Snoop Doggin ura ei päässyt 1980-luvulla vielä kunnolla käyntiin videokuvauksissa toistuvasti sattuneiden sälekaihdinonnettomuuksien takia.

Vanhimmat sälekaihtimen kaltaiset verhot valmistettiin tiettävästi vuonna 1888. Sälekaihtimien voittokulku alkoi näkyä kansansisustuksessa kuitenkin vasta 1960-luvun jälkeen, kun niitä alettiin massavalmistaa muovista ja alumiinista. Konttoreissa ja kerrostaloasunnoissa etenkin muoviset sälekaihtimet ovat käteviä – niillä voi piilottaa huoneiston tapahtumat yhdellä ranteenheilautuksella.

Ikkunoita, sälekaihtimia ja niiden heittämiä vaakavarjoja käytettiin esteettisenä tehokeinona jo film noir -elokuvissa. Raolleen jätetyt sälekaihtimet ovat voyeuristin herkkua – niiden läpi voi hahmottaa toisinaan vain ihmisen silhuetin, jolloin jotain jää arvailun varaan.

Ei olekaan ihme, että sälekaihtimet muodostuivat myös dramaattisten kasaripop-videoiden kliseeksi. Ne olivat monikäyttöinen ja varmasti myös halpa rekvisiittavalinta. Jos videota ei voitu kuvata linnassa tai kartanossa, kannatti turvautua esittelemään asunnossa tapahtuvaa draamaa. Kun musiikkivideo kuvattiin studiossa, sälekaihtimia käyttämällä oli helppo kontrolloida valaistusta ja luoda vaikutelma autenttisesta ikkunasta.

Videot on listattu sälekaihdinprosentin mukaan. Prosentti kertoo, kuinka voimakas vaakavarjojen rooli on videon ilmeessä.

#10 Berlin – Take My Breath Away (1986)

Klassikkoballadin video on koostettu Top Gun -elokuvan pätkistä. Filmin hävittäjälentäjäkoulussa istuttiin kunnon sälekaihtimien siipien suojissa.

Sälekaihdinprosentti: 2 %

Video ei ole enää saatavilla

#9 Bogart Co. – Princess (1985)

Ressu Redfordin unelmien prinsessa asuu sälekaihdinten takana, tietenkin.

Sälekaihdinprosentti: 8 %

Video ei ole enää saatavilla

#8 The Smiths – The Boy With a Thorn in His Side

Myös Morrissey oli viehtynyt vaakavarjoihin, sillä ne henkivät arkista kitchen sink -estetiikkaa. Säleiden läpi voi tarkkailla ympäristöä ja kieriskellä vihlovassa ulkopuolisuuden tunteessa.

Sälekaihdinprosentti: 12 %

Video ei ole enää saatavilla

#7 Duran Duran – Save a Prayer (1982)

Eksoottisessa videossa kaihtimet ovat puuta.

Sälekaihdinprosentti: 14 %

Video ei ole enää saatavilla

#6 Billy Idol – Cradle of Love (1990)

Kappale on vuodelta 1990, mutta mukana listalla, koska video lienee kuvattu 1980-luvun puolella. Milloin naisvartalo on kauneimmillaan? Silloin, kun sitä voi tiirailla sälekaihdinten läpi.

Sälekaihdinprosentti: 45 %

Video ei ole enää saatavilla

#5 Erasure – Oh l’amour

Sälekaihtimet toimivat erinomaisesti myös diskonkaltaisessa tilassa, koska ne saavat värivalot näyttämään upeilta. Sälekaihtimia kannattaisikin kenties käyttää rohkeasti myös nykyaikaisten yökerhojen sisustuksessa…

Sälekaihdinprosentti: 46 %

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Cure – Lovecats (1983)

Mauu! Tässä videossa kaikki on vähän vinossa. Myös kaihtimet retkottavat boheemisti rempallaan!

Sälekaihdinprosentti: 49 %

Video ei ole enää saatavilla

#3 Foreigner – I Want to Know What Love Is (1984)

Tässä videossa koetaan kaihoisia tunteita sälekaihtimien takana. Kaiho ja sälekaihtimet kuuluvat yhteen kuin tonic-vesi ja gin.

Sälekaihdinprosentti: 62 %

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Cars – Drive (1984)

Eteerinen naishahmo värjöttelee vuoteessaan sälekaihtimien läpi suodattuvassa valossa. Kun hän alkaa itkeä, verhot on muuttuneista varjoista päätellen käännetty kiinni. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka sälekaihtimia säätelemällä tila saadaan muutettua yksityisemmäksi.

Sälekaihdinprosentti: 71 %

Video ei ole enää saatavilla

#1 The Motels – Shame (1984)

Martha Davis tietää, että miestä kelpaa piilotella komeiden sälekaihdinten takana. Videon lopulla voi ihastella innovatiivista sälekaihdinten käyttöä, kun Davis heittää jonkinlaisen piirtoheitin-valomainos-systeemin välityksellä asunnon seinälle oman päänsä. Mikä show!

Sälekaihdinprosentti: 93 %

Video ei ole enää saatavilla

The Smiths valmiina päästämään parkaisun, joka jää kaikumaan voimistelusalin seisovaan ilmaan pettymyksenä omien kykyjen rajallisuuteen.

“I smelt the last ten seconds of life
I crashed down on the crossbar
And the pain was enough to make
A shy, bald, Buddhist reflect and plan a mass murder”

Vuoteen 1987 mennessä The Smithsillä oli tilillään kaksi lähes täydellistä sekä yksi täydelliseksi vähän liiankin täydellinen albumi. Tarina alkoi olla päätepisteessään ja välit rakoilivat. Irralleen repivistä voimista ja frustraatiosta tiivistyi lopulta bändin neljäs ja viimeinen pitkäsoitto.

Manchesterissa sijaitsevan vankilan mukaan nimetty Strangeways, Here We Come muodostui yhtyeen kyynisimmäksi, irrallisimmaksi ja katkeroituneimmaksi tilitykseksi – viimeinen irtiotto ja yritys rutistaa kasaan kestävä perintö. Tuloksena oli lopulta The Smithsin todellinen mestariteos, mutta muodoltaan se muistuttaa äärimmilleen viedyn urheilusuorituksen päättävää tuskan parkaisua, joka jää kaikumaan voimistelusalin seisovaan ilmaan pettymyksenä omien kykyjen rajallisuuteen.

Strangewaysin hajallaan lojuva epäonnistumisen tuntu ja kyräilevä ilmapiiri oli lopulta juuri se juttu, joka aikoinaan sai kaltaiseni Smiths-skeptikon lämpenemään. Tässä yhtye on lihallisimmillaan. Mitään ei kaunistella. Mahtavaa musiikkia unettomien öiden kurjuudenmaksimointiin.

Sanottakoon, että Morrisseyn lyriikkakynä ei ollut tuohon aikaan enää ihan parhaassa terässään: ajoittain hän onnistuu olemaan sitä, minkä parhaiten taitaa, pikkunokkela, aforistinenkin. Syntyy kuitenkin myös poikkeuksellinen rehellisyyden vaikutelma: lopputulos tuntuu henkilökohtaisemmalta, vähemmän kuorrutetulta ja säästeliäämmin purppuraproosaa annostelevalta. Morrissey pääsee kerrankin lähelle tuota kovasti ihailemaansa ankaraa brittiläistä kitchen sink -realismia.

Tavallaan albumin parasta tekstiantia ovat kappaleiden vinjettimäiset nimet. Niitäkään ei ole turhaan hiottu iskevän napakoiksi. Sen sijaan ne ovat kuin mikronovelleja, jotka jo itsessään sisältävät tarinan katkeran ytimen kaiken muun soljuessa korvien ohi. Niin myös kappaleessa Stop Me If You Think You’ve Heard This One Before. Sen johtoajatuksia ovat sanahelinä ja loputon kertaaminen: voit pyytää vaikenemaan, mutta tuskin kuuntelen sellaista pyyntöä.

Toki teksti säilyttää tietyn monitulkintaisuuden: se on Morrisseylle tyypillisellä tavalla hieman epäselväksi jäävää ihmissuhdeaakkossoppaa. Vaikuttaa siltä, että kertoja haikailee sairaalloisesti menettämänsä lemmen perään ja käyttäytyy itsetuhoisesti. Samat fraasit toistetaan loputtomasti – samat aamuöiset puhelinsoitot valomerkin jälkeen, samat miesrakkaiden väliset itkuraivarit. Siinä sivussa epätoivo ja humalassa saadut vammat käyvät käsi kädessä.

“So I drank one
It became four
And when I fell on the floor
I drank more”

Mahdollisesti suhde, johon juuttuneena kertoja tempoilee, on väkivaltainen tai rakennettu pettämiselle. Selitykset ja anteeksipyynnöt toistuvat, mutta niiden myötä protagonisti ei kerta toisensa jälkeen opi kuin rakastamaan kumppaniaan – vain hieman vähemmän kuin ennen.

Tämän kaiken taustalla omaa melodraamaansa luo Johnny Marrin kitara – avausriffi puskee kuulaana kaiuttimista, voitonriemuisena ja ylevänä anthemina, isomman kuuloisena kuin Smiths-levyillä koskaan ennen. Tapa, jolla soitto kappaleen loppuun mennessä on lannistunut täysin nurkkaan ajetuksi, on aidosti sydäntäsärkevä. Codassa Marrin instrumentti jo valittaa kuin Lola-kissa roskiksessa, hapuilee vielä hetken, lopulta luovuttaen. Sama virsi on kuultu ennenkin ja ylevät yritykset kariutuvat taas realiteetteihin.

Strangeways, Here We Comen sisäkannessa Morrissey on rojahtanut äänitarkkaamon tuolille pää syliinsä haudattuna: mielikuva miehestä, joka on leiponut maailman rumimman syntymäpäiväkakun ja joutuu nyt ojentamaan sen päivänsankarille, koska ei välitä enää hittojakaan tekemisistään tai siitä, mitä maailma häneltä odottaa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Muistatteko vielä ilmiön nimeltä Mark Ronson? Ennakkoluulottomista keitoksista tunnettu dj heitti vuonna 2007 aakkossoppaan mukaan Daniel Merriweatherin ja The Supremesin.

Video ei ole enää saatavilla

Aika seppiä!

Tässäpä laulu kaikille, joiden mielestä on hirvittävän kaunista, kun kaksi ihmistä jää rekan alle.

There Is a Light That Never Goes Out.

Mutta mistä kappale kertoo? Valo, joka ei koskaan sammu? Mikä se valo voisi olla?

Rakkaus? Ystävyys? Toivo?

Ennen tämän pohtimista ihmetellään ensin käytännön asioita. The Queen Is Dead (eli albumi, jolta tämä kappale löytyy) oli The Smithsille stressaava levy.

Ei ollut pysyvää manageria.

Levytyssopimuksen kanssa oli ongelmia.

Basisti Andy Rourke oli heroiinikoukussa.

Silti bändi julkaisi kahden vuoden aikana kolme albumia (plus mainion Hatful of Hollow -kokoelman). Eikä sovi unohtaa, että tämän hankalan periodin aikana The Smiths pyöräytti nimenomaan uransa parhaan albumin (The Queen Is Dead) ja parhaan biisin (There Is a Light That Never Goes Out).

Aika seppiä!

Varmaan alitajuisesti kappaleen toivo valosta, joka ei koskaan sammu, liittyi myös yhtyeen ongelmiin, lakikiemuroihin ja työpaineisiin. Mutta ennen kaikkea se kertoo henkilökohtaisesta tunteesta.

Se kertoo melankoliasta. Melankolia ei koskaan sammu. Melankoliassa suru on kaunista. Melankolia on samaan aikaan surua ja iloa, kauneutta ja rumuutta. Siksi se on pahimmillekin itkijöille ja sydämentuskaa poteville valo, joka koskaan ei sammu. Vaikka on paha olla, pahasta olosta voi kaivella jotain kaunista ja romanttista.

Morrissey pyytää laulussa jotakuta kuskaamaan häntä kaupungin yössä. Hän haluaa nähdä valoja ja ihmisiä.

”Take me out tonight
’cause I want to see people I want to see lights”

Ja:

”Take me anywhere
I don’t care I don’t care I don’t care”

Kaupungin valot, “vie minut ulos ja ole kanssani, koska olen voimaton” -tematiikka: täydellisiä melankolian symboleja ja aihepiirejä. Laitetaan mukaan vielä ”en välitä, minne vaan” -angsti , yksinäisyys sekä se, ettei Morrisseylla ole enää edes kotia, tai ainakaan paikkaa, jonka hän tuntisi kodikseen tai johon hän haluaisi palata.

”Oh please don’t drop me home
because I haven’t got one anymore”

Koti on tietenkin fyysinen paikka, mutta tässä tapauksessa vielä enemmän mielentila. Morrisseylla ei ole paikkaa, jossa tuntisi itsensä turvalliseksi ja lämpöiseksi, paitsi hetkellisesti se auto, jossa joku häntä kuskaa.

Laulu kertoo täten myös eristymisestä ja siitä, millaista on olla porukan ulkopuolella. Morrissey on tarkkailija, joka ei osaa itse elää analysoimiaan ja tarkastelemiaan kauniita asioita. Mutta yöllä tuossa autossa hän voi hetken kuvitella olevansa mukana. Se ei ole onnellista, vaan melankolista.

Äänimaailma tuo mieleen öisen kaupungin. Meinasin jo kirjoittaa, että hiljaisen öisen kaupungin, kunnes tajusin, että nimenomaan perjantai- tai lauantai-illasta tässä lauletaan. Kaksi ihmistä keskustan vilinässä, hiljaisina auton kyydissä tarkkaillen, kuinka muilla on kivaa, yrittäen imeä muiden riemua siinä onnistumatta.

Morrisseyn ah niin sydämeenkäyvää ääntäkin nerokkaampi on Johnny Marrin irtonainen ja rytmikäs kitarakuvio, joka tekee säkeistöistä ikimuistoisia ja koukuttavia.

Mutta kertosäe se vasta laittaa pökköä pesään, kun mukaan saadaan jouset. Ne liukuvat kappaleeseen mukaan, kuten auto lipuu liikennevaloista toisiin. Sanoituskin ottaa askeleen kohti kuoleman kanssa tanssivaa, elämää suurempaa tunnetta.

Morrissey haluaa rakastaa kuskiaan. Vai onko niin, että hän vain haluaa rakastaa lähimmäistään? Ihmistä, oli se kuka tahansa. Ehkei kuski ole kukaan erityinen tyyppi, vaan nimenomaan metafora ihmisestä, johon voisi luoda tunnesiteen.

Se on sellainen asia, johon Morrissey ei pysty, mutta öisessä autossa muita tarkkaillessaan hän voi hetken aikaa tuntea, miltä sellainen voisi tuntua. Kun kertosäe alkaa, he hetken aikaa kuvittelevat tuntevansa yhteyden toisiinsa. Samalla tavalla kuin ne ulkona yössä iloitsevat ihmisetkin tuntevat siteen toisiinsa. Se tuntuu niin hyvältä, että sen jälkeen voisi vaikka kuolla.

”If a ten ton truck crashes in to us
to die by your side is such a heavenly way to die”

Tällä tavalla laulussa on paljon toivoa. Jos kaikin tavoin kidutettu Morrissey voi elää ainakin hetken onnellisena, miksemme mekin voisi?

Vaikka laulu on kaunis ja surullinen, se on samalla tragikoominen. Morrisseyn kaihoisa ääni yhdistettynä jousiin ja traagisiin sanoihin tekevät laulusta niin ylitsevuotavan, että kuumien kyynelten keskeltä saattaa silloin tällöin välähtää pieni hymynkare hymähdyksen kera. Kuten kaikissa parhaissa The Smithsin kappaleissa, hippunen huumoria ja itseironiaa estävät kuuntelijalta mahdollisuuden myötähäpeään.

Jättäkää siis pillerit purkkiin, viinat lasiin ja opiaatit ruiskuun ja kuunnelkaa There Is a Light That Never Goes Out, niin tiedätte, että toivoa ei kannata heittää. Kauniit asiat ovat meille kaikille mahdollisia. Pimeässä on ainakin yksi valo, joka ei koskaan sammu.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Myös kovat jätkät voivat fanittaa The Smithsiä. Todisteen esittää Noel Gallagher. Ei ole yhtään huono versio tämä!

Video ei ole enää saatavilla

Kate Bush ryhtyi treenaamaan vuoden myöhässä Los Angelesin olympialaisten jousiammuntaan.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kymmenes osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen listalta puuttuu Beastie Boysin She’s On It. Sen voit kuunnella tästä.

Vuoden 1985 Top 30 (no okei, 29)

1. Kate Bush – Running Up That Hill
2. The Smiths –How Soon Is Now?
3. Simple Minds – Don’t You Forget About Me
4. Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World
5. The Waterboys – The Whole of the Moon
6. The Cure – In Between Days
7. The Cult – She Sells Sanctuary
8. Madonna – Into the Groove
9. The Pogues – Dirty Old Town
10. Killing Joke – Love Like Blood
11. Whitney Houston – How Will I Know
12. The Jesus & Mary Chain – Just Like Honey
13. Huey Lewis & the News – The Power of Love
14. Fine Young Cannibals – Johnny Come Home
15. Tom Waits – Downtown Train
16. Prince – Pop Life
17. Dire Straits – Money for Nothing
18. Sandra – (I’ll Never Be) Maria Magdalena
19. Paul Hardcastle – 19
20. The Replacements – Swingin’ Party
21. Prefab Sprout – Goodbye Lucille #1
22. New Order – The Perfect Kiss
23. Nick Cave & the Bad Seeds – Tupelo
24. Talk Talk – Life’s What You Make It
25. New Model Army – No Rest
26. Camper Van Beethoven – Take the Skinheads Bowling
27. Dinosaur Jr. – Repulsion
28. Jan Hammer – Crockett’s Theme
29. Nitzer Ebb – Warsaw Ghetto

Linkki soittolistaan tästä.

"Onko tämä se oikea Ken Loach -elokuva?"

Minulle tämä laulu on avoin ovi, josta en ole vielä kävellyt sisään.

Olin teini-ikäinen 1980-luvun Helsingissä, kun altistuin ensimmäistä kertaa The Smithsille. Morrissey lauloi tiskijukan hirttämisestä jommallakummalla taivaskanavalla. Minua otti koko juttu päähän. Mitä enemmän kuuntelin bändiä, sitä enemmän se loppumaton jollotus ja omaan napaan tuijottelu ärsytti. Johnny Marrista kyllä pidin, ja onneksi hän tekikin sitten loistavan Mind Bomb -levyn maailman hankalimmin googletettavan bändin The Then riveissä.

Vuosien varrella ennen niin tulenpalava The Smiths -inhoni on laantunut merkittävästi. Nykyään se elää lähinnä läppänä, koska olen niin usein tekemisissä ihmisten kanssa, joille bändi on yksi tärkeimpiä kasvun virstanpylväitä. Joskus ei vaan pysty vastustamaan kiusausta, vaikka läppä on aika paska.

Karu totuus on, että rakastan tätä kappaletta. En tiedä milloin se tapahtui, mutta nykyään aina, kun alun ilmaa ympäriltään syövä tremolo-kitara vaappuu sisään, tulen onnelliseksi. Se on yksi rockin historian klassisia tremolosoundeja – ja se oli työn takana.

”I am human and I need to be loved
Just like everybody else does”

Kaksikymmentä vuotta sitten Morrissey laulamassa tuota fraasia olisi ollut merkittävä osa kiirastultani. Nyt se jää heti soimaan päähän ja toistelen sitä päiväkausia, tyytyväisenä maistellen miehen jotenkin nestemäistä fraseerausta. Teksti on muutenkin hieno kuvaus ulkopuolisuudesta. Siinä ei sorruta itsesääliin.

Ovi on siis ollut auki The Smiths -diggailulle jo monta vuotta, mutta niin usein seuraava kappale on Girlfriend in a Coma, enkä voi astua ovesta sisään. Mutta rakkauteni tähän kappaleeseen palaa aina yhtä suurella liekillä.

Video ei ole enää saatavilla

A-Ha seuraa ABC:n ja New Orderin jalanjälkiä Nuorgamin Popklassikot-sarjan ykköseksi.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan yhdeksäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu The Flying Lizardsin Sex Machine, joka oli listan 29:s. Kappaleen videon voit katsoa tästä.

Vuoden 1984 Top 30 (no okei, Top 29)

1. A-Ha – Take on Me
2. Don Henley – The Boys of Summer
3. Talk Talk – It’s My Life
4. Van Halen – Jump
5. Prince – When Doves Cry
6. The Cars – Drive
7. Cocteau Twins – Lorelei
8. The Replacements – Unsatisfied
9. Echo & the Bunnymen – The Killing Moon
10. Bronski Beat – Smalltown Boy
11. Sade – Smooth Operator
12. Bruce Springsteen & The E Street Band – Dancing in the Dark
13. The Smiths – What Difference Does It Make?
14. Alphaville – Forever Young
15. The Chills – Pink Frost
16. Bryan Adams – Run to You
17. Modern Talking – You’re My Heart, You’re My Soul
18. U2 – The Unforgettable Fire
19. Corey Hart – Sunglasses at Night
20. Madonna – Material Girl
21. The Style Council – Shout to the Top
22. Dead or Alive – You Spin Me Round (Like a Record)
23. Nik Kershaw – The Riddle
24. The Jesus & Mary Chain – Upside Down
25. Killing Joke – Eighties
26. The Minutemen – Corona
27. Propaganda – Dr. Mabuse
28. Scritti Politti – Wood Beez (Pray Like Aretha Franklin)
29. The Fall – C.R.E.E.P.

Linkki soittolistaan tästä.

The Smiths ei kutsu M/S Nostalgian kyytiin.

Vaikka The Smiths hajosi vuonna 1987, ennen monen tämänkin saitin lukijan syntymää, se tuntuu yhä olevan vahvasti elossa – jopa enemmän kuin monet arkaaisia luitaan stadionilta toiselle raahaavat rockjättiläiset, joissa henki vielä pihisee. Toki uudet sukupolvet löytävät klassikkobändit yhä uudelleen, mutta Smithsin kohdalla siinä on jotain erilaista.

Uudet haaveelliset ja hieman – ei täysin, vain hieman – ulkopuolisiksi itsensä tuntevat teinisukupolvet tuntuvat ottavan yhtyeen omakseen rakkaudella ja kiihkolla, jotka yleensä varataan juuri meidän yhtyeellemme; bändille, joka puhuu kullekin sukupolvelle sen äänellä.

Ja miksikäs ei: The Smithsin musiikki ei kuulosta tutkimusmatkalta M/S Nostalgian kyydissä, se kuulostaa edelleen ihan ajankohtaiselta – siis, ristiriitaista kyllä, ajattomalta.

Jos minulta kysytään, The Smiths on niitä harvoja bändejä, jotka ansaitsevat kaiken osakseen saaman suitsutuksen; niitä maagisia yhtyeitä, joita kaikki kuuntelevat ja kaikki yrittävät matkia kenenkään siinä onnistumatta.

Anonyymi aikalaiskriitikko ei ollut samaa mieltä yhtyeestä sen paremmin kuin biisistäkään. ”The Smithsissä ei ole mitään erikoista, mutta kyllähän tästä pikkuhitti tulee, etenkin kun takana on Polydorin myyntikoneisto. En malta odottaa heidän yhteistyötään Sandie Shawn’n kanssa.”

Morrissey on itse tunnustanut useammassakin yhteydessä, että What Difference Does It Make on hänen mielestään ”aivan kamala” kappale.

Harvoin joutuu tilanteeseen, jossa klassikkobiisin neroutta on vakuuteltava artistin mielipiteestä huolimatta, mutta vanhan känkkäpaavo Mozzerin kohdalla näin tietysti on.

Oli markkinointikoneistoa tai ei, kappaleen emolevyn The Smithsin lopullinen versio äänitettiin kengännauhabudjetilla viidessä–kuudessa päivässä. Syy tähän oli, että Rough Trade -levy-yhtiön pomo Geoff Travis ei ollut tyytyväinen ensimmäisen tuottajan kanssa äänitettyihin versioihin, joten hänen tilalleen palkattiin muun muassa BBC:n radiopuolella työskennellyt John Porter.

Morrisseylle lopullinen versio ei kelpaa vielä tänäkään päivänä, vaan hänen pyynnöstään kappaleen Peel Sessions -versio on sisällytetty muun muassa vuoden 2008 The Sound of the Smiths -kokoelmalle. Tämä tuntuu sikäli varsin hölmöltä kiukuttelulta, että albumiversioon verrattuna se kuulostaa lähinnä hyvin äänitetyltä mutta puolihutaisten soitetulta demolta.

Varsinaisessa levyversiossa vastustamattomasti eteenpäin rullaavan rytmin varassa nerokkaasti ja yllätyksellisesti polveilevat Johnny Marrin kitarakuviot soivat kirkkaasti pinnassa; ne lainaavat kappaleelle sen uniikin, ruosteen väreissä kuplivan tunnelman. Kappaleen tuotantojälki on selkeää, isoa ja sopivan silattua. Räkäinen ”aitous” ei koskaan ollut The Smithsin juttu.

Mozzer jodlaa lakonisen intohimoiseen tapaansa torjutuksi tulemisesta, kaipuusta joka tuo häpeän tunteen ja – kuten nokkelimmat nimestä voivat päätellä – siitä miten tämä saa kaiken tuntumaan yhdentekevältä.

Mutta kuka torjuu ja miksi?

Sivuaako sanoitus aihetta, jonka maailman lyriikkasalapoliisit ovat Morrisseyn kohdalla kalunneet loppuun – siis seksuaalista suuntautumista?

”But now you know the truth about me
You won’t see me anymore
Well, I’m still fond of you, oh-ho-oh”

Onko tarinan päähenkilö torjuttu tullessaan ulos kaapista? Ehkä ja miksei: pitää muistaa, että kiveen kirjoitettua oikeaa tulkintaa mistään taideteoksesta ei ole olemassa, vaikka perinteinen taidekritiikki niin haluaakin uskotella.

Minun tulkintani on yksinkertainen: asialla on hauska spekuloida. Morrisseyn nerokkaimpia vetoja oman myyttinsä kannalta on ollut yksityiselämän pitäminen vällyjen alla samalla, kun hän on viljellyt sanoituksissaan ja haastatteluissaan jos jonkinmoisia vihjeitä. Tunnetuimpia näistä ovat muun muassa Mozzerin hämmentävät jorinat neljännestä sukupuolesta ja toistuvat väitteet omasta aseksuaalisuudestaan.

Toisinaan kaipaillut musiikin puhtaan tekstuaaliset syväluennat pitää jättää sikseen. Morrisseyn poptähtihahmo on aina The Smithsin musiikin keskiössä; kaikki tulkinnat musiikista ovat vuoropuhelussa hahmon kanssa. Ja juuri se on ollut Morrisseyn tarkoituskin. Hän on sanonut nuoruudestaan: ”Popmusiikki oli kaikki, mitä minulla oli, ja se taas oli täysin kietoutunut ajatukseen poptähdestä.”

Tässäkään tapauksessa melodramaattinen, torjuttu hahmo ei turvaudu raivoon vaan hukuttautuu vaivoin peitellyllä innolla omaan surkeuteensa. Kyseisestä piirteestä tuli pian stereotypia, joka liitettiin etenkin Saarivaltakunnan lehdistössä Morrisseyhin suupielestä naureskellen. Tekivätpä Johnny Marr, Bernard Sumner ja Neil Tennant aiheesta Morrisseylle piruilevan kappaleenkin, Getting Away With It.

Tuskinpa se Morrisseyta pahemmin hetkauttaa. The Smithsin jatkuva suosio todistaa, että täydellisesti toteutetulla miserablismilla on kestotilaus sukupolvesta toiseen.

Video ei ole enää saatavilla

New Order juhlii voittoaan Nuorgamin Popklassikko-skabassa 83-tyyliin.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kahdeksas osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuvat kokonaan Mike Oldfieldin Moonlight Shadow ja Hüsker Dün Real World. Pahoittelemme.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Sisters of Mercyn Temple of Lovesta kuullaan vuonna 1992 äänitetty versio ja The Go-Betweensin Cattle and Canesta vuonna 1988 äänitetty liveversio.

Vuoden 1983 Top 30 (no okei, Top 28)

1. New Order – Blue Monday
2. The Smiths – This Charming Man
3. David Bowie – Let’s Dance
4. Tom Waits – In The Neighbourhood
5. U2 – Sunday Bloody Sunday
6. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
7. Sisters of Mercy – Temple of Love [1992]
8. Yes – Owner of a Lonely Heart
9. The Go-Betweens – Cattle And Cane [live]
10. Spandau Ballet – True
11. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This)
12. Frankie Goes to Hollywood – Relax
13. Billy Bragg – A New England
14. Madonna – Holiday
15. Kajagoogoo – Too Shy
16. Talking Heads – Burning Down the House
17. Aztec Camera – Oblivious
18. Run-D.M.C. – It’s Like That
19. The Lotus Eaters – The First Picture of You
20. The Police – Every Breath You Take
21. Liquid Liquid – Optimo
22. Depeche Mode – Everything Counts
23. Bonnie Tyler – Total Eclipse of the Heart
24. S.O.S. Band – Just Be Good to Me
25. Public Image Limited – This Is Not a Love Song
26. Cybotron – Clear
27. Cyndi Lauper – Time After Time
28. Suicidal Tendencies – Institutionalized

Linkki soittolistaan tästä.

Morrissey (toinen oik.) oli kiinnostuneempi Oscar Wildestä kuin Bronski Beatista.

Vuosi on 1983. Björn Borg lopettaa tennisuransa. Vanessa Williams valitaan ensimmäisenä afrikanamerikkalaisena Miss Americaksi. Kiss esiintyy MTV:llä ilman maskejaan. McNuggetit esitellään pikaruokakulinaristeille.

Morrissey niitä tuskin jonottaa.

Kylmässä ja kalseassa Manchesterissa The Smiths julkaisee eponyymin debyyttinsä. Siltä lohkaistu This Charming Man ei nouse listojen kärkeen, mutta jotain silti tapahtuu. Sen listasijoitus on 25:s. Vuonna 1992 sen uudelleenjulkaisu kiipeää jo brittien sinkkulistan sijalle kahdeksan, ollen samalla yhtyeen historian korkein listamerkintä. Vuonna 2008 MOJO valitsee sen kaikkien aikojen parhaaksi brittiläiseksi indielevytykseksi.

The Smiths on brittipopin viimeinen suuri aarre ja yhtye, jonka vaiheita on kirjoitettu historiaksi ansiokkaasti maailman sivu. Yhtye, josta on tylsä puhua ja jota on tylsä digata, mutta jota kaikki kuitenkin diggaavat. Ja vihaavat – Morrissey on varsinkin myöhemmällä iällään leimautunut kiukuttelevaksi kusipääksi, eikä syyttä.

This Charming Mania ei voi vihata. En itse oppinut kuuntelemaan The Smithsin lyriikoita ennen kuin aivan viime vuosina. Juuri niissä kuitenkin piilee yhtyeen hienous. Morrissey käyttää englannin kieltä luovasti ja perinteitä kunnioittaen. Vanhahtavat sananvalinnat ovat tietoinen vastaisku sille puhetyylille, joka laulajan mukaan leimasi 1980-luvun homopiirejä.

Morrisseytä ne eivät kiinnostaneet. Hän halusi löytää toisen kulman, josta lähestyä kysymyksiä seksuaalisuudesta. This Charming Manilla muusikko käsitteli (ilmeisesti) kahden miehen välistä eroottista latausta hienovaraisesti ja huomaamattomasti.

Kappale kertaa kahden miehen kohtaamisen. Kertojan polkupyörästä puhkeaa rengas, mutta onnekseen hän saa kyydin paikalle saapuvalta autoilijalta. Matkalla kuski yrittää vietellä kertojan…

”I would go out tonight
But I haven’t got a stitch to wear
This man said ’It’s gruesome
That someone so handsome should care’”

…ja mahdollisesti taivutella tämän luopumaan aikeistaan avioliittoon.

”A jumped up pantry boy
Who never knew his place
He said ’return the ring’
He knows so much about these things”

Lainauksiin kiteytyy kolme Morrisseyn tekstien vahvinta tendenssiä. Ensimmäinen on aiemmin mainittu vanhahtavan kielen revitalisointi – ”handsome” ja ”charming” ovat sanavalintoja, jotka eivät kuuluneet aikalaisnuorten puheenparteen. Ne olivat enemmän Oscar Wildea kuin Bronski Beatia.

Toinen on kappaleiden viehättävä kirjanörttiys, joka ilmenee tässä viittauksena elokuvaan. Jälkimmäisen lainauksen kaksi ensimmäistä riviä ovat Joseph L. Mankiewiczin ohjaamasta homoeroottisesta filmistä Pirullista peliä (1972), joka pohjaa Anthony Shafferin näytelmään Sleuth (1970).

Kolmas on niiden seksuaalinen ambivalenssi. Morrisseyn hahmoa on yritetty turhaan lukea auki vuosikymmenten ajan. Onko hän homo? Hetero? Aseksuaali? Selibaatissa? Kaapissa? Mitä hän tarkoittaa sanoessaan edustavansa ”neljättä seksuaalisuutta” (”fourth-gender”)?

Koska Mozzer ei haastatteluissaan juuri aiheesta avaudu, on huomio täytynyt kiinnittää hänen teksteihinsä – ja niistähän tulkittavaa löytyy. Suoraa vastausta ne eivät kuitenkaan anna. Jokainen outo tai mielenkiintoinen sanavalinta tai fraasi on intertekstuaalinen viittaus tai metaforan metafora, ja lähiluku lähtee pian kiertämään loputonta kehäänsä. Tekstit siksakkaavat aiheensa ympärillä kuin vuosisataiset muratit, sitä koskaan suoraan läpäisemättä.

Ja siksipä The Smiths pysyy ajankohtaisena ja arvostettuna ja on yksi harvoista yhtyeistä, jonka tekstejä saatan iltaisin kaikessa hiljaisuudessani lueskella. Olenpas klisee.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Smiths -covereiden kermaan kuuluu kanadalaisen Starsin kuiskutteleva näkemys tässä käsitellystä viisusta.

Video ei ole enää saatavilla