Novelisti Skinner.

Mike Skinner käänsi kokonaisen genren kuvaston ympäri tekemällä siitä arkisen ja samalla mykistävän tuoreen.

”She said, ’Meet me at the gates at 8
Leave now, don’t be late’
She said one day she’d walk away
’Cause I was always late”

Syksyllä 2002 olin 19-kesäinen pojankloppi, joka kuvitteli tietävänsä ihmissuhteista ja elämästä jotain. Olin juuri siinä iässä, että kaikki oli helposti kovin innostavaa ja uutta, ja asioista pystyi vielä innostumaan ilman kokemuksen mukanaan tuomaa vertailua ja asioiden arkistumista.

Mistään en kuitenkaan tulisi enää tuon vuoden aikana innostumaan niin paljon, kuin kappaleesta, jonka kuulin eräänä syysiltana autoradiosta. Harvasta biisistä tai sen esittäjästä on jäänyt yhtä voimakkaasti mieleen ensimmäinen kuuntelukerta. Istuin auton takapenkillä ällistyneenä ja halusin kuulla kappaleen heti uudelleen. Onneksi Radiomafian Upteekki-ohjelman juontaja sanoi nimen vielä kappaleen päätyttyä, joten voin painaa sen mieleeni: The Streets – It’s Too Late.

Mike Skinnerin arkisesti rullaava, tuotannoltaan kotikutoinen ja työväenluokkaisella brittiaksentilla kertoma tarina menetetystä lemmestä ei ollut mullistavaa pop-musiikkia, koska se oli ilmeisen tarttuva tai musiikillisesti monipuolinen. Se oli sitä, koska se edusti kaikkea sitä mistä 2000-luvun alun musiikissa oli puute: vilpittömyyttä, yksinkertaisuutta ja tinkimätöntä halua tehdä jotain tuoretta.

It’s Too Late on äkkikuuntelulla periaatteessa aivan samaa UK garagea, kuin muut tyylisuunnan aikalaisensa, mutta jokainen, joka uhraa hetkeäkään Skinnerin tarinankerronnalle ja kappaleen tuotannon rosoisuudelle, ymmärtää, että kyseessä koko genren mullistava esitys.

Ennen The Streetsiä garagen keskiössä olivat kärjistetysti ilmaistuna hedonismi, viileys, kliinisyys ja yksinkertainen eskapismi. Kaikki nämä ovat mahtavia hauskanpidon ja viihteen ainesosia, mutta Mike Skinnerin kunnianhimoisena projektina oli kääntää koko konsepti, jossa hurmosta ja nautintoa kaupataan klubbaajille, päälaelleen ja luoda musiikkia, joka ei kertoisi heille klubien tarjoamasta unohduksesta ja onnesta, vaan joka kertoisi heistä itsestään –ihmisistä, jotka tekevät ja kokevat sen maailman, joka klubeja ympäröi.

Sillä Mike Skinner on novellikirjailija biittinikkarin valeasussa. It’s Too Laten sisältäneen Original Pirate Materialin yksinkertaiset kertomukset tuntuivat aikoinaan inhimillisiltä ja huomattavasti lähestyttävämmiltä kuin garagen tai muiden klubimusiikin alalajien puhtaan eskapistiset transsihokemat. Ja kaiken tämän Skinner toteutti kovin mutkattomasti.

”I didn’t know that it was over
’Til it was too late, too late
But if I ever needed you
Would you be there?”

The Streets teki musiikkia, joka rikkoi ideaalit ja illuusiot ja kertoi siitä mikä todella merkitsee: ystävistä, jokapäiväisistä suhteista, menetyksistä, omista mokista selviämisestä, musiikin kuuntelemisesta ja Playstation-peleissä voittamisesta. Pienistä hetkistä, joiden vuoksi elämä merkitsee jotain. Siksi se myös kolisee edelleen yhtä lujaa, kuin silloin 19-vuotiaana.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Streetsiltä äänestettiin myös kappaleita Don’t Mug Yourself, Has It Come to This, Let’s Push Things Forward ja Turn the Page.

Artful Dodger, nuo Charles Dickensin romaanista nimensä napanneet southamptonilaiset.

Dubstep, tuo aikaansa seuraavan musiikkimedian jutuissa usein vilahtava Britanniassa syntynyt genre, on jäänyt supertähdeksi noussutta Skrillexiä lukuun ottamatta Suomessa toistaiseksi vaille merkittävää valtavirtasuosiota.

1990-luvun brittigarage-ympyrät ovat vaikuttaneet dubstepiin merkittävästi. Tässä jutussa tutustutaan garagen ja sen alalajin 2-stepin helmiin vuosituhannen vaihteesta. Jutun tuorein biisi on vuodelta 2001, jonka jälkeen etenkin 2-step sai väistyä valtavirrasta lähes yhtä nopeasti kuin oli sinne noussutkin. Dubstepin kukoistukseen oli silti vielä aikaa.

D.E.A Project – Love Me (1997)

Video ei ole enää saatavilla

Lontoolaistrion Love Me esitteli UK-garagen tunnistettavat elementit jo pari vuotta ennen genren suuria valtavirtahittejä. Upeasti soljuva bassolinja toimii yhä 15 vuotta myöhemmin. D.E.A on lyhenne sanoista dub enforcement agents.

New Horizons – Find the Path (1997)

Video ei ole enää saatavilla

Underground-piireihin jämähtäneen New Horizons -kaksikon Find the Path tarjosi hieman Love Metä rehvakkaamman biitin, sielukkaan lauluraidan sekä täydellisesti paikalleen loksahtavan puhallinimitaation.

Shanks & Bigfoot – Sweet Like Chocolate (1999)

Video ei ole enää saatavilla

Steven Meadea ja Danny Langsmania voidaan pitää ensimmäisenä kaupallisesti menestyneenä garage-kaksikkona. Shanks & Bigfoot -nimellä levytetty Sweet Like Chocolate debytoi brittilistan kärjessä soituaan ensin kuukausitolkulla klubeilla ympäri maata.

Artful Dodger – Re-rewind (1999)

Video ei ole enää saatavilla

Mark Hillin ja Pete Devereux’n muodostaman Artful Dodger -duon loistavat singlet Re-rewind ja Woman Trouble esittelivät maailmalle Craig Davidin, joka nappasi myöhemmin brittilistan ykkössijan soolosingleillään Fill Me In sekä 7 Days. Davidistä tuli hetkeksi tähti myös Suomessa, mitä ei vielä kesällä 1999 osannut ennakoida kukaan. Artful Dodgerin It’s All About the Stragglers -albumilta lohkaistiin kaikkiaan peräti viisi brittilistan top ten -sinkkua. Re-rewind oli Relentless-levymerkin ensimmäinen julkaisu.

El-B – Bubble (2000)

Video ei ole enää saatavilla

Siirrytään r&b:n sävyttämästä 2-stepistä hetkeksi dubimpaan soundiin ja erääseen vuoden 2000 parhaista tanssibiiseistä. El-B on dubstepin todellisia pioneereja, joka heitti toistaiseksi viimeisen keikkansa kesällä 2006.

Zed Bias – Neighbourhood (2000)

Video ei ole enää saatavilla

Vuosituhannen vaihduttua garage-nimet nousivatkin sitten joukolla brittilistoille. Kokeellisemman 2-stepin uranuurtajaksi nimetty Zed Bias ylsi tällä 25:nneksi kesällä 2000. Biisin julkaisi Locked On, joka profiloitui garagen ykköslafkaksi ja kiinnitti myöhemmin muun muassa The Streetsin.

Sweet Female Attitude – Flowers (2000)

Video ei ole enää saatavilla

Naistuottajiin törmää tanssimusassa yhä liian harvoin. Sweet Female Attitude on jäänyt historiankirjoihin ainoana menestyneenä naispuolisena garage-duona. Flowers oli iso brittihitti käyden kakkosena keväällä 2000. Poppia ja garagea ei ole naitettu näin kivasti kovin montaa kertaa.

James Lavonz – Let Me Show U (2000)

Video ei ole enää saatavilla

Rytmikäs Locked On -klassikko, jota en ole koskaan saanut tanssia intiimeissä klubiolosuhteissa, mutta toivottavasti sekin hetki koittaa vielä joskus.

M.J. Cole – Crazy Love (2000)

Video ei ole enää saatavilla

Samaan aikaan Artful Dodgerin kanssa brittilistoilla mellasti Matthew Coleman eli M.J. Cole. Crazy Love ylsi sinkkulistan kymmenenneksi, Sincere nappasi top 40 -sijoituksen peräti kolmeen eri otteeseen ja samanniminen albumi sai Mercury-ehdokkuuden. Aivan jumalainen biisi.

Maxim – Scheming (2000)

Video ei ole enää saatavilla

Kyllä, Maxim on se The Prodigyn pelottavasti silmämuniaan muljautellut mies. Loistava Scheming on tämän jutun hiphopein kappale, mutta garage-elementit on helppo bongata. Jokaisen pitäisi kuunnella Hell’s Kitchen -albumi läpi ainakin kerran elämässään.

So Solid Crew – 21 Seconds (2001)

Video ei ole enää saatavilla

Kun garage-soundi oli tullut tutuksi, huomio siirtyi grimen, hiphopin ja rapin suuntaan, mitä ei varmasti hidastanut Sacha Baron Cohenin Ali G -hahmon suosio. Lontoolainen So Solid Crew -kollektiivi käsitti parhaimmillaan yli kolmekymmentä jäsentä. Perinteiseen 2-step-rytmiin riimitelty 21 Seconds nappasi brittilistan ykkössijan kesällä 2001. Nimen mukaisesti jokaiselle biisillä räppäävälle jäsenelle annettiin 21 sekuntia aikaa.

Sticky feat. Ms. Dynamite – Booo! (2001)

Video ei ole enää saatavilla

Sticky-nimisen tuottaja-dj:n löytämästä Ms. Dynamitesta tuli eräs garage-buumin menestyneimpiä hyödyntäjiä: A Little Deeper (2002) voitti Mercury-palkinnon ja It Takes More oli meilläkin pieni kesähitti. Neidon särmikkäämpää puolta esittelevä Booo kävi brittilistan 12:ntena.

The Streets – Has It Come to This? (2001)

Video ei ole enää saatavilla

Mike Skinnerin johtaman The Streetsin menestystä voidaan pitää koko garage-buumin lakipisteenä. Original Pirate Material (2002) myi platinaa ja jo kauemmas garagesta ajautunut A Grand Don’t Come for Free (2004) yli miljoona kappaletta pelkästään Britanniassa. Birminghamilaista Skinneriä hehkutettiin kaikkialla urbaanina runoilijanerona. Vuosituhannen vaihteen garage-trendi päättyi samaan aikaan, kun The Streets singahti esikoisellaan supersuosioon. Heistä ei tullut eurooppalaisten kriitikoiden lemmikkiä soundinsa ansiosta vaan pikemminkin siitä huolimatta.

Antti H, Sami ja Tiskijukka hekumoivat bailukulttuurin ytimessä.

Nuorgam onnittelee tässä kuussa viisi vuotta täyttävää tamperelaista Hang the DJ -klubia mitä sydämellisimminsydämellisesti! Juhlan kunniaksi pyysimme HTDJ-kolmikkoa Antti H, Sami & Tiskijukka valitsemaan viisikymmentä klubin kaikkien aikojen suurinta hittiä.

Hang the DJ juhlii syntymäpäiviään ytimekkäällä maailmankiertueella, joka piipahtaa Pietarista (13.10. Club Griboedov) ennen palaamistaan kotipesään Tampereen Klubille, jossa 14.10. on mukana menossa Nuorgaminkin jututtama Marissa Nadler ja 15.10. puolestaan Magenta Skycode. Hang the DJ tanssittaa myös Helsingin Kuudennella Linjalla lauantaina 22.10.

1. Familjen – Det snurrar i min skalle
2. Two Door Cinema Club – Something Good Can Work [The Twelves Remix]
3. Kings of Convenience – I’d Rather Dance With You
4. Mark Ronson feat. Amy Winehouse – Valerie
5. ESG – Dance
6. Robyn – Dancing On My Own [Fred Falke Remix]
7. Arctic Monkeys – When the Sun Goes Down
8. ZZ Top – Sharp Dressed Man
9. Justice – Phantom Pt. II [Soulwax Remix]
10. Cut Copy – Out There on the Ice
11. The Cure – Close to Me
12. Suede – Beautiful Ones
13. Breakbot – Baby I’m Yours
14. M.I.A. – Paper Planes
15. Risto – Rakkauden rock
16. Cats on Fire – Your Woman
17. Nik Kershaw – The Riddle
18. Jackson 5 – I Want You Back [Dimitri from Paris Supa Funk Brakes Mix]
19. TV on the Radio – Wolf Like Me
20. The Strokes – Someday
21. Beck – Loser
22. Radio Dept. – Heaven’s On Fire
23. Lykke Li – I Follow Rivers [The Magician Remix]
24. Prince & the Revolution – Raspberry Beret
25. Blondie – Hanging on the Telephone
26. Pet Shop Boys – Being Boring
27. Boston – More Than a Feeling
28. Jenny Wilson – Let My Shoes Lead Me Forward
29. The Rapture – House of Jealous Lovers
30. Caesars – Jerk It Out
31. Vampire Weekend – A-Punk
32. Caribou – Odessa
33. Phoenix – If I Ever Feel Better
34. PMMP – Pariterapiaa [Uusi Fantasia Remix]
35. Depeche Mode – Enjoy the Silence
36. Bloc Party – Banquet
37. The Cardigans – Lovefool
38. The Knife – Heartbeats
39. Maskinen – Alla som inte dansar
40. Regina – En tiennyt että osaan tanssia
41. Dizzee Rascal – Dance Wiv Me
42. Daft Punk – One More Time
43. Jay-Z – 99 Problems
44. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
45. New Order – Bizarre Love Triangle
46. The Police – Roxanne
47. Mylo – Drop the Pressure
48. The Streets – Fit But You Know It
49. Gossip – Heavy Cross [Fred Falke Remix]
50. MGMT – Kids [Soulwax Mix]

Kuuntele soittolista tästä.

Mike Skinner tarjoili esikoisalbumillaan "alkuperäistä merirosvomateriaalia".

Jos helmikuinen Computers and Blues jäi The Streetsin viimeiseksi albumiksi, kuten Mike Skinner itse väittää, jätti hän hemmetinmoisen perinnön popmusiikin historiaan. The Streetsin viiden albumin kokonaisuus on vertailukelpoinen kenen tahansa aikalaisen julkaistun tuotannon kanssa.

Skinnerin päätös lopettaa siksi, ettei The Streetsillä ole hänen mielestään enää uutta annettavaa, kuvastaa hänen koko uraansa popartistina – ja on ajatus, jonka soisi pullahtavan monen muunkin tähden päähän. Yhtä lailla yöllisen kebabjonon tapahtumia kuin universumin syntyä lyriikoissaan käsitellyt Skinner on aina ollut popmusiikin maailmassa uniikki yksityisajattelija.

Ensinnäkin: Skinnerin omalaatuisella flow’lla pelaavaa puhelaulua (paino sanalla ”puhe”) ei ole kukaan rohjennut edes yrittää matkia. Toisekseen: muiden samalta garage-pohjalta ponnistaneiden artistien urat ovat jääneet kananlennoiksi The Streetsin laajentaessa ilmaisuaan uusien sävyjen avulla Skinnerin elämänvaiheita ainutlaatuisesti peilaten. Kolmanneksi: chav-sukupolven hovirunoilijaksikin kutsuttu Skinner on brittiläisen musiikin kiitetyin lyyrikko sitten hapannaamanero Morrisseyn – ja ansiosta. Hänelle ovat velkaa korkojen kera uuden kerronnallisen sanoittajasukupolven kärkinimet Plan B:stä Lily Alleniin ja Arctic Monkeysin Alex Turneriin.

Esimerkiksi Skinnerin sopusoinnussa elävästä huumorintajusta ja humaanin darwinistisesta maailmankuvasta voi napata vaikka seuraavan kertosäkeen Everything Is Borrowed -albumilta:

”It’s not Earth that’s in trouble /
it’s the people that live on it, no no /
Earth’ll be here long after /
We’ve all gone the way of the dodo”

Skinnerillä on tarinankerronnallisten lahjojensa lisäksi harvinainen taito välittää musiikissaan eletyn makuisia tunnetiloja – oli kyse sitten debyytin haikeanonnellisesta rave-oodista Weak Become Heroes tai toissalevyn lämpimän filosofisesta On the Edge of a Cliff -kappaleesta.

Lisätään siihen vielä Skinnerin kekseliäät kokeilut nettisivustonsa, podcastien, sosiaalisen median ja videokerronnan kanssa, niin muodostuu kuva monipuolisen lahjakkaasta, uteliaasta ja epätavallisesta popartistista, josta varmasti kuullaan vielä – oli muoto sitten elokuva, proosa tai vaikka soundtrack-musiikki.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Video ei ole enää saatavilla

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen musiikillista ilmanalaa olennaisesti määrittäneet The White Stripes, The Streets ja LCD Soundsystem ohittivat sen sijaan maaliviivan kädet pystyssä ja hymy huulillaan.

Mike Skinnerin viimeinen The Streets -nimellä levyttämä albumi Computers & Blues oli pakottoman kuuloinen kokonaisuus, joka parhaimmillaan muistutti vuonna 2002 päitä sekoittaneen Original Pirate Material -esikoisen nerokkuudesta.

LCD Soundsystemin jäähyväislevy This Is Happening oli monipuolisuudessaan sovelias lopetus Losing My Edge -klassikkosinglen käynnistämälle musiikkinörttiyden ja rytmisen ilottelun odysseialle. Lopullisen pisteen matkalle James Murphy (kuvassa) kumppaneineen laittoi viidellä New Yorkin -keikalla.

The White Stripesin pitkä hiljaiselo puolestaan katkesi helmikuiseen tiedotteeseen. Yhtyeen viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi jäi Conan O’Brienin viimeinen The Tonight Show -lähetys kevällä 2009.

Duon fanit eivät siis saaneet jäähyväiskiertuetta tai -levyä, mutta Jack Whiten kirjoittama tiedote tiivisti täydellisesti sen, miksi yhtyeiden joskus kannattaa lopettaa:

”…to preserve what is beautiful and special about the band and have it stay that way.”

Hyvin sanottu, Jack. Kiitos sinulle ja Megille. Mikelle ja Jamesille myös.

Video ei ole enää saatavilla

The White Stripes – We’re Going to Be Friends

Video ei ole enää saatavilla

LCD Soundsystem – Dance Y’rself Clean

Video ei ole enää saatavilla

The Streets – Going Through Hell