Cedric Bixler-Zavala ja Omar Rodríguez-López. Hienoja miehiä, hienoja kiharoita.

Ajelehtimista hallusinogeenien aallokossa. Trippi on painajaismainen, mutta kaunis.

”Trackmarked amoeba lands craft
Cartwheel of scratches
Dress the tapeworm as pet
Tenticles smirk please
Flinched the cocooned meat
Infra-recon forgets”

Eriatarka on peyote-kaktuksesta kaadettu, holtittomasti kuohuava meskaliinivirta. Yläjuoksulla kitaravisionääri Omar Rodríguez-Lopéz kaataa siihen vimmaisesti kaikkea, mitä hän on tähän mennessä nähnyt: aiemman bändinsä At The Drive-Inin ja ysäri-hardcoren rippeitä, Robert Frippin järjenvastaisimpia näkyjä, dub-reggaen sumeita syvyyksiä sekä tunnistamattomiksi käristettyjä salsa-kuvioita. Suvannoissa Pink Floyd soittaa Ummagummaa ja joen mutkissa rummut tekevät kärrynpyöriä.

Miljoonissa väreissä välkehtivien hallusinogeenien rannoilla laulaja Cedric Bixler-Zavala resitoi opiaattipäissään Finnegans Wakea. Hän huutaa, koska pelkää vieressään läättävän, alitajunnasta siinneen afropäisen lentoliskon muuten syövän hänen sielunsa.

Eriatarkan sisältävän De-Loused in the Comatorium-albumin kehystarina on kutakuinkin yhtä vaikeaselkoista tulkittavaa kuin mainittu 600-sivuinen Joyce-järkäle. Päähenkilö Cerpin Taxt vaipuu yliannostuksen takia koomaan, käy läpi epämääräisen deliriumin ja tekee lopulta itsemurhan. Tarina perustuu löyhästi Bixler-Zavalan ystävän Julio Venegasin epäonnisiin sattumuksiin, ja albumin surumielisyyttä vielä vahvistaa sille huuruiset efektit sotkeneen Jeffrey Wardin heroiinikuolema vain kuukautta ennen levyn julkaisua. Sen myötä jäi myös ydinkaksikon kamalla pelaaminen, joka oli aiemmin ollut varsin railakasta. (Ja sen kuulee.)

Kuulija jätetään Cerpin Taxtin tavoin yksin tämän surrealistisen höykytyksen armoille vailla minkäänlaista karttaa. Yritä siinä hypätä edes jonkun sulkakäärmeenä syöksyvän stimulantin selkään, karkuun tätä kaikkea. Tosin bändin tuntien ne luultavasti veisivät vain syvemmälle ryteikköön. Silti Eriatarka (mitä se edes tarkoittaa?) on äärimmäisen kaunis kappale. Kenties paras kuusiminuuttinen, jonka Texasin El Pasosta maailmalle tripannut parivaljakko on koskaan aikaan saanut.

Kun kuulin The Mars Voltaa ensimmäisen kerran joskus kahdeksan vuotta sitten, olin valtavan vaikuttunut sen tuplanopeudella soitetusta, kingcrimsonilaisesta jälkihardcore-melodraamasta. Bändi oli erittäin piristävä poikkeus modernin progen tympeässä tarjonnassa: sen edustajat joko tekivät hiilipaperikopiota genren kulta-ajasta kehnommalla tyylitajulla, tai seurailivat metallipuolella luotuja törkeän teknisyyden ihanteita.

The Mars Volta ei kimuranttiudestaan huolimatta ollut kumpaakaan näistä. Tämän sanelivat jo lätökohdat. Ensinnäkin Omar Rodríguez-Lópezia oli siunattu oivaltavalla sävelkynällä ja kunnianhimoisella mutta osuvalla maulla. Sen lisäksi hänen ja Cedric Bixler-Zavalan tausta oli täysin omanlaisensa, sillä kaksikolla oli takanaan liki vuosikymmenen yhteinen taival At the Drive-Inissa ja De Factossa. Ensinmainitun levy levyltä kryptisemmäksi kasvanut taidepunk ja jälkimmäisen nyrjähtänyt latinodub rakensivat Mars Voltalle ainutlaatuisen koolingin. Sen päälle kelpasikin maalata psykedeelisiä lonkeroitaan jokaiseen suuntaan sekä tässä että substanssein muunnellussa todellisuudessaan huitova neuroottinen konseptialbumi.

Sittemmin Rodríguez-López taisi jäädä loputtomalle jälkitripille, sillä bändin myöhempi tuotanto eksyi yhä syvemmälle peyote-myräkkäänsä. Resepti alkoi haalistua kuin liian monesti pesty bändipaita, vaikka yhtään huonoa levyä Mars Volta ei varsinaisesti ehtinyt tehdä. Kuitenkaan duon ero viime talvena ei varsinaisesti yllättänyt.

Eriatarkassa bändin sävykirjo heijastuu kaikkein edustavimmin. Se nousee säröisestä melankoliasta raastavaan kujanjuoksuun, painuen kellumaan alitajunnan aalloille. Niiltä se kouristelee väkisin takaisin näkyjensä vietäväksi, mutta ymmärtää lopulta antaa hallusinogeenien haihtua hiljalleen kehosta pois.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Mars Voltalta äänestettiin myös kappaleita Cicatriz Esp, Cygnus… Vismund Cygnus ja Inertiatic ESP.

The Mars Volta 03.07.2011 Circus, Helsinki.

The Mars Voltan uusi albumi ”Noctourniquet” löytyy levykaupastasi. Mars ostoksille!

Omar tunnetaan paremmin The Mars Voltasta ja At the Drive-Inista kuin apaattisesta kädet taskussa -seisoskelusta.

At the Drive-In ja The Mars Volta ovat kiistämättä  2000-lukulaisen vaihtoehtorockin suuruuksia. Niiden takana ilmennyt nerous on tasan yhden ihmisen vastuulla: afropäinen kitaristi Omar Rodríguez-Lopéz on tehnyt nipun kuluvan vuosituhannen kunnianhimoisimmista sävellyksistä – ja onnistunut aina pitämään punaisen langan mukana ultrateknisessä sekoilussaan.

Lisäksi Rodríguez-Lopéz luotsaa dub-reggae-yhtye De Factoa, on ollut vähintään osatuottajana jokaisella The Mars Voltan levyllä, tehnyt kaikki bändin videot sekä julkaissut soolotuotantoa erinäisten kokoonpanojen kanssa niin paljon, etten ryhdy edes luetellemaan.

On täysin henkilöstä kiinni, ilmeneekö Rodríguez-Lopézin nerous paremmin modernin progesuuruuden The Mars Voltan vai post-hardcore-legenda At the Drive-inin kautta.

Itse nostan hänen viralliseksi suurtyökseen At the Drive-Inin albumin The Relationship of Command (2000), joka on Refusedin Shape of Punk to Comen ohella eniten 2000-lukulaista hardcore-soundia määritellyt levy ja jonka vaikutus on kiistaton myös vaihtoehtorockin puolella.

Rodriguezin superlatiivinivaskan arvoista soittotekniikkaa jumaloivat arvostavat varmasti enemmän The Mars Voltan nimissä suoritettuja kitaraurotöitä, jotka ovat nousseet levy levyltä huimemmalle tasolle.

The Mars Voltan suurteoksen De-Loused in the Comatoriumin julkaisun jälkeen bändin ääniteknikko Jeremy Ward menehtyi heroiinin yliannostukseen, mikä sai Rodríguez-Lopézin lopettamaan raskaansorttisen huumeidenkäyttönsä.

Tiedä sitten, mistä gojimarjoista ja smoothieista se johtuu, mutta The Mars Voltan tuotanto on muuttunut eksponentiaalisesti höyryisemmäksi sitä mukaa, mitä pidempään Rodríguez-Lopéz on ollut kuivilla.

The Mars Voltan Bedlam in Goliath (2008) valmistui tosin opiaattejakin kovempien aineiden vaikutuksen alla. Rodríguez-Lopéz nimittäin antoi bändin solistille Cedric Bixler-Zavalalle lahjaksi ouija-laudan, jonka aiheuttamat tripit ja henkimaailman kokemukset piiskasivat yhtyeen uransa toistaiseksi hurjimpaan psykeproge-eepokseen.

Video ei ole enää saatavilla