Ainakin The Posies oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan – Seattlessa vuonna 1993 grungen jatkaessa voitokkaana edellisenä vuonna alkanutta valtavirtamenestystään. Valitettavasti se ei kuitenkaan soittanut grungea, vaan melodista ja vahvoilla lauluharmonioilla silattua kitarapoppia, joka oli lähempänä Teenage Fanclubia kuin Alice in Chainsia tai Soundgardenia. Niinpä The Posies oli tuomittu miljoonamenestyksen sijaan pikkuhitteihin vaihtoehtoradiossa ja lopulta rakastetuksi kulttisuosikiksi.

Tokkopa The Posiesin pääarkkitehdit ja ainoat pysyvät jäsenet Jon Auer ja Ken Stringfellow jättimenestystä havittelivatkaan. Heidän musiikkinsa oli veistetty samasta puusta kuin sellaisilla power pop -legendoilla, kuten Big Starilla ja Badfingerillä – yhtyeillä, joiden tarinoita värittivät popneroudesta huolimatta tragediat, arvostuksen puute ja kehnot myyntiluvut. Tätä musiikkia tehtiin kutsumuksesta, ei dollarinkuvat silmissä. Kolmannen pitkäsoittonsa Frosting on the Beaterin kappaleella Flavor of the Month Auer ja Stringfellow tekivät mielipiteensä selväksi:

”The flavor of the month is busy melting in your mouth
Getting easier to swallow and harder to spit out”

1990-luvun alun särökitaravetoisella vaihtoehtorockilla oli kuitenkin vaikutuksensa The Posiesin musiikkiin. Grungen valtakaudella yhtyeen vuonna 1988 julkaistun debyyttilevy Failuren kotikutoisen kuulas pop ja vuonna 1990 ilmestyneen Dear 23:n kunnianhimoisempi vuosikertasoundi kuulostivat auttamattoman vanhanaikaisilta. Stringfellow ja Auer eivät toki ryhtyneet grungen perässähiihtäjiksi, mutta Seattlessa hallinnut raskas sähkökitarasoundi jätti kuitenkin The Posiesiinkin jälkensä.

Frosting on the Beaterilla kuultiin uusi sähköisempi ja aggressivisempi The Posies -soundi, jossa kauniit melodiat ja haaveilevat harmoniat yhdistyivät piekseviin riffeihin ja särisevään kitaramurinaan. Näin siitä tuli yksi pääarkkitehti 1990-luvun voimapopsoundissa. Loistava esimerkki yhtyeen musiikista on albumin hieno avausraita Dream All Day, jonka voisi oivasti soittaa ihmiselle, joka pyytää määritelmää termille voimapop.

Sanoituksiltaan se on yksi yhtyeen vahvimmista kappaleista. The Posies osasi aina Big Starin tai vaikkapa Cheap Trickin esimerkkiä seuraten piilottaa hattaransa sisälle viiltäviä partateriä. Dream All Day kertoo ikuisesta uneksijasta, joka luo lukemattomia suunnitelmia ja maailmoja oman huoneensa turvassa, mutta ei oikein koskaan pysty toteuttamaan niitä:

”In a blackened room
Staring into space
Underneath a thousand blankets
Just to find a place
Where everything is reachable
Imagining is safe
I tried to make it so
I didn’t even know
I could dream all day”

The Posiesin samalla sekä haikean surumielinen että raivokas musiikki ilmentää täydellisesti inertiaan tarrautuneen haaveilijan unensekaista raivoa. Ikään kuin laulun päähahmo heittelehtisi jatkuvasti levottomuuden ja houkuttelevan unohduksen välimaastossa.

The Posies ei onnistunut toistamaan Frosting on the Beaterin pikkumenestystä, ja vuonna 1996 julkaistu Amazing Disgrace myi huonosti. 1998 ilmestyneen ironisesti nimetyn Successin jälkeen Auer ja Stringfellow päättivät pistää pillit pussiin. The Posies ei kuitenkaan hajonnut lopullisesti, vaan jatkaa tänäkin päivänä puoliaktiivisena Auerin ja Stringfellow’n soolourien ja muiden projektien ohella. Yhtyeen viimeisin albumi Blood/Candy ilmestyi vuonna 2010.

The Posiesin ura ei kenties ole mennyt aivan unelmien mukaan, mutta se on synnyttänyt valtavasti hienoa musiikkia. Onneksi Auer ja Stringfellow eivät jääneet sänkyihinsä makailemaan. Silloin emme olisi saaneet kuulla Dream All Dayn tapaisia loistokkaita popklassikoita.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Posies on tehnyt uransa aikana useita hienoja covereita. Yksi parhaista on tämä loistava Beatles-tyylinen versio The Germs -klassikosta Richie Dagger’s Crime, joka löytyy The Germs -tribuuttilevyltä A Small Circle of Friends.

Video ei ole enää saatavilla

The Posies / Jon Auer (vas.) ja Ken Stringfellow 26.10.2010, Klubi, Turku.