Dead Oceans

80 Antiikin Kreikan maaginen unohduksen juoma lainaa nimensä Julianna Barwickin kolmannelle albumille. Mitä ikinä taustalla onkaan, musiikki tuntuu unohduksen tarpeessa pala palalta eteenpäin kulkevalta prosessilta. Lopputulos on haikeampi ja utuisempi kuin The Magic Placen pastoraalikirkkaus, ja eteerinen humina muuttuu useimmiten säriseväksi. Kaikki ei muutu, eikä tarvitsekaan muuttua: ylväs The Harbringer nousee Barwickin toistaiseksi täydellisimmäksi kappaleeksi liikkuessaan massivisista äänikollaaseista hurjiin kliimakseihin pienillä eleillä. Vain neljää ääniraitaa käyttävät Labyrinthine ja Forever onnistuvat pienellä miksaustempulla luomaan illuusion soot’, miltä musiikin kuuntelu tuntuisi, jos ihmisellä olisi neljä korvaa. Uutta maastoa on paljon: Adventurer in the Familyn vajaa kolmeminuuttinen kulkee särisevien kitarankielten saatossa, ja Waving to You jätetään täysin ilman lauluosuuksia. Suurin osa Nepenthestä kulkee täysin rytmittömänä, ja ainakin ajan käsite voi kadota hetkittäin. En usko, että Riesling tai Koff olisi levykokonaisuutena lähellekään näin vakuuttava. Nepenthe väistää myös päänsäryn ja pahoinvoinnin. Cheers. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Bonnie ”Prince” Billy – s/t

Palace Records

70 2013 on ollut yksinäisten miesten ja kitaroiden vuosi (eikö reppanakriitikoiden onanointiin keskittyvällä sivustolla jokainen vuosi ole?) Saa nähdä, löytyykö Bill Callahanin, Cass McCombsin ja Greg Garnetin albumeille vielä joukon jatkeeksi joku haastaja, mutta Will Oldham ei tällä kertaa sellaista pysty toimittamaan. Vaikka Oldhamin repertuaaria ei voi moittia yksipuolisuudesta, on hänen visionsa samalla hyvin konsistentti. Oldham on todistanut, että americaanonin perukoilta Everly Brothersin tai oman tuotannon jatkuvan uudelleen versioinnin pariin vaeltaessaankin yksin metsässä runkkaava mies on aina pohjimmiltaan yksin metsässä runkkaava mies. Äärimmilleen pelkistetyissä kitaran ja stoalaisesti artikuloivan tulkitsijan vuoropuheluissa on herkkyyttä. Näissä lauluissa miehet ovat häpeällisiä, pilkullisia sikoja ja kukkien päälle kielletään paskomasta. Olennaisin viesti toimitetaan muutamilla karsituilla riveillä, joiden käyttö erottaa bukowskit prousteista. Jossain taustalla vaanii pohjaton yksinäisyys. Ei Oldham siis keksi puskatumputusta uudelleen, mutta genressä on amatöörinsä ja sitten on Grand Old Manit, eikä Oldham taatusti kuulu ensiksi mainittuihin. (Joni Kling AKA Bonnie ’Prince’ Billy Joel Hallikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Gorguts – Colored Sands

Season of Mist

84 Gorguts on yhtä aikaa ylistetty ja hankala tapaus. Kitaristi-laulaja Luc Lemayn johtama bändi on aina löytänyt arvaamattomia käänteitä teknisen death-metallin tyylilajissa, ja tässä on kolmas perättäinen onnistuminen. Edellisestä on tosin jo 12 vuotta, ja miehistömuutosten vuoksi tämän hetken kokoonpano onkin kasattu Krallicen ja Behold the Arctopusin samanhenkisistä taitureista. Colored Sandsin materiaali on helposti erotettavissa Gorgutsin vanhemmasta tuotannosta lähinnä suoraviivaisuutensa johdosta – ja jos se kuulostaa liian yksinkertaiselta (sellaisia ihmisiä tuskin edes on), niin voitte kokeilla vuoden 1998 levyä Obscura, jonka tahtilajitkin merkataan polynomeilla ja integraalimerkeillä. Edelliset levyt eivät myöskään laskeneet näin paljoa hienovaraisuuden varaan. Täällä väripaletti tuntuu paljon vapaammalta ja ideoiden toteutukset haetaan huomattavasti laajemmalta alueelta, joten bändi ottaa myös uusia askelia. Le Toit Du Monden hiljainen viimeinen minuutti, jota en olisi Gorgutsilta ennen odottanut, saa An Ocean of Wisdomin alun murskainiskut tuntumaan aivan tuhottoman raskailta. LeMay pääsee toteuttamaan myös klassisesta jousikvartetista voimansa ammentavan The Battle of Chamdon, jossa ei edes yritetä pullistella teknisellä osaamisella, vaan luodaan jännite, jonka Enemies of Compassion saa laukaista rymistelyllä ja yltiöpäisen seonneella kitarankidutuksella – päättäen kaiken yhdellä suoraviivaisimmista pieksämisistä Gorgutsin tuotannossa. Kaikki tuntuu toimivan saumattomasti, ja kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Grave Miasma – Odori Sepulcrorum

Profound Lore

87 Kahden kulttimainetta niittäneen ep:n jälkeen kuluikin sitten yli kolme vuotta ennen kuin death metal -bändi Grave Miasma julkaisi ensilevynsä. Onneksi aika on käytetty todella tehokkaasti, ja tyylissään todella helposti esiin nouseva Odori Sepucrorum toteuttaa toiveet. Bändinä Grave Miasman tehokkain ase on jännite. Verille raastavaa jylinää on toki tarpeeksi, mutta ne pienet hiljaisuudet ja oudot käänteet heittävät yllättävät tunnelmanvaihtelut suoraa murjomista korkeammalle arvoasteikossa. Aggressiiviset äänivallit vetäytyvät syrjään, kliimaksit kulkevat hyökyaaltomaisina vanoina, ja instrumentaatiosta löytyy sitar, gongi ja ties mitä. Tuotanto ajaa tätä vahvuutta vielä hieman pidemmälle, ja jokainen hetki kuulostaa valtavasta luolasta kantautuvalta. Tunnelma ja särmikkyys saadaan kulkemaan ongelmattomasti käsi kädessä. Heti avausraita Death’s Meditative Trance esittelee lauluosuuksissaan lähes häiritsevän ennalta-arvaamattomat kaikuefektit samalla, kun bändi kaivertaa soitollaan rotkomaisia loukkoja. Lohkaremaiset Ascension Eye ja έσχατος taas jatkavat suoraviivaisemmin, mutta laulaja-kitaristi Y:n uniikki vesikauhuinen ulvonta pitää ne oudolla tavalla vieraannuttavina mutta myös puoleensavetävinä. Levyn ambienssin parhaat esiintymät Seven Coils ja Ossuary kuulostavat kuilun yllä leijuvilta – ja välillä muutaman sata metriä alaspäin tipahtavilta. Death metal taidemusiikkina voi tuottaa äärimmäisen vaikeasti avautuvia levyjä, mutta Odori Sepulcrorum vetää puoleensa jo ensikuulemalta – ja sen jälkeen vielä paljon enemmän. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Tim Hecker – Virgins

Kranky

81 Virgins lienee helpoimmin lähestyttävää Tim Heckeriä tähän mennessä. Ei sillä, että Ravedeath 1972, kanadalaisartistin lopullinen läpimurtoalbumi kahden vuoden takaa, olisi lempeine huminoineen ja sihinöineen vaatinut kuulijalta erityisen paljon. Nyt mukana on kuitenkin myös rytmisiä elementtejä, jotka saattavat houkutella Heckerin leiriin niitäkin, joiden mielestä ambient ja elektroninen minimalismi ovat pelkästään tylsää musiikkia. Heckerille tyypilliseen tapaan osa Virginsin kappaleista on jaettu useisiin osiin: nimikappaleesta ja Stigmatasta kuullaan osat I ja II, Live Room -kappaleen perään liittyy Live Room Out -lopuke. Päättymättömänä virtana soljuvan musiikin pilkkominen osiin on tietysti tavallaan hölmöläisen hommaa; Virgins on edeltäjänsä tavoin nautinnollisimmillaan kuunneltuna alusta loppuun yhtenä suurena kokonaisuutena. Hecker rakentaa kappaleensa häikäisevän taitavasti. Siihen nähden, miten vähän niissä tapahtuu, niissä tapahtuu hämmästyttävän paljon. Äänipankista löytyy melodioiksi jäsentymättömiä pianolooppeja, pahaenteisesti pöriseviä puupuhaltimia, kompuroivia ja rahisevia rytmintapaisia sekä tietenkin kaiken sisuksiinsa nielaisevia huminoita, joiden sävyt vaihtelevat mattapintaisista sähkönsinisiin ja sokaisevan valkoisiin. Virgins on alusta loppuun lumoavaa kuultavaa, vaikka – toisin kuin esimerkiksi Heckerin yhteistyökumppanin Daniel Lopatinin eli Oneohtrix Point Neverin tuoreella R Plus Seven -levyllä – todelliset wau!-hetket loistavatkin poissaolollaan. Toisaalta juuri tasaisessa, kommervenkkejä ja yleisönkosiskelua välttelevässä erinomaisuudessa taitaa piillä Tim Heckerin nerouden salaisuus. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tero Hyväluoma – Junkyard Ball

Lusti Music & Arts

71 Veteliläislähtöinen viulupelimanni Tero Hyväluoma on edustanut suomietnon etuvartiota esimerkiksi yhtyeissä Snekka ja Frigg, ja ehtinyt soittelemaan myös Ismo Alangon kanssa. Sibelius-Akatemian kasvatin ensimmäinen sooloalbumi on tuotantonsa ja sävelkielensä puolesta varmaa ja tuttua SibA-laatua, ja kuten tavallista, tämä kuuluu niin hyvässä kuin pahassa. Parhaimmillaan tämä on ihan letkeää hyvän mielen musiikkia: Punaturkki Breakdown käynnistyy reippaan pseudoirlantilaisella poljennolla ja Highway to Iced Land on nimensä mukaista, moottoritien levyistä kruisailua. Toiset sävellykset kaatuvat helmasyntiseen kikkailuun, kuten sinällään viehättävällä pedrohietas-jatsilla alkava nimiraita, ja Itälahti puolestaan kuulostaa golfkentän mainosmusiikilta. Tämä on huvittavan tuttu maneeri SibA-folkissa jo vuosien takaa, eikä pelkästään Hyväluoman ongelma. Sitli se kertoo omalle mukavuusalueelle visusti jämähtämisestä. Onneksi Hyväluoman Frost V -kvintetin pianon ja kitaroiden helinät sekä viulujen kirkkaat sivallukset tuottavat raikkaudessaan arktisen suuveden veroista soundia. Se nostaa maestron sävellykset itsensä kuuloisiksi, minkä takia kuuntelukokemuksessa on virtaviivaisesti sisustetun kahvilan pääkaupunkilaista viihtyisyyttä. Ehkä niin kuuluu ollakin. (Mikael Mattila)

Laurel Halo – Chance of Rain

Hyperdub

76 Uudella Chance of Rain -albumillaan Laurel Halo ryhtyy teknokovikseksi. Upean Quarantinen (2012) abstraktit fiilistelyt ja vokaalivenyttelyt on laitettu hyllylle, ja pintaan nousee rytmikkäiden koneiden säksätys. Quarantinen jälkeen Chance of Rain tuntuu vastareaktiolta. Se on kaikin puolin tiukempi ja kovempi kuin edeltäjänsä, sekä hitosti enemmän tanssittava. Ehkä Halo sai tarpeeksensa naisartistin leimasta ja haluaa olla vakavasti otettava tuottaja. Ja hyvää tuotantoa levyllä piisaakin; kappaleet ovat tiheitä ja täynnä tuhansia leikkauksia, pyörryttäviä panorointeja ja kymmeniä basson eri sävyjä. Chance of Rain on hyvin hyperdubmainen soundeiltaan ja siksi onkin kotonaan lontoolaisella levy-yhtiöllä. Kun levyä kuuntelee luureilla, on kuin pää olisi puristuksissa Laurel Halon luomassa öisessä maailmassa. Chance of Rainin maalaama maisema on intensiivinen, iskevä ja tuhti, muttei läheskään yhtä kiehtova kuin Quarantinen. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

The Men – Campfire Songs

Sacred Bones

80 Newyorkilainen The Men on ehtinyt seikkailla neljällä albumillaan niin hardcoren, countryn, punkin kuin klassisen rockinkin maisemissa. Keväällä ilmestyneen New Moon -albumin sivutuotteena syntynyt EP-levy Campfire Songs lisää listaan akustisen kitararockin ja alaviitteeksi dronen. Vaikka Campfire Songs on äänitetty sananmukaisesti nuotion äärellä, kuulostaa sen teräksinen, kaiun puurouttama sointi siltä kuin se olisi syntynyt mittasuhteiltaan äärettömässä teollisuushallissa. Levyn viidestä kappaleesta kaksi on tuttuja New Moonilta. Niistä I Saw Her Face on oivallinen johdanto levyn hypnoottiseen tunnelmaan ja supermelodinen The Seeds puolestaan kuin muistuma Yo La Tengon tai Guided by Voicesin lofi-kauden klassikkoteoksilta. Niiden ja Electric-singlen b-puolelta pelastetun Water Babiesin lisäksi levyllä kuullaan kaksi uutta sävellystä, joista Turn Your Color jumittaa kuin nuotion loimusta lumoutunut Spacemen 3. Vapaamuotoisen Patiencen tärkein tehtävä puolestaan lienee kuvata sitä, kuinka riemukasta akustisen kitaran rämpyttäminen hyvässä seurassa voi parhaimmillaan olla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Run the Jewels – s/t

Fool’s Gold

82 ”We’re the best duo in rap music right now, motherfuckers.” Kovia sanoja Killer Mikelta, mutta kesän esiintyminen Kuudes Aisti -festivaalilla tarjosi ihan tarpeeksi väitettä puoltavia todisteita. Cancer 4 Curen ja R.A.P. Musicin jälkeen El-P ja Killer Mike ansaitsevatkin kunniakierroksen. Kumpikin on sen verran itsevarmalla tuulella, ettei edes Banana Clipperissä vieraileva Big Boi pääse aivan samalle tasolle. Onnistumisistaan innostunut kaksikko käyttää paria poikkeusta lukuun ottamatta noin puoli tuntia lähinnä itsensä ylistämiseen – ja jos puolentoista vuoden yhteistyöhön mahtuu nyt jo kolme erinomaista levyä, niin se sallitaan ilomielin. Vapautuneen oloinen kaksikko riuhtoo tiensä läpi monesta päännytkyttely-beatista, ja ainakin 36” Chain, Sea Legs, Twin Hype Back ja Get It jäävät melko nopeasti päähän soimaan. Run the Jewels on El-P:n tuotannon näkökulmasta huomattavasti vähemmän rankaiseva kuin mikään aiemmin kuultu. Rytmit ja tekstuurit pysyvät eteenpäin katsovina, mutta tällä kertaa riivaajia ei tarvitse karkottaa niin ankarasti. Klubilattialle tätä ei vieläkään kuvittelisi, mutta Run the Jewels on kuitenkin lähempänä bilelevyä kuin voisi odottaa. Ja aidosti hauskaa kuultavaa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Russian Circles – Memorial

Sargent House

89 Russian Circles on chicagolaisyhtye, joka on levyttänyt yhdeksän vuoden ajan überraskaita ja draamantajuisia instrumentaalikappaleita. Tätä kieltä ovat Dave Turncrantz, Mike Sullivan ja Brian Cook hioneet jo useamman albumin verran. Yhtyeen edellinen albumi, uljas Empros, oli upeinta raskasta musiikkia miesmuistiin. Memorial tuntuu yhtyeen määrätietoisen tyylillisen kaaren jatkeelta – hyvässä ja pahassa. Memorial on upeasti sävelletty, sovitettu ja kauniisti tuotettu levy. Kaikki bändin vahvuudet ovat esillä, Sullivanin ja Cookin lyijynraskaat riffit, kappaleiden viimeistä piirtoa myöten hiotut sovitukset ja Turncrantzin erittäin hienostunut rytmittely. Jokaisella instrumentillä on oma paikkansa, mikään ei ole turhaa. Memorialilla kappaleet ovat tiiviimpiä kuin Emprosilla, mutta siihen eroavaisuudet loppuvatkin. Chicagossa Steve Albinin legendaarisella Electrical Audio -studiolla äänitetty Memorial tarjoaa uusia uljaita ja taidokkaita Russian Circles -biisejä, joista jokainen palaa kuin supernova. Yhtye ei tee tehnyt suuria muutoksia, eikä se ole tarpeenkaan, kun lopputulos on näinkin komea. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Wave Pictures – City Forgiveness

Moshi Moshi

75 Wave Pictures vietti viime vuonna kuusi viikkoa körötellen pakettiautolla ympäri Yhdysvaltoja. Allo Darlinin kanssa tehty kiertue sai englantilaisen indierocktrion luovuuden pulppuamaan; muutenkin tuotteliaan yhtyeen uusi albumi on 90-minuuttinen tupla. City Forgiveness vetää näppärästi yhteen ne americanan sävyiset langat, joista Wave Pictures on flanellinpehmeää nuhjuilupoppian jo yli kymmenen vuoden ajan kutonut. On klassista rohistelurockia Neil Youngin tyyliin (The Ropes, Chestnut), Paul Simonin afropoppia (Before This Day, Red Road Cloud) ja tietenkin jumittelevaa protopunkia The Velvet Undergroundin ja Jonathan Richmanin hengessä (The Woods, Missuula). Kahdenkymmenen biisin joukkoon mahtuu myös muutama onnistunut irtiotto, kuten Edwyn Collinsin sofistikoituneisuudesta muistuttava bossanova-pala Atlanta, jotka tuovat kaivattua piristystä sympaattiseen, joskaan ei millään lailla hätkähdyttävään kokonaisuuteen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

White Denim – Corsicana Lemonade

Downtown

67 Mitä näitä vaikutteita listaamaan: Jake Nymanin laulukirjaahan tässä luetaan. 1960- ja 1970-luku mallinnetaan kellosepän luupit molemmissa silmissä. Garagerockin paahteesta pehmopsykenerouden ja countryhippiboogien kautta fuzzaaviin hardrockkitarariffeihin ja suuruudenhulluihin kiipparisoolooihin. Teemoja juoksutetaan niin jatsahtavasti, että kaltaiseni putkiaivoinen kuulija menee sekaisin ja lähes ostaa tämän kaiken. Onhan White Denim toisaalta huippusympaattinen, toisaalta todella typerä yhtye. Aikamme hypnopoppareita vähemmän coolia (eli taitavampaa) musiikkia, ja toisaalta The Darknessista seuraava askel ravintoketjussa ylöspäin. Tiedostavuutta Corsicana Lemonadesta on turha hakea, mutta milloinkas tiedostavuudesta oikeastaan on viimeksi edes puhuttu? Vuonna 1975? Silloinkin se tarkoitti pohjimmiltaan hyvältä näyttäviä farkkuja, isoa tukkaa ja isoa vahvistinta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Tuotteliaat miehet The Men -yhtyeestä.

Tyyliään alati muuttava amerikkalaisyhtye istahtaa kuistille.

The Menin edellinen albumi Open Your Heart sai yllekirjoittaneelta ruhtinaalliset 93 pistettä, mutta nyt mietittynä viidestä kymmeneen pistettä vähemmän olisi varmaankin riittänyt. Mainio levy se silti yhä on.

The Menin työtahti mukailee 1980-luvun klassikkobändejä: New Moon on neljäs levy neljään vuoteen ja selkeä hyppy uudelle raiteelle Open Your Heartin rämäpäisestä riffittelystä. Paljon hankalampaa on nyt enää edes käsittää, että Leave Homen mönjäinen noise-rock on vain kahden vuoden takaa. Puhumattakaan vuoden 2010 debyytistä Immaculada, joka sisälsi jopa black metal -viisun.

Näin luova aikakausi muuttaa muotoaan jokaisen uuden äänitteen myötä, joten suoralinjaisemmat tuomiot lienee hyvä säästää hieman tuonnemmaksi, kunnes pahin adrenaliinipiikki on laantunut. Mistään Zen Arcaden, New Day Risingin ja Flip Your Wigin kaltaisesta kavalkadista ei tietenkään ole kyse, mutta harva yhtye onnistuu tekemään näin hyvää musiikkia näin kovalla julkaisutahdilla.

Brooklynin soundeista on kuljettu tällä kertaa huomattavan kauas. Jos Candyn häikäilemätön Stones-lainailu oli viimeksi ehkä isoin yllätys, tällä kertaa aloitetaan kuistilla istuskellen, mukana vain akustiset soittimet ja kevyesti rullaava piano. Open the Door on ihastuttava aloitus, ja tekee heti uuden aluevaltauksen. New Moon käyttää huomattavan erilaista palettia: lähes kaikki laulut sisältävät akustisen kitaran, samalla kun lauluharmoniat ja huuliharput kiertävät äänimaailmaa useamman kymmenen astetta rustiikkiin suuntaan. Sanoiko joku jotain hullusta hevosesta?

Tämä muuttaa The Menin musiikkia huomattavasti. Balladivalikoima kasvaa ennennäkemättömästi, ja melutasoja nostavat rockvedotkin saavat hyppysellisen country- ja folkvaikutteita. Half Angel Half Light kuulostaa huomattavasti Tom Pettyltä, mutta Without a Face vaihtaa vertailukohdaksi Dead Moonin – ja näiden kahden välinen kuilu ei liene koskaan ollut pienempi. New Moonilla on oikeastaan vain kolme kappaletta (The Brass, Electric ja Supermoon) jotka sopisivat yhtyeen vuoden takaiseen repertuaariin. Supermoon on helposti levyn pisin ja osoittaa, ettei kerran opittu metelöinnin taito ei unohdu mihinkään.

Räiskeen hiljentyessä paljastuu aivan erilainen puoli The Menistä. Käy ilmi, että ainoa bändin tuotoksia yhdistävä tekijä taitaa olla spontaanius, koska mikään ei tunnu sekuntiakaan pakotetulta. Ensimmäisten kuuntelujen ajan New Moon tuntuukin vain kelluvan ohi, mutta tuskin mikään The Menin edeltävistä levyistä kantaa vastaavaa charmia.

81 Kitaristi Nick Chiericozzi on haastatteluissa puhunut mieltymyksestään 12-kieliseen kitaraan. Mitä ensi kerralla onkaan odotettavissa.

Video ei ole enää saatavilla

The Men, huumaavaa sydänkirurgiaa.

Pupillin laajeneminen on kiintoisa fysiologinen seikka. Syynä voi olla esimerkiksi seksuaalisesti tai esteettisesti kiinnostava tekijä.

Toinen vaihtoehto on tiettyjen huumausaineiden nauttiminen. Lisätkäämme kolmanneksi syyksi The Menin uusi levy, Open Your Heart. Yksi viime vuoden rähjäisimmistä bändeistä laajenee joka suuntaan. Sex, Drugs, Rock & Roll = laajeneminen. Helppo yhtälö – nyt aurinkolasit ovat tarpeen kirkkaina päivinä. Mutta kuinka laajeneminen tapahtuu tällä levyllä?

Irtiotot ja uusi tanner kaavoitetaan periaatteessa kappalepareittain. Country Songin intensiteettiä tasaisesti nostava ujellus kohtaa Oscillationin, joka räjähtää palasiksi aiheuttaen sydänvikaisille paljon huolenaihetta kuin taksikuski helvetistä. Pitkät jamit ovat nyt entistäkin arvaamattomampia.

Myöhemmin Presence tarvitsee kaksi loputtomiin jauhettua voimasointua ja koko yhtyeen lauluvoimat tömistellessään kaoottiseen kliimaksiin, joka loppuhetkillä nykäistään kuuntelijan käsistä. Kappaleraja on lopulta nimellinen, kun levyn päättävä Ex-Dreams sulkee oven polttavalla riffittelyllä mitä edeltävä kappale ennakoi, lainaten nyt jo tyypilliseen tapaan jotain vanhaa – tällä kertaa viime vuoden Bataillea, joka oli tähän mennessä yhtyeen tunnetuin kappale.

Jos pitkät kappaleet toivat yllätyksiä, hikeä tihkuvat punkpaahdot kohtaavat popin vielä suuremmalla menestyksellä. The Men ei haaskaa aikaa, vaan läimäyttää heti kehiin Turn It Aroundin ja Animalin. Ensimmäinen kuulostaa melkoisen paljon Aerosmithin Mama Kiniltä, ja on omiaan toivottamaan kuulijan tervetulleeksi kiehtovan epäkunnioittavalle vuoristoradalle.

Samaan sarjaan sisältyy Candyn akustinen keveys, mikä on enemmän kuin vähän velkaa Rolling Stonesin Dead Flowersille, mutta osuessaan nimikkokappaleen ja yhtyeen toistaiseksi raa’imman vedon, Cuben, väliin se välttää levyn muuttumisen puuduttavaksi. Cube pärjää raivossaan kaikelle bändin tuotannossa löytyvälle ja on yksi lukuisista rumpali Rich Samisin tähtihetkistä. Hänen työskentelynsä – tai kuuhulluutensa, kumpi tahansa kuvaus lienee oikein – on huomattavasti räiskyvämpää kuin ennen.

Myös kummankin kitaristin, Mark Perron ja Nick Chiericozzin yhteistyö Open Your Heartilla on moniulotteisempaa kuin ennen. Suuri osa kappaleista ehtii sisältää viiltävää feedbackia, murskaavia voimasointuja ja piikikkäitä, mieleen pureutuvia koukkuja. Paperilla tämä kuulostaa vielä Leave Homeakin äkäisemmältä tulivuorelta, mutta materiaali on kilometrikaupalla helpommin lähestyttävää kuin voisi kuvitella.

Tästä kaikesta on kiittäminen herrojen mainiota melodiantajua. Levyn upein hetki koetaan toisen puolen alussa. Please Don’t Go Away ja nimikkokappale ovat upea koukkuja joka suuntaan heittelevä kaksikko, ja tiivistävät tärkeimmät yllämainitut uudet vahvuudet. Vaikka soittajien yksittäisten jäljen löytyessä sanakirjan kohdasta ”steroidiraivo”, kaikki tämä esitetään kuitenkin mitä rennoimmalla asenteella. Silmäkulmassa oleva pilke on suoraan sanottuna kuultavissa kun pienimmätkin osat uhkuvat spontaania riemua.

93 Open Your Heart ei haaskaa yhtä ainoaa sekuntia pysyäkseen paikallaan, mutta kuin parhain aarteenetsintä, kaikki silmiä avaavat ryntäykset päättyvät kultakirstulle, mitä voi vaan tuijottaa silmät lautasen kokoisina kohdatessaan sen kolmannen pupillinlaajentajan täydessä loistossaan.

Video ei ole enää saatavilla

Stephin Merritt palaa juurilleen maaliskuun alussa ilmestyvällä Love at the Bottom of the Sea -albumillaan, joka yhdistelee akustista folkpopia syntikkapoppiin artistin 1990-luvun albumien tapaan. Mutta kuka on ristiinpukeutuja-Andrew?

Video ei ole enää saatavilla

The Men – Open Your Heart

Tänään eli maanantaina 30. tammikuuta Kuudennella linjalla esiintyvä amerikkalaisyhtye julkaisee maaliskuussa uuden albumin, jonka nimikappaleen kuulette tässä. Punk elää ja surisee.

Video ei ole enää saatavilla

Olavi Uusivirta – Nuoruus

Kesällä 29 vuotta täyttävä laulaja-näyttelijä julkaisee maaliskuussa jo viidennen albuminsa. Nuoruus-singlen perusteella Elvis istuu oikealla -albumi tuo kaivattua röyhkeyttä valtavirran suomirockiin. Kiitos siitä!

Video ei ole enää saatavilla

Ladyhawke – Black, White and Blue

Uusiseelantilainen Phillipa Brown sekoitti elektropopin ystävien päät neljän vuoden takaisella esikoisalbumillaan. Black, White and Blue on ensimmäinen näyte 19. maaliskuuta ilmestyvältä Anxiety-albumilta. Tule takaisin, Phillipa!

Video ei ole enää saatavilla

Johannes Laitila – November

Johannes Laitila esittäytyi kaksi vuotta sitten sympaattista folkpopia sisältävällä Feathers-albumillaan. Uusi levy Hearts Somewhere ilmestyy maaliskuussa.

Video ei ole enää saatavilla

Miehet olemme me!

Brooklyniläisen The Men -yhtyeen kitaristi Nick Chiericozzi vastasi pitkään litaniaan small talk -kysymyksiämme. Viime vuoden Leave Home -albumillaan noiserock-fanit villinnyt yhtye julkaisee maaliskuun alussa seuraavan levynsä Open Your Heartin, joka lupailee aiempaa voimapopimpaa lähestymistapaa särörockiin.

Mikä on hienoin riffi, jonka olet koskaan kuullut? Mikä tekee siitä erityisen?

”MC5:n Black to Common yksi suosikeistani. Se menee E:stä, mikä on hyvä ja perinteinen riffisävel. Se ei myöskään muutu kuin biisin keskellä, jolloin Fred ja Wayne rauhoittavat sen.”

Video ei ole enää saatavilla

Yhdestä kymmeneen, kuinka maskuliinista on musiikkinne? Miksi?

”Mielestäni musiikkimme on ennen kaikkea inhimillistä, joten se on sekä miehistä että naisellista. Viisi maskuliinisuudelle ja viisi feminiinisyydelle siis.”

Mitkä olivat lempialbumisi ja lempibiisisi vuodelta 2011?

”Suosikkijulkaisuni vuodelta 2011 oli C. Spencer Yehin ja Jon Wesseltoftin kasetti nimeltä Northern Resonance I. Imminent Frequencies -yhtiön julkaisu on yksinkertainen äänite täynnä erinomaista dronea ja toistoa.”

Jos saisit valita kenet tahansa, kenet haluaisit poimia The Menin viralliseksi jäseneksi?

”Little Richardin. Tarvitsemme pianistia, joten ota yhteyttä Richie-boy! Tai kuka vaan!”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana? Mikä tekee siitä erityisen?

”En ole itse asiassa varma. Se saattaa olla jokin Nirvanan In Uteron biisi. Kuuntelin levyä lapsena koko ajan. Levy oli erityinen, koska sillä pystyi lukittautumaan aivan toiseen maailmaan vanhempieni talon sisällä. Hyvä on myös kysyä, minkä kappaleen olen kuullut useimmin elämäni aikana. Vastaus olisi silloin Happy Birthday, jokin auloissa soiva klassisen musiikin teos tai kaupoissa soiva joululaulu.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on klassikkobiisi, jota et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Lola. Eikö se kerro miehestä? ”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkipoplyriikkasi? Miksi?

”I’m aching for you baby
I can’t pretend I’m not
I need to see you naked
In your body and your thought”
(Leonard Cohen – Ain’t No Cure for Love)

”Tätä olen laulanut viime aikoina paljon suihkussa. Cohenilla on kyky asettaa säkeidensä viimeiset rivit todella onnistuneesti. Niissä on aina mukana vähän huumoria (joka on hänen kohdallaan usein ylenkatsottua), surua, hämmennystä, kaipausta, rohkeuden teeskentelyä, vaatimattomuutta – raakoja ja inhimillisiä tunteita. Niistä jää inhimillinen olo: hyvässä ja pahassa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä levyä menet kysymään todennäköisimmin dj:ltä, kun olet todella, todella humalassa?

”Jos olen todella humalassa, pyytäisin Lionel Richien Dancing on the Ceilingiä. Jos olisin todella, todella humalassa, toiveeni olisi mitä vain Billy Joelilta.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi? Missä olit kum kuulit siitä?

”En ole varma, mutta olen tällä hetkellä lentokentällä New Yorkissa ja kaiuttimista soi outo versio Sweet Janesta. Olen aika tietämätön viimeaikaisista muusikkokuolemista.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

”Iggy Pop laulaisi, Dave Alexander soittaisi bassoa, Scott Asheton rumpuja ja Ron Asheton kitaraa. Eikun, odotas…”

Kenen ääni sai selkäpiissäsi soimaan hyyn hyvällä tavalla? Entä pahalla?

”Vastaan Bob Dylan molempiin kohtiin. Häntä on hauskaa imitoida, koska se ääni on kuin ’hiekkaa ja liimaa’.”

Minkä edesmenneen artistin tai bändin olisit halunnut nähdä livenä?

”John Faheyn.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua juuri tällä hetkellä?

”Kirjoitin eilen kapppaleen, joka tavallaan kuulosti Anne Briggsin sävelmältä, joten hän. Lisäksi ystäväni, Neil Young, kadun äänet ja tyttöystäväni. Olen juuri innostunut myös Davey Grahamista.”

”Euroopan-kiertueemme oli todella inspiroiva, etenkin elämäntyyli ja ruoka siellä tekivät vaikutuksen. Euroopassa kaikki on vähemmän aggressiivista kuin New Yorkissa ja lait sekä säännöt ovat rennompia. Ihmiset keskustelevat herkemmin eivätkä heti asetu puolustuskannalle.”

Teitä on verrattu Sonic Youthiin. Miten reagoit Kimin ja Thurstonin eroon?

”Ystäväni Kyle tekstasi minulle ja vitsailimme tuplatreffeistä: minä Yoko Onon ja hän Kimin kanssa. Double fantasy!”

Mikä kappale on saanut olosi tuntemaan aina nostalgiseksi? Miksi?

”Carter Familylla on kappale Will the Circle be Unbroken, jota perheelläni oli tapana kuunnella. Se on täällä aika tunnettu. Johnny Cash ja luullakseni jopa Spacemen 3 coveroivat sen. Hyvin surullisista lyriikoistaan huolimatta kappale muistuttaa minua lapsuudestani ja jostain häilyvästä utopian tunteesta. Olen viime aikoina miettinyt paljon asioiden juuria, kuten mikä oli ensimmäinen kappale, joka oikeasti inspiroi minua tai herätti minkäänlaisia tunteita. Kun teen musiikkia, yritän päästä takaisin tuohon ensimmäiseen tunteeseen. Useimmin yritykseni epäonnistuu, mutta jotakin aina kuitenkin syntyy.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä ajattelet kielletyn nautinnon konseptista musiikista?

”Nautin monista kappaleista itsekseni enkä kerro niistä ainakaan vieraiden ihmisten kanssa keskustellessani. Mutta tämä on eri asia kuin guilty pleasure, jonka ideaan sisältyy se, että muiden ei pitäisi tietää salasuhteesta ’juustoiseen’ musiikkiin… mutta eikö juuri tämän suhteen paljastaminen tee siitä kiinnostavan?”

Mistä yhtyeestä tai artistista kaikki kiertuebussissanne olevat ihmiset pitävät?

”Gun Outfitista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelisit todennäköisimmin kiinnostavalle tuttavuudelle? Miksi?

”Milk Musicia. Heillä on upeita biisejä, eivätkä he pelkää toistoa.”

Mikä on ärsyttävin kohtaamasi musiikkigenre?

”En ole mikään dubstep-fani.”

Mikä on suosikkitapasi tuhlata aikaa?

”Tupakanpoltto.”

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3? Miksi?

”Luulen, että cd on näistä vähiten suosikkini. Kasetti ja vinyyli ovat parhaat formaatit musiikille, jota yleensä kuuntelen. Lisäksi ne ovat hauskoja katsoa ja koskettaa.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Devo sanoi sen parhaiten: ’Puoliksi… ja puoliksi jumala’. Ihan kuin me kaikki muutkin.”

The Men Kuudennella Linjalla Helsingissä maanantaina 30. tammikuuta. Yhtye tarjoaa kotisivuillaan kaikki loppuunmyydyt seiskatuumaisensa ja demonsa ladattaviksi: http://wearethemen.blogspot.com/p/discography.html

The Men – Open Your Heart by myblogcliche

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 209 Snoop Dogg – Sweat (Snoop Dogg vs. David Guetta)

Guettan Midaksen kosketus on alkaneella vuosikymmenellä vaikuttanut toistaiseksi erehtymättömältä. Snoopin katalogin tylsempään päähän sijoittuva raita muuttui ruman ranskalaisen käsissä kimaltavaksi tanssilattioiden jalokiveksi, jolla voi myös testata kuulokkeidensa bassonsietokyvyn. Harva remix kääntää alkuperäisen biisin hittimittaria näin reippaasti ylöspäin! (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 208 Twin Sister – Bad Street

Twin Sisterin Bad Street on kappale, jota voi tituleerata ah-niin-kuluneesti Starbucksin taustamusiikiksi siten, että pitää ilmausta kohteliaisuutena. Ulkoisesti biisi on aivan liian haalealla ja kahvintuoksuisella tavalla harmiton, mutta sen hajuttomiin syntikkapimpautuksiin ja monotonisiin laulumelodioihin koukuttuu kuin vahingossa. Santsikuppi mustana, kiitti! (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 207 Puiset heilat – Äkkiä viime syksynä

Hiljainen kitaranäppäily, mukaan hiipii lämmin melodika. Sitten alkaa kuiskutteleva laulu syyssateesta. Kuin makuuhuoneversio Valumo-ajan Ville Leinosesta! Ville on Suopajärvikin. Syksystä on laulettu paljon, mutta tämä onnistuu tavoittamaan jotain olennaista tuosta vuodenajasta. Välillä etäinen kitarasurina nostaa päätään, muuttuen noisemyrskyksi. Syysmyrskyksi. (Mikael Mattila)

Taiteella ei sovi pelleillä, ajattelee Puiset heilat.

Kuuntele Äkkiä viime syksynä Spotifyn kautta tästä.

# 206 Bombino – Tar Hani (My Love)

Tinariwenin vanavedessä julkaistuista tuareg-bändeistä Bombino osoittaa olevansa vähintään ”tunnetumman isoveljensä” veroinen. Liideri-Bombinon käärmeen tavoin kiemurteleva kitarointi on kotonaan vilpittömän ja intiimin Agadezin alleviivaamattomassa tuotannossa. Albumin rytmikkääseen mutta raukeaan tunnelmaan on mukava paeta kyyniseltä läntiseltä rockperinteeltä. (Juho Kaitajärvi)

Video ei ole enää saatavilla

# 205 Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo – On hyvä että olet surullinen

Joose Keskitalolta taittuu myös klassinen popiskelmä. Maan näkyjä -sälälevyn uusi raita on lauluntekijän helpoimmin lähestyttävää tuotantoa, vaikka teksti onkin ovela ja monitasoinen. Melankoliaa ja toiveikkuutta naittava lämminhenkinen helmi, jonka Kolmas Maailmanpalo -yhtye säestää itsevarman vähäeleisin ottein. Lopussa intoudutaan ekstaattiseen jamitteluunkin. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 204 Tinariwen – Tenere taqqim tossam

Harvoin musiikki piirtää silmien eteen visuaalisen kuvaston yhtä kirkkaasti kuin tuaregi-perinteestä ammentavan Tinariwenin loistava Tassili-albumi ja tämä sen ”hitti”. TV on the Radion väki tuo ryhmän aavikkobluesiin länsimaista indiefiilistä, joka istuu aiempaa akustisempaan soundiin vaivatta. Jos haluat Tinariwenisi elektronisempana, kuuntele Four Tetin remix. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 203 Housse de Racket – Chäteau

Vihaan ranskalaisia. Niillä on aina tukka hyvin ja jotain ihanaa tuoksua korvan takana. Ne tiuskivat toisilleen kahviloissa ja tuottavat ilmeisen vaivattomasti tällaisia electrosoftrock-helmiä. Château on auraalinen kermaleivos: se ei muuta elämää mutta on soidessaan ihan parasta. (Jos pidät tästä, mon petit bon bon, tsekkaapa yksi menneisyyden haamu: New Musik.) (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 202 Leyland Kirby – My Dream Contained a Star

Vuoden kiinnostavimman ja tuotteliaimman käsitemuusikon tuoreimman varsinaisen albumin päätöskappale peittelee lohdutonta pianomelodiaansa kaikuihin ja kosketinkerroksiin. Vähitellen se löytää reitin päänsisäiseen virtuaaliavaruuteen – ja syöpyy sinne. Unesta löytyy lopulta enää yksi synapyörteen pilke; tähdetön etsintä on tämän musertavan kymmenminuuttisen ydin. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 201 Giles Corey – Buried Above Ground

Autioita, ränsistyneitä saleja mätänevine lattialankkuineen. Keskellä istuu mies kädessään kitara ja päässään jonkinlainen pussi. Have A Nice Life -mies Dan Barrettin sivuprojekti on hyytävätunnelmainen dronefolk-räme, jonka päätösraita kuitenkin nousee pohjattomasta suojärvestä toiveikkaana. Vahvatunnelmaisen levyn voimaannuttava katharsis. Pimeyteen ja takaisin. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 200 Massive Attack vs. Burial – Four Walls

Daavid muovailee Goljatin mieleisekseen, ja luo samalla Kapteeni Dubstepin. Four Walls on tuoreinta Burialia vuosiin – ja parasta Massive Attackia yli vuosikymmeneen. Kylmät vokaalit Burial jättää epätyypillisen inhimillisiksi. Nilkuttava laiska biitti tekisi jatkuvasti mieli kampata. Parhaita asioista maailmassa painetaan vain tuhat 12-tuumaista; haluamme lisää! (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 199 Labrinth – Earthquake (feat. Tinie Tempah)

Maa tärisee, nyt se tulee, nyt se kävelee. You better run! Earthquake on vaarallisen latautunut biisin nimi, mutta brittiräppäri Labrinthin energiaa pursuava kappale tosiaan kuulostaa siltä, että seismografit voivat värähdellä jossain. Vuoden hittisoundiin survottiin mukaan munkkikuoroimitaatio ja koukuttava kertosäe. Kokonaisuus vyöryy päälle yllättävän komeasti. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 198 The Men – Bataille

Harmittaako, kun Sonic Youth korvasi melua melodioilla? Kaipaatko niitä aikoja, kun Trail of Dead kuulosti vielä vaaralliselta? Ei hätää, ongelmiisi on olemassa ratkaisu. The Menin Bataille on neliminuuttinen avoautomatka täynnä ylinopeutta, taivaalla liihottelevia lepakoita ja aavikon tyhjyyttä halkovaa valtatietä. Nautitaan meskaliinin kera ja maksimivolyymillä. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.