The Offspring. Lääkäri, saunaentusiasti ja nero Dexter Holland toisena vasemmalla.

Missä sinä olit, kun kuulit The Offspringin läpimurtohitin Come Out And Playn ensimmäistä kertaa? Minä olin viidennellä luokalla, istuin kuvaamataidon tunnilla ja piirsin vastentahtoisesti kuvaa pilvestä (siis siitä taivaalla olevasta valkoisesta jutusta). Jos totta puhutaan, kuva muistutti pilveä yhtä paljon kuin Tommi Liimatta muistuttaa Arnold Schwarzeneggeria. Onnekseni luokan nurkassa oli kuvaputkitelevisio, josta pystyi katselemaan MTV:n musiikkivideoita. Videoille oli tosiaankin tarvetta, koska huikea pilvimaalaukseni oli valmis 30 sekuntia aloittamiseni jälkeen. Silloin se tapahtui: MTV näytti Come Out And Playn musiikkivideon.

Näin jälkikäteen ajateltuna olisi tietysti järkevintä pitää mölyt mahassa ja todeta, että Offspringin kaltaiset pehmopunkkarit pilasivat punkrockin. Too bad, mutta en osaa olla pitämättä Smash-levyn Come Out And Play -debyyttisinkusta enkä siitä riemastuttavasta tunteesta, jonka biisi vielä nykyisinkin aiheuttaa. Tunne on sukua sille primitiiviselle urpoilureaktiolle, jonka MM-95:n kaltaiset tapahtumat herättävät. Yhtäkkiä tekee mieli pistää mäyräkoira päähän ja Tiimarista ostetut DD-kumitissit paidan päälle, paiskoa ylävitosia tuntemattomien kanssa, tilata pöytä täyteen shotteja (luotolla, tietysti), kusta Havis Amandan suihkulähteeseen ja talsia sukset jalassa baariin. Tai jotain.

Mihin Come Out And Playn mukaansatempaavuus oikein perustuu? Ja kuinka on mahdollista, että aurinkoinen punkpop löi yhtäkkiä läpi myös ankeassa pohjolassa? Siihen ei kenelläkään taida olla vastausta. Joku kulttuurihistorioitsija voisi toki yrittää selittää, että lamasta toipuva Suomi kaipasi ympärilleen kepeää viihdettä, aivan kuten elokuvayleisö kaipasi sota-aikana eskapistisia komedioita. Mutta paskat, eihän se niin mene. Offspring löi läpi, koska se soitti hyväntuulista ja helppotajuista urpomusiikkia, joka tarttui päähän kuin koiranpaska kengänpohjaan. Ja urpoiluhan meitä kaikkia pohjimmiltaan viehättää – ainakin kännissä tai muissa alitajunnan tiloissa.

Sitten oli tietysti se Come Out And Playn arabialaisvaikutteinen kitarariffi, joka kuulosti todella hyvältä. Itse asiassa se kuulosti niin hyvältä, että punk-legenda Agent Orange meinasi haastaa Offspringin oikeuteen, koska heidän mielestään riffi oli pöllitty Bloodstains-biisin (1979) kitarasoolosta. Vaikka väitteessä oli pienenpieni totuuden siemen, se oli silti naurettava. Kuka populaarimusiikkia soittava artisti ei muka lainailisi ja yhdistelisi vaikutteitaan? Agent Orange myös veti maton omien jalkojensa alta ryhtymällä penäämään korvaussummaa heti, kun Offspringin rahahanat aukesivat. Kaikki kunnia Agent Orangelle, mutta mihin jäi punk, pojat?

Jos totta puhutaan, en ole ikinä kuunnellut Come Out And Playn tekstiä ”sillä korvalla”. Niinpä minulle tulikin yllätyksenä, että kappale kertoo lukion jengitappeluista eikä vonkaamisesta, vonkaamisesta tai vonkaamisesta. Yllätyksenä tuli myös se, että biisistä löytyy järkevää tekstiä:

”It goes down the same as the thousand before
No one’s getting smarter, no one’s learning the score
Your never ending spree of death and violence and hate
Is gonna tie your own rope”

Offspring-asteikolla mitattuna aihe on yllättävänkin vakava – ainakin jos sitä vertaa Smash-levyn toiseen singleen Self Esteemiin, joka kertoo tossun alle joutuneesta poikaystävästä. Laulaja-kitaristi Dexter Holland on tosin jälkikäteen vakuutellut, ettei Self Esteem kerro hänestä itsestään, vaan vanhasta kaverista. Joo joo Dexter. Kyllähän sitä VHS-pornoakin ostettiin teini-iässä ”kaverille” eikä itselle.

On pelottavaa ajatella, että Come Out And Playn ilmestymisestä tuli tänä vuonna kuluneeksi 18 vuotta. Miten siitä voi olla niin pitkä aika?! Ja mitä helvettiä siinä välissä oikein tapahtui? Ainakaan en piirtänyt enää yhtäkään pilveä. Mutta tämän lainin tulen luultavasti aina muistamaan:

”You gotta keep ’em separated”

Video ei ole enää saatavilla

Transgressive

77 Hyvä EP-levy tarjoaa yleensä ainakin yhden yllätyksen: näppärän coverin, viiston tyylikokeilun, räväkän instrumentaalin. Brooklyniläinen The Antlers hyödyntää formaattia kiitettävästi Undersealla, joka on yhtenäinen, bändille tyypillisestä indierocksoundista poikkeava kokonaisuus. Levyn neljä kappaletta ovat kuulaasti liplattavia tunnelmapaloja, joiden postrocktunnelmia väritetään muun muassa sordiinotrumpetilla (Zelda) ja kevyillä dub-sävyillä (Crest). EP:n keskeiseksi kappaleeksi nousee lähes 9-minuuttiseksi venyvä Endless Ladder, jonka kuplivaan raukeuteen on nautinnollista unohtua. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Cheek Mountain Thief – s/t

Full Time Hobby

55 Tunng-yhtye ei ole niin kauhean mielenkiintoinen. Se sekoittaa folkia, popia ja elektronisia elementtejä tavalla, joka on hetkittäin ihan viehättävää, mutta ei saa henkilöä riisuutumaan veuhkuissaan esimerkiksi alastomaksi. No, sen sitten tietää, mitä tapahtuu, kun ei-niin-kauhean mielenkiintoisen Tunng-yhtyeen jäsen Mike Lindsay menee ja perustaa sivuprojektin, joka sekoittaa folkia, popia ja elektronisia elementtejä tavalla, joka muistuttaa Tunngia, mutta ei ole edes niin mielenkiintoista. Cheek Mountain Thiefin nimetön esikoisalbumi turhake; ihan pätevä, mutta massaan hukkuva tekele, joka herättää parhaina hetkinään (Snook Pattern, Spirit Fight) mielleyhtymiä lahjakkaampiin hengenheimolaisiin, kuten Sufjan Stevensiin, Beirutiin ja King Creosoteen – ja saa koluamaan levyhyllyä niiden tuotosten löytymisen toivossa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Gaslight Anthem – Handwritten

Mercury

66 On tietysti makuasia, nouseeko fiilis parhaiten woo-ou-woo-oulla (Handwritten), ee-ee-e-eiillä (Howl), oh-sha-la-lalla (Here Comes My Man) vai oo-oo-oo-o-o-oo-oolla (Desire), mutta Gaslight Anthem ei jätä mitään sattuman varaan. Newjerseyläisyhtye huudattaa kuulijansa juhlatunnelmaan tämän äännemieltymyksistä riippumatta. Hyvät uutiset: Handwritten on parempi kuin jähmeä American Slang (2010) muttei yhtä hyvä kuin läpimurtoalbumi The ’59 Sound (2008) – saati laulaja Brian Fallonin ihastuttava Horrible Crowes -tuotos Elsie (2011). Mitään yllättävää Handwritten ei kuitenkaan tarjoa: se on juuri odotetun kaltainen kattaus poskiapunastuttavan tunteellisia lyriikoita (”With your Bette Davis eyes / and your mama’s party dress”), luomu-Killersiltä maistuvaa springsteenismiä, kesytettyä ruutupaita-punkrockia ja sydäntä pakahduttavaa urahtelua. Normista poikkeavat lähinnä neilyoungisti lompsuva Keepsake, U2-balladismin kanssa flirttaileva Mae sekä Too Much Blood, jota luotaantyöntävämpään testosteronirockiin eivät Seattlen ankeimmatkaan grunge-opportunistit milloinkaan yltäneet. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Susanna Hoffs – Someday

Vanguard

90 No tämäpä tuli puun takaa! Viime vuonna julkaistu The Banglesin comeback-levy Sweetheart of the Sun kävi lähellä täysosumaa, mutta yhtyeen laulaja-kitaristi Susanna Hoffsin soololevyltä ei osannut odottaa mitään. Somedayn upea vuosikertapop kuitenkin osuu napakymppiin kuin varkain. Kaunis, muhkeasti orkestroitu ja häpeilemättömän 1960-lukulainen levy lumoaa lämpimän välittömällä charmillaan. Parhaimmillaan Someday kuulostaa siltä kuin Burt Bacharach olisi tehnyt yhteistyötä The Mamas & the Papasin kanssa. Jouset vellovat kuin Tyynenmeren aallot, ba ba baat ja uu aat hellivät ja melodiat ovat kuin Kalifornian lämmössä kasvaneita kukkia. Huippuhetket, kuten kaihoisa Picture Me, riemukas One Day, romanttisen vanhanaikainen All I Need, majasteetillinen Raining ja huoleton This Is the Place ovat kerrassaan upeaa klassista kalifornialaista sunshine-poppia. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

The Memories – s/t

Underwater Peoples

71 Tein kesän alussa mixtapen, jossa oli pelkkiä sokkona valikoituja Camper Van Beethovenin, Dead Milkmenin, Royal Truxin ja Descendentsin kappaleita sekä pari raitaa Daniel Johnstonia. Kun sitä soittaa helvetin lujaa korvakuulokkeista, se saattaa juuri ja juuri pitää ihmisen täysjärkisenä ja ruumiinlämmön riittävän korkealla. Siinä on jotain samaa kuin vanhassa, kojelaudalla paahtuneessa Beckin Mellow Gold -kasetissa, jonka päivittäiseen kuuntelemiseen kokemus kesästä on joskus aikoinaan ankkuroitunut. Siinä on jotain samaa kuin valtavassa Banana Split -jäätelötuutissa, jonka ostin eräänä vähemmän vilpoisena darrapäivänä S-marketin itsepalvelukassalta ja josta tuli koko kesän ainoa arvokkaalta tuntuva kokemus. Tämän albumin kansi on samanvärinen kuin se jäätelö ja biisit kuulostavat samalta kuin edellä mainitut bändit. Mukaan räminään on ripoteltu hieman pakollista doo-woppia ja miltä-Phil–Spector-kuulostaisi-zombina-vaikutteita, mutta oli siinä jäätelössäkin liikaa kaikenmoista täytettä, joka oli vain pakko niellä. Come on, mitä oikein odotit kesältä? Italialaista gelatoa? (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

The Offspring – Days Go By

Columbia

26 Siinä se on keskellä levyä. Räikeänä, rumana, laskelmoivana, kaksinaamaisena ja eltaantuneena. Raikkaana ja tuoreena kuin auringossa mätänevä appelsiini – Cruising California (Bumpin’ In My Stereo), The Offspringin tämänkertainen yritys tehdä kesähitti. “With the radio on, plays it all summer long”, Dexter Holland laulaa. Saahan sitä uneksia. Mutta kaikkia munia ei kannata laittaa samaan koriin, kuten entinen emäntä tiesi kertoa. Siksi Dexter ja kumppanit yrittävät kuulostaa levyn nimibiisillä Foo Fightersilta, All I Have Left Is Youlla U2:lta, Future Is Now’lla My Chemical Romancelta ja O.C. Gunsilla reggaen ja lattarin sekasotkulta. Jostain syystä yhtye on myös päättänyt tehdä uuden version vuoden 1992 Ignition-levyn Dirty Magic -kappaleesta. Kun Holland ei laula perseen sheikkaamisesta tai stringeistä, jotka ovat kuin hammaslanka, hän laulaa vanhenemisesta ja kuolemasta. Teini-ikäisenä olin The Offspring -fani, enkä haluaisi olla liian armoton yhtyettä kohtaan. Tämä levy on kuitenkin vain ja ainoastaan masentava. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Redd Kross – Researching the Blues

Merge

74 Redd Krossin comeback-levyn Researching the Bluesin nimi tuntuu viittaavan akateemiseen kuivakkuuteen, mutta pelko on turha. Tämä kalifornialaisyhtye on aina kuulunut enemmän purkkapopin, huonojen tv-sarjojen, b-elokuvien, lauantaiaamun piirrettyjen ja teinihömpän kuin ryppyotsaisen tosikkouden maailmaan, ja niin myös tällä kertaa. Partridge Family -pinsseillä koristellusta laukusta löytyy yhä beat-kirjallisuuden sijaan Tiger Beat -lehti. Voimapoplegendojen ensimmäinen levy sitten vuoden 1997 kuulostaa heti tutulta – 1960-lukulaiset soundit autotallirockista purkkapoppiin ja folkrockista merseybeatiin yhdistyvät hardrock-riffeihin ja suriseviin kitaroihin. Researching the Blues on vuoden tähän mennessä paras siivu klassista powerpoppia, mutta musiikin laadun lisäksi kultamitali irtoaa myös kilpailijoiden puutteen takia. Useammasta loistokappaleesta huolimatta levyä vaivaa soundillinen yksipuolisuus. Ainoastaan levyn päättävä Hazel Eyes pyrkii monipuolisempaan ilmaisuun. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Äänijännite – s/t

omakustanne

83 Syntikoita ja futuristista diskosoundia yhdistelevä Äänijännite pamahti tutkaani muutama vuosi sitten tiukalla keikallaan sekä Thrust EP:n voimin. Nyt Äänijännitteeltä on ilmestynyt kokopitkä omakustannelevy, joka kehittää yhtyeen soitinorkesterista laulu- ja soitinorkesteriksi. Instrumentaalikappaleiden ohella muutamassa kappaleessa laulaa Siinai-yhtyeessä vaikuttava Saku Kämäräinen. Levy toimii koko kompaktin 40 minuutin pituutensa, ajan ja lauluraidat tuovat odotettua vaihtelua yhtyeen tuotantoon. Avausraita Gelsomina, sitä seuraava Soft Grip sekä sykkivälle bassolla varustettu Mirage nousevat esiin parhaimpina ralleina, ja kaiken kaikkiaan levy on hyvin rakennettu. Täysosuma ei voi vielä puhua, mutta koska albumi saa aikaan halun päästä Äänijännitteen keikalle heilumaan kaljapäissään, on jotain tehty oikein. Uskonkin, että livenä materiaali nousee vielä toiselle tasolle. (Tero Uuttana)