävä. Maailma kuitenkin muuttuu, täyttyy väreistä ja musta mieskin on kylässäsi bussikuskina. Uuden ajan filmiin on totuttava. Biisinä hieman epäröyhkämäinen moderni kitarapop muuntuu Riku Mattilan käsissä klassikoksi. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 75 Pyhimys – Vatos logos

Maailman isoimman jatsitupakan tuprutelleen hirvilauman pieteetillä svengaava Pyhimyksen Medium-albumi oli vuoden paras suomalainen rap-levy. Vatos Logos soi ihastuttavasti 70-lukulaisen suomirytmimusiikin hurmoksessa – kuin Puppe olisi johtamassa yhtyettä. Pyhimyksen tyypillisen briljantit riimit taas viiltävät brändiuskovaisuuden sisuskalut kaikkien nähtäville. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Voit kuunnella kappaleen studioversion Spotifyn kautta tästä.

# 74 Duran Duran – The Man Who Stole a Leopard (feat. Kelis)

Viime vuoden vähimmälle huomiolle jäänyt starayhteistyö. Ihana Kelis maustaa messiaanista balladia, joka kuulostaa etäisesti The Chauffeurin sisarteokselta. Nick Rhodes sepitti loppuun puhutun uutispätkän, joka ei kuulosta tippaakaan falskilta. ”The leopard in you silently preyed on me”. Parasta sitten Rion. Tätä saalista kannatti vaania liki kolme vuosikymmentä. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 73 Hannibal & Joku Roti Mafia – 10 Rock

Hanen uusin levy oli yksi vuoden parhaita. Tämä on elänyt eniten päässä. Tässä onnistuu parhaiten jokin, jota olen miehen musiikissa kuullut 10 vuotta. Se on sopivasti gangstaa ja Lappia, Afganistania ja Kalliota, Amerikkaa ja Nekalaa. Lyriikat ovat mutkattomat, toteavat ja intro naurattaa maassa, josta myydään aseita Saudi-Arabiaan. Naurattaa, jotta en itkisi. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 72 Mastodon – Curl of the Burl

Jos lähtökohtaisesti raskas metalliyhtye voi tehdä, suoraan käännettynä, biisin pahkan kiharasta, jossa kuuluu vaikutteita esimerkiksi perinteisestä progesta ja groovaavasta jazzista ja joka vetoaa laajaan yleisöön niittivyörokkareista pitkätukkahevareihin, mutta ei kuitenkaan ole geneeristä Radio Rockin täytettä, ollaan bändikämpällä tehty vallan laadukasta työtä. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 71 Björk – Crystalline

Biophilian dynamiikka on jännitteistä ja hiljalleen kasvavaa, Crystallinen kuuluessa niihin harvoihin suurempiin purkauksiin. Gamelan-kilinä kuulostaa pimeässä hohtavilta kristallikiteiltä, jotka syöksyvät lopun elektropyörteeseen, tähän mennessä jo tuhannesti luonnehdittuun. Monimutkaiset kristallirakennelmat ovat symboleita sekä kaupungeille että ihmissuhteille. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 70 Wye Oak – Civilian

Baltimorelaisduon kolmosalbumin nimikkobiisi on tyylipuhdas esimerkki bändin tavasta yhdistää kaunista ja rujoa. Yksinkertaisuudessaan lähes täydellinen laulumelodia kasvaa Jenn Wasnerin suussa elämää suuremmaksi, mutta lopun korviahuumava kitaramyrsky rikkoo kokonaisuuden virheettömyyden. Esiin pistävät särmät tekevät Civilianista vain entistäkin täydellisemmän. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 69 Kakka-Hätä 77 – Samaa paskaa aina vaan

Elämä on kurjaa ja krapulaista – ainakin, jos Kakka-Hätä 77:ltä kysytään. Suomen parhaisiin punkbändeihin lukeutuva turkulaisretkue pukee taitavasti sanoiksi ja räminäksi maailman synkemmän puolen, mutta silti heidän biisejään kuunnellessa tulee lähinnä energinen ja itseironinen fiilis. Uransa jo lopettanut Kakkis osui suomipunkin ytimeen loistavalla asenteellaan. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 68 The Strokes – Under Cover of Darkness

Kymmenen vuotta sitten maailman viileimmän yhtyeen paluulevy Angels oli viime vuoden suurimpia pettymyksiä, levy joka todennäköisesti unohdetaan kohteliaasti yhtyeen tarinaa muisteltaessa. Sen ainoaksi valonpilkahdukseksi jäi ensisingle, jonka junnaavissa kitaroissa ja kauniisti irtoavassa kertosäkeessä voi yhä kuulla miksi yhtye sai maailman hetkeksi polvilleen. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 67 Circle – Auturbine

Olkoot tämä oodi koko Noiduttu-kasetille. Harmi, että Circlen vuoden paras julkaisu rajoittui 100 kappaleen erään. Näissä treenikämppäjameissa bändin ilmaisu on paljaudessaan vahvimmillaan. Auturbine on seesteisen melankolian kyllästämää junnausta, jonka päälle Mika Rättö hiljalleen tapailee pianoaan ja tarinoi. Niittirannekehevin sijaan tunnelma on haaveileva. (Mikael Mattila)

Circlen Noiduttu-kasetti julkaistiin huhtikuussa. Yhtyeen muita viime vuoden julkaisuja olivat muun muassa Infektio-albumi ja Erkki Kurenniemin kanssa tehty Rakkaus tulessa.

Auturbinen voi kuunnella Last.fm:n kautta tästä.

# 66 My Morning Jacket – Circuital

Circuital on aikuisten miesten soulia. Tulee mieleen vähemmän itsesäälinen ja ylinäytelty versio Radioheadin Creepistä. Malttia osoittavat sekä yhtye että laulaja. Lopulta biisi lähtee lentoon siivillä, jotka on rakennettu yhtälailla countryrockista ja new wavesta. Nostatuksen kruunaa hieno kitarasoolo, jonka kautta palaamme alun kitara-arpeggioihin ja Creepiin. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#30 Kasabian

Mikä? Eräs Iso-Britannian suurimmista rockbändeistä on onnistunut kasvamaan lad-rockin varjosta varteenotettavaksi yhtyeeksi.

Odotettu? Edellyttäen, että Kasabiania kuunnellaan Suomessa jossain muuallakin kuin tamperelaisissa brittipubeissa, ehkäpä vuoden 2006 läpimurtolevy Empiresta lähtien.

Tuleeko? Yhtyeen suosio tuntuu rajoittuvan lähinnä kotimaahansa, ja se onkin käynyt Skandinaviassa vain parilla festivaalikeikalla. Mahdollisesti joskus – Ruisrockiin tai Provinssiin.

Video ei ole enää saatavilla

#29 My Morning Jacket

Mikä? Jim Jamesin johtama kentuckylaisbändi, jonka musiikki on eklektisyydessään kuin avaruusromun seassa sinkoilevaa alt-countrya tulevaisuudesta.

Odotettu? ”2005: Grooveavaruusseikkailu” -tyyppisestä Z-albumista lähtien.

Tuleeko? Varmasti vielä joskus. Ja täyttää samalla Tavastian.

Video ei ole enää saatavilla

#28 Mariah Carey

Kuka? Nainen, ääni, hitit, hinkit.

Odotettu? 1990-luvun alusta alkaen, jolloin Carey pamahti popsoul-kuningattareksi.

Tuleeko? Tuskin, mutta piipahtihan Celine Dionkin.

Video ei ole enää saatavilla

#27 The Fall

Mikä? Vuonna 1976 perustettu pohjoisenglantilainen bändi, joka on toiminut vaihtelevalla miehistöllä siitä lähtien. Laulaja Mark E. Smith on ainoa vakituinen jäsen ja koko projektin pointti.

Odotettu? Vähintään 1980-luvulta saakka, jolloin bändi julkaisi klassikkoja, kuten Hex Enduction Hour ja This Nation’s Saving Grace.

Tuleeko? Se on aina mahdollista, vielä toistaiseksi. Tänä vuonna piti jo tulla, mutta kiertue peruuntui. Smith alkaa tulla vanhaksi…

Video ei ole enää saatavilla

#26 Stereolab

Mikä? Lontoolainen äänekkäästi ja krautvaikutteisesti suriseva tai bossanovan ja exotican tahtiin rytmittelevä indiepop-bändi.

Odotettu? Jo 21 vuotta.

Tuleeko? Ei. Stereolab jäi määrittelemättömälle tauolle vuonna 2009.

Video ei ole enää saatavilla

#25 The Strokes

Mikä? Vuosituhannen vaihteessa kitararockin ”pelastanut” newyorkilaiskvartetti.

Odotettu? Keväästä 2001 alkaen, jolloin bändin esikois-ep The Modern Age hullaannutti niin diskohileet kuin kriitikotkin.

Tuleeko? Vaikka ylihintainen onkin, niin eiköhän bändi vielä jonain päivänä nähdä Ruisrockin tai Provinssirockin päälavalla.

Video ei ole enää saatavilla

#24 Beyoncé

Kuka? Modernin R&B:n kuningatar.

Odotettu? Sitten diivan tähdeksi tehneen Destiny’s Childin vuosituhannen vaihteen huippuvuosien.

Tuleeko? Elokuussa Beyoncé ilmoitti olevansa raskaana, joten ei ainakaan lähiaikoina.

Video ei ole enää saatavilla

#23 Coldplay

Mikä? Suurin 2000-luvulla aloittanut brittipop-yhtye. Yhdistelee maanläheisyyttä taiteellisuuteen ja maailmojasyleileviä melodioita rehtiin bändisoittoon.

Odotettu? Menestyksekkäästä Parachutes-debyytistä (2000) asti, mutta viimeistään suursuosioon nostaneesta A Rush of Blood to the Head -albumista (2002) lähtien.

Tuleeko? Tokkopa, koska kysyntää isommilla markkinoilla on riittämiin – paitsi tietenkin, jos Mylo Xyloto floppaa täysin ja bändi joutuu makkaraa leivälleen saadakseen kyntämään myös periferiassa.

Video ei ole enää saatavilla

#22 Neu!

Mikä? 1970-luvulla Kraftwerkin sivutuotteena syntynyt kitaristi-kosketinsoittaja Michael Rotherin ja rumpali Klaus Dingerin muodostama yhtye, joka oli luomassa krautrockia sellaisena kuin sen nyt tunnemme.

Odotettu? Neljä vuosikymmentä sitten tuskin kukaan odotteli Neu!:ta Suomeen, sillä yhtye ei tuolloin juuri menestynyt. Vuonna 2010 Rother jatkoi edesmenneen Dingerin perintöä soittamalla Neu!-materiaalia Hallogallo-nimen alla muun muassa Sonic Youth -rumpali Steve Shelleyn kanssa.

Tuleeko? Ei ainakaan ihan heti, sillä Hallogallo-kokoonpanon keikat päättyivät viime joulukuussa, ja tänä vuonna Rother on keskittynyt taideinstallaatioon Japanissa.

Video ei ole enää saatavilla

#21 Mission of Burma

Mikä? Hardcore- ja postpunkin optimaalinen risteytys, 1980-luvun alussa salaman lailla välähtänyt bostonilaisnyrkki.

Odotettu? Vuodesta 2002, jolloin bändi teki comebackin, josta tulikin yllättäen pysyvä.

Tuleeko? Viides studioalbumi tekeillä, joten mahdollista se on. Hengenheimolaisten Pere Ubun ja Gang of Fourin tämänvuotiset Suomen-visiitit antavat toivoa.

Video ei ole enää saatavilla

Antti H, Sami ja Tiskijukka hekumoivat bailukulttuurin ytimessä.

Nuorgam onnittelee tässä kuussa viisi vuotta täyttävää tamperelaista Hang the DJ -klubia mitä sydämellisimminsydämellisesti! Juhlan kunniaksi pyysimme HTDJ-kolmikkoa Antti H, Sami & Tiskijukka valitsemaan viisikymmentä klubin kaikkien aikojen suurinta hittiä.

Hang the DJ juhlii syntymäpäiviään ytimekkäällä maailmankiertueella, joka piipahtaa Pietarista (13.10. Club Griboedov) ennen palaamistaan kotipesään Tampereen Klubille, jossa 14.10. on mukana menossa Nuorgaminkin jututtama Marissa Nadler ja 15.10. puolestaan Magenta Skycode. Hang the DJ tanssittaa myös Helsingin Kuudennella Linjalla lauantaina 22.10.

1. Familjen – Det snurrar i min skalle
2. Two Door Cinema Club – Something Good Can Work [The Twelves Remix]
3. Kings of Convenience – I’d Rather Dance With You
4. Mark Ronson feat. Amy Winehouse – Valerie
5. ESG – Dance
6. Robyn – Dancing On My Own [Fred Falke Remix]
7. Arctic Monkeys – When the Sun Goes Down
8. ZZ Top – Sharp Dressed Man
9. Justice – Phantom Pt. II [Soulwax Remix]
10. Cut Copy – Out There on the Ice
11. The Cure – Close to Me
12. Suede – Beautiful Ones
13. Breakbot – Baby I’m Yours
14. M.I.A. – Paper Planes
15. Risto – Rakkauden rock
16. Cats on Fire – Your Woman
17. Nik Kershaw – The Riddle
18. Jackson 5 – I Want You Back [Dimitri from Paris Supa Funk Brakes Mix]
19. TV on the Radio – Wolf Like Me
20. The Strokes – Someday
21. Beck – Loser
22. Radio Dept. – Heaven’s On Fire
23. Lykke Li – I Follow Rivers [The Magician Remix]
24. Prince & the Revolution – Raspberry Beret
25. Blondie – Hanging on the Telephone
26. Pet Shop Boys – Being Boring
27. Boston – More Than a Feeling
28. Jenny Wilson – Let My Shoes Lead Me Forward
29. The Rapture – House of Jealous Lovers
30. Caesars – Jerk It Out
31. Vampire Weekend – A-Punk
32. Caribou – Odessa
33. Phoenix – If I Ever Feel Better
34. PMMP – Pariterapiaa [Uusi Fantasia Remix]
35. Depeche Mode – Enjoy the Silence
36. Bloc Party – Banquet
37. The Cardigans – Lovefool
38. The Knife – Heartbeats
39. Maskinen – Alla som inte dansar
40. Regina – En tiennyt että osaan tanssia
41. Dizzee Rascal – Dance Wiv Me
42. Daft Punk – One More Time
43. Jay-Z – 99 Problems
44. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
45. New Order – Bizarre Love Triangle
46. The Police – Roxanne
47. Mylo – Drop the Pressure
48. The Streets – Fit But You Know It
49. Gossip – Heavy Cross [Fred Falke Remix]
50. MGMT – Kids [Soulwax Mix]

Kuuntele soittolista tästä.

Kaksi lurppasilmäistä karvaturria, joista toisen nimi on Julian Casablancas.

The Strokes pelasti rockin 2000-luvun alussa. Väittämä on niin tuttu, että se on kulunut kymmenessä vuodessa liki sisällöttömäksi. Siksi onkin perusteltua kääntää asetelma päälaelleen ja tarkastella asiaa toisesta näkökulmasta. The Strokes nimittäin lähes tuhosi rockin 2000-luvun alussa.

Ensinnäkin: Harva tiesi rockin olevan pulassa ennen kuin The Strokesin debyyttialbumi, Is This It? (2001), ilmestyi. Albumi oli vastaus tilaukseen, jota kukaan ei ollut huomannut esittää. Tuo röyhkeä ja vastustamaton kiekko sysäsi rockin ongelmakierteeseen osoittamalla, mitä maailma oli tietämättään kaivannut. Ilman The Strokesia ja The White Stripesia uskoisimme varmaan vieläkin, että rock voi yhtä hyvin kuin on aina voinut.

Toiseksi: Is This It? ei ratkaissut niitä ongelmia, jotka se teki näkyviksi. Päinvastoin. Levy houkutteli pinnalle uusia ongelmia. Nämä ongelmat olivat Strokesin muotokielen nopeasti omaksuneita yhtyeitä, joiden soitto ei räjäyttänyt mieltä mutta myrkytti tajunnan. Vain tuokio sen jälkeen, kun New Yorkia ja The Rolling Stonesia yhdistellyt kukkolauma oli kuulostanut paremmalta kuin mikään aikoihin, koko musiikkityyli oli menettänyt makunsa.

Kriisi ulottui Strokesiin itseensä. Kun orkesteri julkaisi kakkosalbuminsa, Room on Firen (2003), oli moni pettynyt levyyn ennen kuin oli kuullut sointuakaan. Strokes ei tehnyt albumilla mitään väärin, mutta sen ei ollut mahdollista myöskään tehdä mitään oikein.

Vaikka Room on Fire on tuorein korvin kuunneltuna yksi lajinsa valioista, siitä oli vaikea innostua sen ilmestymishetkellä. Soundin uutuudenviehätys oli kadonnut, debyyttilevyn synnyttämää katharsista ei käynyt toistaminen.

Strokes ei siis sysännyt kriisiin pelkkää rockia, se sysäsi kriisiin myös itsensä. Kolmannella albumillaan (First Impressions of Earth, 2006) yhtye oli rehellisesti hukassa. Yhtä ensiluokkaista kappaletta seurasi kaksi identiteettinsä perässä harhaillutta yritelmää. Nelikko kuulosti innottomalta ja sointi väkisin puristetulta. Orkesterin jäsenten satunnaiset soololevyt eivät hidastaneet entropian etenemistä.

Päättyneenä keväänä julkaistun Anglesin flirttailu diskopunkin kanssa on tuonut sydänkäyrään muutaman värähdyksen, mutta ehjään albumikokonaisuuteen Strokesin voimat eivät tunnu vieläkään riittävän. Onko peli siis menetetty?

Yhtyeelle olisi helppo langettaa lopullinen tuomio. Se ei tuntuisi kuitenkaan perustellulta. Jos Strokesia tarkastelee irrallaan heidän varhaisesta messiaanisuudestaan ja debyyttialbumistaan, näyttää jakojäännös huomattavan hyvältä. Yhtyeellä on edelleen omanlaisensa sointi. Sillä on yksi genrensä tyylitajuisimmista kitaristeista ja sopivan ennakkoluuloton rytmiryhmä. Sen kakkosalbumi on huomattavan innostava ja kolmos- ja nelosalbumien helmet yhdistämällä diskografiaa voisi täydentää kolmannella huipputason levyllä.

Kolme loistavaa levyä kymmenessä vuodessa – ei hassumpi saavutus. Tätä huomiota vasten harharetketkin voi saada näyttämään luomistyön välttämättömältä hukkajäännökseltä. Loppujen lopuksi Strokes on edelleen alansa huippua, niitä harvoja menneisyydestä sisältönsä suodattavia yhtyeitä, jotka kuulostavat poikkeuksetta itseltään.

Kaiken edellä mainitun voi personoida yhteen henkilöön. Strokesin keulahahmon ja taiteellisen johtajan Julian Casablancasin tyyli ja vire saavat orkesterin joko lentämään tai laahaamaan. Kun Casablancas on hukassa, on myös koko Strokes hukassa. Ja kun Casablancas pääsee täyteen iskuun, koko orkesterin ääni ja eleet ovat ryvettyneinäkin lähellä täydellisyyttä.

Miehen venyttelevässä ja laiskassa laulussa on sopivasti narsismia ja rajattomasti sävyjä. Casablancas kuulostaa lähes flegmaattiselta ja välinpitämättömältä, mutta silti hän on valmis syttymään aina tilanteen vaatiessa. Hänen habituksessaan on uitettua spanielia ja käärmekuningasta, hän saa kamerat katsomaan itseensä.

Casablancas ei tee tiettyjä asioita siksi, että ne kuulostavat hyviltä. Nuo asiat kuulostavat hyviltä siksi, että Casablancas tekee ne. Siksi miehen ansioihin kuuluu paitsi rockin pelastaminen myös sen tuhoaminen. Ja mikä hienointa, tuhon keskelläkin juuri Casablancas on se, joka kertoo että rockilla on vielä toivoa.

Video ei ole enää saatavilla

Maaliskuussa julkaistu Angles on The Strokesin neljäs albumi – mutta vasta ensimmäinen Is This It -esikoisen jälkeen, jolla yhtye tuntuu olevan täydellisesti sinut itsensä kanssa.

Jumaliksi emme palaa, olkaamme siis edes kykyjemme mukainen rockyhtye, The Strokes tuntuu ajattelevan.

Ja kykyjä The Strokesilla riittää. Se, tekeekö vuoden 2011 parhaan Strokes-levyn The Strokes, The Vaccines vai esimerkiksi Dinosaur Bones, on tietenkin makuasia.

Angles tulee saamaan useita kädenlämpöisiä kahden ja kolmen tähden arvioita, mutta mitä siitä. Se on nimittäin oikein hyvä levy – ei enempää, muttei missään tapauksessa vähempää.

Haters gonna hate, ja niin edespäin.

Video ei ole enää saatavilla

The Strokes – Under Cover of Darkness