Apinamies on päässyt elokuvajulisteeseen.

Syksy ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaali kuuluvat yhteen. Niinpä onkin hienoa, että olemme saaneet Helsinkiin syysilmat hämmentävän ilmastonmuutosintiaanikesän sijaan.

Sateella ei nimittäin ole mitään sen parahultaisempaa tekemistä kuin istua elokuvissa – ja vieläpä musiikkielokuvissa. Nuorgam kahlasi läpi festivaalin jollain tapaa musiikkia sivuavat elokuvat. Nyt esittelemme niistä kiintoisimmat kahdessa osassa.

Rakkautta & Anarkiaa alkaa tänään. Äärimmäisen minin minisarjan toinen osa puolestaan julkaistaan huomenna perjantaina.

The Last Elvis

Carlos on keski-ikäinen, harhainen Elvis-imitaattori Buenos Airesista. Hän haluaa, että ihmiset kutsuvat häntä Elvikseksi, mutta soittaa keikkoja vanhainkodin tusinalle ihmiselle.

Hänellä on myös ex-vaimo ja tytär, kuten asiaan kuuluu. Jos tämä olisi Hollywood-elokuva, Carlos – anteeksi, Elvis – yrittäisi kaikin keinoin voittaa perheensä takaisin. Mutta Carlos hädin tuskin rekisteröi esimerkiksi tyttärensä huoltajuuden menettämisen.

Jos tämä olisi Hollywood-elokuva, Carlos heräisi arvostamaan oikeita asioita, kun hänen ex-vaimonsa joutuu onnettomuuteen ja hän joutuu pitämään huolta tyttärestään. Ja kyllä siitä merkkejä onkin.

Mutta tämä ei ole Hollywood-elokuva, vaan Biutifulin kirjoittaneen Armando Bon esikoisohjaus. Elokuva on melkein kuin The Wrestler -leffan sisarteos, joskin vielä vähäeleisempi ja pessimistisempi.

Se on aika nykyaikainen tarina – tarina siitä, kun aikuinen ihminen kerta kaikkiaan kieltäytyy kohtaamasta arkea ja pakenee sen sijaan haavemaailmaan. Se on äärettömän surullinen elokuva tavoittamattomista unelmista.

Musiikillinen anti jää tosin köykäiseksi. Kelvollisten Elvis-imitaatioiden lisäksi ei muuta kuulla. Ensimmäistä Elvis-levytystä leffa säästelee loppuun asti, mutta käyttää sen sitäkin riipaisevammin.

Musafanin kiima-aste: 54 %
Yleiskiima-aste: 75 %

Näytökset: Andorra, 20.9. klo 18:45, 22.9. klo 14:00, 28.9. klo 18:45.

Video ei ole enää saatavilla

The Stone Roses: Made of Stone

The Stone Roses on niitä yhtyeitä, jossa oli kaikki brittiläisen rockmenestystarinan ainekset: itsevarma nokkamies, enigmaattinen kitarasankari ja pelleilystä vastaava rytmiryhmä. Rajaton usko oman bändin parhauteen, huikea hype ja remeltävä käytös.

Heidän musiikkinsa ei ehkä ollut ihan legendan tasolla, mutta se ei estänyt aikalaisia rakastumasta bändiin päätä pahkaa.

Huippuohjaaja Shane Meadowsin dokumentti kuljettaa rinnakkain tarinaa yhtyeen alkuvuosilta sekä vuonna 2011 julkistetusta paluusta – ja tekee sen mestarillisesti.

Kuka tahansa musiikista välittävä ihmislapsi tuskin voi olla innostumatta kohtauksista, joissa kauan kadoksissa olleet bändikaverit herättävät vanhat biisinsä taas henkiin treenikämpällä.

Dokumentti keskittyy kuitenkin myös yhtälön toiseen, usein unohdettuun puoleen: faneihin ja siihen miten tärkeää suosikkibändin jälleennäkeminen heille on. Bändiin viime vuosina tutustuneista teineistä seitsemänkymppisiin Hacienda-veteraaneihin kaikki tuulettavat yhtä innoissaan saatuaan liput ensimmäiselle paluukeikalle.

Yleisön innostuksen määrää vastaa vain bändin into. Reni, Mani, Ian Brown ja John Squire ovat omienkin sanojensa mukaan ennen paluukeikkansa kuin lapset jouluaamuna.

Meadows on tehnyt suosikkibändistään ensiluokkaisen, täysiverisen musiikkidokumentin, joka ei kerro taistelevista egoista, musiikkiteollisuuden kieroudesta ja eripurasta. Se kertoo siitä, millaista bändissä soittaminen parhaimmillaan on. Se kertoo rakkaudesta musiikkiin, ja musafanien suhteesta lempibändiinsä.

Siksi se onkin niitä elokuvia, joiden aikana tahtoo olla vaikea lopettaa hymyilemistä.

Musafanin kiima-aste: 100 %
Yleiskiima-aste: 85 %

Näytökset: Maxim 1, 20.9. klo 21:15. Kinopalatsi 8, 23.9. klo 14:00. Kinopalatsi 10, 25.9. klo 14:15.

Video ei ole enää saatavilla

The Great Hip Hop Hoax

Skotlanti. 2000-luvun alku.

Ystävykset Billy Boyd ja Gavin Bain ovat varmoja kyvyistään räppäreinä. Valitettavasti heidät nauretaan pihalle jokaisesta brittilevy-yhtiöiden kanssa järjestetystä tapaamisesta.

Piruuttaan he kertovat yhdelle levy-yhtiöistä olevansa Yhdysvalloista. BING BING! Heti tärppää.

Siitä alkaa poikien elämä amerikkalaisena rapduo Silibil N’ Brainsinä. He muuttavat Lontooseen ja alkavat elää jenkkihahmoinaan kellon ympäri.

Kuten viime vuosien menestysdokumentit The Imposter ja Catfish, myös The Great Hip Hop Hoax tutkailee toiseksi tekeytymisen taidetta.

Se on myös osuva kuvaus siitä, mitä poppareiden tähtipersoonan rakentaminen vaatii. Jossain vaiheessa jopa läheisten alkaa olla vaikeaa tunnistaa henkilöä persoonan alta.

Dokumentti myös kuvaa tahattomasti levyteollisuuden kukoistuskauden loppua. 2000-luvun keskivaiheilla elettiin viimeisiä hetkiä, jolloin musiikkibisnes vielä syyti rahaa aloittelevien artistien päälle. Levy-yhtiöjättien fuusiot ja alan leikkaukset seurasivat kuitenkin pian perässä vaikuttaen ratkaisevasti myös tämän tarinan lopputulokseen.

Puhuvien päiden ja kotivideomateriaalin lisäksi TGHHH luottaa underground-animaatiolta lainattuun kuvakerrontaan. Siinä Silibil ja Brains seikkailevat kuin sarjakuvahahmot, joihin Boyd ja Bain persooniaan dokkarissa vertaavat – Itchy ja Scratchy, Tom ja Jerry.

Aineksista rakentuva elokuva ei ole aivan dokumenttikerronnan helmi, mutta energinen, viihdyttävä ja mieleenpainuva se on.

Musafanin kiima-aste: 80%
Yleiskiima-aste: 78 %

Näytökset: Andorra, 20.9. klo 21:00. Kinopalatsi 9, 22.9. klo 21:15.

Video ei ole enää saatavilla

Kinshasa Kids

Kinshasassa asuu 25 000 katulasta. Suurin osa lapsista on potkittu kotoa kadulle, koska vanhemmat väittävät heitä noidiksi.

Kinshasa Kids kertoo heistä. Elokuva hämärtää fiktion ja dokumentin rajoja, sillä näyttelijät ovat oikeita katulapsia ja muoto lainattu dokumenteilta.

Pääosassa on joukko sheguéiksi kutsuttuja katulapsia Josen ja Emman johdolla. Jossain vaiheessa katumuusikko Bebson houkuttelee heidät musiikintekopuuhiin ja lapset alkavat puuhata itselleen keikkaa, jolla olisi tarkoitus tienata iso tukku rahaa.

Elokuvassa kaaos, ihmispaljous, arkinen väkivalta ja lika tulevat lähelle. Niitä ei kuitenkaan kuvata sensaatiomaisesti. Ne ovat osa arkea; eivät sen kummempaa kuin ensilumi ja yleisissä kulkuvälineissä murjottaminen Suomessa.

Elokuva ei tarjoakaan Hollywood-leffojen fetisoitua ”pimeän mantereen” kurjuutta, vaan oikeaa afrikkalaista slice of lifea.

Melko harvalukuiset musiikkiosuudet kohoavat parhaimmillaan hienoihin fiiliksiin, mutta loppuvat usein liian lyhyeen.

Mockumentti-muotoisella elokuvalla ei ole dokumenttikerronnan selkeyttä tai fiktion syvyyttä, vaan se lilluu hivenen päämäärättömästi näiden välissä. Se jää etäisemmäksi kuin esimerkiksi Docpointissa nähty köyhää afrikkalaisarkea kuvaava Kung Fu Grandma.

Elokuvan tärkein anti onkin muistuttaa, että Kinshasan katulapset ovat ihan yhtä lahjakkaita ja pystyviä kuin kultakapaloihin syntyneet justinbieberit. He vain ovat sattuneet syntymään ilman lisänumeroakaan maailmantalouden lotossa.

Musafanin kiima-aste: 55%
Yleiskiima-aste: 68 %

Näytökset: Kinopalatsi 9, 21.9. klo 16:15. Andorra, 23.9. klo 16:00. Orion, 29.9. klo 12:00.

Video ei ole enää saatavilla

]]> https://www.nrgm.fi/artikkelit/29-the-stone-roses-love-spreads__trashed/ Fri, 02 Nov 2012 07:00:44 +0000 Niko Peltonen http://www.nrgm.fi/?p=35142

Stone Roses ja anorakkiskandaalin alkupiste.

Tämäkin on tyypillinen rocktarina: arrogantti nuori yhtye osuu ajan hermolle, tekee sopivasti sekä klassiselta että aivan uudenlaiselta kuulostavaa musiikkia, valloittaa ensin kriitikot ja hipsterit, sitten vähitellen silkalla hienoudellaan suuremmankin yleisön. Pystyyn kehuttua debyyttialbumia seuraa pari singleä, jotka vievät soundia juuri sopivasti uusiin suuntiin. Kaikki odottavat trendituntosarvet ojossa huikeaa kakkoslevyä.

Sitä ei kuulu. Sen sijaan: sekoilua, levy-yhtiösotkuja, levy-yhtiön toimiston pistäminen päreiksi, juridinen limbo. Hiljaisuus.

Ja sitten, lopulta, yli viiden mittaansa pidemmän vuoden jälkeen: The Second Coming.

Kuinka vaatimaton otsikko.

Kaiketi Jeesuksenkin toinen tuleminen olisi odotuksiin nähden antikliimaksi. Sellaisena pidetään ainakin The Stone Rosesin kakkoslevyä, jonka puolivirallinen mielipide on aikaa sitten julistanut surulliseksi ja nälkävuoden mittaiseksi möhkäleeksi väsynyttä retrohardrockia. Mihin katosi innovatiivisuus, tyylilajifuusiot, flirttailu tanssimusiikin kanssa? Missä biisit?

Tämä ei ole minun mielipiteeni The Second Comingista. Levy kannattaa ottaa sen omilla ehdoilla. Valtaosa sen biiseistä on sävellyksinä oikeasti hyviä. Vapaalla kädellä annosteltu jamittelu voi ärsyttää puristisimpia brittipoppareita, mutta yhtye tuntuu uineen aika luontevasti hippitrippailun maailmaan, ja silloin olisi typerää yrittää tiivistää väkisin. Kitaristi John Squire soittaa ajoittain vähän liikaa, mutta rytmisektio on koko ajan tiukasti asian ytimessä.

Tyypillisen vastahankaisesti levyn päätösraidaksi jätetty ensisingle Love Spreads esittelee sen vahvuudet oikein hyvin. Keskitempoinen perusbiisi kulkee rennolla groovella, Squire irrottelee kuorrutteeksi käärmemäistä riffintynkää toisensa perään. Vokalisti Ian Brown mumisee tutun epävireisesti diibadaaba-sanoja, joista pitäisi kai yrittää hahmottaa jokin sanoma rakkaudesta todellisena uskontona.

Muistelen Brownin selvittäneen joskus, että biisin idea tuli unesta, jossa Kristus oli musta nainen. Tästä kertosäe, jota toistellaan viimeiset puolitoista minuuttia mantramaisena codana:

“Let me put you in the picture
let me show you what I mean
The messiah is my sister
ain’t no king man, she’s my queen”

Mitäpä väliä tuolla, paitsi että moinen retoriikka todistaa Brownin uponneen, arvattavasti laadukkaiden luonnontuotteiden innoittamana, syvälle hippiusvaan. Se on ihan ok. Brownin ganjapään karisma ja epälaulu tekevät tästä musiikista sympaattista. Kelatkaa, jos Love Spreadsin kitaralikkien päällä venyttelisi äänijänteitään joku viiden pennin Robert Plant. Lopputulos muuttuisi kertaheitolla sietämättömäksi. Juuri tällaista musiikillista estetiikkaahan ajan retrohengen haistaneet urpot Gomezin kaltaisissa yhtyeissä alkoivatkin sitten melkein saman tien markkinoida. Tästä retroriesasta ei olla päästy eroon vieläkään, eikä varmaan koskaan päästäkään.

Mutta The Stone Roses oli loppuun asti oma epätahtinen ja sekavahko entiteettinsä. Se loppu koitti nopeassa tahdissa kakkoslevyn ilmestymisen jälkeen: yhtye ei suinkaan hajonnut komeasti leimahtamalla, vaan itselleen luonteenomaisesti pikkumaisten sisäisten nahinoiden ja surkeiden keikkojen myötä.

Loistava ryhmä.

Video ei ole enää saatavilla