Double Denim

60 Amateur Bestin debyyttialbumi No Thrills julkaistiin jo helmikuussa, joten tämä arvio on nätisti ilmaistuna hiukan myöhässä. Nimen takana musisoiva Joe Flory saapuu yhtyeineen ensi viikolla Suomeen Washed Outin lämmittelijänä, joten levyn arvioiminen on kuitenkin perusteltua. Aiemmin nimellä Primary 1 levyttänyt Flory on tehnyt albumillisen poplauluja omasta näkemyksestään tinkimättä. Miehen David Bowiesta muistuttavan laulun taustalla soi ennakkoluulottomasti sovitettua musiikkia. Flory on pelottomasti yhdistellyt kokeellisempaa sointia perinteisiin popkappaleisiin. Levyn ongelma on kuitenkin se, että vaikka Flory vakuuttaa osaamisellaan, ei hän pääse kuulijan ihon alle. No Thrills on virkistävän kuuloinen levy. Siltikään se ei – laiskasti levyn nimellä vitsaillakseni – värähdytä. (Vilho Pirttijärvi)

Video ei ole enää saatavilla

Willis Earl Beal – Nobody Knows

XL Recordings

73 Willis Earl Bealin toinen albumi on niin hip, että sattuu. Kiertolaiselämääkin maistanut 29-vuotias chicagolainen kiskoo soul-, blues- ja gospel-laulelmansa juurineen päivineen perinnemusiikin pellosta ja vie ne urbaaniin ympäristöön, keskelle tyhjien teollisuushallien kuminaa ja yöllisten valomainosten sähköistä huminaa. Ei ole yllätys, että neljää levyn kappaleista on ollut tekemässä Rodaidh McDonald, joka on XL Recordings -kollegansa Richard Russellin kanssa antanut samanlaisen avant-roots-käsittelyn muun muassa King Krulelle ja edesmenneelle Gil Scott-Heronille. Jousien säestämä a cappella -esitys Wavering Lines käynnistää levyn sielukkaasti, mutta lupaa liikoja. Beal on karismaattinen tulkitsija, muttei vielä ensiluokkainen lauluntekijä; moni levyn kappaleista jää hieman teennäiseksi ääriviileässä tyylittelyssään. Portisheadmaista uhkaavuutta huokuva Ain’t Got No Love tuo levylle kuitenkin kaivattua fyysisyyttä, ja The Flow vetoaa varmasti niihin, jotka kaipaisivat R&B-tuottaja The Weekndin musiikilta edes jonkinasteista rosoisuutta. Bealin ja Cat Powerin duetoima retrosoul-pala Coming Through jää hittihakuna hieman puolivillaiseksi, mutta varsin selvästi plussan puolelle kokonaisuus silti nousee. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Elvis Costello and The Roots – Wise Up Ghost

Blue Note

74 Palvottujen musiikkiheerosten yhteistyöprojektit eivät aina edusta tekijöidensä lahjakkuuden täydellistä yhteensulautumista, vaan joskus homma voi mennä niin sanotusti ”luluiksi”. Vaikka sekä Elvis Costello että The Roots ovat kummatkin onnistuneet yhteistyössä muiden artistien kanssa, heidän yhteislevynsä kuulosti paperilla hieman hermostuttavalta. Kylmä hiki nousi otsalle… E-ei kai Elvis Costello aikonut räpätä? Pelko pois. Hiphopin sijaan Costello ja The Roots ovat löytäneet yhteisen sävelen hitaasti kytevästä soulista, jossa kuuluvat etenkin Curtis Mayfieldin ja Isaac Hayesin 1960–1970-lukujen taitteen levytykset. Tummasävyinen, jopa apokalyptinen Wise Up Ghost groovailee maukkaasti ja hyödyntää oivasti tekijöidensä vahvuuksia. Kappaleiden hienoinen yksipuolisuus ja tarttuvien kertosäkeiden vähyys tosin vaativat hieman sulattelua. Lopulta syventymisen palkitseva Wise Up Ghost osoittautuu kuitenkin varsin maukkaaksi Costellon ja The Rootsin musiikillisten persoonien hybridiksi. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

The Dead C – Armed Courage

Ba Da Bing!

77 Aina kun mietin Uutta-Seelantia, mietin The Chillsin Pink Frostia. Se on kappale, joka kuulostaa tarkalleen Uudelta-Seelannilta. Eli siltä, millaista on elää kylmällä, kostealla, hengityksen huurtavalla Kansainyhteisön natsisaarella, jota hallitsee Elisabet II, jossa on vasemmanpuoleinen liikenne, ja jonka ainoat vientituotteet ovat merino-villa ja kääpiöistä kertovat elokuvat. Koko maassa on ehkä kaksi hyvää rockbändiä, joten kun ne eivät esiinny, ei kenelläkään ole muuta tekemistä kuin kasvattaa lampaita tai filmailla kääpiöitä. Kerran eräs uusiseelantilainen lammas pakoili keritsemistä kuusi vuotta luolassa. Kun se saatiin kiinni, siitä tuli kansallissankari ja se vietiin parlamenttiin, missä se tapasi pääministeri Helen Clarkin. Lampaan kymmenettä syntymäpäivää vietettiin Dunedinin edustalla ajelehtineen jäävuoren päällä järjestetyssä juhlatilaisuudessa, jonka jälkeen sille tehtiin eutanasia. Uudesta-Seelannista tulee myös noiserocktrio Dead C. Dead C on vähän kuin tuo rohkea lammas. Se on perustettu 1986, mutta piilotellut luolissa vuosikymmeniä ajamatta partaansa, koska se voisi muuten menettää maagiset kääpiövoimansa. Onneksi bändillä on nykyään Myspace-sivu, jonka kautta he saavuttavat myös kansainvälistä mainetta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

John Frusciante – Outsides EP

Record Collection

68 Tunteet ottavat vallan, ja kokeilunhaluinen mieli janoaa uusia haasteita. John Frusciante kokeilee uudella julkaisullaan harmonian ja kappalerakenteiden rajoja, tai oikeastaan heittää ne romukoppaan. Kaksi kolmesta ep:n kappaleesta ovat abstrakteja kokeiluja, samaan henkeen Fruscianten edellisen albumin kanssa. Outsides on Fruscianten pyrkimys uudenlaiseen musiikilliseen ilmaisuun, musiikkiin joka ei nojaa minkäänlaisiin konventioihin. Samalla ep:n avausraita, Same, on kymmenen minuuttia kestävä kitarasoolo. Soolo on mitä mainioin, mutta kappaleena se tuntuu työntävän ep:n kaksi muuta kappaletta kielekkeeltä alas. Frusciante selventää motiivejaan pikkutarkasti sivuillaan, mutta määrätietoisuudesta huolimatta, musiikki Outsidesilla kuulostaa luonnosmaiselta. Jokaisella kappaleella on omat hienot hetket, joita haluaisi kuulla jalostettavan, mutta ne kiitävät ohi juuri kun niistä saa otteen. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Julia Holter – Loud City Song

Domino

86 Julia Holterin musiikista ei heti tule Los Angeles mieleen. Uudella albumillaan Loud City Songilla säveltäjättären kotikaupunki on miltei pääosassa. Loud City Song on Holterin kolmas albumi ja ensimmäinen, jonka hän on äänittänyt makuuhuoneensa ulkopuolella. Tämä on mainio juttu, sillä Holterin hento ääni ja ilmavat sävellykset saavat tällä kertaa lihaa luiden ympärille. Holterilla on kyky luoda ahdistuksesta ja kaaoksesta kauniita ja voimakkaita tunnelmapaloja, kuten voi kuulla mainiolla Horns Surrounding Mllä. In the Green Wild puolestaan muistuttaa soundeiltaan Arthur Russellin jousisävellyksiä. Vaikka Loud City Song ei ole varsinaisesti teemalevy, on se parhaimmillaan nautittuna yhtenä kokonaisuutena. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

MGMT – s/t

Columbia

64 MGMT:n kolmannelta albumilta on lohkaistu jo kolme singleä, mutta vain houkka odottaisi yhdenkään levyn kappaleista nousevan hitiksi. Esikoislevynsä Oracular Spectacularin makupaloilla (Time to Pretend, Kids, Electric Feel) vuonna 2007 kaikkia maailman tanssilattioita hallinnut amerikkalaisduo ei ilmeisesti enää halua – tai osaa – pelata pop-peliä. MGMT, joka joskus vaikutti olevan maailman paras popyhtye, on nykyään ”vain” kohtalaisen hyvä psykedeelinen rockyhtye. Mieleen tulee jonkinlainen lastentarhaversio The Flaming Lipsistä; levyllä on paljon hauskoja ja oivaltaviakin yksityiskohtia, mutta mitään suurta ideaa niiden taustalta ei tunnu löytyvän. Mystery Disease on hyvä esimerkki levyn vahvuuksista ja heikkouksista: ryskyvän rytmi ja kuulaat analogisyntetisaattorit säestävät kohtalokasta melodiaa, joka tekee välittömästi vaikutuksen, mutta reilun neljänkään minuutin aikana kappale ei onnistu etenemään mihinkään lupaavista alkuasetelmistaan. Liian usein MGMT tyytyykin kierrättämään kappaleissaan muutamaa, sinänsä ihan kiintoisaa elementtiä, ja oikeastaan vain Plenty of Girls in the Sean, levyn popeimman ja heikoimman kappaleen, loppupuoli on alkupuolta parempi. Suurin osa MGMT:n esikoislevyn räiskähtelevään tanssihurmokseen rakastunut ei löydä tältä levyltä mitään kuuntelemisen arvoista, mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö levyllä olisi ansionsa. Ne vain ovat vaatimattommat ja aivan toisaalla kuin kuusi vuotta sitten. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Quasi – Mole City

Kill Rock Stars

85 Kai joskus oli aika, kun Quasin musiikki vielä kuulosti innovatiiviselta. When the Going Gets Dark (2006) taisi olla viimeinen sellainen hetki. Silloin bändissä viehätti Janet Weissin indiebändikontekstissa raskas perkussiosoundi, joka ajoittain teki duosta kuin sisäsiistin ja söpömmän port-la-la-landilaiskilpailijan Lightning Boltille – yhtyeelle, jota ei voi ylittää, mutta jonka kohdalla jo pelkästä haastamisesta on annettava krediittiä. Lyömäsoittimia ei kohdella enää yhtä kaltoin Mole Cityn kappaleilla, joita hallitsee selkeämmin Sam Coonesin hitaanlaisesti särisevä, narkoottinen ja nuhjuinen kitara, sekä laulajan MTV-filtterin läpi suodatetut beat-monologit. Eli ovelasti tähän päivään päivitettyä lusmusoundia. Silti Mole City on läpeensä hauska levy. Yhdeksänkymmentälukulaisesti puustapudonnut, ehkä vain hetkellisesti nykyisen pummirokin aallolla ratsastava tekele, mutta he tietävät sen itsekin: Nostalgia Kills. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Trentemøller – Lost

In My Room

56 Unkle julkaisi esikoisalbuminsa Psyence Fictionin viisitoista vuotta sitten. Siitä lähtien vierailevilla supertähdillä ladattu, rockin suuntaan kumartava elektronisen musiikin albumi on tuntunut auttamattoman nuhjuiselta konseptilta. Anders Trentemøller ei tästä piittaa: tanskalaisen kolmannelle albumille antavat panoksensa niin Low’n, The Raveonettesin kuin Blonde Redheadin kaltaiset indie-veteraanit kuin tuoreemmat yrittäjät Lower Dens, The Drums ja Ghost Society. Vieraslista on tavallaan kiinnostava, mutta ennen kaikkea masentava: ei tarvitse kuin vilkaista sitä, niin tietää täsmälleen, miltä Lost kuulostaa. Radikaaleinkaan kriitikko ei voi välttyä turvautumasta vanhaan kunnon rosolli-metaforaan, niin arvattavalla tavalla sekalaisen sillisalaatin 39-vuotias möhistuottaja on kavereidensa kanssa kokannut. Low’n kanssa tehty The Dream kuulostaa tismalleen Low’lta, Blonde Redheadin Kazu Makinon laulama Come Undone puolestaan Blonde Redheadilta. Hieman jännitystä elämään saa arvailemalla, miltä varsin tuntemattoman Marie Fiskerin henkäilemä Candy Tongue kuulostaa. Se kuulostaa Goldfrappilta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Cody ChesnuTT kirjoitti kappaleen, josta The Roots sai suurimman hittinsä.

Panolaulussa on Rock’n’Rollin siemen.

”I push my seed in her bush for life
It’s gonna work because I’m pushin’ it right
If Mary dropped my baby girl tonight
I would name her Rock’n’Roll”

Rock’n’Roll on alun perin ollut laivan liikettä aallokossa kuvaava ilmaisu, joka omaksuttiin sittemmin kuvaamaan jumalanpalvelusten kiikeää hurmosta – sekä seksiä.

Näistä viimeinen lienee ollut Little Richardin mielessä, kun hän vertasi 1950-luvun musiikillista vallankumousta lisääntymiseen: ”Rhythm and blues had a baby and they named it Rock’n’Roll.”

Muddy Waters mukaili ilmaisusta oman kappaleensa The Blues Had a Baby And Somebody Named It Rock ’n’ Roll. Mutta parhaan – ja irstaimman – tulkinnan sille antoivat The Roots ja Cody ChesnuTT puoli vuosisataa myöhemmin.

Hedelmöitys ei sujunut mutkitta. Ensiksi Cody teki siemenen soolona, kappaleena The Seed. Sen ensiluokkainen perimä oli vähällä hukkua Headphone Masterpiece -levyn hätäisesti toteutettuun versioon, joka luultavasti tuotti enemmän iloa tekijälleen kuin muille.

Vaikka kappaleen ydin – riffi, yhtä aikaa kiimaisesti mutta oudon viattomasti kerrottu petostarina ja jopa loppuhuipennusta edeltävä breikki – ovat kuultavissa jo sooloversiossa, estää halpa konekomppi laulua tavoittamasta lopullista kliimaksia.

The Seed olisikin voinut jäädä vain yhdeksi rytistetyksi nenäliinaksi, mutta onneksi The Roots kuuli kappaleen ja tajusi sen mahdollisuudet.

Versiossa 2.0 ei meinata vaan mennään. Jo Questloven ensimmäinen rummunisku kertoo, että nyt painetaan loppuun saakka.

On lähes sivuseikka, kuinka Black Thoughtin kirjoittamat uudet säkeistöt linkittävät rock’n’rollin näppärästi niin neosouliin kuin hiphopiinkin. Makuuhuonepuheen lailla sisältöä tärkeämpää on se, kuinka säkeistöt antavat tilaa ChesnuTTin himokkaille kertosäkeille, joiden tarkempi kuunteleminen saa herkempien korvat punottamaan. Tämä on sitä rock’n’rollia, josta äidit tyttäriään varoittavat.

Lopulta kiihko kasvaa liian suureksi jopa tulevalle isälle, ja tyttären nimi kuulostaa hyvältä jo pojallekin:

”I push my seed somewhere deep in her chest
I push it naked ’cause I’ve taken my test
Deliver it Mary, it don’t matter the sex
I’m gonna name it Rock’n’Roll”

Se on seksiä. Ja se on rock’n’rollia, koska ne ovat aina olleet sama asia. Ja siksi The Seed 2.0 on 2000-luvun paras rock’n’roll-kappale.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

The Rootsilta äänestettiin myös kappaletta Don’t Say Nuthin’. Kupongeissa mainittiin myös Cody ChesnuTTin alkuperäinen The Seed sekä Chips Down (In No Landfill).

Paluu juurille.

The Rootsin Things Fall Apart on ehdoton maamerkki vaihtoehtoisessa hiphopssa. Rockbändin tapaan kasattu porukka oli neljänteen levyynsä mennessä ehtinyt jo moneen suuntaan, ja tällä levyllä kohdataankin ensimmäisen kerran uusi, orgaanisempi äänimaailma, joka kukoisti vuosituhannen taitteessa monilla r&b-levyillä. Ehkä tärkeimpänä näistä D’Angelon Voodoo, jonka syvät groovet ovat huomattavassa kiitollisuudenvelassa ?uestlovelle ja kumppaneille.

Useimmiten läpimurtolevy vaatii läpimurtosinglen. Things Fall Apart tarjoaa niitä kaksikin: The Next Movement on ehkä artistisesti merkittävämpi ja parempi tulevaisuuden suuntaviitta, mutta melankolinen You Got Me nosti The Rootsin suuren yleisön tietoon ja nousi Billboardin top 40 -listalle.

”If you are worried ’bout where I’ve been or who I saw, what club I went to with my homies: baby don’t worry, you know that you got me”

Näin kaunilla lupauksella You Got Men aloittaa Erykah Badu, joka tarjoaa vastapalveluksen The Rootsille Baduizm-levynsä tuotantoavusta. Biisin aihe ei ole tavanomaisimpia: etäsuhde, joka yritetään muuttaa parisuhteeksi. Ainainen ongelma, toisen arkea ei pääse Philadelphia–Pariisi-akselilla näkemään.

Entä kun tyttö saapuu takaisin Amerikan maaperälle? Kiertävä muusikko ei ehdi kaikkialle, ja Eve käy luennoimassa yhden säkeistön verran kritiikkiä. Ymmärrystäkin riittää, mutta omat tarpeet eivät tule täytetyiksi lavalta toiselle juoksevan räppärin käsissä.

”So what you sayin’, that I can trust you?”
”Is you crazy? You’re my king for real… but sometimes relationships get ill”

Black Thought on itsekin hankalien kysymysten edessä: oma inspiraatio ja elämä vastaan kumppani saattaa sittenkin olla toisensa poissulkeva yhtälö. Epäilykset ovat saaneet niin paljon tuulta siipiensä alle, että tulevaisuus näyttäytyy synkkänä.

”The snake could be that chick
and that rat could be that cool cat
that’s whispering ’she tryin to play you for the fool Black’
if something’s on your chest then let it be known
see I’m not your every five minutes all on the phone
and on the topic of trust, it’s just a matter of fact
that people bite back and fracture what’s intact
and they’ll forever be I ain’t on some ’oh I’m a celebrity’
I deal with the real so if it’s artificial let it be
I’ve seen people caught in love like whirlwinds
listening to they squads and listening to girlfriends
that’s exactly the point where they whole world ends
lies come in, that’s where that drama begins”

Palataanpa näiden tapahtumien varjossa lähtöpisteeseen, joka on saanut paljon synkempiä sävyjä epäilysten vallattua kummankin osapuolen mielet.

”If you are worried ’bout where I’ve been or who I saw, what club I went to with my homies: baby don’t worry, you know that you got me”

Ihminen ei aina pysty pitämään sanaansa, jos toinen ei sitä usko. Kumpi lopulta pelkäsikään enemmän? Merkityksetöntä. Vaikka sitä ei sanotakaan ja You Got Me loppuu ennen isompaa konfrontaatiota, on vaikea kuvitella, että mitään jäisi jäljelle.

Video ei ole enää saatavilla

The Roots / Questlove 24.07.2010 Pori Jazz, Pori.

Tämän giffaan piti ilmestyä viime keskiviikkona ja samaan syssyyn piti mainostaa The Rootsin uutta Undun-albumia. Linnan juhlat sotkivat kuviot, mutta eipä hätää, ehtiihän tämän julkaista nytkin. Ja tuota levyä saa varmasti edelleen levykaupoista kautta maan.

The Roots / Damon ”Tuba Gooding Jr.” Bryson (vas.) sekä Owen Biddle 24.7.2010 Pori Jazz, Pori.