The Olivia Tremor Control oli kiinnostunut ääripäistä.

1960-lukuun viittaava psykedeliaretroilu on aina ollut minulle vastenmielistä. Esimerkiksi Kula Shakerin kaltaiset, sinällään ihan kelpo rock-yhtyeet ovat tuntuneet jotenkin vaivaannuttavilta sanskritiksi kirjoitettujen sanoituksiensa ja levyjensä hippeilyyn viittavien visuaalisten ilmeidensä takia. Tätä taustaa vasten onkin ihmeellistä, että suorastaan rakastan The Olivia Tremor Controlin tuotantoa.

1990-luvun jälkimmäinen puolisko oli hippiliikkeen kultakauden musiikillisen annin tehokkaasti oman suoraviivaisen poptajunsa läpi suodattaneiden brittipop-yhtyeiden juhlaa. Tämän vuoksi voisi helposti luulla, että The Olivia Tremor Controlin jäämisessä vaille valtavirtasuosiota olisi jotain ihmeellistä. Popeimmillaan yhtyeen sointi on nimittäin brittipopin suurien lailla suoraviivaista, kevyesti soivaa ja juurensa tunnustavaa rallattelua, mutta toisin kuin saarivaltion kultakurkut, yhtye käytti popin näennäistä yksinkertaisuutta vain lähtöpisteenä melodiselle maalailulleen.

The Olivia Tremor Controlin kappaleet kasvavat koukuttavista pop-helmistä kokeellisia surinoita ja monisyisiä yksityiskohtia tulviviksi äänikudelmiksi, jotka palkitsevat vain sellaisen kuulijan, joka hyväksyy, ettei tässä nyt tehdä kaikkia miellyttävää ja hyväntuulista uus-hippeilylevyä, vaan jotain teatraalisempaa, retroilusta riisuttua melodioiden ja äänimaisemien sulatustyötä, jossa musiikilliset aikajatkumot natisevat liitoksistaan. Tästä syystä The Olivia Tremor Controlin soinnin rinnalla vaikkapa Blurin kikkailevampi tuotanto tuntuu mittatilaustyönä Radio Novalle tehdyltä iskelmältä, joten ei kai ole kumma, että yhtye ei koskaan ollut samanlainen radiokanavien suosikki tai myyntihitti kuin englantilaiset aikalaisensa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yhtyeen ääripäiden välillä poukkoilevasta tuotannosta olisi löytynyt popin kaikki tarttumapinnat kerralla tiskiin läväyttäviä korvamatoja. Jumping Fences on pariminuuttisessa kestossaan niin täydellisesti 1960-luvun eteerisiä lauluharmonioita ja heliseviä kitaroita lainaava, mutta kuitenkin tarpeeksi oman aikansa kokeellisemman laidan pop-ilmaisusta ammentava kappale, että sen toivoisi jatkuvan vähintääkin toiset kaksi minuuttia joka kerta kun sen kuulee. Jos omistaisin auton ja olisi kesä, lähtisin tämän kirjoitettuani ajelulle, ja tämä kappale soisi jokaisen matkaa säestävän soittolistan aloitusraitana.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Yhtye esitti kappaleen livenä viime kesän Pitchfork Music Festivalilla Chicagossa.

Video ei ole enää saatavilla

Olivia Tremor Control kuului Elephant Six -kollektiveen, josta tunnetaan myös Neutral Milk Hotel ja Apples in Stereo.

”Can you come down with us?”

Athens, Georgia, Yhdysvallat. Kaupunki, joka on tarjonnut maailmalle asukaslukuunsa nähden melkoisen määrän upeita, klassikoiksi lähes yksimielisesti julistettuja poplevyjä, kuten Murmur, Reckoning, In the Aeroplane Over the Sea ja Gyrate.

The Olivia Tremor Control, Elephant 6 -kollektiivin toinen lippulaiva Neutral Milk Hotelin ohella, jää valitettavan usein pois kunnioitusta herättävästä luettelosta. Loppuvuodesta 2011 uudelleenjulkaistut Dusk at Cubist Castle (1996) ja Black Foliage (1999) ovat luettavissa kummatkin 1990-luvun parhaisiin, arvaamattomimpiin ja visionäärisimpiin poplevyihin.

Olivia Tremor Controlin potentiaali alkoi aktualisoitua jo varhaisessa vaiheessa. Vuonna 1993 julkaistu Love Athena -single oli varustettu häkellyttävällä melodiantajulla, jota edes nauhojen loputon suhina ei pystynyt peittämään. Tässä vaiheessa yhtyeen albumeille tyypillinen psykedeelinen väriloisto ei ollut vielä läsnä, mutta parissa vuodessa yhtyeen oma ääni muodostui todella idiosynkraattiseksi. Tiivistettynä, ensisinglejen 1960-luvun popin melodiataju yhdistettiin kokeelliseen äänimaailmaan. Lopputulokset kuulostavat yhä, yli vuosikymmen myöhemmin, ainutlaatuisilta silloilta kahden täysin erilaisen metodin välillä.

Music from the Unrealized Film Script: Dusk at Cubist Castle ja Black Foliage: Animation Music Vol. I ovat enemmän taistelukenttiä kuin musiikkijulkaisuja. Ensikuulemalla mieleen painuvat melodiat joutuvat (yleensä) taustalla vaanivan kokeellisen kahjoilun väijyttämiksi – ja toisinpäin. Aikaisemmat singlet tuntuvat siis pelkiltä harjoituksilta, kun kubistisen popin puutarha aukeaa ääniefekteihin ja loputtomiin koukkuihin.

The Opera House aloittaa kavalkadin, joka tuntuu anakronistiselta, mutta kuulijan on vaikea sanoa mihin suuntaan aikajanaa. 1968 ja 2068 tuntuvat yhtä todennäköisiltä valmistusvuosilta, kun poptäydellisyys taistelee outoja, intuitiivisia äänikenttiä vastaan.

Usein tuntuu kuin heittäisi auraalisen kolikon ilmaan ja näkisi sen laskeutuvan kyljelleen pystyyn kerta kerran jälkeen; kuin kuuntelisi kahta synkronisoitua kappaletta, joista toinen kylpee auringossa ja toinen löydettiin Apollo 11:n toimesta kuun pinnalta. Tätä kimpoilua seuraten ihastuttava Jumping Fences kiitää ohitse alle kahdessa minuutissa, NYC-25 uinahtaa neliraituriin piiloutuneen kummituksen soittaessa tuutulaulua, Memories of Jacqueline 1906 jatkaa yhtyeen uran läpi kulkenutta temaattista jatkumoa, joka käsittelee Kaliforniaa tuhoavaa maanjäristystä, ja Holiday Surprise yhdistää levyn erilaisia osia mielivaltaisesti niitä myös vaihdellen.

Edellä mainittu kaksijakoisuus löytyy myös levystä kokonaisuutena. 23 minuuttia kubistien linnan pihan keskeltä on omistettu moniosaiselle Green Typewriters -teokselle, jossa popmusiikki jätetään askel kerrallaan taustalle Stockhausenin ja Cagen hengessä. Teoksen lopussa kymmenminuuttinen drone heittää melodian ja rytmin ulos ikkunasta, ja juuri ,kun suunta tuntuu katoavan, sanat ”How much longer can I wait?” nostavat levyn äänikuilusta takaisin päivänvaloon.

Lopulta pulpahdamme levyn viimeiseen kolmannekseen: The Gravity Carin lapsenomaiseen leikinlaskumelodiaan, ennen kuin NYC-25 peittelee meidät jatko-osaa varten.

On vaikeaa arvioida kuinka moni hieno poplevy on kärsinyt sopimattomista ideoista tuottaa jotain täysin uutta, mutta Cubist Castle kattaa häkellyttävän laajan kentän. Draaman kaari on todennäköisesti intuitiivinen, mutta kuuntelijana en voi olla ihastelematta kuinka helpostilähestyttävyys haihtuu savun lailla asteittain taustalle, vain palatakseen uudelleen palkitsemaan ne, jotka jaksavat levyn viimeiselle kolmannekselle. Hyvä lukija, omistathan kirjoituskoneen?

Video ei ole enää saatavilla

Cubist Castlen asteittaisempi vaihtuminen karkin ja happamuuden välillä poistuu kolme vuotta myöhäisemmällä Black Foliagella lähes täysin. Cubist Castlen lopetusraita ohjeisti meitä sanoilla ”Don’t sleep too long” – ja Black Foliage on unenomainen, jos mitä.

Ja kaoottinen. Levy on 70 minuuttin tehosekoitinsessio, joka tuntuu aluksi aivan liian monikerroksiselta: poptäydellisyys ja avantgarde-nauhaviidakko esiintyvät jatkuvasti käsi kädessä, eikä voi epäillä, etteikö kumpikin noista tuntisi pahoja kipuja ranteissaan.

Basisti-laulaja Bill Doss totesi levystä, että se on suunniteltu vaatimaan noin 50 kuuntelua. Fair enough.

Levyjen eroavaisuudet eivät ole kovinkaan ilmeisiä, kun Black Foliagen ensimmäinen ”oikea” kappale A Peculiar Noise Called Train Director huokuu fuzz-lounge-tasapainoiluaan, mutta kirjoituskoneet pölyttyvät työhuoneessa tällä kertaa, ja niiden ruostuneet kirjasimet hakkaavat jälkensä toinen toistaan valloittavampien popkappaleiden kuviteltujen nikamien väliin. Muutokset ovat paljon rajumpia kuin Cubist Castlella, usein jopa siinä määrin, että kappalejaosta tulee kyseenalainen. ”Miksi tämä väliosa on oma kappaleensa?” ”Miksi tuo osa kuuluu tuohon kappaleeseen?” Kuuntelijalle jää vastamaalattu tuhansien palojen palapeli, jonka värit eivät suostu kuivumaan.

Ja kappaleissa tapahtuu enemmän kuin tarpeeksi: A Place We Have Been To levyn keskivaiheilla alkaa lähes tylsästi verrattuna aikaisempaan väritykitykseen, kunnes happovaurioinen idea riikinkukon työntämisestä vasempaan kanavaan silpoo auki koko kappaleen. Levyn hienoin kaksi ja puoli minuuttia sulaa Hideaway-nimiseen aurinkoon, johon urkulastissa oleva avaruussukkula törmää.

The Sylvan Screen osuu Beach Boys–Black Sabbath -akselin keskelle ja heiluu nauhalimbossa ennen kuin harmoniat voittavat kitarat hetkeksi. Mutta vain hetkeksi.

Cubist Castlen tarjotessa käännöksensä loivempina, Black Foliage tuntuu amfetamiinista pitävän rajatilapersoonallisuuden ohjailemalta. Levy on, niin oudolta kuin se kuulostaakin, sen verran yllättävä, että edeltäjäkin alkaa ajoittain tuntua melko turvalliselta. Rämäpäinen riskinotto on myös suurin vahvuuksista: ainutlaatuiseen tyyliin puettua poptäydellisyyttä Black Foliage tarjoaa vielä edeltäjäänsäkin enemmän. Kuuntelijalta vaaditaan kärsivällisyyttä, mutta tarjolla on kokonainen aarreaitta.

Video ei ole enää saatavilla

Levyjen merkitys taiteenlajeilleen ei missään nimessä ole samaa luokkaa, mutta hupaisaa vertailua voi tarjota: mielen sopukoissa Dusk at Cubist Castle seuraa vahvasti James Joycen Odysseusta ja Black Foliage on uniteemaa seuraileva Finnegan’s Wake. Kuten nuo teokset, myös nämä levyt voivat olla kuuntelijalleen aivan liikaa yhdeltä istumalta, vaikka aina niihin sukeltaessa tarttumapintaa löytyisi roppakaupalla.

Itse olen näitä kahta, mielessäni melko lailla samanarvoista (ase ohimolla vastaisin Black Foliage) teosta jo kohta vuosikymmenen kuunnellut, ja vieläkin huomaan joka kuuntelulla jotain, joka on ennen ylittänyt mielen käsityskyvyn. Kummatkin elävät paradoksien peilisalissa: kovin eloisaa, mutta unenomaista; helposti lähestyttävää mutta outoa; ajalleen ominaista, mutta ajatonta; perinteistä, mutta uutta – levyjä, jotka tarjoavat ainutkertaisen maailman, johon sukeltaa kerta kerran jälkeen. Black Foliagen Hilltop Processionia mukaillen: momentum gained.

91 Kaksi 1990-luvun seikkailunhaluista psykedeliaklassikkoa, jotka tarjoavat harvinaisen paljon väriloistoa ja yllätyksiä. Cubist Castle: 89, Black Foliage 93.