Luis Vasquez piehtaroi mustankalseudessa.

The Soft Moon on jälleen yksi bändi, jonka soinnissa kummittelee Suiciden ja Joy Divisionin ääni. Captured Tracksille mustankalseaa postpunkia tekevä sanfranciscolaisyhtye seilaa kuitenkin omissa äänistöissään, joissa se pyrkii karttamaan kaavamaisuuksia ja etsimään alati uusia tekstuureita.

Tiistaina Kuudennelle linjalle saapuvan yhtyeen keulahahmon Luis Vasquezin sydämestä löytyy paikka niin Princelle kuin George Michaelillekin.

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

”Pienenä kävin läpi äitini C-kasettikokoelmaa. Kuuntelin kaikkia viittä kasettia uskollisesti, mutta The Carsin Just What I Needed erottui kappaleiden joukosta. Rakastin sen syntikkakoukkua ja äänimaailmaa. Ennen kaikkea se on täydellinen poplaulu.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana? Mikä tekee siitä niin erityisen?

”Ehkä Stevie Nicksin Stand Backia. Luulen, että rakastan sitä niin paljon, koska Prince kirjoitti sen hänen kanssaan. Sydämessäni on erityinen paikka Princelle.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Meat Loafin I’d Do Anything For Lovea. Minusta vaikuttaa oudolta, että teatraalinen ja oopperamainen meininki on päässyt niin suureen suosioon rock’n’rollin maailmassa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”I will be your father figure
put your tiny hand in mine
I will be the one to love
you til the end of time”
(George Michael: Father Figure)

”Rakastan tuota biisiä. Olen vähän heikkona George Michaeliin.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Broadcastin Trish Keenanin kuolema tuntui aika kovalta iskulta. Kuulin siitä junassa matkalla töihin, ja se vaikutti mielialaani useiden viikkojen ajan. Broadcast on edelleen yksi lempibändeistäni.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Haluaisin soittaa syntetisaattoria samassa kappaleessa Brian Enon kanssa. Eno on aina onnistunut luomaan inhimillisiä ääniä synteettisillä soittimilla. Pyrin itse samaan.”

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

”Olisin halunnut kokea GG Allinin groteskin punk-show’n.”

Video ei ole enää saatavilla

Kumpi on tärkeämpää: kappale itsessään vai se, miten se on toteutettu?

”Luulen, että molemmat ovat yhtä tärkeitä. Soft Moonissa keskityn kuitenkin kiinnostaviin soundeihin, tekstuureihin ja sovituksiin. Haluan luoda musiikkia, joka herättää visuaalisia mielikuvia.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

”Ihmiset odottavat, että kirjoittaisin kaavamaisia biisejä. Vaikka arvostan ’hienoja kappaleita’, en tarvitse säkeistöä tai kertosäkeistöä ilmaistakseni tunteita. Haluan lähestyä musiikkia pikemminkin niin kuin maalausta, novellia, valokuvaa tai soundtrackia.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Biologiani, etnisyyteni ja kokemukseni.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Olen aina yrittänyt olla niin rehellinen kuin mahdollista. Luulen, että rehellisyys tekee minusta yksilöllisen eli joka tapauksessa siistimmän tyypin.”

Mitä musiikkigenreä et ole koskaan ymmärtänyt?

”En ole koskaan ymmärtänyt ’nörtticorea’. Ei sillä, että vihaisin sitä. Se vain vaikuttaa vähän pöljältä.

Video ei ole enää saatavilla

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Amerikkalainen jalkapallo tuntuu liian ylistetyltä.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Omistan joitakin Kaaoksen vinyylilevyjä, mutta sen lisäksi tiedän ainoastaan HIMin. Haluaisin sukeltaa syvemmälle suomi-punkin historiaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka on tunnetuin henkilö joulukorttilistallasi?

”Trent Reznor.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Minulle Jim Morrison oli nero, koska hän ei rajoittanut sisintään eikä vaistojaan. Häntä ei pelottanut olla todellinen ihminen.”

Soft Moon esiintyy Kuudennella linjalla tiistaina 2. huhtikuuta. Liput alkaen 13,50 euroa. Ennakkomyynti: Tiketti.

Video ei ole enää saatavilla

omakustanne

79 Softest Wave etc. on miellyttävimpiä tänä vuonna kuulemiani uutuusjulkaisuja. Siksi tuntuu vähän nololta todeta se noin puoli vuotta levyn julkaisun jälkeen. 23:23 -nimen makuuhuoneprojektilleen antanut Rami Vierula (Delay Trees) on levyttänyt lyhyen ja ehyen kokonaisuuden. Ensin koin Vierulan laulut liiankin luonnosmaisiksi. Levyltä vahvana välittyvä nukkavieru tunnelma sai levyn tuntumaan hiukan etäiseltä ja keskeneräisiltä. Vaikka levy kuulostaakin useampien kuunteluiden myötä spontaanilta ja vapautuneelta, välittyy myös tunne siitä, että raidoille ei ole vain roiskittu ääniä. Vierulan sävellykset ovat harkittuja ja soundien suttuisahko estetiikka hälvennä sitä piirun vertaa. Albumi kärsii selkeiden huippukohtien puutteesta. Vaikka levyn kappaleet ovatkin kautta linjan valloittavia pop-teoksia, ovat ne keskenään tasavahvoja. Kappaleista New Town on kuitenkin virkistävä poikkeama rokatessaan ujosti haara-asennossa, kun levyn muu materiaali on melankolisempaa pop-maalailua. Sattuvimmillaan ja parhaimmillaan levy on kuitenkin New Yearin soidessa. Loppua kohden kasvava äänivalli soi merkkinä toivolle, joka tuntuu kappaleen kertojanäänellä loppuneen jo aikaa sitten. Softest Wave etc. on oiva laastari niille päiville, joina kotoa poistuminen ei ole vaihtoehto. Vierulan läheisyydenkaipuuta henkivät lyriikat luovat oivia merkityksiä tälle raukealle musiikille. Jos levylle päätyneelle musiikille olisi olemassa joku fyysinen vastine, se olisi lämmin kainalo. (Vilho Pirttijärvi)

The 69 Eyes – X

RCA

60 Vuosia sitten tapasin Punavuoressa aamuyöstä nuoren naisen, joka oli varsinainen kauneuskuningatar. Tämä tietysti selittyi sillä, että hän oli itänaapurista kotoisin. Siellä nämä jutut osataan; tyylikäs nainen, ei mikään goottisotku. Ongelmana oli, että hän oli suuri 69 Eyes -fani. Oli jopa tullut Helsinkiin asti 69 Eyesia katsomaan. Mitä siihen oikein voi sanoa, jos joku on 69 Eyes -fani? Jaoimme taksin ja toivoin pääseväni saatille, mutta en ilmeisesti ollut tarpeeksi entusiastinen 69 Eyes -fani. Taksin maksoin kyllä. Jo valmiiksi mitätön miehinen egoni oli saanut jälleen 69 Eyes -kolhun ja menin kotiin suremaan ja bloggaamaan ainoasta asiasta, josta mitään tiedän, eli rockista, haaveillen samalla soittamisesta 69 Eyesissa. Soittaisin vaikka tamburiinia, se ei voi olla kovin vaikeaa? Muistelen tuota tapausta vielä tänäkin päivänä: vaikka X on ihan ok rocklevy, niin kyllä suoraan sanottuna ärsyttää koko 69 Eyes ja koko niiden fanikunta aivan suunnattomasti. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Brother Ali – Mourning in America and Dreaming in Color

Rhymesayers Entertainment

59 Poliittisesti tiedostavan musiikin ongelma on usein paatoksellisuus ja asioiden yksinkertaistaminen. Aivan kuten poliitikkojen puheissa tai mediassa, monimutkaiset yhteiskunnalliset ilmiöt ja poliittiset visiot typistyvät useimmiten myös muusikkojen käsittelyssä latteuksiksi. Brother Alin uutukainen ei valitettavasti ole poikkeus, joka vahvistaisi säännön, vaan laimea yritys tehdä tiedostavaa hiphopia. Obaman ja Romneyn vaaliväittelyitä seuranneet tunnistavat helposti levyltä tutun ongelman: sanottavaa kyllä riittää, mutta se kaikki esitetään korneina kielikuvina ja pintapuolisesti. Onkin ironista, että Brother Alin retoriikka on yhtä tyhjää kuin hänen arvostelemansa yhteiskunnan johtajien. Kun pakettiin vielä lisätään tuotanto, joka saa kappaleet kuulostamaan laimennetuilta versioilta 2000-luvun alun Just Blazen parhaimmistosta, menettää koko homma makunsa aika äkkiä, vaikkei levy teknisesti mikään sysipaska olekaan. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Mac Demarco – 2

Captured Tracks

84 Mac DeMarco on langanlaiha montrealilainen, jolla on lempeän runkkarin katse ja optimaalinen rako etuhampaidensa välissä. Katsokaa vaikka. DeMarcon maaliskuussa ilmestynyt debyytti Rock and Roll Night Club oli niin pistämätön paketti rockabillyä, loungea, suhinaa ja seksiä, ettei lakonisesti nimetty 2 voi kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta olla kuin pikkuriikkinen pettymys. Miksi? Siksi, että DeMarco on putsannut yhtälöstä huulipunan ja spermatahrat ja korvannut ne raukeilla kotoilufiiliksillä. Musiikki itsessään ei ole muuttunut mihinkään; DeMarcon kappaleet noudattavat yhä yhtä ja samaa kaavaa. Basso ja rummut synnyttävät vaivatonta, tuhnuisesti sykkivää svengiä, jonka päälle omalaatuiseksi kitaristiksi osoittautuva kanadalainen valuttaa epävireisiä triolilirkutuksiaan ja puolihorteisia muminoitaan. Toimii joka kerta. Rakastan – ja vaadin Kuudenteen Aistiin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

King Dude – Burning Daylight

Dais

70 Mervi Vuorela kirjoitti aiemmin Nuorgamiin kattavan jutun neofolkin
vanhoista parroista. Nuorempaan polveen kuuluvan T.J. Cowgillin eli King Duden materiaalissa on kuulunut aiemmin muun muassa hyvin uskollista Death in June -lainailua, joka on tapahtunut niin kookkaiden lainausmerkkien sisällä, että välillä on ollut hankalaa erottaa, missä pastissi loppuu ja parodia alkaa. Burning Daylight on yksiselitteisempi ja omaäänisempi levy. Kuningasjätkä on vaihtanut tyylilajikseen americanaisen hillbilly-farkkuhaalari-latotanssivitutus-murharockin (jota ei keksitä uudelleen) ja eurooppalaisen neofolkin sijaan levyllä kuuluvat enemmän John Deere -vaikutteet. Cowgillin laulu on brutaalia, musiikki rujoa ja tunnelma synkeä kuin itseripustusta harrastavan alabamalais-aikamiespojan mielenmaisema. Väkevä albumi, vaikkei originellius satukaan olemaan King Duden valtteja. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Benjamin Gibbard – Former Lives

Barsuk Records

76 Former Livesin laadukkuus ei yllätä. Onhan Death Cab for Cutie -pomo Benjamin Gibbard osoittanut sävellystensä tason pysyvän korkeana silloinkin kun kappaleissa kaikuu pikemmin työhuoneen kuin tuskaisen sydämen kumina. Luonnonmukaisesti soiva soolodebyytti sinetöikin Gibbardin aseman aikamme Paul McCartneyna – pop-nerona, joka kirjoittaa melodisesti näppäriä ja harmittomia laulelmia kuin liukuhihnalta. Vaikka Gibbard tukeutuu lävitse tuttuihin tehokeinoihin luodessaan sydänalaa ravistavia sävelkulkuja, tekee hän myös pesäeroa emoyhtyeeseensä. Letkeästi soiva Former Lives tulvii vapautunutta tunnelmaa ja tyylillistä leikittelyä. Levyllä käydään läpi päättyneitä suhteita, yksinäisyyttä ja muistoiksi puristuneita paikkoja, mutta kipeimmät ja ahdistavimmat tuntemukset Gibbard kiertää tällä kertaa matkojen päästä. Albumin huokoisa yleistunnelma perustelee lähestymistavan. Death Cab for Cutie -julkaisuksi Former Lives olisi epäilemättä turhan harmiton ja pinnallinen, mutta soololevyksi erotettuna se löytää nopeasti paikkansa. Maailmassa on kyllä tilaa levylle, joka saa kitkerimmätkin erot tuntumaan leppoisalta päiväkävelyltä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Mokoma – 180 astetta

Sakara Records

72 Mokoman edellinen levy oli selkeä sivupolku, mutta tällä uudella levyllä muutosta haetaan vaihtelevalla menestyksellä bändin varsinaisella ydinosaamisalueelle. Eli ei akustisia sovituksia tai Pekka Kuusiston viulua. Parhaiten soundin laventamisessa onnistuu kappaleessa Kuinka kävi näin, joka sopisi lauluna aika monen pop- tai iskelmäpuolen tähden suuhun. Tunteikas sanoitus ja kaunis melodia yhdistettynä yllättävän raskaaseen taustaan toimii sovituksena, mutta biisi toimisi myös Jenni Vartiaisen tai Marko Haaviston versiona. Levyn päättävä Vapaa on toinen esimerkki bändin kehittyvistä kyvyistä toimivien melodioiden kirjoittajina. Hienosti toimii myös Illan henki, jossa rämmitään black metal -pajukossa brutalisoimassa. Toimii kuin Ruthless Review’n klassikkoartikkeli black metal -promokuvista, vaikka ei nauratakaan. Heikoin yritys raivata lisää lääniä bändin tontille taitaa olla Punamultaa, joka sopisi Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen levylle. Kitaristi seisoo haara-asennossa routaisella pellolla. Levyltä löytyy irtiottojen lisäksi runsaasti hienoa perus-Mokomaa eli kyseessä on kaikin puolin tutustumisen arvoinen levy, vaikka ei tälle klassikkostatusta voi antaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Pinback – Information Retrieved

Temporary Residence

62 Vielä vuoden 2004 Summer in Abaddonilla Pinback kuulosti raikkaalta ja omaperäiseltä. Kalifornialaisduon lakonisen mekaaninen indierock oli kuin kaikesta emotionaalisuudesta riisuttua emoa. Se soi kuin rauhoittavia täyteen pumpattu Fugazi tai fysiikan luokkaan eksynyt The Police, maailmaa mikroskoopin läpi tutkaillen ja jokaista liikettään pitkään harkiten – ja oli yksi julkaisuvuotensa pienistä mestariteoksista. Kahdeksan vuotta ja kaksi albumia myöhemmin taika on lähes haihtunut Pinbackin musiikista. Ei niin, että mikään olisi erityisemmin muuttunut, ehkä korkeintaan maailma yhtyeen ympärillä. Rob Crow’n kitarat kutovat entiseen tapaan hienovaraisia verkkojaan Zach Smithin täsmällisen toteavien bassomelodioiden ja kellontarkasti nakuttavien rytmien ympärille, mutta vain hetkittäin, kuten sahaavien jousien höystämällä True Northilla, kuulijan sielussa liikahtaa. Mutta mihinkään muuhun yhtyeeseen Pinbackia ei voi vieläkään sekoittaa – jos et ole bändiä aikaisemmin kuunnellut, ihastut Information Retrievediinkin todennäköisesti enemmän kuin 65 pisteen edestä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Soft Moon – Zeros

Captured Tracks

71 Kun VHS-pesään tuikkaa takkatulivideon, tietää täsmälleen mitä saa: elävää kuvaa takkatulesta ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia tai piilomerkityksiä. Kun cd-pesään tuikaa Soft Moonin levyn, tietää silloinkin täsmälleen mitä saa. Sanfranciscolaisyhtyeen toinen albumi on kuin coldwaven auraalinen vastine takkatulivideolle. Zeros sisältää hieman yli kolmekymmentäminuuttia silkkaa asiaa: kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tehtyä coldwave-musiikkia (postpunkia jääkylmillimmään, siis), joka ei viittaa millään tavalla itsensä ulkopuolelle. Zeros ei merkitse yhtään mitään – mutta kuulostaa mahtavalta. Se on instrumentaalimusiikkia silloinkin, kun laulaja Luis Vasquez päättää avata suunsa ja mylviä maailmalle ahdistustaan. Levyllä on kymmenen kappaletta, mutta ei biisin puolikastakaan. Ikimuistoisilla melodioilla tai koskettavilla säkeillä ei bändin viimeistä piirtoa myöten kylmäpuristetussa ilmaisussa ole tilaa. Tavallaan ihan mahtavaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Yhdysvaltalainen barokkipoppari nousi kotimaansa albumilistan top 10:een maaliskuussa julkaistulla kuudennella studiolevyllään Break It Yourselfillä, jonka ”sisarlevy” nyt ilmestyvä Hands of Glory on. Albumilla kuullaan vain yksi uusi Bird-originaali; pääosin levy koostuu cover-versioista country-klassikoista ja muokatuista versioista Break It Yourselfin kappaleista.

Video ei ole enää saatavilla

Cody Chesnutt – Landing on a Hundred

Näitä levyjä me odotamme -juttusarjassamme arvioimme Cody Chesnuttin uuden studioalbumin julkaisutodennäköisyydeksi 68 prosenttia. Nyt, noin 15 kuukautta jutun julkaisun jälkeen, ilmestyy Landing on a Hundred, seuraaja miehen Headphone Masterpiece -esikoiselle, joka ilmestyi lähes tarkalleen kymmenen vuotta sitten. Komean parran kasvattaneen Chesnuttin levy rahoitettiin Kickstarterin avulla.

Video ei ole enää saatavilla

The Coup – Sorry to Bother You

Poliittisen hiphopin vasenta ja funkimpaa laitaa kyntävä The Coup aktivoituu jälleen levytysrintamallakin. Kerrassaan häikäisevää Pick a Bigger Weapon -albumia seurannut kuuden vuoden hiljaisuus katkeaa Boots Rileyn ja kumppaneiden julkaistessa kuudennen pitkäsoittonsa. Sorry to Bother Youn ovat tuottaneet Riley ja Damion Gallegosin.

Video ei ole enää saatavilla

Calvin Harris – 18 Months

Calvin Harris (jonka oikea nimi on hämmentävästi Adam Wiles) julkaisee odotetun seuraajan Britannia kultaa myyneelle kakkosalbumilleen Ready for the Weekendille, joka piipahti listaykkösenä ja poiki kaksi listaykkössingleä (Dance Wiv Me, I’m Not Alone). 18 Monthsia on pohjustettu jo peräti neljällä singlellä ja ennen levyn ilmestymistä ilmestyy vielä viideskin, Sweet Nothing, jolla laulaa Florence Welch. Levyn muita vierailijoita ovat muun muassa Kelis, Rihanna, Example, Ellie Goulding, Tinie Tempah ja Dizzee Rascal.

Video ei ole enää saatavilla

Ville Leinonen – Camp Crystal Lake

Popin ja avantgarden välillä kivuttomasti sukkuloivan lauluntekijän uusin levy on kesällä 2010 valmistunut äänimaisemateos, joka syntyi keikkamatkojen ja muiden reissujen saaliina. ”Pidän äänimaisemoiden dokumentoinnista ja mielikuvien yhdistelemisestä kaaoksesta järjestelmällisyyteen”, Leinonen kirjoittaa levyn saatteessa.

Video ei ole enää saatavilla

Mando Diao – Infruset

Yli 1,5 miljoonaa kappaletta viittä albumiaan myynyt ruotsalainen kitararockyhtye julkaisee ensimmäisen ruotsinkielisen albuminsa. Infruset perustuu ruotsalaisen runoilijan Gustaf Frödingen (1860–1911) teksteihin. Levyllä yhtye nostaa hattuaan myös Evert Tauben ja Cornelis Vreeswijkin kaltaisten ruotsalaisten lauluntekijöiden suuntaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Soft Moon – Zeros

Eturivin indiepoplevy-yhtiöihin kuuluva Captured Tracks julkaisee toisen studioalbumin sanfranciscolaiselta postpunkyhtyeeltä The Soft Moonilta, joka on kasvanut Luis Vasquezin sooloprojektista viiden hengen kokoonpanoksi. Zerosilla on kymmenen kappaletta, ja albumin on tuottanut Monte Vallier (Young Prisms, Weekend).

Video ei ole enää saatavilla

Tracey Thorn – Tinsel and Lights

Everything But the Girlin laulajana ja Massive Attackin Protection-hitin äänenä tunnettu Tracey Thorn julkaisee joululevyn. Albumilla on muuta uusi kappale sekä nippu covereita muun muassa The Magnetic Fieldsin, Low’n, Randy Newmanin ja Sufjan Stevensin tuotannosta. Levyllä Thornia jeesaavat muun muassa EBTG-puoliso Ben Watt sekä Scritti Polittin Green Gartside.

Video ei ole enää saatavilla

Neil Young & Crazy Horse – Psychedelic Pill

Countryrockin tervaskanto julkaisee jo toisen albuminsa tänä vuonna. Kansanlauluja ja Woody Guthrien kaltaisia legendoja kierrättäneen Americanan jatkoksi ilmestyy Psychedelic Pill, ensimmäinen uusia biisejä sisältävä Crazy Horse -albumi sitten vuoden 2003 Greendalen. Tupla-albumilla on yhdeksän kappaletta, joista kaksi kestää reilun vartin ja kolmas lähes puoli tuntia.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Uuden albumin julkaisevat muun muassa Benga, Cee Lo Green, Eeliks:en, Indian Handcrafts, Jeijjo & Nupi, Bo Kaspers Orkester, Jesse Kaikuranta, Neurosis, New Garden Orchestra, Parkway Drive, Pelt, Andy Stott, Riku Torkkeli ja Chad Valley.