Good to Die Records

66 Tiedättehän kolmen sekunnin säännön? Siis jos pekoniviipale tippuu lattialle, se ei ole pilalla, mikäli nostat sen ajoissa. Ehkä siinäkin on kolme sekuntia liikaa, mutta sitten ovat nämä tyypit, jotka syövät ihan mitä tahansa. Sitä näkee Creedin t-paitaan ja risoihin farkkuihin kietoutuneen resuisen möhömahan kaapimassa vanhaa kebabia asfaltilta kilpaa lokkien kanssa festareiden viimeisenä päivänä ulosmenoportin vierellä ja haluaisi sanoa, että hänen kolme sekuntiaan tulivat jo täyteen. Mutta eivät sellaiset ihmiset ikinä kuuntele. Absolute Monarchsin debyytin soidessa tuntuu, että joku unohti pyyhkiä hiekat pekonista. Bändiä on verrattu Jesus Lizardiin ja The Meniin unohtamatta grungen mörssäreitä, seattlelaisyhtyeestä kun on kyse. Rinnastukset eivät mene aivan metsään, mutta yhtyeen sekoitus kaljapöhöttyneisyyttä ja adrenaliinia jää yllättävän laahaavaksi ja maku on tympeä. Tältäkö noiserockin hiipiminen valtavirtaan kuulostaa? Ajoittain mukavan meluisaa, mutta samalla myös niin kovin kesyä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Cats on Fire – All Blackshirts to Me

Soliti

78 Cats on Firen kolmoslevy hankaloittaa bändin vertaamista The Smithsiin. Paremminkin All Blackshirts to Mellä soivat The Go-Betweensin ja Morrisseyn soolojen raskaseleisempi kitarajangle sekä Feltille sukua olevat melodiat. Lisäksi bändin solisti Mattias Björkas on aina ollut hahmoltaan lähempänä Feltin pelottavassa rock-tähtiharhassaan elävää Lawrencea kuin Mozia. Kokonaisuutena All Blackshirts to Me on onnistunut ja hiljalleen kypsyvä, mutta liian tasainen. Kohtuuttomien odotusten täyttämiseen oltaisiin tarvittu yksikin Tears in Your Cupin ja I Am the White-Mantled Kingin kaltainen mestaruusbiisi. Tekstit ovat hippusen aiempaa abstraktimpia, mikä tylsyttää hieman Björkasin viiltävän kynän parasta terää. Poikkeuksiakin tietty on. Levyn keskipisteenä soiva pianoballadi 1914 and Beyond sekoittaa historiankirjoja, yhteiskunnallista nihilismiä ja jehovalaisen determinististä toivoa, ja Smash It to Pieces sympatiseeraa kirjoitusten vaikutuskyvyttömyydestä kumpuavaa älykköterroria. Biiseistä lähimmäksi kaivattua kohokohtaa nousee Sense of Pride, joka on osuva kappale nuoren ja arrogantin pikkukaupunkilaisen nöyrtymisestä. Sävellyksenä se on yhtä selvä viittaus Baddingiin ja Cats on Firen Suomi-juuriin kuin varhaisen Poor Student’s Dream of Marx -biisin Leevi & the Leavings -laina. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Hal – The Time the Hour

Tri-Tone

69 Irlantilaisyhtye Hal niitti mainetta ja menestystä seitsemän vuotta sitten julkaistulla eskoisalbumillaan, joka poiki kolme pikkuhittiä: Play the Hitsin, joka kuulosti tuplanopeudella soitetulta Beach Boysilta, sekä balladit Worry About the Windin ja What a Lovely Dancen, joita nautittavampaa länsirannikon americanaa ei vihreältä saarelta ole kuunaan kuultu, vaikka edesmennyt The Thrills kovasti yrittikin. Sitten Hal katosi kuin tiedätte-kyllä-mikä tiedätte-kyllä-mihin-autiomaahan. Writer’s blockista kärsivä laulaja David Allen jopa jätti yhtyeen. Nyt Hal on kuitenkin palannut – eikä ketään enää kiinnosta. Ei olisikaan yllätys, jos The Time the Hour jäisi bändin joutsenlauluksi: hittejä siltä tuskin irtoaa, sillä edelleen Hal on väkinäisimmillään silloin, kun se yrittää sellaisia tehdä. Ärsyttävän ylipirteyden ja aidon herkkyyden välillä sukkuloiva albumi herää eloon jälkipuolellaan hienovaraisten jousisovitusten syrjäyttäessä kaiken maailman sammakkokuorot ja Bee Gees -räpiköinnit. Who Do You Come Here on todella kaunis, Nilssonin ja Cat Stevensin hengessä lipuva syksyinen folkpop, jolla Hal saa seitsemän vuoden tumpuloinnistaan paljon anteeksi. Myös Style Councilin impressionistisimmista hetkistä muistuttava Rocking Chair jää lämpimäksi muistoksi yhtyeestä, joka olisi voinut olla niin paljon enemmän. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Goran Kajfes – X/Y

Headspin

90 Ensimmäiset tahdit se keikuttaa persettä. Tämä ei ole mitenkään kummallista. Tanssittavaa jazzia tehdään aika monessa notkossa pohjoisessa Euroopassa. Se, mitä seuraa levyn edistyessä, on erikoista. Se musiikki siirtyy perseestä häntäluun kautta selkärankaan ja kulkee nikama kerrallaan, jokaista kuin kumivasaralla napauttaen ylös, ylös, ylös, pulputtaen David Österbergin syntetisoitujen kuplien mukana. Funkki häviää taka-alalle ja tilalle tulevat vahvat tunnelmat ja mykistävän varmaotteinen minimalismi. Ristiluuksi fuusioituneet viisi nikamaa, os sacrum rangan alapäässä, menevät nopeasti, pyhällä hengellä. Trumpetti soi hartaasti, pitkällä kaavalla. Siitä eteenpäin ryömitään shokkeja jokaisella kosketuksella lähettäen, nikamien kautta kylkiluita paukuttaen. Kajfes orkestereineen teki levyn, jolla kaikki menee juuri sillä tavalla nappiin kuin voi, kun tekee jazz-levyä 2010-luvulla. Syntetisaattorien integroiminen jazziin ei usein onnistu näin hienosti. Eikä kaukomailta haettujen vaikutteiden. Tähän päälle vielä hienot sävellykset ja elokuvallinen draamantaju, niin ollaan sellaisissa sfääreissä, että Kajfesin levy menee helposti pohjoismaisen jazzin historialliseen parhaimmistoon. Nikamien loputtua se jää asumaan liskoaivoon. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Marina and the Diamonds – Electra Heart

679 Recordings

70 Marina Diamandis tuli BBC:n Sound of -äänestyksen ja NME:n avulla kuuluisaksi indiepopparina, jonkinlaisena rempseämpänä Lily Allenina, mutta hän ei selvästikään halua olla ainoastaan sitä. Siksi The Family Jewels -esikoisella jo lähes löytynyt paikka poptaivaalla oli ennakkoon ajatellen katoamassa näköpiiristä. Marinan silmissä vilkkuvat listojen ykkössijat ja puhdas poptähteys, mutta meillä on Florence Welch, Katy Perry, Kesha ja jopa Jessie J sekä Lana Del Rey. Tarvitsemmeko enää Marinaa? Electra Heartin perusteella kyllä. Mahtava avausraita Bubblegum Bitch tarjoaa juuri sitä mitä nimellään lupaa. Dr. Luken tuottamat Primadonna ja Lies ovat silkkaa Katy Perryä ja Homewrecker koko viikonlopun Pet Shop Boysia luukuttanutta Keshaa. Starring Role ja The State of Dreaming kohoavat korkeuksiin, samoin loppupuolen Hypocrates sekä Fear and Loathing. The Family Jewelsin raikkaus ja hulluus välähtävät Bubblegum Bitchillä, mutta tuntuvat muuten vaihtuneen laskelmoidumpaan amerikkalaiseen unelmaan, joka ei aivan pidä alun ihanaa hömppäpopeuforialupaustaan loppuun asti ja hyytyy myös vakavampien biisien osalta juuri ennen maaliviivaa. Silti suositeltava popkiekko – kaipaan ainoastaan lisää sitä persoonallisuutta, joka loi meille Mowgli’s Roadin ja I Am Not a Robotin. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Moonface – With Siinai: Heartbreaking Bravery

Jagjaquwar

86 Siinain esikoisalbumi ei sanottavammin säväyttänyt, eikä Spencer Krugin (Wolf Parade, Swan Lake, Sunset Rubdown, Frog Eyes) uraa voi hyvällä tahdollakaan kuvailla kuin tasaisen epätasaiseksi. Odotukset tätä suomalais-kanadalaista yhteistyötä kohtaan eivät siis olleet erityisen korkealla. Tulokset sen sijaan häikäisevät; Heartbreaking Bravery voi hyvinkin olla Krugin uran tasapainoisin ja vaikuttavin teos. Levy käynnistyy hieman mitäänsanomattomasti nimikappaleellaan, mutta puhkeaa täyteen loistoonsa Yesterday’s Firen majesteetillisen jyrinän myötä. Kappale on yksi Heartbreaking Braveryn kolmesta kulmakivestä ja malliesimerkki siitä, kuinka Siinain dronea (Spacemen 3), postpunkia (The Chameleons) ja jopa goottirockia (Killing Joke) mukaileva sointi yhdistyy Krugin murtumisen partaalla olevaan tuomiopäivänjulistukseen. Ne kaksi muuta kulmakiveä ovat U2-kitaroiden ja perkussioiden siivittämä Quickfire, I Tried sekä ihka aidolta tanssihitiltä haiskahtava videobiisi Teary Eyes and Bloody Lips (”…make you look like Stevie Nicks”). Jollei Krug olisi jo käyttänyt suurinta osaa pelimerkkejään turhanpäiväisiin sivuprojekteihin, voisi Heartbreaking Braverylle povata valoisaa tulevaisuutta Interpol-, Ladytron– ja Horrors-fanien seuraavana suosikkina. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Soundtrack of Our Lives – Throw It to the Universe

Premiär Talang

73 Throw It to the Universe tuo mieleen vanhan koiranrohjakkeen, joka yrittää nauttia elämänsä viimeisestä keväästä pallon ja frisbeen perässä ravaten, vaikka haluaisi oikeasti vain kääriytyä kerälle rottinkikorinsa lämpöön. Levy on äärimmäisen sympaattinen ja herättää lämpimän melankolisia tunteita, ja sillä soittava yhtye selvästi tietää mitä tekee. Ihan joka käänteessä se ei kuitenkaan enää jaksa näyttää parastaan – eikä sen edes tarvitse, sillä kaikki rakastavat sitä silti. The Soundtrack of Our Livesin pitkälle ja upealle uralle levy on hieno päätös: ei likikään Communionin-tuplan (2008) veroinen hämmästyttäjä, muttei myöskään Origin Vol. 1:n kaltainen harha-askel. Jos väsyneellä Solar Circusilla todetaankin, ettei voimia enää ole (”I don’t have the strength”), pohditaan When We Fallilla rakentavammin, että keitä tässä lopulta oikein ollaan (”Trying to find out who we are”). Levyn kolmestatoista kappaleesta vain luopumisen, mutta myös uuden alun tematiikkaa pyörittelevällä (”So now what, my blue eyed son”) You Are the Beginningillä olisi mitään asiaa best of TSOOL -kokoelmalle, mutta hutejakaan joukkoon ei mahdu kuin yksi, Reality Show, joka on oppikirjaesimerkki epäonnistuneesta psykedeliasta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Yournalist – Horror & Terror

Drink Tonight

38 Turkulaistrio Yournalistin debyytti on suurieleistä ja hitusen vaihtoehtoiseen taipuvaista rockia. On hämmentävää, miten monet musiikkiblogit ovat olleet kiinnostuneita bändistä, sillä Horror & Terror on 47-minuuttinen kiteymä puhtaimmasta ja tyylittömimmästä YleX-rockista. Yournalist on sävellyksellisesti perusosaava yhtye, joka on esteettisesti täysin hukassa. Albumia kuunnellessa ihmetyttää, haluaako joku oikeasti kuulostaa tältä? Horror & Terrorilla soivat Disco Ensemblen asenteettomimmat hetket, light-Muse sekä Biffy Clyron ja Foo Fightersin kaltainen yltiölattea kassavirtarock. Koko yhdistelmä on kastettu suomalaisen soittolistaradion ja muka-alternativen kolera-altaaseen. Sieltä Yournalist yrittää pärskiä pinnalle väkinäisellä omaperäisyydellä. Se huipentuu Colosseum-biisissä, jossa afropop-kepeys rikotaan vaarattomalla huudolla ja pomppuheviriffittelyllä. Horror & Terror on albumi, joka tulisi tallentaa jewelcase-cd-tuotteen sijaan saksalaisesta tukusta pilkkahintaan tilatulle cd-r:lle. Toinen paikka, jossa voisin kuvitella kuulevani Yournalistia, on nuorekkuuteen pyrkivän, keski-ikäisen kokoomuspoliitikon kunnallisvaalikampanja. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Ebbot Lundberg (edessä) tykkää Beatlesista, satoi tai paistoi.

Göteborgilaisen rock’n’rollin intergalaktinen tähtiristeilijä The Soundtrack of Our Lives on aktivoitunut taas kerran levytyksen ja keikkailun saralla. Bändiltä ilmestyi parisen viikkoa sitten sen kuudes albumi Throw It to the Universe, ja suomalaisia faneja kuusikko ilahduttaa esiintymällä Tavastialla 9. toukokuuta.

Bändin nokkamies, kulttijohtajamaista karismaa tihkuva parrakas kaapumies Ebbot Lundberg oli Nuorgamin kylätoimikunnan tavoitettavissa ja kertoi soittavansa maailman tärkeintä musiikkia. Maailma elää murroksen aikaa, hän sanoo.

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Käsi sydämellä sanoakseni, varmasti The Beatlesin White Albumia. Se oli ensimmäinen albumi, jota kunnolla kuuntelin, ja siksi se on muotoillut paljon persoonallisuuttani.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Syd Barrettin viimeinen Pink Floydin nimissä julkaistu teos eli Jugband Blues on ihan fantastinen. Etenkin ne loppusäkeet: ’what exactly is a dream?’”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Täytyy melkein sanoa että me, hehheh! Senhän takia me teemme musiikkia. Tosin sitten on sellainen bändi kuin Långfinger, Göterborgista myös. Vanhan koulun rockia, se räjäytti tajuntani!”

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Jaa-a… Ehkä Captain Beefheartin, hänen kuolemansa oli muutenkin harmittava tapaus.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Oholics-nimistä kuusikkoa. Aivan helvetin hyvä bändi ja loistava livenäkin!”

Video ei ole enää saatavilla

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Suosin aina vinyyliä, ei sitä oikein osaa vertailla mihinkään muuhun. Ylivertainen formaatti.”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

”Ei meillä ole sellaista enää! Mutta ennen kuuntelimme paljon Brahmsia… ja sitten ehkä Vivaldia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkityylilajisi klassisesta musiikista?

”Tykkään paljon Beethovenista ja Bachista, mutta kun on ajan saatossa tullut löydettyä muutakin, niin vaikea sanoa… Enemmän suosin kyllä sellaista keskiaikaisempaa, vähän hämyistä.”

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

”Kaikissa tyyleissä on hyvää musiikkia. Riippuu siitä, kuka sitä tekee. Ei voi sanoa, että olisi olemassa hyvää tai huonoa hiphopia tai teknoa sinällään, enemmän vaikuttavat ne ihmiset musiikin takana. Se mikä on hyvää, on hyvää!”

Kuka tai mikä on ehdottomasti aliarvostettua, entä yliarvostettua?

”Aliarvostettuja asioita ovat ympäristö ja kiitollisuus. Minusta ihmisten tulisi arvostaa enemmän sitä mitä heillä on. Ja näin ollen yliarvostettuja ovat kaiken maailman vempaimet, joiden tarpeellisuutta ihmiset heille itselleen uskottelevat. Minusta ihmisten pitäisi kyseenalaistaa omia arvojaan enemmän!”

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Huonolla tavalla Cranberriesin laulaja [Dolores O’Riordan], mutta hyviä laulajia onkin paljon. Tykkään suuresti esimerkiksi Chrissie Hynden ja Art Garfunkelin äänestä.”

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”Se kulkee käsi kädessä kaiken muun maailman kanssa. Musiikki on vain yksi osa kokonaisuutta. Joten tulevaisuudessa monet rakennelmat sortuvat, mutta niiden päälle nousee aina jotakin uutta. Arvelisin, että itse musiikkikin parantuu siinä samassa!”

Kuka on suosikkibeatlesi?

”Bändiin liittyvä ilmiöhän keskittyi juuri siihen, että kaikki neljä toimivat yksikkönä. Vaikea siis identifioida ketään tiettyä. Onhan se helppoa sanoa, että tykkää John Lennonista koska hän oli eniten ’rock’n’roll’ mutta esimerkiksi lapsena tykkäsin enemmän McCartneysta. Minulla se menee vähän fiilispohjalta, vähän samoin kuin että joskus saatan tykätä auringosta, joskus sateesta tai myrskystä, hehheh!”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Minusta hän teki valtavan hienoja kappaleita ja tekstejä. Oliver Stonehan teki hänestä aika huonon elokuvan, ehkä se pölvästiys on korostunut sitä kautta… Mutta käsi sydämellä, olihan hän esikuva vaikka Iggy Popille, mikä ei ole huono saavutus, hah! Eli ehdottomasti enemmän nero!”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Onhan teillä hyvää musiikkia vaikka kuinka paljon, Latebirds ja The Flaming Sideburns tulevat ensimmäisenä mieleen. Tykkään myös paljon suomalaisesta punkista, Terveistä käsistä ja L’amourderista. Ja sitten teillä on myös hyvää hiphopia, mutten muista nimiä… Valtavasti hienoa musiikkia!”

Video ei ole enää saatavilla

Olette aiemminkin flirttailleet astrologisen mystiikan kanssa, ja uusimman albuminne Throw it to the Universen kansivihkossa mieltä osoittavasta väkijoukosta erottuu Anonymous-symboliksi muodostunut V niin kuin verikosto -naamari. Onko vuosi 2012 mielestäsi jotenkin merkittävä?

”Sehän on selvä! Kyllä me tiesimme tästä jo aiemminkin, jos kuuntelet vaikka sellaisia biisejä kuin Galaxy Gramophone tai Transcendental Suicide. Elämme hyvin erikoista ajanjaksoa, mielestäni koko ajan käsitys on muuttumassa ja se pelottaa ihmisiä. Minä näen ajan ikään kuin kolmiulotteisena, mutta joillekin ihmisille se voi olla vaikeasti ymmärrettävissä. Toisaalta joku Steve Jobs tuntui oivaltavan tästä ajasta jotakin erityistä.

Ihmiset ajattelevat, että olemme jotenkin erillämme kaikesta muusta, mutta oikeasti olemme osa aivan valtavaa maailmaa. Yritänkin katsoa maailmaa vähän tällaisesta giganttisesta perspektiivistä kun kirjoitan tekstejä, hehheh. Minusta on olemassa erilaisia ulottuvuuksien kerrostumia, joiden välissä kappaleemme jotenkin uivat.

Puhun toki vain omasta puolestani, bändin muut jätkät eivät välttämättä näe tätä näin. Minusta ihmisillä on kuitenkin velvollisuus peilata todellisuutta ja tulevaisuutta tulkintansa mukaan. Ja kyllähän tämä muutoksen aika näkyy elokuvissakin, kuten Matrixissa tai Inceptionissa, joissa aikaa muovataan halun mukaan. Vaikka kaikkihan alkoi Ihmemaa Ozista, joka on kaikkien aikojen paras elokuva! Tämän kaiken ei tarvitse olla vaarallista, vaarallisempaa on ihmisen tyhmyys.”

The Soundtrack of Our Lives Tavastialla 9. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

The Soundtrack Of Our Lives / Ebbot Lundberg 27.06.2009 Pitkä kuuma kesä, Helsinki.

Uusi TSOOL-levy ”Throw It To The Universe” ilmestyi juuri. Levykauppaan, mars!