Modular

54 Nu-madchester? Screamadelica ja Pills n’ Thrills n’ Bellyaches puskevat mieleen heti, kun house-piano hyppää esiin Free Your Mindin nimikkokappaleessa. Ja kyllä, löytyy täältä diiva-taustalaulajiakin (ei toki ensimmäinen kerta tälle bändille). Tässä vaiheessa Cut Copy heittää pois muut tavoitteet ja pyrkii olemaan vain sopivan hyväksyttävä bilebändi mahdollisimman monelle. Musiikista tulee hieman värikkäämpää, mutta yksinkertaistettu päämäärä sulkee pois monia enemmän tai vähemmän toivottavia elementtejä ja pelkistää tunnelman vain hieman neutraalin yläpuolelle. Äänimaailma polttomerkitään vuodelle 2008 ja Cut Copy joutuu tuomiolle jo viisi vuotta sitten kyynikoiden esittämistä keskinkertaisen retroilun syytteistä. Se ei ole Free Your Mindin kompastuskivi – se, että hyvien biisien kirjoittaminen unohdettiin, on paljon raskauttavampaa. Nyt ekstaasinhuuruinen tunnelma ei pysy muistissa, vaikka kuinka yrittäisi. Ehkä tämä toimisi paremmin, jos nyt olisi kesä? (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Dead Meadow – Warble Womb

Xemu

77 Melankolista ja raskasta psyke-bluesia tuvan täydeltä tarjoava Dead Meadow osuisi skaalalla puoliväliin Woven Handia ja Earthia. Tai sitten vertauksen voi kääntää toisin päinkin: tämä on kevyempää kuin ensin mainitun loputon apokalypsi, ja vähemmän hypnoosihakuista kuin jälkimmäinen. Kitarat surisevat ja rytmi pysyy juuri ja juuri keskitason alapuolella, suurimmaksi osaksi. Tuon ohjenuoran ulkopuolella voidaan päätyä kummallisiin paikkoihin: fraktaalikylvetetty kaksiosainen nimibiisi ja vielä häilyvämpi Mr. Chestyn intro puskevat Warble Wombin todella syvälle psykedeliaan. One More Toll Taker taas käyttää kolme minuuttia haitarin ja akustisen kitaran yhdistelmään. Vastapainona tällaiselle on bändille tunnuksenomaisempaa stoneria: This Song Is Over venyy kymmeneen minuuttiin, mutta kuten muutkin pidemmät biisit, se käyttää aavikkomaista tunnelmaa suureksi edukseen. Dead Meadow ottaa siis suht laajan skaalan tarjottavakseen. 1,000 Dreams ja In the Thicket toimivat helpoimpina sisäänpääsyinä, ja jos bändin edelliset levyt tai kumpikaan aiemmin tekstissä mainituista bändeistä miellyttää, Warble Womb on helposti nauttittavissa. Mikäs tuo fraktaalivalo tuolla onkaan… (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Death Grips – Government Plates

Thirdworlds

61 Jos musiikillisten tyylikeinojen kirjosta puhutaan, Death Grips ei varsinaisesti loista kaikissa Benettonin väreissä. Sen tehokkuus on verhoutumisessa kokomustaan aggressioon. Ongelmana on, ettei duo pysty enää uutta, tummempaa väriä keksimään. Yllätysjulkaisu Government Plates onkin omanlaisensa deus ex machina – jumala laskeutuu koneesta soittamaan suutaan ja iskee salamalla: loppu huonosti, kaikki huonosti. Arvattava ratkaisu loistavien Money Storen ja No Love Deep Webin jälkeen siis. Yhtye on mestaroitunut negatiivisen energian manifestaatioissa, mutta alkuvoimaisin ja rujoinkin punk-asenne voi muodostua rajoitukseksi itselleen. MC Ride on jo sylkenyt misantropiaansa sen verran, että välillä hänen haluaisi kanavoivan jotain muutakin tai menevän vihanhallintakurssille. Shokeeraavinta mitä Government Plates olisi voinut tarjota, olisi ollut täyskäännös ja oman sisäisen harmonian löytäminen. Biisejä kukkasista, hattarasta ja popcornista – kaikki asioita, jotka voi myös sytyttää tuleen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Bryce Dessner & Kronos Quartet – Aheym EP

Anti

83 The Nationalista tunnettu kitaristi Bryce Dessner on säveltänyt kaikessa rauhassa musiikkia emoyhtyeensä varjossa. Noin kuuden vuoden aikana sävellyksiä on kertynyt jo aika liuta, ja yhteistyökumppanien lista on vaikuttava. Uusi sävellyskokoelma Aheym (sana on yiddishiä ja tarkoittaa ”kotiinpäin”) on neljän pitkän kappaleen kokonaisuus, jonka punaisena lankana kulkee hienossa vedossa oleva Kronos Quartet. Siinä on jotain hienoa, että Dessner on pitänyt tämän puolen itsestään tavallaan piilossa julkisuudelta. Hän on saanut kypsytellä säveltäjän ääntään kaikessa rauhassa. Dessner on klassisesti koulutettu säveltäjä, joten ei ihmekään, että ”se jokin muu” on täysin erilaista kuin The National. Mutta se ei selitä kaikkea. Kyseessä on sarja erittäin kunnianhimoisen ja lahjakkaan säveltäjän kappaleita. Paikoitellen musiikki on vähän liiankin ”fiksua”, mutta kolmessa kappaleessa neljästä Kronos Quartetin asettamat raamit tekevät sävellyksistä jännitteisiä ja intensiivisiä. Näistä kuitenkin varta vasten Kronos Quartetille sävelletty A Little Blue Something jää hieman ontoksi. Levyn kohokohta on upea Tenebre. Kokoelman viimeinen raita, Tour Eiffel, on kappaleista suurin, ja polveilee moneen suuntaan kitaran johdolla. Kappaleella laulaa Brooklyn Youth Choir. Aheym on kiinnostava ja vahva puheenvuoro säveltäjältä, jolla tulee olemaan vielä paljon sanottavaa. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Forest – Caramel Arms EP

Indelabel

65 Tällä Forestilla ei ole mitään muuta yhteistä 1960- ja 1970-luvun taitteen brittiläisen folk-kulttisuosikin kanssa kuin kotimaa. Viiden hädin tuskin täysi-ikäisen cambridgelaisnulikan muodostama yhtye ammentaa inspiraationsa 1990-luvun britti-indien arvattavimmista mahdollisista lähteistä. Ensimmäisen ep:n taiderock My Bloody Valentine– ja Radiohead-vaikutteineen on muisto vain, sillä kolmannella julkaisullaan Forest särisee energisesti ja aurinkoisesti, särinällä, huminalla ja hädin tuskin havaittavilla grunge-sävyillä melodista voimapoppiaan maustaen. Lopputulos on ihan kiva, viitaten milloin priimakauden Ride-söpöilyn (Warm Tyres) ja milloin Los Campesinosin päällekäyvän teini-indien (Coaster) suuntaan. Kypsyttelyä kannattanee kuitenkin vielä jatkaa, sillä universumille lisäarvoa tuovaa albumia ei näillä eväillä vielä synny. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Heavenly Beat – Prominence

Captured Tracks

68 Skandaali! Nuorgam klikkihuoraa arvioimalla ihan kivan indiebändin entisen basistin sooloprojektin ei juurikaan odotetun kakkoslevyn ja antaa sille provosoivasti 68 pistettä! Beach Fossilsissa soittanut John Peña tekee musiikkia, joka on parasta mahdollista seinätapettia, mutta joka ei jätä kuulijan pääkoppaan juuri minkäänlaisia muistijälkiä. Heavenly Beatin rytmit ovat pikemminkin varovaisia kuin taivaallisia: ne svengaavat hieman. Peña sormeilee akustisia kitaroitaan ja latinoperkussioitaan sulavasti siinä missä 1980-luvun sofistopopparit Haircut 100:sta Matt Biancoon mutta ei saa puhallettua hempeään keinuntaansa samaa vaivihkaista tenhoa kuin esimerkiksi Suomi 2013 -soundin sanansaattaja Shine 2009 tai länsinaapurimme The Embassy. Kevyttä tuulenvirettä muistuttavan albumin energisin kappale on Forever, ei siitäkään ole aiheuttamaan mitattavia muutoksia keskivertoyksilön adrenaliinintuotannossa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

M.I.A. – Matangi

Interscope

72 Virhepäätelmä, joka yleisölle syntyi M.I.A:n suhteen Arularin ilmestyessä, oli että hän tekisi popmusiikkia. No, ”popmusiikkia” tietenkin, mutta kivasti kokeellisempana ja tiedostavampana – viimeistään Kalan myötä fanit alkoivat odottaa artistilta nyrkki-silmään-koukkuihin ja yksittäisiin iskulauseisiin perustuvia hittejä, jotain mitä tanssia indiediskossa. Heiltä jäi huomaamatta että M.I.A. on liian älykäs tehdäkseen niin yksiulotteista musiikkia loputtomiin. Ongelma on, että hän ei myöskään ole tarpeeksi lahjakas tehdäkseen oikeasti vakavaa levyä. Näiden kahden tosiseikan väliin jää häilymään myös Matangi, jonka M.I.A. on ilmoittanut olevan uransa viimeinen albumiformaatissa julkaistu teos. Koko projektia leimaa vaikutelma siitä, että artistin ideat alkavat olla loppuunkäytetyt. Kun vuoden 2010 Maya oli yritys irtautua pop-leimasta, ei yleisö sitä sallinut. Post-internet-estetiikkaa parilla vuodella ennakoinut levy saatetaan myöhemmin nostaa ansaitsemaansa arvostukseen, mutta Matangia ei tule muistamaan kukaan. Se on muuten harmi. Matangi on ehkä päällisin puolin teemoiltaan vanhentunut – samaa tuttua orientaaliflirttailua uudelleen lämmitettynä, hölmöjä lyriikanpätkiä ja kömpelöjä biisinnimiä. Mutta se on myös kokonaisuus, joka ei missään vaiheessa koita viihdyttää liikaa. Ainoa idiottivarma hitti on kaksi vuotta vanha Bad Girls, joka on Matangin antia heikoimmillaan, väkinäistä yritystä vanhojen lattiantäyttölohkaisujen toistamiseen. Loput levystä on artistin naiivia ja samalla vinon kiehtovaa, auttamattoman epätrendikästä tajunnanvirtaa. Haluaisin ajatella, että tämä on lopulta Mathangi Arulpragasamin oikea ääni, ainoa lajissaan. Hän ei ole kala, ei lintu, eikä lentokone. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Lee Ranaldo and the Dust – Last Night on Earth

Matador

82 Kun rockmuusikon sanotaan ”vanhenneen arvokkaasti”, tarkoittaa se yleensä kaunistellusti sitä, että kaikki on ohi. Kiitos vaan, tuosta kouraan kultakello ja kausikortti kulttuurireliikkien saattokotiin, menehän jo. Päinvastaisiakin esimerkkejä on. Sonic Youthin salainen ase Lee Ranaldo on 57-vuotias – eikä peittele sitä millään tavalla. Iän tuoma kokemus kuuluu kitaristin musiikissa ihailtavana helppoutena ja vaivattomuutena, eikä juuri koskaan nautiskelevana jammailuna. Sillä pahin virhe, mihin ansioitunut konkari voi sortua, on löysätä vyötä ja ryhtyä soittamisen sijasta soittelemaan. Last Night on Earth on Ranaldon toinen albumi Sonic Youthin hajoamisen jälkeen. Kuten edeltäjänsä Between the Times & the Tides (2012), se on erittäin hyvä – joskin eri tavalla. Ranaldon ympärilleen kokoama yhtye The Dust (SY-rumpali Steve Shelley, taidemusiikin parissa touhunnut kitaristi Alan Licht, basisti Tim Lüntzel) kääntää Ranaldon toteavat, suorakulmaisuudessaan 1980-luvun R.E.M.:stä muistuttavat laulut uuteen asentoon ja löytää niistä psykedeelisen rockin syvyyttä, vähän mutta riittävästi. Onkin vaikea kuvitella, kuinka esimerkiksi countrysti keinuvan Key/Holen tai Sonic Youthin ja Crazy Horsen täsmällisen kohtauspisteen löytävän Ambulancerin kaltaiset kappaleet voisivat kuulostaa yhtään paremmalta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Seekrets / Lazards – Split 7″

Blast Of Silence

80 Kerrankin splitti, joka oikeasti palvelee tarkoitusta. Liian usein splittilevyjen bändeillä joko a) ei ole mitään tekemistä keskenään tai b) ne ovat kuin samasta puusta. Nyt homma kuitenkin toimii: molemmat bändit surffaavat löyhästi samoilla retroilevan, syntikoilla maustetun autotalliboogien määrittämillä aallonpituuksilla, mutta tarjoavat kaluttuun aiheeseen kaksi jokseenkin omaperäistä ja toisistaan poikkeavaa näkökulmaa. Yhden puolen kuunneltuaan haluaa kuunnella sen toisen. Ja tämä kai juuri pitäisi olla splitin idea: bändit tukevat toisiaan. Juuri nyt levy hyppiikin lautasellani ikiliikkujan elkein, enkä kuolemaksenikaan osaa sanoa kummasta puolesta pidän enemmän. Pääasiallinen ero on, että Lazardsin anti on asteen ilmavampaa ja psykempää kuin The Seekretsin. Ensinmainitun huippuhetkeksi nousee sisin raita Thinkin’ About You. Bändin laahaava komppi pääsee huumaavan klesaan lentoon ja laulaja tuo hetkittäin elävästi mieleen nuoren Iggyn. Seekretsillä soundin keskiössä on tahallisen ärsyttävä nasaalilaulu, joka huonona päivänä saisi harkitsemaan korvien putsausta pyöröviilalla. Juuri nyt, yksin himassa parin kaljan pöhnässä, kuuppa videopeleistä pehmeänä, se kuitenkin tuntuu h-h-hyvältä. Soitto on ihanan rajua – kitaran paiskonta tuo mieleen Dr. Feelgoodin räyhähengen Wilko Johnsonin (RIP) hurjat päivät. Rock’n’roll Fruit kuulostaa siltä kuin The Crampsin Lux Interior olisi syönyt pilaantuneen pallokalan ja paskantanut invavessassa Shonen Knifen. Pitänee taas kääntää puolta. (Jarkko Immonen)

Tindersticks – Across Six Leap Years

Lucky Dog

63 Across Six Leap Years on erikoinen retrospektiivi. Yhtä vaille kaikki biisit on jo nähty joko bändin tai laulaja Stuart Staplesin levyillä, eikä tässä ole suunniteltu mitään radikaaleja uudelleenversiointeja. Tämän levyn tarkoitusta voikin pohtia hyvän aikaa, sillä alkuperäiset versiot esimerkiksi biiseistä A Night In ja Sleepy Song nousivat jo alkuperäisinä versioina sellaisiin korkeuksiin, ettei parantamisen varaa jäänyt. Täältä löytyvät versioinnit menettävät sen kylmän juhlavuuden, joka oli viehättävimpiä piirteitä Tindersticks II:lla, mutta uusille kuulijoille nekin voivat olla valaisevia. Tasaisuutta esityksistä ei löydä: Simple Pleasurelta löytynyt If You’re Looking for a Way Out toistetaan turhan jäykkänä, mutta Waiting for the Moon -levyn Say Goodbye to the City saa uhkaavuutta. Can Our Love -albumin Dying Slowly menettää jännitteensä, mutta She’s Gone tuo dipsomaaniseen flamencoonsa keveämpää ohikiitävyyttä. Jokaista pientä onnistumista vastaan on tarjota yksi merkityksetön versiointi. Across Six Leap Yearsin kummallinen, enemmänkin faneille suunnattu luonne ei kuitenkaan ole missään muodossa tarpeellinen. Ehkä se johdattaa taas muutamia ihmisiä bändin kahden ensimmäisen mestariteoksen luokse, mutta muussa muodossa tämä revisionismi ei palvele kuulijaa, niin hyviä kuin kappaleet ovatkin. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

The Achtungs

The Achtungs.

Tamperelaisten verevä raakunta tuo mieleen LiveFastDien, varhaisen Reatardsin ja Creteensin. Laulajakitaristi ja biisintekijä Joni on aiemmin soittanut kokoonpanoissa Johnny Ekman & H.I.V., Teenage Tourettes ja Pill Poppers, jossa oli mukana myös rumpali Väkivalta-Jussi. Trion täydentää toinen kitaristi Axl. Bändissä ei ole siis bassoa lainkaan. Achtungs perustettiin vasta viime syksynä, mutta sen ympärillä käy jo lupaava kuhina. Viimeisin kasettijulkaisu on loppuunmyyty, ja syksyllä bändi on lähdössä keikoille Ranskaan sikäläisen Yussuf Jerusalemin kanssa. Tulevista julkaisuista on jo sovittu yhden EP:n ja yhden pitkäsoiton verran jenkkiläisten Dead Beat Recordsin ja Bat Shit Recordsin kanssa. Kotimaassa yhtyeen voi katsastaa Helsingin Lepakkomiehessä 15.7. (mukana Katujen äänet ja Valehtelijat) sekä Oulussa Ykän Pubissa 6.8. The Hindu Gods of Loven ja Mental Problemsin kanssa.

The Achtungs: No Place To Stay

 Death Laser

Death Laser. (Kuva: Erik Aho)

Death Laser ei tapaa kuvailla musiikkiaan, mutta kovin kauas metsään ei mennä, jos sanotaan bändin kyrväkkään boogien putoavan jonnekin Dead Moonin, The Hivesin ja Black Magic Sixin väliin. Kitaristilaulaja Jussi on aiemmin rummuttanut Turnoffsissa ja basisti Tuuli soittanut Seksihulluissa. Reilun vuoden ikäinen trio on tähän asti herättänyt huomiota keikoillaan, mutta kun ensimmäiset äänitteet putkahtivat vastikään nettiin, aiheuttivat ne jo pienen myrskyn keskustelupalstoilla. Varsinainen debyyttijulkaisu on tulossa toivottavasti vielä tämän vuoden puolella. Tulevista keikoista erityisesti kannattaa pistää korvan taakse 19.7., kun kuolonsäde lämmittelee Helsingin Bar Loosessa Japanin legendaarisinta garagepunkrockyhtyettä Guitar Wolfia.

Death Laser: Floor Drop Baby

The Hindu Gods of Love

The Hindu Gods of Love.

The Hindu Gods Of Love perustettiin alkuvuodesta 2010 soittamaan ”maanis-depressiivistä, rytmibluesista ja rockin historiasta ammentavaa autotallirokkia” muun muassa Fat Possum -artistien, Gun Clubin ja CCR:n hengessä. Alkuvaiheessa, ennen kuin rumpali Aleksi teki duosta trion, rytmiä nakutti Yamahan kotiurku. Oululaisbändin ilmaisussa on tiettyä raikkautta: kuten Achtungsilla, ei hinduillaakaan ole basistia. Ja vaikka päävastuu vokaaleista on kitaristilaulaja Juholla, osallistuu koko kolmikko kööritalkoisiin. Tämän lisäksi toinen kitaristi Sami puhaltaa myös huuliharppua.

Viimevuotinen kasettijulkaisu on loppuunmyyty, mutta on kuultavissa kokonaisuudessaan bändin Myspace-sivulla. Uutta julkaisua ei kuitenkaan tarvitse odottaa kauaa, sillä mini-lp Hometown Hop ilmestynee elokuun aikana. Keikalla bändi on ainakin Oulussa Ykän Pubissa 6.8. The Achtungsin ja Mental Problemsin kanssa.

The Hindu Gods of Love: Doom Town Blues

Mental Problems

Mental Problems. Tässä vaiheessa tuli mieleen, että käyttävätkö kaikki garagepunk-yhtyeet samaa valokuvaajaa, kysyy Nuorgam.

Ensin oli Nigger Russians. Sitten toinen kitaristilaulaja Nate, joka tunnetaan paremmin Kansasin lo-fi-kaahausihme Fag Copin riveistä, lähti vuonna 2008 Tampereelta takaisin kotiseuduilleen ja loppubändi jäi miettimään seuraavaa liikettä. Syntyi trio Mental Problems, esikuvinaan 1950-luvun rockabillyn ja 1960-luvun garagebändien lisäksi muun muassa ensimmäisen levyn Cramps, Black Lips, K-Holes ja Oblivians. Vuosia Mental Problems on pysytellyt pienen piirin suosikkina lähinnä siitä syystä, että koko olemassaolonsa aikana bändi ei ole vuotanut biisin biisiä internetiin, saatika tehnyt minkäänlaista julkaisua – vaikka kaikenlaisia äänitteitä kuulemma nurkissa on pyörinytkin. Vääryys on nyt korjattu, kun ensimmäinen c-kasettijulkaisu on vihdoin ulkona, ja 7” on suunnitteilla loppuvuodesta. Seuraava keikka on elokuun alussa Oulussa Ykän pubissa The Achtungsin ja The Hindu Gods of Loven kanssa, levyä taas voi tilata suoraan bändiltä (zernobillyguy@gmail.com).

Mental Problems: Last Time

Räjäyttäjät

Räjäyttäjät.

Nyt ollaan jännän äärellä. Vaikka jyväskyläläinen Räjäyttäjät ei omien sanojensa mukaan ymmärrä paljoakaan garagepunkista tai lo-fista ja keskittyy ”vain räjäyttämään”, ovat termit varsin osuvia. Keväällä vain c-kasetilla ilmestynyt hämmentävä debyyttialbumi Räjä ’n’ Roll All Night Long on täynnä erittäin rujoja soundeja, tiukkaa Hurriganes-kaahausta ja raakkuvaa laulantaa, eikä allekirjoittanut ainakaan keksi parempia sanoja kuvaamaan bändin menoa perinteisessä mielessä kuin garage, rock ja punk. Bändin perustamisen taustalla oli laulaja Rapan mukaan turhautuminen ”rokin puutteeseen”: ”… aina ottaa päähän keikoilla ku koskaan ei kukaan ANNA PALAA! Aina kaikilla tylsillä keikoilla tulee mieleen, et mitä jos joku nyt vaan menis tonne ja pistäis kunnolla haiseen, menis vissiin kaikilta ilta pilalle vai mitä? Tarvittiin ees joku kunnon rokkibändi tänne ku tuntuu, et ei semmosia oo, ku ihan tuolla pappaosastolla vaan.” Räjäyttäjät on tänä kesänä räjäyttänyt muun muassa Oulun Hässäkkä-päivillä 30.6. ja tulossa on ainakin keikka Jyväskylän Rentukassa 16.7. Levyä saa Tnt Tapes & Recordsilta.

Räjäyttäjät: Räjäyttäjät räjäyttää

The Seekrets

Seekrets. (Kuva: J. Koho)

Primitive spooky garage! Vuonna 2009 aloittaneen turkulais-helsinkiläisen The Seekretsin tunnusomaisin ja erottuvin piirre on kaiken tekemisen taustalla kummitteleva horror-tematiikka. Inspiksiä ammennetaan vanhoista kauhuleffoista ja -kirjoista, eikä ole mikään ihme, että esikuvikseen bändi ilmoittaa muun muassa Crampsin, Joy Divisionin ja Misfitsin. Ryhmältä on ilmestynyt Temmikongin kautta kaksi 7-tuumaista, joista ensimmäinen on loppuunmyyty mutta viimeisintä saa vielä ainakin hetken. Uusi levy on kuitenkin jo suunnitteilla. Keväällä bändi kiersi kotimaata Seksihullujen ja Liimanarinan kanssa, ja elokuun lopulla on vuorossa Saksan-kiertue surf-kopla Bad Ceasarsin kanssa, jonka riveissä vaikuttaa myös Mental Problemsista tuttuja naamoja. Seuraava kotimaankeikka on Helsingin Lepakkomiehessä 7.7. Bad Ceasarsin ja Shakin’ Legsin kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

The Splits

The Splits. Ja katos, se lukee tuossa kuvassakin.

Kitaristilaulaja Kitillä oli ollut visio omasta bändistä jo vuosia ennen The Splitsin perustamista. Ensimmäinen viritelmä Vitut kaatui omaan mahdottomuuteensa, kun muut olisivat halunneet soittamisen sijaan ”juoda treeneissä kaljaa luvan kanssa”. Kiti ei tähän tyytynyt, ja nykyisen kokoonpanon täydentävät basisti Maiju, rumpali Aiju (joka myös laulaa ja kitaroi Seekretsissä) ja toinen kitaristi Helena. Esikuvia naiset listaavat aina Sonicsista Redd Krossiin ja The Kidsiin. The Splits on nykyaikainen ilmiö – bändi on herättänyt kiihkeää innostusta ja kalabaliikkia keskustelufoorumeilla heti ensimmäisillä treenikämppä-äänityksillään ennen ensimmäistäkään keikkaa. Ihan vastikään yhtyeen Myspace-sivuille ilmestyivät ensimmäiset varsinaiset studioäänitykset. Bändin keikkadebyytti nähdään Helsingin Lepakkomiehessä 9.7. Death Laserin ja Sähkö-Iskun kanssa, jonka jälkeen tulossa ovat ainakin keikat (niin ikään Lepiksessä järjestettävässä) Flash Trash Festissä 16.–17.9. sekä Kouvolan Rytmikatissa 15.10. Odotamme vesi kielellä.

Video ei ole enää saatavilla