Näin paljon puuttuvat 47 sekuntia harmittavat Swansin Michael Giraa.

Viime vuoden kehutuimpiin levyihin kuuluneesta Swansin The Seeristä on vaikea löytää arviota, jossa ei kiinnitettäisi huomiota levyn poikkeukselliseen kestoon – The Seerin kuuntelu ei suju tuokiossa, vaan siihen täytyy varata noin kaksi tuntia.

Keston korostamiseen on syynsä. Kaksi tuntia on huomattava pituus poplevylle. LP-aikana se olisi ollut lähes ennenkuulematona: jopa kuuluisat triplalevyt jäävät selvästi lyhyemmiksi. Esimerkiksi George Harrisonin All Things Must Pass ja Nitty Gritty Dirt Bandin Will the Circle Be Unbroken ovat molemmat 106 minuutin mittaisia.

Tästä huolimatta on olemassa joukko erinomaisia levyjä, joiden tolkuttomalta tuntuva pituus on täysin perusteltua. Nuorgam esittelee niistä seitsemän.

Joukkoon ei kelpuutettu livelevyjä, kokoelmia eikä ”harvinaisuuksilla” tai vaihtoehtoisilla otoilla lihotettuja deluxe-painoksia. Myöskään klassisen musiikin merkkiteokset tai enemmän käsitetaidetta kuin popmusiikkia muistuttavat äänikudelmat jätettiin odottamaan omaa juttuaan.

#1 Ella Fitzgerald – Sings the George and Ira Gershwin Songbook (197 min)

Ella Fitzgeraldin suurin yksittäinen levytystyö oli hänen ensimmäisensä sovittaja Nelson Riddlen kanssa. Jo projektin koko on huima: viisi lp-levyä ja alkusoiton sisältävä ep. Massiivisuus olisi haudannut heikommat alleen, mutta Ella ja Riddle selviävät urakastaan mestarillisesti: suuret sovitukset tuovat Gershwinien lauluihin eloa ja ideoita, ja Ellan laulu svengaa paremmin kuin koskaan aiemmin tai levyn tekemisen jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Clash – Sandinista! (144 min)

Mitä tehdä, jos on ensin levyttänyt kaikkien aikojen punktuplan? Kaikkien aikojen punktripla tietysti! Jälkiviisaasti voi tietysti huomauttaa, ettei Sandinista! ihan yllä London Callingin tasolle, mutta jo materiaalin monipuolisuus hätkähdyttää: mukana on niin reggaeta, calypsoa, rappia, rockabillya kuin punkiakin. Punkhengessä yhtye tinki rojalteistaan, jotta levy saatiin kauppoihin tuplalevyn hinnalla.

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Smashing Pumpkins – Mellon Collie & the Infinite Sadness (122 min)

Billy Corgania voi syyttää monesta asiasta, mutta laiskuus ei niihin kuulu. Smashing Pumpkinsin kolmas levy oli häkellyttävä osoitus hänen luomisvoimastaan: kaksi cd:ta tai kolme lp:ta täynnä uutta materiaalia, minkä lisäksi levyn kuudelle singlelle riitti vielä hämmentävä määrä b-puolia. Parhaiten levyltä muistetaan sille melko epätyypillinen 1979, mutta tarkemmin sen enemmän-on-enemmän-estetiikan tavoittaa kolmantena singlenä julkaistu Tonight Tonight.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Prince – Emancipation (180 min)

Prince on aina ollut tuottelias muusikko, mutta vuosi 1996 oli hänellekin poikkeuksellinen. Ensin tuli viimeinen Warner-levy Chaos & Disorder ja sen jälkeen soundtrack Spike Leen elokuvaan Girl Number 6. Kaiken kruunasi ”kaikkien aikojen ensimmäinen studiomateriaalista koottu R&B-triplalevy”. Jam of the year, totta tosiaan.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The Magnetic Fields – 69 Lovesongs (173 min)

Stephin Merrittin magnum opuksen piti alun perin olla ”100 rakkauslaulua”, mutta jopa Merritt itse tajusi, ettei levystä voi tehdä niin pitkää. Niinpä Merritt tyytyi kolmanneksen pienempään määrään. Laulujen toteutustapa on hetkittäin demomainen, muttei vie pois niiden taidokkuutta. 69 Lovesongs on uuden amerikkalaisen rakkauslaulun aarreaitta, josta osaavat opportunistit löytävät versioitavaa vielä vuosikymmenien päästä.

Video ei ole enää saatavilla

#6 OutKast – Speakerboxx / The Love Below (135 min)

On tavallaan kyseenlaista, pitäisikö OutKastin viidennen albumin olla listalla lainkaan. Itse asiassa Speakerboxx / The Love Below on kaksi erillistä soololevyä, jotka vain pakattiin yhteen ja myytiin OutKastin nimellä. Andre 3000:n jatsahtavan leikkisä The Love Below keräsi tuplan julkaisuaikana enimmän huomion, mutta Big Boin perinteisempi Speakerboxx ei ole huono sekään.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Joanna Newsom – Have One on Me (124 min)

Jos tekee popmusiikkia soittimenaan harppu, voi sitten saman tien tehdä melkein mitä tahansa. Ja niin Joanna Newsom tekikin kolmannella levyllään, joka on parikymmentä minuuttia pidempi kuin kaksi edeltäjäänsä yhteensä. Levyn kappaleet pulppuavat niin arvaamattoman luontevasti, ettei ole ihme, että albumi julistettiin klassikoksi heti ilmestyttyään.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ja pakkohan se on myöntää: koko listan inspiraationa toiminut Swansin The Seer ei loppujen lopuksi edes kuulu mukaan. Levy jää kahden tunnin kestosta kriittiset 47 sekuntia. The Seer on kuitenkin niin järkälemäinen, että sen kuuntelemisen yhdeltä istumalta voi sanoa olevan hengästyttävä elämys. Ja jos The Seerissä ei ole tarpeeksi, niin aina voi etsiä käsiinsä Swansin Soundtracks for the Blind -levyn (1996), jolla on mittaa peräti 142 minuuttia.

Video ei ole enää saatavilla

The Swans Tavastialla Helsingissä 12.3.2013. Lämmittelijänä Mirel Wagner. Ovet aukeavat kello 20. Liput ovelta 30 €. Lisätietoja Tavastiaklubin sivuilta. http://www.tavastiaklubi.fi/tapahtuma/24458

Mitä, ei yhtään biisiä Zeitgeistilta?!

Me kysyimme The Smashing Pumpkinsin parasta biisiä ja te vastasitte. Se oli se lentävä Billy Corganin pää, joka kannusti vastaamaan, jos ette huomanneet, että mitä se yritti sanoa. Aika moni ymmärsi, sillä ääniä annettiin 149 kappaletta. Kiitos kaikille äänestäjille!

Tuloksista voi päätellä, että te olette Siamese Dreaminne ja Mellon Collienne kuunnelleet ja niistä pitäneet. Muista levyistä sitten vähän vähemmän.

Tässä tulokset; kappale ja sen saama äänestysprosenttimäärä kokonaisäänistä.

1. Disarm 15,1 %
2. 1979 14,4 %
3. Tonight, Tonight 8,6 %
4. Today 7,9 %
5. Mayonaise 7,2 %
6. Cherub Rock 5,8 %
7. Zero 5,0 %
8. Soma 5,0 %
9. Bodies 2,9 %
10. Bullet With Butterfly Wings 2,9 %
11. Stand Inside Your Love 2,2 %
12. Thru the Eyes of Ruby 2,2 %

Ääniä saivat myös Ava Adore, Crestfallen, Daydream, Every Little Light, Eye, For Martha, Geek U.S.A., Here Is No Why, Luna, Panopticon, Plume, Porcelina of the Vast Oceans, Rocket, Set the Ray to Jerry, Silverfuck, Starla, Tear, The Aeroplane Flies High, The End Is the Beginning Is the End, The Everlasting Gaze, This Time, Window Paine ja X.Y.U.

Kuuntele Smasharit TOP 12 -Spotify-soittolistana.

Kaikkien äänestäjien kesken luvattiin arpoa t-paitoja, mutta niitä ei saatukaan. CD+vinyyli -paketit arvoimme lohdutukseksi. Lentävä Billy Corganin pää suosi seuraavia: Jalmari Rantala, Henri Falkstedt ja Aatu Pirinen. Tarkkailkaa spostianne!

Billy Corgan ja kokoelma tonokkeja.

Mark Twainia mukaillakseni: huhut The Smashing Pumpkinsin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja.

Uuuu jeaaaah! No nyt potkii! The Smashing Pumpkinsin uusin levy Oceania lähtee liikkeelle sellaisella psykedeelisellä vaihtoehto-hardrock-ilotulituksella, että puntit lepattavat. Herran pieksut! Tällaista ei ole kuultu yhtyeeltä sitten Gishin ja Siamese Dreamin ysärikultavuosien.

Melodisesti kutsuva, haaveileva, kaunis ja toisinaan sähköisesti ärisevä Oceania tuntuu voitokkaalta paluulta vuonna 2007 julkaistun Zeitgeistin pettymyksen jälkeen. Tuo levy oli paitsi kolkko, onton pöyhkeilevä ja kappalemateriaaliltaan heikko, myös kyynisyydessä marinoitu.

Albumi sai ansaitusti huonon vastaanoton sekä kriitikoilta että faneilta, ja The Smashing Pumpkins ajautui kriisiin. Yhtyeen johtohahmo Billy Corgan vietti keikat riitelemällä faniensa kanssa ja kieltäytyi soittamasta vanhoja hittejään. Niiden sijaan kuultiin lähes pelkästään uutta materiaalia, muun muassa pahamaineinen yli 30-minuuttinen jamihirviö Gossamer, joka oli omiaan tyhjentämään konserttisalit yleisöstä (kiertueen meininki kaikessa rujoudessaan on nähtävissä kiehtovalla If All Goes Wrong -dvd:llä). Yhtyeen faneilla oli uusien kappaleiden lisäksi vaikeuksia sulattaa uutta The Smashing Pumpkins -kokoonpanoa, jossa oli Corganin lisäksi vain yksi yhtyeen alkuperäisjäsen, rumpali Jimmy Chamberlin.

Vuoden 2012 The Smashing Pumpkins on itse asiassa vielä vähemmän ”aitoa tavaraa” kuin Zeitgeistillä. Levyllä esiintyvät Corganin lisäksi ”pakollisen kauniin naisbasistin” virkaa toimittava Nicole Fiorentino, ”ei pakollisen, mutta suositeltavan itämaistaustaisen kitaristin” virkaa toimittava Jeff Schroeder ja ”vaikka rumpukone ajaa käytännössä saman asian, silti lämpimästi suositeltavan virtuoosirumpalin” virkaa toimittava vasta 22-vuotias rumpalilupaus Mike Byrne.

Tällä kertaa kokoonpanon ”epäaitous” ei kuitenkaan haittaa. Ehkä se johtuu siitä, että Corgan on päättäväisesti musiikkiaan The Smashing Pumpkins -nimellä pilkasta ja välinpitämättömyydestä huolimatta tehdessään tuntunut ansainneen oikeutensa yhtyeen nimeen. Enää kyse ei ole rahastuksesta menneisyyden ansoilla, vaan todellisesta sitoutumisesta.

Aikana, jolloin 1990-luvun vaihtoehtosuuruudet seuraavat yhä sankemmin joukoin aikaisempien vuosikymmenien edeltäjiään ”soitetaan albumi x kokonaisuudessaan” -kiertueille tai muuten vain vanhoja hittejään veivaamaan, Corganin härkäpäinen pitäytyminen uudessa materiaalissa keikoilla alkaa sekin vaikuttaa melkein sankarilliselta.

Oli miten oli, uusi The Smashing Pumpkins -kokoonpano hoitaa verrattaisesta kasvottomuudestaan huolimatta tonttinsa loistavasti (virallisten tietojen mukaan Corgan on tällä kertaa antanut muidenkin soittaa). Corgan on yhä selvästi sirkuksen itseoikeutettu tirehtööri ja Oceania selvästi hänen tuotoksensa, mutta nyky-Pumpkins tuo levylle Zeitgeistiä tai Machina-levykaksikkoa orgaanisemman ja inhimillisemmän otteen.

Levyn aloittavan, vanhan fanin innosta piukeaksi saavan aloituskappaleen Quasarin jälkeen Oceania ei petä, vaan osoittaa olevansa näyttävä paluu yhtyeeltä, joka oli jo melkein tuomittu menneisyyden suuruuksien lohduttomalle kaatopaikalle.

Vaikka Oceania monesti viittaakin The Smashing Pumpkinsin menneisyyden huippuhetkiin, se ei sisällä 1990-luvulle haikailevaa nostalgiaa. Enemmänkin se on seuraava looginen askel yhtyeen uralla, joka yhdistää 1990-luvun alun psykedelialla ja shoegazingilla kyllästetyt soundit Adoren tummasävyiseen synapoptunnelmointiin. Kuuluupa mukana sävyjä myös vuoden 1996 Mellon Collie and the Infinite Sadnessin sadunomaisesta massivisuudesta, Corganin TheFutureEmbrace-soololevyn elektronisesta soundista ja 2000-luvun alun lyhytikäiseksi jääneen Zwan-projektin positiivisemmasta kimalluksesta.

Ennen kaikkea Oceanian kappalemateriaali on Corganin vahvinta sitten Adoren. Violet Raysin melankolinen kitarapop ja One Diamond, One Heartin peilipallon säihke upottavat kuuntelijan samettisen pimeisiin, mutta lämpimiin yömaisemiin. 1800-luvulla kehitetyn pyöreän ja asukkaiden jatkuvan tarkkailun mahdollistavan, lähinnä vankiloissa käytetyn, rakennusmallin mukaan nimetyn Panopticonin kitararock aaltoilee melloncolliemaisen oikukkaasti, ja Pale Horse lumoaa folkahtavalla hauraudellaan.

The Chimeran riemukas glampop välkehtii kuin monivärinen tähtisade ja kaunis Glissandra heittelehtii kuin levottomana puhaltava syystuuli. 1990-luvun alkupuolen lasersäteen lailla sivaltavat kitarariffit tyrmäävät haaveilevassa Inklessissä. Ylväästi pauhaavassa The Celestialsissa puolestaan kuuluu Siamese Dreamin kuolematon Disarm. Loisteliaassa Pinwheelsissä Corgan pelaa jossain 1970-luvun The Whon, U2:n, modernin eeppisen stadionrockin ja laulajalaulunkirjoittajamusiikin välimaastossa.

Oceanialla Corgan yllättäen onnistuu jopa tekemään ”sen levyn eeppisen kappaleen” juuri oikein. Toisin kuin usein aikaisemmin yhtyeen levyillä (kts. Machina/The Machines of Godin Glass and the Ghost Children, Zeitgeistin United States tai jopa Siamese Dreamin Silverfuck) Oceanian yli 9-minuuttinen nimikappale ei käy missään vaiheessa tylsäksi, vaan kuljettaa kuuntelijan suvannoista myrskyihin ja laaksoista vuorten huipuille ilman, että tämä missään vaiheessa pitkästyy.

Lempeällä Oceanialla Corganin sanoituksista on karsiutunut suurin osa raivosta, angstista ja katkeruudesta, jotka olivat hänen nuoruuden kappaleidensa potenteinta polttoainetta. Zeitgeistin 9/11:n jälkeinen innostus politikkaan ja maailmanlopun ennusmerkkeihin ovat nekin onneksi jääneet taakse.

Quasar peilaa omaa new age -sivustoaankin pitäneen Corganin mieltymystä henkisyyteen, mystiikkaan ja uskontoihin, ja antipsykoottisen Thorazine-lääkkeen nimeä toistelevassa Pale Horsessa hän käsittelee järkkyvää mieltä. Oceanian pääasiallinen aihe on kuitenkin satumainen, kaunis, unenomainen ja pakahduttava, tosin välillä myös kipeästi kolhiva, rakkaus.

Violet Raysillä Corgan seilaa ekstaattisen rakkauden aalloilla:

”In magic no heart’s lost
And I’ll leave with anyone this night
And I’ll kiss anyone tonight”

Lumoavassa The Chimerassa rakkaus on täynnä salaperäistä taikaa:

”’Cause love’s forever strange
Nestle on the moon
Should you hear the faint murmur
Of what love might do”

The Celestialsissa rakkaus voittaa paranoian ja pettymysten keskellä:

”Never let the summer catch you down
Never let your thoughts run free
Even when their numbers draw you out
Everything I want is free
‘Til the end
I’m gonna love you 101 percent
I’m gonna love you ’til this ends”

My Love Is Winter alkaa yksinäisyydestä ja rakkaudettomuudesta, mutta päätyy lopulta tosiuskovaisen uskontunnustukseen:

“There is love enough for the both of us
There is love enough
There is love”

Yhtyeen haaveilevampaan puoleen turpean hardrockin sijaan keskittyvä Oceania on levy, joka antaa Corganille ja The Smashing Pumpkinsille jälleen tulevaisuuden. Yhtye, joka tuntui sotkeutuneen lopullisesti omaan teennäisyyteensä puuhastellessaan ikuisuusprojektilta vaikuttavan Teargarden by Kaleidyscope -konseptilevynsä kanssa (jonka osa Oceaniakin on) ja Corganin sekoillessa toinen toistaan eriskummallisemmissa yhteyksissä (lue lisää Santtu Reinikaisen mainiosta artikkelista), tekee tällä levyllä yllättävän, mutta tervetulleen paluun. Sopii toivoa, että tämä on onnellisen sattuman sijaan uusi alku.

89 Oceanialla tuskallisen pitkän kuivan kauden jälkeen jo erämaahan eksyneeksi luultu The Smashing Pumpkins onnistuu luomaan jälleen voimallista, säväyttävää ja ajankohtaista rockia. Oli jo aikakin. Tervetuloa takaisin!

Video ei ole enää saatavilla

The Smashing Pumpkins vuonna 2012: Billy Corgan ja kolme tonokkia.

Tällä vuosituhannella oudoksi mainitut poptähdet tuntuvat olevan Lady Gagan tapaisia väenväkisin väännettyjä, eksentrisyyttä hikikarpalot otsallaan performoivia valmisjalosteita. Onneksi meillä on kuitenkin edelleen popmaailman Howard Hughes – William Patrick Corgan, Jr., joka ei varmasti edes koe olevansa millään tapaa outo.

Mutta sitähän hän on – sadantuhannen dinaarin eksentrikko ja eräs nykymusiikin oudoimmista linnuista.

Olipa kyse sitten kainostelemattomista, kirosanantäyteisistä lausunnoista milloin mistäkin aiheesta tai paatuneimmatkin Corgan-tarkkailijat yllättävistä ulkomusiikillisista hankkeista, takavuosien popneron ja indie-ikonin ympärillä tapahtuu aina jotain vähintäänkin kiinnostavaa.

Mikä parasta, Smashing Pumpkinsin yllättävän hieno uutuusalbumi Oceania kielii Billy Corganin elävän uutta luovan kukoistuksen kautta. Hänen itsensä mukaan se on ”yhtyeen paras albumi kuuteentoista vuoteen”. Mikäpä voisi olla parempi tapa juhlistaa tätä kuin koota proverbiaalisten yksien kansien väliin Chicagon renessanssineron moninaiset 2000-luvun touhut?

Nuorgam kumartaa teille, herra Corgan.

#1 ILMOITTAA YHTYEENSÄ PALUUSTA KOKO SIVUN SANOMALEHTI-ILMOITUKSELLA

Corganin ainoan soololevyn TheFutureEmbracen ilmestymispäivänä, 21.6.2005, hän julkaisi kotikaupunkinsa Chicagon suurimmissa sanomalehdissä koko sivun ilmoituksen. Kehuttuaan ilmoituksessa ensin vuolaasti Chicagon kaupungin ja oman luovuutensa hän paljasti ”kantaneensa vuoden salaisuutta, jonka haluaa nyt jakaa”. Tuo salaisuus oli tietenkin Corganin viisi vuotta aiemmin hajoittaman Smashing Pumpkinsin herättäminen henkiin. ”Haluan yhtyeeni takaisin, ja kappaleeni, ja unelmani”, Corgan kirjoitti ilmoituksessa. ”Tämän intohimon myötä koen palanneeni kotiin”, hän lisäsi.

Vähemmän yllättävästi uuteen Pumpkinsin versioon kelpuutettiin mukaan ja suostui ainoastaan rumpali Jimmy Chamberlin, joka oli ollut mukana Corganin kaikissa Pumpkinsia seuranneissa projekteissa. Chamberlin kesti yhtyeen riveissä vuoteen 2009. Corgan ja Chamberlin ovat eri mieltä siitä, kuka antoi potkut ja kenelle.

#2 PERUSTAA NEW AGE -NETTISIVUSTON

Herra Corgan, uuden ajan airut.

Vuonna 2009 Corgan perusti tarttuvasti nimetyn ”uskontojenvälisen” nettisivuston Everything From Here to There… And Everything In Betweenin, joka ilmoitti tavoitteekseen ”Mielen, Ruumiin ja Sielun integraation”.

Opastusta ja vaikutteita Corgan oli imenyt esimerkiksi new age -filosofi Ken Wilberiltä, jonka monimutkaiset höpöhöpö-taksonomiat yhdistävät muun muassa mystiikkaa, kehityspsykologiaa ja buddhismia. Tämänkaltainen ajattelu sopi Corganille, sillä kuten hän itse asian ilmaisi: ”Minä uskon tavallaan kaikkeen.”

Sivusto vaikutti käytännössä vähemmän ihmisille hengellistä opastusta tarjoavalta foorumilta kuin paikalta, jossa Corgan saattoi avautua vähän kaikesta. Joulua Corgan juhlisti seuraavalla viestillä:

”Joulupukki saattaa tietää, oletko ollut tuhma vai kiltti, mutta Jumala, joka on kaikkialla koko-ajan ja ei missään ei-koko-ajan, tietää tarkalleen, mitä päässäsi ja sydämessäsi tapahtuu. Joulu on varastettu meiltä, mutta sitä ei varastanut Grinch. Rahan ja varjon jumalat pyrkivät tekemään pyhästä rienaavaa, mikä osoittaa, että ne eivät pelkää taivaiden tuomiota, sillä ne eivät usko yhteenkään Jumalaan.”

Sen lisäksi Corgan kirjoitti niinkin kirjavista aiheista kuin omasta taistelustaan masennuksen kanssa, selvännäkijän hänelle suosittelemasta rukouksesta tai siitä kuinka hän oli unessaan keskustellut Johnny Cashin kanssa kalastuksesta.

Sivusto on ollut telakalla vuodesta 2010 lähtien.

#3 PESTAUTUU BASEBALL-ASIANTUNTIJAKSI

Vuonna 2004 Corgan otti vastaan pestin kotikaupunkinsa WXRT-radioasemalla suosikkijoukkueensa Chicago Cubsin kommentaattorina. Kaksi kertaa viikossa lähetetyssä Wrigleyville Report -nimisessä osiossa Corgan analysoi edellispäivien pelejä ja kommentoi seuraavan viikon Cubs-otteluita.

Kauden kestäneen pestin jälkeenkin Corgan on kommentoinut ahkerasti joukkueen edesottamuksia eri medioille. Vuonna 2008 Corgan löysi syyllisen Cubsin kitkerälle pudotuspelitappiolle.

”Jos Cubsilla oli tänä vuonna mahdollisuus, se on nyt mennyttä. Saatanan Eddie Vedder tappoi sen. Viimeksi kun tarkistin, Eddie ei asu täällä, okei? Eddie ei asu täällä ja kirjoittaa kappaleen minun saatana joukkueestani.”

Vedder oli tehnyt tavattoman synnin: hän oli kirjoittanut Chicago Cubsin senvuotisen kannustuslaulun All the Way.

#4 TEMPAUTUU SALALIITTOTEORIOIHIN

Totuus on tuolla ulkona, Billy tietää.

Twitter-viesteissään Corgan on väittänyt muun muassa, että ilmastonmuutos on huijausta ja ilmaissut kannatuksensa teorialle, että lentokoneiden jälkeensä jättämät vesihöyryvanat ovatkin itse asiassa kemiallisia yhdisteitä, joita hallitus levittää salavihkaisesti päällemme (ns. chemtrails-teoria). Tarkoitus on tietenkin hallita kansaa. Tai säätä. Tai ehkä aiheuttaa sittenkin koemielessä sairauksia.

Corganilla on ollut myös seuraavaa tweetattavaa: ”Hassua kuinka meille on aina kerrottu, että muovit ovat turvallisia. Ja että fluori on hyväksi hampaillemme + älkää unohtako niitä iloisia rokotteita!”

Vuonna 2009 hän kirjoitti blogissaan uskovansa, että sikainfluenssa on ihmisen kehittämä virus ja että rokotteisiin ei voi luottaa, sillä niiden avulla harjoitetaan jonkinlaista hämäräperäistä massojen hallintaa. Lisäksi hän ilmoitti mielipiteekseen, että presidentti Barack Obaman sikainfluenssan vuoksi julistama hätätila oli vain hämäystä ja propagandaa.

Tämän vuoden SXSW-festivaalin alla Corgan antoi tunnin mittaisen haastattelun oikeistolaisten salaliittoteoreetikkojen ihannevävylle Alex Jonesille. Tällä kertaa Corganin tulenarimmat lausunnot liittyivät lähinnä siihen, että hän ei kannata varallisuuden jakoa yhteiskunnassa, sillä hän on ansainnut itse kaiken, mitä hänellä on – ”omilla lauluillani”. Hän myös ilmaisi tyrmistyksensä siitä, että hänen ilmastonmuutosta kyseenalaistavat kommenttinsa saavat aikaan ”sellaisen reaktion kuin nylkisin vauvoja elävältä”.

#5 PERUSTAA KIINALAIS-RANSKALAISEN TEEHUONEEN

Älköön kuitenkaan sanottako, että Corgan olisi salaliittoteorioita höpisevä joutomies. Hän on ennen kaikkea bisnesmies.

Kuluvan vuoden vaihteessa Corgan ilmoitti perustavansa 30-lukulaista kiinalais-ranskalaista tyyliä henkivän teehuoneen kotikaupunkinsa Chicagon ylemmän keskiluokkaiseen Highland Parkin kaupunginosaan. Alueella ei Corganin mukaan ole ”mitään tekemistä – sieltä puuttuu kokonaan 30- ja 40-vuotiaille suunnattu kulttuuri.”

Hänen visioissaan teehuone on paikka, jossa eri-ikäiset taiteelliset sielut voivat kohdata ja vaihtaa ajatuksia. Tilassa on myös tarkoitus järjestää näyttelyitä ja luentoja. Corgan hahmotteli paikan luonnetta näin:

”Starbucksissa on kyse samanlaisuudesta ja se houkuttaa samanlaisia perkeleen ihmisiä. Minä en halua hengailla niiden ihmisten kanssa. En piittaa siitä yhden ja saman muotin kulttuurista.”

Internetin vääräleuat ehtivät ehdottaa Pumpkins-nokkamiehen teehuoneen nimeksi muun muassa seuraavia: Tea-night, Tea-night, Mellow Chamomile & The Infinite Refills ja Farewell and Good Chai.

Teehuoneen piti aueta jo keväällä, mutta sen avajaiset ovat viivästyneet ”kaupungin byrokratiaan liittyvien syiden” vuoksi.

#6 PERUSTAA SHOW-PAINITALLIN

Billy Corgan, vapaapainin ystävä.

Billy Corgan on omien sanojensa mukaan ollut showpainifani koko ikänsä, minkä lisäksi hän on ollut tuttu hahmo Chicagon wrestling-piireissä jo kymmenen vuotta. Tämä oli jäänyt kuitenkin useimmilta huomaamatta ennen viime vuotta, jolloin hän perusti oman showpainiorganisaation nimeltään Resistance Pro Wrestling.

”Eräs hassu juttu, jota ihmiset eivät ole oikein koskaan ymmärtäneet on, että pohjimmiltani olen oikeasti urheilijapoika”, Corgan kertoi syistä, jotka saivat hänet lähtemään painibisnekseen.

Corganin yhtiö ei tietenkään liiku samoissa sfääreissä kuin Yhdysvaltain valtavan suosittu showpainiorganisaatio WWE. Resistance Pron toiminta sijoittuu keskivaiheille skaalalla, jonka toisessa päässä on monimiljoonasampo WWE ja toisessa The Wrestler –elokuvasta tutut kehäraakkien sydäntäsärkevät törmäysajot. Organisaation painijoihin kuuluvat muun muassa valloittavasti nimetyt El Generico, Frightmare ja Necro Butcher.

Indie-yhtiöllä menee kaikkien tietojen mukaan hyvin; se on hoitanut toimintansa ammattimaisesti ja nauttii alan piireissä suurta arvostusta. Corgan on myös ottanut aktiivisen roolin lajin kehittäjänä: Resistance Pro on ensimmäinen painipuulaaki, joka testaa säännöllisesti painijansa aivotärähdysten varalta.

Video ei ole enää saatavilla

#7 LÄHTEE TOSI-TV-ALALLE

Corganin viimeisin hanke liittyy myös showpainiin. Vain pari viikkoa ennen tämän jutun ilmestymistä Corgan kertoi MLW-radioaseman haastattelussa, että hän on solminut sopimuksen tunnetun reality-sarjojen tuottajan kanssa.

Heidän tavoitteenaan on tehdä tositelevisiosarja jokapäiväisestä arjesta pienen painifirman – Corganin Resistance Pro Wrestlingin – kulisseissa. ”Me uskomme, että paini on kiehtovaa monella tasolla – sosiaalisella, poliittisella ja jopa taloudellisella”, Corgan sanoi.

Tässä vaiheessa ei ole selvää, esiintyykö Corgan sarjassa ollenkaan. Me Nuorgamissa toivomme, että Billy nähtäisiin sarjassa kehässä esimerkiksi arvostelijoidensa tai menneiden grunge-suuruuksien kanssa.

BONUS: TOIMII SITAATTIAUTOMAATTINA!

Musiikista:

”Kun Bruce Springsteen julkaisee uuden albumin, kiinnitän siihen huomiota. Sama pätee Neil Youngiin. Se johtuu siitä, että he ovat suuria artisteja, joilla on jotain sanottavaa. Me kuulumme samaan kategoriaan.”

”Älkää kutsuko [nykybändejä] rock’n’rolliksi. Minä kuulun sukupolveen, joka muutti maailman, ja nyt sitä maailmaa hallitsevat poserit.”

”En keksi yhtään ihmistä Weird ’Al’ Yankovicin lisäksi, joka olisi sekä syleillyt rockia että kussut samanaikaisesti sen päälle enemmän kuin itse olen. Tietysti asiaan kuuluu tietty kunnioituksen taso, mutta niin kuuluu myös tietty älykkyyden taso, jonka ansiosta ylipäätään tiedän, minkä päälle kusta. Sillä en minä Rainbow’n päälle kuse. En kuse Deep Purplen päälle. Mutta helvetin Radioheadin päälle minä kusen kaiken sen mahtailun vuoksi.”

”Tom Morellon kitarassa oli sitaatti Woody Guthrielta: ’Tämä kitara on ase. Tämä kitara tappaa fasisteja.’ Rakkaus tappaa fasisteja. Nykyään musiikki on niin hemmetin iTunes-ystävällistä ja söpöä, että se saa minut antamaan ylen.”

Ihmissuhteista:

”Minulla on ollut huono avioliitto ja seitsemän huonoa tyttöystävää putkeen.”

“Näen kyllä, miksi joku pyörii kanssani, ja joskus yritän näyttää heille rakastavani heitä riippumatta heidän narsistisesta halustaan tuntea olonsa hyväksi sen vuoksi, että he seisovat vieressäni. Mutta ei sekään toimi. He alkavat vihata minua sen vuoksi, etten pitele heille sitä peiliä, jota he haluavat minun pitelevän.”

”Rakastan Jessica Simpsonia.”

Entisistä bändikavereista:

”James Iha on mielestäni yksi paskakasa. Hän on eräs kamalimmista ihmisistä, joita olen eläessäni tavannut.”

”Tässä olisi minulle täydellinen mahdollisuus paljastaa Jimmy [Chamberlin] yhdeksi saatanan valehtelijaksi. Mutta en tee sitä. [Hänen lausuntonsa] on yksinkertaisesti vale.”

Uudesta teknologiaympäristöstä:

”[Albumien julkaiseminen] on osaltamme ohi. Siinä ei ole mitään järkeä. Ihmiset eivät edes kuuntele levyjä kokonaan. He siirtävät kaksi biisiä iPodiinsa ja skippaavat loput.”

”Jos olisin aloitteleva artisti, minun pitäisi sytyttää itseni tuleen YouTubessa tullakseni huomatuksi. Eikä sekään riittäisi.”

Corganin haastattelua varten säveltämästä kappaleesta:

”The world wide web has changed the speed of sound
MySpace is dead but Timberlake is giving it mouth to mouth”

Itsestään:

”Mieluummin haluan, että ihmiset ajattelevat minun olevan mahdoton. Mieluummin haluan, että ihmiset ajattelevat minun olevan hullu. He voivat ajatella minusta mitä haluavat, mutta olen edelleen menestyksekäs. Kertokaa kaikille, että olen mahdoton. Minähän rakastan sitä!”

The Smashing Pumpkinsin uusi albumi Oceania julkaistiin tällä viikolla.

Video ei ole enää saatavilla

Tätä oli alternative-pukeutuminen vuonna 1991.

Vaikka olemmekin julistaneet Billy Corganin sadantuhannen dinaarin eksentrikoksi ja erääksi nykymusiikin oudoimmista linnuista, niin toki rakastamme häntä ja hänen musiikkiaan.

Corganin johtama The Smashing Pumpkins on julkaissut uusin Oceania mukaan laskettuna yhdeksän studioalbumia ja kolme eepeetä; toista sataa kappaletta, joista on julkaista 42 singleinä ja joista on tehty 23 musiikkivideota.

Näin mittavan uran jälkeen voi kysyä vain yhden kysymyksen:
Mikä on ”smashareiden” paras biisi?

Mene tämän sivun lopun lomakkeeseen (PAINA SINISTÄ F-CONNECT -NAPPIA!) ja heitä sinne sen biisin (1) nimi, joka sinun mielestäsi on paras.

Äänestys loppuu 30.6. ja tulokset julkistetaan heinäkuun puolella. Kaikkien äänestäneiden kesken arvotaan The Smashing Pumpkins -paitoja!

Sooloartistin ja oikean bändin välinen raja on häilyvä. Gösta Sundqvist olisi voinut levyttää Leevi and the Leavingsin diskografian kasvottomien studiomuusikoiden avulla, mutta halusi silti pitää Risto Paanasen ja kumppanit työtovereinaan. Toiset taas ovat niitä, joiden tontilta pitää lunastaa oma paikkansa. James Brown ja Fela Kuti jakelivat 1970-luvulla epäröimättä sakkolappusia mokaileville bänditovereille.

Seuraavassa viisi kokoonpanoa, joissa nokkimisjärjestys on selvä ja ilmaisuvoima ruumiillistunut harvinaisen monolittimaisesti.

5. Les Claypool / Primus

Les Claypool, eli mies, joka oli liian hyvä soittaakseen bassoa Metallicassa, perusti vuonna 1986 Primuksen, jonka funkaava sekorock sai muusikot tuhrimaan kalsarinsa, siunasi bändille kiertueseuraa Rushista aina Public Enemyyn ja kasvoi käsitteeksi itsessään.

Primus on ollut aina kolmen kovatasoisen muusikon symbioosi. Primuksen studioalbumeista vain esikoislevy Frizzle Fry on tarvinnut ulkopuolista tuottojeesausta, jos kutsuvierasbileitä levyllä Antipop ei huomioida. Ja vaikka entinen black metal -kepittäjä Larry LaLonde ja rumpali Jay Lane – puhumattakaan afrorummutuksen ja goottialternativen hanskaavasta Tim ”Herb” Alexanderista – epäilemättä saisivat keskenään aikamoiset jamit aikaan, niin mihin tämä outolintu lentäisi ilman beefheartmaista Claypoolia ja tämän kalatarinoita? Luultavasti päin ikkunaa ja kadulle kissansaaliiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Primus – Jerry Was a Race Car Driver

4. Billy Corgan / The Smashing Pumpkins, Zwan

Smasharikuva ajalta ennen kuin Billy oli muuttunut täysin munapääksi.

Okei, jos on kirjoittanut alle kolmekymppisenä parituntisen konseptilevyn, joka laittaa kriitikot polvilleen, yhdistää kokonaisen masentuneen sukupolven ja myy yli yhdeksän miljoonaa kappaletta, on kenties lunastanut paikkansa kukkona tunkiolla.

Tuon kaiken saavutti The Smashing Pumpkinsin johtaja Billy Corgan vuoden 1995 Mellon Collie and the Infinite Sadness -albumilla, selättäen samalla paineet, joita hänen harteilleen kuormattiin ikätoverinsa Kurt Cobainin tehtyä oman ratkaisunsa. Ne olivat hienoa aikaa, kun Corgan ammensi vimmaisesti samalle levylle nuoruutensa lemppareita, aina ELO:sta The Cureen saakka.

Aallonharjalle kivunnut Smashing Pumpkins oli Corganille yhä vaikeampi joukko johdettavaksi. Äkäisen kuulapään sosiaaliset otteet kovenivat, ja ennen Smashing Pumpkinsin murenemista Corgan sävelsi egonsa kanssa lineaarisesti paisuneita mammuttieepoksia.

Corgan ansaitsee kaiken kunnian tuotannostaan, mutta ei hän koko urakasta omin päin selvinnyt. Smashing Pumpkinsin alkuperäiskitaristin, nykyisin A Perfect Circlessä soittavan James Ihan kadonneeksi klassikoksi kanonisoitu sooloalbumi Let it Come Down käynee esimerkiksi siitä, millaista luovuutta Corganin varjossa versosi.

Smashing Pumpkinsin vuokratyövoimin soitetuilla reunion-keikoilla arvaamattomasti käyttäytynyt Corgan työstää parhaillaan elämäkertaa. Arvatkaa, saako sen kirjoittamiseen osallistua kukaan muu kuin jenkkialtsun armoitettu sankari?

http://vimeo.com/10226003

The Smashing Pumpkins – Tonight, Tonight

3. Glenn Danzig / Danzig, Samhain, Misfits

Glenn ”I’m Evil” Danzig lukuina: 55 vuotta, 160 senttiä, kolme bändiä, 15 studioalbumia, pari mahalaskua klassiseen musiikkiin – ja välillisseurauksena tuhannet hevikaraoke-tulkinnat Motherista ympäri maailman. Noitahevin Peter Panin nuoruuden kovimmat jutut olivat Elvis, Ozzy ja Jim Morrison, ja samanlaisena ikonina tämä jumalkuvien iänikuinen rienaaja tahtoisi itsensäkin muistettavan.

Monille hän on yhtä kuin kauhupunklegenda Misfits, ja avautuipa Danzig muinoin punkskribentti Legs McNeilille siitä, kuinka edes Misfitsin klassisen kokoonpanon bändikaverit eivät tajunneet mistä bändissä oli kysymys. Lienee ollut Glennille yksinäistä aikaa. Kelpo kavereiden puuttuessa Danzig onkin soittanut levyilleen rumpuja lukuun ottamatta kaikkia mahdollisia instrumentteja. Myös Samhainin ja Danzigin logona ylvästelevä sarvipää on hänen käsialaansa.

Vain pari kuolevaista on päässyt Danzig-kultin rakennustalkoisiin: H.R Giger on kelvannut kansitaiteilijaksi ja musiikin suhteen neuvomisen yksinoikeutta on kantanut kunkkutuottaja Rick Rubin, jonka avulla pirullisesta bluesista hurjistunut Danzig ampaisi suursuosioon 1990-luvun alussa. Danzigin neljää ensimmäistä, eli Rubinin kanssa työstettyjä albumeita on kaupattu jenkeissä kutakin yli sata tuhatta ja yhteensä liki kaksi miljoonaa kappaletta.

Sitten Rubin sai väistyä ja Danzig otti tuottajan suitset käsiinsä, mutta ratsu on osoittautunut hankalaksi käsitellä: Danzigin tuoreimman Det Red Sabaoth -pitkäsoiton (2010) on lunastanut vain vajaat 12 000 lojalistia, huolimatta kriitikkokunnan suopeahkosta vastaanotosta.

Video ei ole enää saatavilla

Danzig – Am I Demon

2. Anton Newcombe / The Brian Jonestown Massacre

The Brian Jonestown Massacre on kuin räjähtänyt ydinvoimala. Sen johtohahmo Anton Newcombe on mammuttiegoineen säteilevä reaktoriydin, jonka läheisyydessä ei voi työskennellä turvallisesti hetkeä kauempaa – muutoin voi tulla vaikka dunkkuun kesken keikan, kuten kaikki Ondi Timonerin Dig!-dokkarin katsoneet tietävät. Tämän psykedeliapartion riveissä onkin rampannut jo päälle neljäkymmentä musikanttia.

Vuonna 1996 bändi julkaisi peräjälkeen kolme tasalaatuisinta pitkäsoittoaan. Siitä seurasi nousujohde sekä hämmenystila, jota Newcombe lääkitsi heroiinilla. Osa musiikillisesta vastuusta oli luovutettava kitaristi Matt Hollywoodille (tunnistaa Lennon-laseistaan), jonka Newcombe monotti bändistään hetimiten päästyään kuiville. Valtias palasi istuimelleen, lensi Islantiin työstämään BJMSC:n viimeisintä My Bloody Underground -albumia (2008) ja saneli studiotyölle säännöt: turpa kiinni, meitsi ajattelee.

Arvailujen varaan jää, kuinka paljon Newcombea vituttaa se tosiasia, että monelle The Brian Jonestown Massacren synonyymi on bändin suurin hitti, The Dandy Warholsin äkkisukseesta naljaileva Not if you Were the Last Dandy on Earth: Matt Hollywoodin kirjoittama ja laulama biisi.

Video ei ole enää saatavilla

Katkelma elokuvasta Dig! (ohj. Ondi Timoner)

1. Gustav Ejstes / Dungen

Up in the ass of Gustav!

Katsellessa ruotsalaisen Dungenin promokuvia kaikki viittaa verrattain normaaliin rokkibändiin. Neljä kolmekymppistä ruotsalaisjannua, tuuheat tukkapehkot ja yllä kauhtunutta retrokuosia, tunteneet toisensa luultavasti kouluajoista saakka ja työstäneet sormet verillä läjäpäin demonauhoja ennen yhteisen sävelen löytymistä.

No, ei aivan. Kavereita he toki lienevät, mutta kvartetti on yhdessä pääasiassa esittääkseen Gustav Ejstesin musiikkia livenä, ja yksinkertaisesti ollakseen oikea bändi pelkän soolohankkeen sijaan (Nicke Andersson ja Hellacopters, anyone?). Ejstes kirjoittaa Dungenin biisit ja suoriutuu studiossa yksin lähes kaikista instrumenteista, kaihtamatta myöskään studiotyön perusarkea: nokkamies on tuottanut, äänittänyt ja miksannut Dungenin levyjä. Hänet myös tunnetaan monipuolisena musiikkidiggarina, jolle yksi on ylitse muiden: Cornwallin koneruhtinas Aphex Twin. Kenties yksinäiset studiovisionäärit tuntevat välillään sielunsukulaisuutta.

Korostuneen suuren työtaakan hän kantoi pystyynkehutun läpimurtoalbumi Ta det Lugntin (2004) luomisessa – 25-vuotiaana ja vaihdettuaan levyfirmaa jättimäisestä Virginistä kotoisaan indielafkaan. Tässä esimerkki vallasta, joka toistaiseksi on turmellut ilmeisen vähän: Gustav Ejstes on ruotsalaisen rockin nuori kruununprinssi ja valistunut itsevaltias samoissa samettihousuissa.

Video ei ole enää saatavilla

Dungen – Marken låg stilla