Aah!

Dire Straitsin Money For Nothing -video otetaan aina ensimmäisenä esiin, kun puhutaan tietokoneanimiotujen videoiden alkuajoista. Mutta ei se ollut ainoa. Kultaisilla 1980- ja 1990-luvuilla ei outo laakso ollut mahdollinen, ja kaikki polygonimaakarit tekivät into pinkeänä palikoista ihmisiä.

Se oli hienoa aikaa se.

#1 ART OF NOISE – PARANOIMIA (1986)

Video ei ole enää saatavilla

Max Headroom oli brittiläinen, George Stonen luoma ”keinoäly”, joka näsäviisasteli tiensä ihmisten sydämiin mm. Music Televisionilla silloin, kun kanavalla vielä näytettiin musiikkivideoita (tämä on nykyään lakisääteinen lisäys aina kyseisestä kanavasta puhuttaessa). Tässä videossa pioneeribotti kohtaa yhden elektronisen musiikin komeimmista uranuurtajista.

#2 DEF LEPPARD – LET’S GET ROCKED (1992)

Video ei ole enää saatavilla

Def Leppardilta muistetaan usein vain levyt Hysteria ja Pyromania, mutta myös Adrenalize myi lukemattomia rekkalastillisia. Levyltä irroitetun Let’s Get Rocked -sinkun ohjasi Steve Barron, joka muistetaan tämän artikkelin otsikossa ja ingressissä mainitusta musiikkivideosta. Niin, videon päähenkilö Flynn pohjautuu bändin laulajan Joe Elliottin mukaan Bart Simpsoniin.

#3 PETER GABRIEL – STEAM (1992)

Video ei ole enää saatavilla

Peter Gabriel teki pioneerityötä animoitujen musiikkivideoiden parissa jo 1980-luvun puolessa välissä – kaikkihan muistavat Sledgehammerin ja Big Timen tajunnanräjäyttävät stop motion -animaatiovideot. 1990-luvulle tultaessa tämä yhtä maailman harvinaisinta ihmislajia eli tyylitajuisia progressiivisia rockmuusikkoja edustava renessanssimies julkaisi hienon CGI:tä hyödyntävän videon.

#4 U.S.U.R.A. – OPEN YOUR MIND (1992)

Video ei ole enää saatavilla

1990-luvun tietokoneanimaatiovideoista tämä on varmasti tullut eniten vuosikymmenellä herkässä iässä olleiden uniin. Listan videoista tälle on ajan hammas ollut armollisin. Ehkä näissä puhtaan teknouskovaisissa linjoissa on jotain retroa ja siistiä, vähän niin kuin monissa muissakin menneiden idealismien ilmentymissä.

#5 THE PRODIGY – ONE LOVE (1993)

Video ei ole enää saatavilla

One Love oli Music For The Jilted Generation -klassikkolevyn eka sinkku. En ole varma ilmensikö video sittemmin elektronisen musiikin visualisoinnissa aikamoisen hegemonisen aseman saavuttanutta estetiikkaa vai loiko video sen… Mutta fläsäriä pukkaa. Videon teki Hyperbolic Systems. Tuosta nimestä pukkaa lisää fläsäriä. Nyt on pakko lopettaa.

#6 DANCE NATION – TRUE CONVICTION (1993)

Video ei ole enää saatavilla

Samaa tarkkaan valikoiduista elektronisen musiikin tapahtumista tuttua estetiikkaa löytyy myös kotimaisen eurodancea ja ravea ydistelevän Dance Nationin videolta. Projektin hiipumisen jälkeen Markus ”Captain” Kaarlonen on tehnyt hommia ainakin Aikakoneen ja Poets of the Fallin riveissä. Dance Nationin Wikipedia-sivuilta löytyy yksi lempilauseitani internetistä: ”Ryhmän syntetisaattoreilla toteutettu musiikki oli usein instrumentaalista, mutta joissakin kappaleissa kuultiin myös laulua.” Ei lisättävää.

#7 PET SHOP BOYS – GO WEST (1993)

Video ei ole enää saatavilla

Pet Shop Boysin versio Village People -klassikosta on hykerryttävä: neuvostoliittolaista sosialistista realismia sekoitetaan surutta Leni Riefenstahlin voimisteluvideoita referoivaan kuvastoon ja itse bändin univormut näyttävät siltä kuin Devo olisi päästetty suunnittelemaan paraativaatteet Kuolemantähden työntekijöille. Ja sitten on ne rantapallot…

#8 PET SHOP BOYS – LIBERATION (1994)

Video ei ole enää saatavilla

Maailman parhaalta elektronisen musiikin duolta löytyy toinenkin aika varhainen esimerkki videosta, jossa lähes kaikki kuvamatsku on generoitu tietokoneella. Vain Neil Tennantin naamaa nähdään livenä. Harmi sinänsä, sillä polygoni-Neil olisi varmasti ollut myös hieno ilmestys lähikuvassa. Esteettisesti video on upea yhdistelmä Liberacen Las Vegasia ja varhaista demoskene-animaatiota.

#9 SNAP! – WELCOME TO TOMORROW (1994)

Video ei ole enää saatavilla

Jos on yksi asia, jonka Snap! osasi 1990-luvulla, se oli yleisöä halolla päähän lyömisen jalo taito. Biisi kertoo tulevaisuudesta, eli videohan on tehtävä tietokoneella. Rahaakin lienee palanit, sillä eiväthän CGI-kuvat näytä ratkaisevasti huonommilta kuin ne, joilla George Lucas samoihin aikoihin raiskasi uudellenjulkaistut Tähtien Sodat IV–VI.

BONUS!

Artikkeli tehtiin sen verran nopeasti julkaisuikkunan vuoksi, että tekijöille sattui muutama unohdus. Sen lisäksi jengiltä sieltä täältä on tullut sen verran hienoja ehdotuksia, että pakko täydentää ennen kuin saitti menee pakettiin. Eli CGI-videoiden alkutaipaleen hienoimpien hetkien bonusrundi.

MICK JAGGER – HARD WOMAN (1985)

Video ei ole enää saatavilla

KRAFTWERK – MUSIQUE NON STOP (1986)

Video ei ole enää saatavilla

DEAD CAN DANCE – CARNIVAL IS OVER (1993)

Video ei ole enää saatavilla

DANCE 2 TRANCE – WARRIOR (1994)

Video ei ole enää saatavilla

SVEN VÄTH – HARLEQUIN: THE BEAUTY AND THE BEAST (1994)

Video ei ole enää saatavilla

LAIBACH – FINAL COUNTDOWN (1994)

Video ei ole enää saatavilla

The Prodigy ja pyromaanin riemu.

The Prodigyn nerokkuus piilee pohjimmiltaan siinä, että se pystyy kanavoimaan koko maailman liike-energian hetkellisesti rytmiseen vöyrytykseensä. Ykkösiskuille latautuva voima pudottaa kanveesiin kuin Robert Heleniuksen oikea suora. Kuuntelija havahtuu kokoamaan itsensä, vain huomatakseen olevansa osa hikeä valuvien tanssijoiden riehuvaa massaa.

Firestarter on single The Prodigyn kolme albumia kestäneen kultakauden päättäneeltä The Fat of the Land -levyltä. Tanssijasta laulajaksi siirtyneen Keith Flintin punk-kähinä yllätti Firestarterin ilmestyessä monet – myönteisesti ja kielteisesti. Oli selvää, että The Prodigy oli ajautunut jo kauas rave-juuriltaan. Jo edellisellä Music for the Jilted Generation -albumilla läsnä olleet tummat sävyt olivat syventyneet puhtaaksi, päälle käyväksi aggressioksi.

Kuten The Prodigyn kappaleista useimmat, nojaa myös Firestarter muutamaan melodiseen riffiin ja breakbeatiin. Dynamiikka on kaksijakoista: suvantokohdat kiusaavat ja odotuttavat kuuntelijaa, jonka jälkeen teurastus rummuilla jatkuu. Keith Flintin vokaalit ovat oiva mauste, josta ei kuitenkaan tullut vakituista osaa bändin repertuaarissa. Ne olivat lopulta vain osatekijä Liam Howlettin visiossa, sample muiden joukossa.

The Prodigy on ollut aina show. Lukemattomista muista elektronisen musiikin artisteista poiketen se ei ole nojannut yhteen etäiseen, anonyymiin ohjelmoijaan. Vaikka Liam Howlett on vastannut musiikista, ei Flintin, Maximin ja vuonna 2000 bändistä eronneen Leeroy Thornhillin roolia ole syytä vähätellä. He ovat tehneet kokonaisuudesta äärimmäisen viihdyttävän ja helposti lähestyttävän. Keikoilla he ovat nauttineet bileistä yleisön ja Howlettin syntikkakioskin välissä. Firestarterin video heijastelee tätä erikoislaatuisen toimivaa asetelmaa: maanisesti ilveilevä Flint ottaa tähden roolin, Howlett elehtii sisäänpäin kääntyneesti, kun taas Maxim ja Thornhill ovat vapaassa liikkeessä.

Kriittisesti tarkasteltuna The Prodigyn tyylillinen kehityskaari hilpeistä tikutaku-vokaaleista ja rave-pianoista kohti ilkeämpää vääntöä oli joka tapauksessa menestys. Kurjaa on se, että uudistuminen päättyi The Fat of the Landiin. Vaikka bändi on edelleen rautainen esiintyjä eivätkä uudetkaan albumit aivan surkeita ole, ovat ne kuitenkin 1990-lukulaisen nostalgian varassa. Innovaattori väsyi ja sen katse jämähti peräpeiliin.

Video ei ole enää saatavilla

Prodigy ennen parturissa tapahtunutta kammottavaa onnettomuutta

Tätä on mun rock’n’roll.

Everybody in the Place (Fairground Mix) halkeilee omasta energiastaan ihan ensi tahdeista lähtien. Riffit ovat totaalisen palikkapäisiä ja toimivat kuin junan vessa ennen VR:n uudistuksia. Vielä nyt, 41-vuotiaana, biisi ajaa hyppimään seinille viimeistään 46 sekunnin kohdalla kun ensimmäinen elastinen synabreikki tippuu varpaille. Parhaalta ikuisuudelta tuntuvan noin 30 sekunnin jälkeen virvelisäksätys ja kupliva basso räjäyttävät pään.

Mut mä vain pogoon kunnes kuolen.

Prodigy on ajatonta musiikkia. Bändi operoi aika pitkälle Essexistä käsin, jossa ei tarvinnut välttämättä eteläisemmän Englannin turbonopeudella pyörivästä trendihyrrästä välittää. Prodigy keskittyi rokkaamiseen:  kovimmat biitit, parhaat bassolinjat ja kovaäänisin soundi. Tanssiminen, huumeet, viina, naiminen… Liikkeellepanevia voimia aikojen alkuhämäristä.

Uusille konemusan pariin tiensä löytäneille sukupolville sen asema lienee  samanlainen kuin Black Sabbathin tai Motörheadin nuorten hevarien silmissä. Prodigy ei ole jäänyt möhömahojen nostalgia-aktiksi kuten niin moni aikalaisensa. Klassiseen tyyliin Prodigyn nerous oli sinkkuvetoista.

Näin tämän videon jollain taivaskanavalla 1991-92 talvella ja olin myyty. Varsinkin tanssityyli kolahti. Muutenkin videossa on aivan mahtava tekemisen ja rakkauden meininki. Muutin seuraavana kesänä vuosikausiksi Seattleen, jossa usein yritin jostain syystä vakuuttaa 10 vuotta vanhhemmille teksasilaisille, oklahomalaisille ja idaholaisille country-bändikavereille, että tämä kama on rockia. Yhdysvallat oli muutenkin 90-luvulla konemusiikin kehitysmaa. Prodigysta en kuullut mitään tuon yhden sinkun jälkeen ennen kuin Fat of the Land räjäytti pankin Jenkeissä. Siinä vaiheessa olin jo siirtymässä takaisin vanhalle mantereelle ja löysin kaiken ne ihanuudet jotka bändi oli tuottanut Everybpdy In the Placen ja Smack My Bitch Upin välissä. Ja sitten seurasi vielä rikollisen aliarvostettu Always Outnumbered, Never Outgunned.

Kuolematon klassikkobändi.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Haluatko oppia tanssimaan kuin Leroy Thornhill? Minä ainakin haluan!

Video ei ole enää saatavilla