<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?>


<rss version="2.0"
  xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/"
  xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/"
  xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom"
  xmlns:sy="http://purl.org/rss/1.0/modules/syndication/"
  xmlns:media="http://search.yahoo.com/mrss/"
  >

<channel>
  <title>Nuorgam — The KLF</title>
  <atom:link href="https://www.nrgm.fi/artisti/the-klf/feed/" rel="self" type="application/rss+xml" />
  <link>https://www.nrgm.fi</link>
  <description>Verkkomedia, jossa rakkaus musiikkia kohtaan kukoistaa ja voi hyvin.</description>
  <lastBuildDate>Wed, 18 Mar 2026 13:17:32 +0000</lastBuildDate>
  <language>fi</language>
  <sy:updatePeriod>hourly</sy:updatePeriod>
  <sy:updateFrequency>1</sy:updateFrequency>
  <generator>https://wordpress.org/?v=6.9.4</generator>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/k/l/f/klf89jpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/k/l/f/klf89jpg-500x500-non.jpg" />
    <title>#19 The KLF – 3 A.M. Eternal</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/19-the-klf-3-a-m-eternal/</link>
    <pubDate>Sat, 12 May 2012 06:30:17 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=26886</guid>
    <description><![CDATA["The KLF oli sitä itseään, postmoderni taideprojekti, joka vetää maton kaikkien tulkitsijoidensa jalkojen alta."]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img fetchpriority="high" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-27767" class="size-full wp-image-27767" title="KLF89" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/05/KLF89.jpg" alt="KLF, kolmelta aamuyöllä." width="553" height="415" /></a><p id="caption-attachment-27767" class="wp-caption-text">KLF, kolmelta aamuyöllä.</p>
<p>Yksi popklassikko, kaksi biisiä. KLF-valopääkaksikko <strong>Bill Drummondia</strong> ja <strong>Jim Cautya</strong> ei tunneta tavanomaisista tavoista rakentaa uraa, vaikka onhan samojen sävelaiheiden väänteleminen ja käänteleminen tietysti osa tanssimusiikin normaaleja proseduureja muutenkin.</p>
<p>Kun aloin hahmotella kirjoitusta <em>3 A.M. Eternalista</em>, ajattelin tietysti sitä aggressiivisesti jyräävää tanssipopkilleriä, johon olin yläasteikäisenä seonnut (kuten KLF:n muihinkin 1990-luvun alun listahitteihin). Tutustuin tähän musiikkiin parin vuoden viiveellä. Biisien hallitessa aktiivisesti listoja olin kai liian keskittynyt fanittamaan<strong> Raptoria.</strong> Mutta sitten tulivat <strong>Snap!</strong>, <strong>2 Unlimited</strong> ja <strong>Culture Beat</strong>, ja eurooppalaisesta tanssipopista hetkeksi elämäni soundtrack.</p>
<p>Samaan aikaan olin kuitenkin fantasiaa ja scifiä lukeva roolipelaaja, joten kaipasin teini-ikääni hieman mystiikkaa. Sitten joku soitti minulle The KLF:ää. Oli kai vuosi 1993, projekti oli oikeastaan jo kuopattu enkä minä ollut koskaan siitä kuullutkaan. En ollut kuullut seteleiden polttamisista tai lampaanraadoista, enkä kuullutkaan vielä pitkään aikaan.</p>
<p>Mutta nauhoitin<em> The White Room</em> -albumin kasetille ja tajusin pian senkin, että tuolloinen, loistava MTV soitti Greatest Hits -tyyppisissä lähetyksissään edelleen myös biisien videoversioita, jotka olivat tietysti ne iskevimmät ja parhaat. Kaikkein kovin oli <em>3 A.M. Eternal</em>. Se yhdisteli sopivassa suhteessa minulle tuttuja ja eksoottisia elementtejä. Se eteni määrätietoisella biitillä, joka oli kuitenkin hieman svengaavampi kuin peruscorollamusiikin jumpse. Sen melodiset nostatukset jäivät päähän soimaan, ja <strong>Ricardo Da Forcen</strong> rap-osuus kuulosti ihan samalta kuin 2 Unlimitedinkin rapit.</p>
<p>Toisaalta biisissä oli myös salaperäistä kuorrutetta: ihmeellinen piipitysmotiivi, pseudofilosofisia time is eternal -viisauksia, eteeristä naislaulua, erityisen kiehtovia<em> The Ancients of MuMu!</em> -mylvähdyksiä, samplattua yleisömeteliä – ja tietysti epämääräisen dystooppinen video, juuri kun olin perehtynyt cyberpunk-tematiikkaan ja <strong>William Gibsoniin</strong>.</p>
<p>On vaikea sanoa, miksi tämä vasta- ja alakulttuurihölynpölyn kirpputori tuntui silloin niin järkeenkäyvältä kokonaisuudelta. Jonkinlaisen vastauksen saa vasta, kun alkaa tosissaan miettiä eskapismin käsitettä erityisesti siinä valossa, miten se ilmenee nuoren ihmisen maailmassa. Kysehän on kovasta tarpeesta uskoa, että on jotain muutakin. Jotain muutakin kuin teknisen käsityön tunnit, jotain muutakin kuin tupakkapaikan urpot, jotain muutakin kuin Koskikatu huhtikuun sohjossa. Silloin tarvitaan vain jokin pieni vihjaus, sattumanvarainen annostus tiettyjä perusainesosia. Tarve uskoa pitää lopusta huolen.</p>
<p>Tammikuussa 1991 ilmestynyt <em>3 A.M. Eternalin</em> hittiversio (brittiykkönen, jenkkilistan vitonen) on edelleen uraauurtavaa 1990-luvun tanssipoppia. Konemusiikkiamatöörikin pystyy sanomaan, että alkaneen vuosikymmenen mittaan Drummondin ja Cautyn esittelemiä kikkoja ryöstöviljeltiin huolella. Voi myös olla, että koko pseudomystinen fantasiaviritys tuli genreen juuri KLF:n kautta.</p>
<p>Myöhemmin sitä käytettiin puhtaasti laskelmoiden, mutta tapaus KLF on tunnetusti monimutkaisempi. Miten voisi syyttää laskelmoinnista miehiä, jotka esittelivät jo selvästi ennen suurinta menestystään kirjan muodossa tärkeimmät temput, joita laskelmointi popmusiikissa vaatii? KLF oli sitä itseään, postmoderni taideprojekti, joka vetää maton kaikkien tulkitsijoidensa jalkojen alta. Turvallisesti voi sanoa vain sen, että ilman lahjakkuutta ja pelisilmää tästä sekoilusta ei olisi koskaan tarvinnut kirjoittaa montakaan palstamillimetriä.</p>
<p>Mutta niin: kaksi biisiä, yksi popklassikko. Sivustollamme eletään vasta vuotta 1989, ja tämä kiistämätön tosiseikka mielessä paneuduin <em>3 A.M. Eternalin</em> itselleni entuudestaan tuntemattomaan historiaan. Kappaleen alkuperäinen “Pure Trance Mix” on tunnistettavissa hittisinglen alkuaihelmaksi, mutta ei juuri sen enempää. Se on hitaampitempoinen, tanakalla bassolla etenevä ja pelkän <strong>Maxine Harveyn</strong> naislaulun ja gregoriaanistyyppisen kuoron varaan rakentuva tunnelmakuva yksinäisestä kävelytaipaleesta Lontoon yössä. Toisin kuin myöhempi mutaationsa, se on täysin johdonmukainen, pikemminkin triphopia kuin tanssipoppia enteilevä elokuvallinen eepos.</p>
<p>Se on helvetin hyvä biisi, ja juuri nyt pidän siitä enemmän kuin siitä toisesta kappaleesta, josta valtaosa tästä kirjoituksesta kertoo.</p>
<h3>Hittiversio:</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=LXEOESuiYcA&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/LXEOESuiYcA</a></p>
<h3>Pure Trance -versio:</h3>
<h3><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Fr7fgFrzTck" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Fr7fgFrzTck</a></h3>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/k/l/f/klfjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/k/l/f/klfjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>#6 The KLF – What Time Is Love?</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/6-the-klf-what-time-is-love/</link>
    <pubDate>Wed, 25 Apr 2012 06:30:31 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=25267</guid>
    <description><![CDATA[Haluaisitko sinä löytää lampaan ruhon portailtasi, Markus Hilden kysyy.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-26041" class="size-full wp-image-26041" title="klf" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/04/klf.jpg" alt="Sen jälkeen Bill Drummondia ja Jimmy Cautya ei enää koskaan kutsuttu Arvostele mun illallinen -ohjelmaan." width="550" height="352" /></a><p id="caption-attachment-26041" class="wp-caption-text">Sen jälkeen Bill Drummondia ja Jimmy Cautya ei enää koskaan kutsuttu Arvostele mun illallinen -ohjelmaan.</p>
<p>Hulluus ja nerous liippaavat joskus läheltä toisiaan. Neroutta on julkaista sama kappale useaan kertaan hieman eri versioina ja netota siitä kivasti rahaa. Hulluutta on polttaa sitä rahaa ja kuvata siitä dokumentti.</p>
<p>The KLF eli <strong>The Timelords</strong> eli <strong>The Justified Ancients of Mu Mu</strong> eli <strong>2K</strong> eli <strong>Bill Drummond</strong> ja <strong>Jimmy Cauty</strong> eivät ole koskaan tehneet asioita niin kuin muut. Mutta silti heistä tuli ensin orastavan acid house- ja rave-kulttuurin supernimiä ja sitten todellisia poptähtiä, joskin äkkivääriä sellaisia.</p>
<p><em>What Time Is Love</em> voisi olla myös vuosien 1990 ja 1991 popklassikko. Tämä ensimmäinen versio, alaotsikoltaan <em>Pure Trance Original</em>, kuitenkin tunnetaan acid housen merkkipaaluna. KLF:n pojat käyttivät trance-termiä, vaikka sitä ei genrenä ollut vielä kunnolla olemassa. <em>What Time Is Lovesta</em> on turha etsiä kummoistakaan sävellystä, mutta transsiin se saa, varsinkin repeat-nappulan avulla.</p>
<p>Ennen kaikkea <em>What Time Is Love</em> kuitenkin oli alkusysäys kaikelle sille, joka teki The KLF:stä erään 1990-luvun alun menestyneimmistä brittiyhtyeistä. Biisi ei noussut isoksi listamenestykseksi, mutta keräsi mukavasti huomiota tanssimusiikkipiireissä. Maistettuaan valtavirtamenestystä The Timelords -nimellä kaksikko päätti koukuttaa kuulijoita levyttämällä <em>What Time Is Loven</em> uudelleen ja vielä uudelleen vuotta myöhemmin nimellä <em>America: What Time Is Love</em>. Samaa taktiikkaa sovellettiin myös muihin KLF-neronleimauksiin.</p>
<p>Ja niin Drummond ja Cauty nettosivat kaikkiaan seitsemän brittilistan top 10 -singleä ennen kuin painoivat delete-nappulaa repeatin asemesta. Hapokkaat neromme kyllästyivät musiikkibisnekseen riehuttuaan ensin Brit Awards -bileissä. Haluaisitko sinä löytää kemujen jälkeen lampaan ruhon portailtasi?</p>
<p>Viimeinen juna Trancentraliin lähti vuonna 1997.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=bfuKNUDs28g" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/bfuKNUDs28g</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/m/e/l/meljakimjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/m/e/l/meljakimjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Fun, love and monotony – Kun Stock-Aitken-Waterman hallitsi universumia</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/fun-love-and-monotony-kun-stock-aitken-waterman-hallitsi-universumia/</link>
    <pubDate>Wed, 04 Apr 2012 08:00:21 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>
		<category><![CDATA[Wanha!]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=25779</guid>
    <description><![CDATA[Stock-Aitken-Waterman teki musiikkia homoille ja pikkutytöille, mutta hetken ajan koko muukin maailma diggaili. ]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-25782" class="size-medium wp-image-25782" title="SAW" alt="Kolme neroa." src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/SAW-460x377.jpg" width="460" height="377" /></a><p id="caption-attachment-25782" class="wp-caption-text">Kolme neroa.</p>
<p>Maaliskuun lopussa tuli täyteen 25 vuotta ensimmäisestä tuottajatrion kirjoittamasta brittilistan ykkösestä <strong>Mel &amp; Kimin</strong> <em>Respectablesta</em>. Kappale tallensi seiskatuumaiselle lontoolaissisarusten poreilevan elämänilon ja katu-uskottavuuden, mutta toimi myös Stock-Aitken-Watermanin statementtina kriitikoille.</p>
<blockquote><p>&#8221;Tay-tay-tay-tay-tay-t-t-t-t-t-t-t-t-tay-tay-tay<br />
Take or leave us<br />
Only please believe us<br />
We ain&#8217;t ever gonna be respectable<br />
Like us hate us, but you&#8217;ll never change us<br />
We ain&#8217;t ever gonna be respectable”</p></blockquote>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=wm_DmuAZHtc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/wm_DmuAZHtc</a></p>
<p>Brittiläinen laulukirjoittaja- ja tuotantotiimi oli mukana yli kahdessasadassa Iso-Britannian Top 40 -hitissä aikavälillä 1984–93. SAW loi uusia neonhohteisia tähtiä melkeinpä liukuhihnalta: <strong>Kylie Minogue</strong>, <strong>Rick Astley</strong>, Mel &amp; Kim, <strong>Sinitta</strong>, <strong>Jason Donovan</strong>&#8230; Kolmikkoa voidaan pitää Britannian menestyneimpänä tuottajatiiminä.</p>
<p>Monet muistavat SAW:n 1980-luvun vihatuimpana ilmiönä, heti <strong>Margaret Thatcherin</strong> jälkeen. Yhtä monet muistavat kuinka kolmikko oli heidän ensimmäinen kosketuksensa termiin &#8221;tuottaja&#8221;. Allekirjoittaneelle fraasi ”written, produced &amp; arranged by Stock, Aitken &amp; Waterman” tarkoitti levyä, joka täytyi saada, oli kannessa kuka tahansa. Jo kymmenvuotias tiesi, ettei Kylie itse mitään tee; kappale sävelletään, sanoitetaan ja tuotetaan hänelle. Yhtä kaikki, sama kymmenvuotias kykeni rakastamaan sekä Kylietä että SAW:ia.</p>
<blockquote><p>&#8221;Golden oldies, Rolling Stones, we don&#8217;t want them back<br />
I&#8217;d rather jack than Fleetwood Mac<br />
No heavy metal, rock &#8217;n&#8217; roll, music from the past<br />
I&#8217;d rather jack than Fleetwood Mac&#8221;<br />
(<strong>Reynold Girls</strong> – I&#8217;d Rather Jack, 1989)</p></blockquote>
<p>Monet eivät muista, tai halua muistaa, että Stock-Aitken-Waterman-soundin koti PWL oli yksi Britannian kaikkien aikojen menestyksekkäimpiä indieyhtiöitä. Ja kyllä, Kylie Minoguen levyt todellakin listattiin briteissä indielistalle. SAW ja PWL nähtiin über-kaupallisena korporaatiokoneistona, joka sylki hittejä liukuhihnalta ja loi Jason Donovanin kaltaisia pop-nukkeja.</p>
<p>Ilmiötä lähemmin tarkastellessa tajuaa, että itse asiassa tilanne oli päinvastainen. SAW oli täysin itsenäinen toimija, joka loi itsensä tyhjästä, nousten muutamassa vuodessa isoksi tekijäksi brittimarkkinoilla ja vei punkin DIY-hengessä levybisnestä 10–0, onnistuen samalla suututtamaan levyteollisuuden isot pojat. <strong>Pete Watermanin</strong> liian suuri suu ärsytti establisoitua levyteollisuutta niin paljon, että kolmikon noutaessa vuoden parhaille biisintekijöille jaettavaa Ivor Novello -palkintoa alan ihmisistä muodostunut yleisö alkoi buuata.</p>
<p>PWL-yhtiölle levyttäneiden Kylien ja Jasonin lisäksi monet Stock-Aitken-Watermanin tuottamat tähdet olivat vastaavien disco-nyrkkipajojen artisteja. Esimerkiksi <em>Toy Boy</em>&#8211; ja <em>Cross My Broken Heart</em>s -hiteistä tuttu Sinitta levytti piskuiselle Fanfare Recordsille, kun taas Mel ja Kim olivat kirjoittaneet levytyssopimuksen lontoolaisen Supreme Recordsin kanssa. Samaan aikaan kun <strong>Madonnan</strong> kaltaiset jättiläiset saattoivat luottaa Warnerin tyylisten isojen yhtiöiden valtaviin markkinointibudjetteihin, oli PWL:llä ja muilla kaltaisillaan käytössä vain puskaradio ja sietämättömän tarttuvat hitit.</p>
<p><em>&#8221;We make records to entertain people for between three to seven minutes, and if they don’t like them they don’t buy them. If they do buy them they are doing so not because of art but because they like the records.”</em> (Pete Waterman, 1987)</p>
<p>PWL syntyi, kun PR-miehenä mainetta hankkinut Pete Waterman päätti alkaa tuottaa omia levyjä. Hän keksi yhdistää kaksi parhaiten tuntemaansa soundia; Motown-soulin ja hi-energy-discon. Tarkoituksena oli tehdä gay-klubeille soveltuvaa tanssimusiikkia, tähtäimenä muutaman kymmenen tuhannen myynti per single. Ravintolamuusikot <strong>Mike Stock</strong> ja <strong>Matt Aitken</strong> eksyivät Watermanin juttusille vuoden 1984 alussa ja loppu onkin pinkkiä ja pirtsakkaa historiaa.</p>
<p>Stock ja Aitken sävelsivät ja sanoittivat Watermanin avustuksella lähes kaiken trion tuottaman musiikin. He myös soittivat kaikki instrumentit sadoilla hiteillä. SAW ympäröi itsensä luottotiimillä, joka koostui alan parhaista miksaajista, studioteknikoista ja taustalaulajista. Trion pääsäveltäjä Stock kirjoitti laulut tuottajan näkökulmasta; niiden piti mahtua siihen muottiin, jolla ne myös tultaisiin toteuttamaan studiossa. Näin syntyi liukuhihnalta 3 minuutin 20 sekunnin mittaisia purukumintarttuvia ralleja, jotka muistuttivat toisaan, mutta jollain ihmeen tavalla kuitenkin sisälsivät aina sen uuden koukun, jolla saatiin hyräilemään kuulija – tai kiroamaan.</p>
<p>Melodiat sävellettiin melkein poikkeuksetta duuriin. Sanoitukset saattoivat kuitenkin olla yllättävänkin melankolisia:<em> &#8221;I could lie awake and cry away the hours, but that won&#8217;t bring you back to me, won&#8217;t make you change your mind, it&#8217;s a waste of time, no, I don&#8217;t believe in miracles, how often does a dream come true&#8221;</em> (Sinitta, 1988) tai &#8221;<em>I wanna hear you tell me you don&#8217;t want my love, put your hand on yout heart, and tell me it&#8217;s all over</em>&#8221; (Kylie, 1989).</p>
<p>Hittitehtaan fanit oppivat rakastamaan tuotantojen pieniä yksityiskohtia: sämplättyjä vocal-lockseja (I-i-i-i-i-i-I should be so lucky, tay-tay-tay-tay-take or leave me), runsaasti viljeltyä kaikuefektiä, The Calrec Soundfield -mikrofonin soundia, kappaleitten melkein identtisiä introja, Linn 9000 -rumpukonetta, jne.</p>
<p>Heinäkuussa hittitehtaan musiikki palaa hetkeksi parrasvaloihin Lontoon Hyde Parkissa järjestettävän Pete Waterman presents: The Hit Factory -jättikonsertin muodossa. <strong>ABBAn</strong> kaltaista renesanssia ei ehkä kannata odottaa, mutta ehkäpä SAW vielä jossain vaiheessa arvioidaan uudelleen myös musiikillisesti, ilman 1980-luvun olkatoppausten raskauttavaa painoa.</p>
<p>Seuraavassa <em>Nuorgam</em> esittelee viisi Stock-Aitken-Watermanin kirkkainta tähtihetkeä.</p>
<h2>#1 Mel &amp; Kim – F.L.M. (albumi, 1987)</h2>
<blockquote><p>&#8221;Don&#8217;t want to sit on the sideline<br />
Or stare at the skyline<br />
Just wanna be free,<br />
Need to make a few headlines<br />
Just looking for good times<br />
Just wanna be me&#8221;<br />
(Mel &amp; Kim – F.L.M., 1987)</p></blockquote>
<p>Mel &amp; Kimin musiikki ja imago olivat SAW:n autenttisin luomus. Alunperin sisarusten ensisingleksi oli kaavailtu sofistikoituneen soulahtavaa<em> System</em>-kappaletta, mutta nauhoitusten jälkeinen pubi-ilta valaisi tuottajille mistä tytöissä oli kysymys – he olivat street, he olivat fun, he olivat dance. Hetkessä syntyi liuta kappaleita, joissa yhdistyivät asenne, huumori ja Atlantin toiselta puolelta lainattu Chicago house -mausteinen tanssibiitti. Kaikki tämä kuorrutettiin sampleilla ja tyttöjen omilla hekotuksilla. <em>F.L.M. (Fun, Love &amp; Money)</em> -kappale sai alkunsa tyttöjen käyttämästä &#8221;Fuckin&#8217; lovely, mate&#8221; -hokemasta. <em>F.L.M.</em>-pitkäsoitto oli sekä myyntimenestys että SAW:n taiteellinen huippu, joka toimii edelleen hienona pop-albumina.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=6Ll73OafWYE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/6Ll73OafWYE</a></p>
<h2>#2 Bananarama – I Heard a Rumour (single, 1987)</h2>
<p>Toisin kuin monilla SAW -artisteilla, Bananaramalla oli jo liuta kultalevyjä seinillään ennen hittitehtaalle päätymistä. Tämä teki kollaboraatiosta tasapuolisemman ja samalla Pete Watermanin mukaan &#8221;painajaisen&#8221;. Lopputulos oli kuitenkin hieno: <em>I Heard a Rumour</em> ei häpeä lainkaan <strong>The Supremesin</strong> parhaiden hittien rinnalla. Tuottajatiimi otti Banskujen vajavaisesta laulusta kaiken irti ja rakensi monikerroksisen pophattaran, joka lainaa beatin italodiscosta ja latin freestylestä, sanat 11-vuotiaan tytön päiväkirjasta ja harmoniat <strong>The Carpentersilta</strong>. <strong>Siobhan Faheyn</strong> tunnetusti hankala asenne studiossa takasi, että kappaleen charmi on kuitenkin tyttöjen omaa. Tämä oli juuri se ”sound of a bright young Britain&#8221;, joksi Pete Waterman trion soundia tituleerasi PWL-levyjen etiketeissä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=q-SV0LwmwoY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/q-SV0LwmwoY</a></p>
<h2>#3 Rick Astley – Together Forever (single, 1988)</h2>
<blockquote><p>&#8221;So don&#8217;t stop me falling, it&#8217;s destiny calling<br />
A power I just can&#8217;t deny<br />
It&#8217;s never changing, can&#8217;t you hear me I&#8217;m saying<br />
I want you for the rest of my life&#8221;</p></blockquote>
<p>Rick Astley oli SAW:n kultapoika. Komeaääninen Astley bongattiin baarikeikalta ja värvättiin PWL:lle… teen keittäjäksi! Kuuman kupposen äärellä SAW kuitenkin jo kehitteli oikeaa tyyliä lanseerata Astley pop-yleisölle. Tarvittiin vain juuri oikea imago ja juuri oikea laulu. <em>Never Gonna Give You Up</em> oli SAW:n mittapuulla pihtisynnytys: tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1987 levytetty kappale saatiin kauppoihin vasta saman vuoden elokuussa, lukuisten uudelleenmiksausten jälkeen. Valtava maailmanlaajuinen hitti sinetöi myös SAW:n oman soundin. Seuraavat Astley-singlet seurasivat tiukasti tuota formulaa. Parhaana esimerkkinä toimii Rickin toinen jenkkiykkönen <em>Together Forever</em>, jossa kaikki elementit naksahtivat kohdalleen: Rickin miehekkäät vokaalit, SAW:n käsittämättömän tarttuva purkkapop-melodia, maltillinen, mutta pomppuisa 115 bpm -biitti, muoviset synatorvet ja Motown-tyyppiset kellot. Näillä mentiinkin sitten seuraavat kolme vuotta!</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=WWSaRsBB3rY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/WWSaRsBB3rY</a></p>
<h2>#4 Dead or Alive – You Spin Me Round (Like a Record) (single, 1985)</h2>
<p>Dead Or Alive oli SAW-tallissa harvinainen ryhmä gootti-imagonsa lisäksi myös siksi, että he kirjoittivat itse kaiken materiaalinsa. SAW:n merkitys <em>You Spin Me Roundin</em> synnyssä on kuitenkin hyvin olennainen. Bändin nokkamies <strong>Pete Burns</strong> oli bongannut SAW:n ensimmäiset tuotannot <strong>Divinen</strong> ja <strong>Hazell Deanin</strong>, ja ihastunut niiden New Yorkin underground-klubeilta lainattuun hi-energy-biittin. <em>You Spin Me Round</em> -demon Burns kirjoitti omien sanojensa mukaan viidessä minuutissa <strong>Luther Vandrossin</strong> <em>I Wanted Your Love &#8211;</em>kappaleen päälle. Tästä jatkoi Stock-Aitken-Waterman muuttaen kappaleen hengästyttäväksi hi-energy-maasturiksi, joka jyrää eteenpäin 120 lasissa jättäen jälkeensä vain glitterisen vanan ja sakkolappuja.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0B9BdVhMRDY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0B9BdVhMRDY</a></p>
<h2>#5 Kylie Minogue – Better the Devil You Know (single, 1990)</h2>
<p>Kylie oli PWL:n menestynein, mutta samalla valitettavasti myös geneerisin tähti. SAW tuntui säästävän Kylli-tätiä varten kaikkein varmimmat koukut, kaikkein helpoimmat sovitukset ja kaikkein banaaleimmat sanoitukset. Kyliessä ja Jasonissa SAW todellakin horjahti sokeritopan väärälle puolelle. Poikkeuksiakin löytyy: Kylien kolmannen albumin ensimmäinen single <em>Better the Devil You Know</em> on uskomattoman pakottoman kuuloinen yhdistelmä varovaista klubibiittiä ja musikaalista lainattua laulumelodiaa. Ja ne koukut – woh woh woh -kuorolaulanta ja &#8221;Better the devil you know, better the devil you know&#8221; -hokemat! Biisi oli tavallaan SAW:n joutsenlaulu, jonka jälkeen tuotannon taso ja listasijoitukset lähtivät laskuun. Yleisön, ja ennen kaikkea itse tiimin, väsyttyä lopulta hengästyttävään hittivyöryyn.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=F6mjr_tmFJw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/F6mjr_tmFJw</a></p>
<h2>Bonus – viisi yllättävää faktaa SAW:sta!</h2>
<h3>Brilliant –&gt; The KLF</h3>
<p>Eräs epäonnistuneita SAW-tuotantoja oli Brilliant-bändin albumi <em>Kiss the Lips of Life</em> (1986). Brilliantista tekee mielenkiintoisen se, että siinä olivat mukana molemmat tulevan <strong>The KLF</strong> -bändin jäsenet <strong>Jimmy Cauty</strong> ja <strong>Bill Drummond</strong>, bändin A&amp;R-miehenä, sekä ex-<strong>Killing Joke</strong> -basisti <strong>Youth</strong>. Projekti oli niin valtava floppi Drummondille, että hän päätti lopettaa päivätyönsä levy-yhtiössä ja siirtyä kokeelliseen hiphopiin. Loppu onkin <strong>MU MU</strong> -historiaa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=btYwCT97VaU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/btYwCT97VaU</a></p>
<h3>PWL ja brittien indielista</h3>
<p>SAW aiheutti paljon harmaita hiuksia brittien indielistan kokoajille. Kaikilla mittapuilla Pete Watermanin levy-yhtiö PWL oli täysin riippumaton yhtiö. Mutta voiko indielistan kärjessä olla viikosta toiseen Kylie, Jason tai <strong>Sonia</strong>? Päätettiin, että se ei käy päinsä, joten sääntöjä rukattiin ja jollain käsittämättömällä logiikalla PWL-tähtiä ei enää nähty indielistalla vuoden 1989 jälkeen.</p>
<h3>Judas Priest ja SAW</h3>
<p>Metalliyhtye Judas Priest levytti Stock-Aitken-Watermanin kanssa vuonna 1988 kolme kappaletta: <em>I Will Return</em>, <em>The Runaround</em> ja <em>You Are Everything</em>. Tiedon vuodettua lehdistölle fanien reaktio oli niin voimakkaan kielteinen, että kappaleet jäivät julkaisematta ja pysyvät edelleen jossain <strong>Rob Halfordin</strong> hautaholvissa.</p>
<h3>Band Aid 2</h3>
<p>Vuonna 2004 markkinoitiin voimakkaasti <strong>Band Aid 20:n</strong> jatko-osaa vuoden 1984 alkuperäiselle <em>Do They Know It&#8217;s Christmas</em> -klassikolle. Samalla unohdettiin röyhkeästi vuoden 1989 ensimmäinen ja oikea kakkososa, SAW:n tuottama Band Aid 2 tähtinään muun muassa <strong>Lisa Stansfield</strong> ja <strong>Wet Wet Wet</strong>. Historian uudelleenkirjoitus on sinänsä helppo ymmärtää – kappale on eräs karseimmista SAW-tuotannoista. Hyväntekeväisyysmielessä levy oli kuitenkin menestys nousten brittiykköseksi ja ohittaen myynnissä esimerkiksi Madonnan<em> Like a Prayerin</em>.</p>
<h3>Neneh Cherry ja SAW</h3>
<p>Ensimmäinen verso Neneh Cherryn <em>Buffalo Stance</em> -jättihitistä (1989) löytyy SAW:n tuottaman <strong>Morgan-McVeyn</strong> <em>Looking Good Diving</em> -singlen b-puolelta nimellä <em>Looking Good Diving with the Wild Bunch</em>. Kappale sisältää jo kaikki <em>Buffalo Stancen</em> olennaiset koukut ja kertosäkeen.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=igcNxCyErog" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/igcNxCyErog</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/m/a/r/mariachielbronxjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/m/a/r/mariachielbronxjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>OTO-pohjalta – 25 yhtyettä, joita vaivaa skitsofrenia</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/oto-pohjalta-25-yhtyetta-joita-vaivaa-skitsofrenia/</link>
    <pubDate>Mon, 12 Dec 2011 08:15:49 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>
		<category><![CDATA[Wanha!]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=19510</guid>
    <description><![CDATA[Kumikamelilla on Eläkeläiset ja Sonic Youthilla Ciccone-sellainen. Sukellus persoonansa jakaneiden yhtyeiden valtamereen paljastaa monta tapausta lisää.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-19512" class="size-full wp-image-19512" title="MariachiElBronx" alt="The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/12/MariachiElBronx.jpg" width="600" height="405" /></a><p id="caption-attachment-19512" class="wp-caption-text">The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?</p>
<p>Tänään maanantai-iltana Helsingin Nosturissa esiintyvä <strong>Mariachi El Bronx</strong> on hyvä esimerkki yhtyeestä, joka ei oikein tiedä, mihin musiikintekemisessään keskittyä. Losangelesilaisen <strong>The Bronxin</strong> jäsenten perustama rinnakkaisyhtye soittaa meksikolaista mariachi-musiikkia, jolla on emoyhtyeen hardcorepunkin kanssa hyvin vähän tekemistä – jos senkään vertaa. Terapiaprojektina Mariachi El Bronxia ei voi enää sivuuttaa: The Bronxin viidestä albumista kaksi tuoreinta on julkaistu sen mariachi-inkarnaation nimissä.</p>
<p>Skitsofreenisten kalifornialaisten konsertin kunniaksi <em>Nuorgam</em> esittelee kaksi tusinaa muutakin yhtyettä, joiden persoona on enemmän tai vähemmän jakautunut. Aloitamme lievemmistä tapauksesta kohti vakavampia persoonallisuushäiriöitä edeten.</p>
<p>Tekstien kirjoittamiseen osallistuivat <strong>Tommi Forsström</strong>, <strong>Jarkko Immonen</strong>, <strong>Jani Järvinen</strong>, <strong>Joni Kling</strong>, <strong>Samuli Knuuti</strong>, <strong>Hannu Linkola</strong>, <strong>Antti Lähde</strong>, <strong>Juha Merimaa</strong>, <strong>Arttu Tolonen</strong>, <strong>Mikko Valo</strong> ja <strong>Anton Vanha-Majamaa</strong>.</p>
<h2>Harmittomat</h2>
<h3>Parliament vs. Funkadelic</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0eR4aQrYozY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0eR4aQrYozY</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuonna 1956 New Jerseyssä 15-vuotias <strong>George Clinton</strong> perusti doowop-lauluyhtye <strong>The Parliamentsin</strong>. 1960-luvun lopulla hän pestasi yhtyeen kiertueille viiden hengen taustabändin, joka sai pian nimekseen Funkadelic.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuoteen 1970 mennessä tyyli oli vaihtunut rasvaiseen rytmiriehaan, ja Clintonin funkpartio levytti yhtä aikaa kahdella nimellä. Samana vuonna ilmestyivät sekä Funkadelicin että Parliamentin debyyttialbumit, jotka tyylillisesti osuivat jonnekin <strong>Sly Stonen</strong> ja <strong>James Brownin</strong> funkjamien ja <strong>Jimi Hendrixin</strong> happokitaroinnin väliin – tosin alusta asti Funkadelicin levyillä valkoinen rock oli aavistuksen suuremmassa roolissa kuin Parliamentin tuotoksissa. Livenä bändi käytti yleensä nimeä Parliament-Funkadelic ja esitti sekaisin kummallakin nimellä levytettyä materiaalia. Sama meno jatkui aina 1980-luvulle asti, ja kollektiivin sisällä muodostui useita spin-off-yhtyeitä, ehkä nimekkäimpinä <strong>Bootsy’s Rubber Band</strong> ja <strong>Brides of Funkenstein</strong>. Tyylillisesti kaikki eri aktit olivat kuitenkin omaksuneet Clintonin doktriinit niin täydellisesti, että tyylillistä irtautumista P-Funk-eetoksesta ei yrittänyt näistä yksikään.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Biitit ja tyylit. Jos tykkää yhdestä, niin tykkää periaatteessa kaikista, hiuksenhienoja makueroja lukuun ottamatta. Psykedeelinen karnevaalitunnelma, loputtomat jamit, b-luokan scifi-huumori ja aikuisvaipat joko iskevät tai sitten eivät iske.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Funkadelic, mutta vain sätkän mitalla. Alkuaikojen Funkadelic-psykedelia on kestänyt aikaa hitusen paremmin kuin jotkut Parliamentin karkkijamit. Kilpailu paremmuudesta käydään reiluuden nimissä vain Funkadelicin ja Parliamentin välillä, sillä kollektiivin lukuisat spin-off-bändit ovat vain alaviitteitä P-Funk-ensyklopediassa kaukana kahden pääotsikon alapuolella.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 0 %. Vaikka hiuksia voi halkoa loputtomiin Funkadelicin tai Parliamentin paremmuudesta, ei bändejä voi hyvällä tahdollakaan pitää kovin erilaisina. Varsinkin sen jälkeen, kun valtaosa James Brownin bändistä hyppäsi Clintonin kelkkaan vuonna 1972 (muun muassa basisti <strong>Bootsy Collins</strong> ja <strong>Maceo Parkerin</strong> johtama puhallinsektio <strong>Horny Horns</strong>), bändi(e)n tyyli ja soundi hioutui niin tunnistettavaksi, että oksat ja housut pois.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0JbUP-skb7E" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0JbUP-skb7E</a></p>
<h3>Supergrass vs. The Hotrats</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/Q8w81AAK7to" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Q8w81AAK7to</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Oxfordin kolmesta brittipopsuuruudesta (<strong>Ride</strong>, <strong>Radiohead</strong>, Supergrass) se leikkisin. Palkittiin jo esikoislevynsä aikaan vuoden parhaalle brittiläiselle popsävellykselle myönnettävällä Ivor Novello -palkinnolla <strong>Monkees</strong>-henkisestä <em>Alright</em>-jättihitistään. Julkaisi kuusi albumillista punkista ja klassisesta rockista ammentavaa kitarapoppia tasaisesti laskevalla menestyskäyrällä ennen kuin laittoi pillit pussiin vuonna 2010.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> <strong>Gaz Coombes</strong>, <strong>Danny Goffey</strong> ja tuottaja<strong> Nigel Godrich</strong> muodostivat The Hotratsin vuonna 2009. Yhtyeen esikoisalbumi <em>Turn Ons</em> julkaistiin vain kuukausia ennen kuin Supergrass tiedotti hajoamisestaan. Ensimmäiset keikkansa The Hotrats teki vasta Supergrassin hajoamisen jälkeen.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The Hotratsin esikoisalbumilla kuullaan covereita muun muassa <strong>The Velvet Undergroundilta</strong>, <strong>The Kinksiltä</strong>, <strong>Roxy Musicilta</strong>, <strong>David Bowielta</strong> ja <strong>Gang of Fourilta</strong>. Saman litanian voisi löytää Supergrassin biografian “influenced by” -osiosta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Supergrass tietysti. The Hotrats on tekemässä toistakin albumia, mutta kovin monia se tuskin kiinnostaa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 1 %. Jos Supergrass olisi tehnyt coveralbumin, sillä olisi luultavasti täsmälleen samat kappaleet kuin Turn Onsilla.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/2sNtBH2lW1k" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/2sNtBH2lW1k</a></p>
<h3>Saint Etienne vs. Cola Boy</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=vZAajrxvDs4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/vZAajrxvDs4</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Saint Etienne on kahden soittotaidottoman popnörtin pystyyn laittama yhtye, joka teki tanssimusiikista hyväksyttävää indie-piireissä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Tarinan mukaan <strong>Bob Stanley</strong> ja <strong>Pete Wiggs</strong> halusivat testata kuinka heiltä luonnistuisi klubihitin väsääminen ajalle tyypillisen pianoriffin ympärille. <strong>Sarah Cracknellin</strong> kanssa purkitetusta demosta prässättiin whitelabeleita, joita kärrättiin levykauppoihin. <em>7 Ways to Love</em> -kappale osoittautui heti massiiviseksi lattiantäyttäjäksi, ja levy-yhtiöt jäljittivät kilpaa kappaleen tekijöitä. Stanley ja Wiggs eivät halunneet julkaista kappaletta Saint Etienne -nimellä, koska pelkäsivät, että se olisi romuttanut yhtyeen lupaavasti alkaneen uran. Laulajaksi pestattiin <strong>Janey Lee Grace</strong>, koska Sarah Cracknell ei saanut laulaa muilla kuin ET-julkaisuilla.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Kuten ET-tuotannoissakin, Cola Boyssa on vahvaa baleaarista vibaa ja estetiikassa selkeitä lainauksia 1960-luvulta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Etienneä on mahdoton voittaa. Cola Boyn kakkossingle <em>He Is Cola</em> kannattaa jättää divarin ale-laariin; sen &#8221;bändi&#8221; teki puhtaasti täyttääkseen sopimuksen levy-yhtiön kanssa. Cola Boy oli toisaalta yhdellä mittarilla emobändiään menestyneempi: Saint Etienne on yltänyt Iso-Britannian singlelistalla parhaimmillaan sijalle 11, kun <em>7 Ways to Love</em> singahti vuonna 1991 suoraan sijalle 8.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 2 %. Näin jälkikäteen katsottuna <em>7 Ways to Love</em> sopisi saumattomasti emobändinsä diskografiaan, löytyyhän sieltä <em>He&#8217;s on the Phonen</em> tapaista eurojuustoakin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=ygZQQjDWpUQ&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ygZQQjDWpUQ</a></p>
<h3>Hardy Nilsson vs. Tommy 16</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X9WmoiWgL3Y" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X9WmoiWgL3Y</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Ruotsalaisen jääkiekkolegendan mukaan itsensä nimennyt skellefteålaiskuusikko Hardy Nilsson ilahdutti maailmaa kolmen albumin verran vuosina 1993–97. Ruotsin kieleen tutustumiseen sopivilla sokerihuurretuilla powerpop-kappaleilla lauletaan sydämen asioista niin vilpittömästi, että synkkämielisimmänkin otsakurttu siliää.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 1995 ilmestyi tismalleen samoista herroista koostuvan Tommy 16:n debyyttialbumi <em>Shauna</em>. Laulukieli vaihtui englanniksi, ja Hardy Nilssonissa pääasiallisena laulajana toimineen <strong>Jan Pettersonin</strong> sijaan äänessä oli enimmäkseen <strong>Urban Holmberg</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Kerrasta tarttuvat melodiat, voimasoinnut sekä kotimaisen <strong>Pennilessinkin</strong> julkaisijana pitkään toiminut maineikas ja omaehtoinen levy-yhtiö A West Side Fabrication.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Koska musiikillisesti yhtyeiden välillä on vain hienoisia sävyeroja,  tehdään tästä kielikysymys ja palkitaan Hardy Nilsson rohkeudesta esiintyä äidinkielellään.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 3 %. Kielisyydestä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/BU8f-gmunDw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/BU8f-gmunDw</a></p>
<h3>22-Pistepirkko vs. The Others</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Kp7C4uDKkoE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Kp7C4uDKkoE</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong>  Maailmalla väreilleet rhythm and bluesin, autotallirockin ja psykedelian kaiut kantautuivat 1970-luvun lopulla Utajärvelle asti. Siellä ne sekoittuivat omaperäiseksi keitokseksi kolmen lähes soittotaidottoman muusikonalun tulkitessa niitä kykyjensä ja mielikuvituksensa puitteissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että konsepti poikisi yhden Suomen hienoimmista, mielenkiintoisimmista ja omaehtoisimmista yhtyeistä, joka löytää uusia näkökulmia musiikkiinsa vielä 30 vuoden ikäisenäkin?</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Parikymmentä vuotta myöhemmin nuo kaiut lilluivat kiiltäväpintaisessa elektroliemessä. Ruotsalaisvoimin tuotettua <em>Rally of Love</em> -levyä (2001) saattoi pitää  soinniltaan 22-Pistepirkon ajantasaisimpana levynä, vaikka yhtyeen musiikillinen tausta pilkotti puleeratun tuotannon välistä kiinnostavina ruosteläikkinä. Yhdistelmä oli kiehtova, mutta määritti samalla pisteen yhdelle kehityskululle. Myöhemmillä 2000-luvun levyillään 22-Pistepirkko on vannonut jälleen pelkistetymmän, spontaanimman ja rupisemman soiton nimeen. Paluunsa juurille yhtye kiteytti viemällä studioon myös sivuprojektinsa The Othersin, jonka nimissä kolmikko purkitti vuonna 2006 levyllisen <strong>Link Wrayn</strong>, <strong>The Kinksin</strong> ja muiden vaikuttajiensa musiikkia.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <strong>Reino Helismaan</strong> legendaarinen huomio siitä, että kaikessa soi blues. The Others vie niiden äänilähteiden äärelle, joiden parissa kaikki kerran alkoi. Mitä tarkemmin The Othersia kuuntelee, sitä terävämmin Pistepirkkojen vaikutteet alkavat erottua niiltäkin levyiltä, joilla on ulkoisesti vain vähän tekemistä autotallin ja läpikulkemattomien rämeiden kanssa.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> 22-Pistepirkko, joskaan kilpailuasetelmasta ei ole ollut kyse alkujaankaan. On eri asia toistaa samoja lauluja vuosikymmenien ajan kuin viedä noiden laulujen viestiä eteenpäin mitä omapäisimpien ja välittömimpien musiikillisten synteesien muodossa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 3 %. The Others on oikeastaan kuin paineeton kuvaelma Pistepirkkojen treeneistä, joissa lyödään sähköt seinään, avataan muutama olut ja annetaan musiikin mennä minne se haluaa. Yhtyeen kunnianosoitus vanhoille suosikeilleen on vilpitön ja muistuttaa, että rockin sukupuu on kaikkine haaroineenkin versonut yhdestä vahvasta juuresta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=iS_jaFP76mQ&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/iS_jaFP76mQ</a></p>
<h3>Modest Mouse vs. Ugly Casanova</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/CTAud5O7Qqk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/CTAud5O7Qqk</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Modest Mouse on kotimaassaan vaan ei juuri missään muualla valtavan suosittu kitarabändi, joka on tehnyt äkkiväärää ja surrealista, juurevaa americanaa avantgardeen sekoittavaa indierockia vuodesta 1993 asti ja myynyt kahdella tuoreimmalla albumillaan platinaa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Tarinan mukaan mies nimeltä <strong>Edgar E. Graham</strong> ilmestyi Modest Mousen takahuoneeseen erään Denverissä soitetun keikan jälkeen vuonna 1998 ja teki bändiin vaikutuksen kirjoittamillaan lauluilla. Pian tämän jälkeen Graham katosi – lopullisesti. Lopulta Modest Mousen <strong>Isaac Brock</strong> päätti levyttää albumillisen Grahamin kappaleita Ugly Casanova -nimellä (<em>Sharpen Your Teeth</em>, 2002), jotta saisi houkuteltua jäljettömiin kadonneen miehen elävien pariin. Tarina on tietenkin täyttä kukkua: hermoheikko Brock vain halusi keksiä tekosyyn olla antamatta haastatteluita uuden albuminsa tiimoilta.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ihan kaikki, vaikka Brock onkin ainoa Modest Mousen jäsen, joka soittaa <em>Sharpen Your Teethillä</em>. Vuonna 2010 ilmestyneen luontodokumentin <em>180° South</em> soundtrackilla kuultiin kahdeksan uutta Ugly Casanova -kappaletta. Nyt kokoonpano oli lähes täsmälleen saman kuin Modest Mousessa.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Tasapeli. Ugly Casanovan <em>Barnacles</em> on yksi Brockin hienoimpia kappaleita ja <em>Sharpen Your Teeth</em> kaikkea muuta kuin kuriositeetti</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 4 %. <em>Sharpen Your Teeth</em> on sielultaan Modest Mouse -albumi siinä missä muutkin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/F_aDAKlaEOw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/F_aDAKlaEOw</a></p>
<h3>XTC vs. The Dukes of Stratosphear</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=hk41Gbjljfo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/hk41Gbjljfo</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Live-esiintymisiä vierastanut XTC sekoitti new wavea ja psykedeliaa omaksi leimallisen englantilaiseksi ja pastoraaliseksi keitoksekseen. Kriitikkojen rakastama, ostavan yleisön enimmäkseen hyljeksimä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> XTC perusti The Dukes of Stratosphearin kunnianosoituksena 1960-luvun pop- ja psykedeliabändeille, kuten <strong>Jefferson Airplanelle</strong>, <strong>The Zombiesille</strong> ja <strong>The Small Facesille</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The Dukes of Stratosphear teki pastisseja siitä musiikista, jota XTC:n jäsenet kuuntelivat nuorena. The Dukes of Stratosphear on kuin yksi XTC:n moduuleista kokonaisuudesta irrotettuna.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> XTC on ehdottomasti parempi. The Dukes of Stratosphear on kuriositeetti, jonka tuotanto ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan <em>Dear Godin, Making Plans for Nigelin, Mayor of Simpletonin</em> tai <em>Senses Working Overtimen</em> tasoisten kappaleiden kanssa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 7 %. Bändeillä on paljon yhteistä, mutta sivuprojektissa musiikkia ei ole suodatettu 1970- ja 1980-lukujen, vaan 1960-luvun vaikutteiden läpi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X-fL68DbcQ0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X-fL68DbcQ0</a></p>
<h3>Green Day vs. Foxboro Hot Tubs</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=OYU2ZPTJnh4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/OYU2ZPTJnh4</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Green Day perustettiin Kaliforniassa 1987. Bändin nykyinen kokoonpano vakiintui vuonna 1990, kun rumpali <strong>Tré Cool</strong> liittyi bändiin vähän ennen debyyttialbumi <em>Kerplunkin</em> julkaisua. Bändi oli 1990-luvun pop-punk-villityksen terävimpiä kärkiä samoilta kulmilta tulevien <strong>Rancidin</strong> ja <strong>The Offspringin</strong> ohella.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 2007 edellisestä Green Day -levystä oli kulunut jo kolme vuotta, eikä uuden levyn julkaisu häämöttänyt edes ihan lähitulevaisuudessa. Vuoden 2004 <em>American Idiot-</em> albumilla bändi oli jo tehnyt ”rasmukset”, eli astunut finninaamaisesta pop-punkista suureellisen stadion-sentimentaalisuuden puolelle. Liekö syynä pääbändin suunnanmuutos, pitkäksi venynyt levytystauko vai mikä, mutta vuonna 2007 Green Dayn faniklubin jäsenille alkoi tihkua maistiaisia uudelta Foxboro Hot Tubs -projektibändiltä, joka koostui Green Dayn kiertuekokoonpanosta kitaristi <strong>Kevin Prestonilla</strong> höystettynä. Tyylillisesti bändi edusti rosoista garagerockia, ja tarjosi Green Dayn mukaan väylän spontaaniin tekemiseen, joka pääbändistä oli tuolloin päässyt katoamaan. Foxboro Hot Tubs julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2008 ja kiersi sen tiimoilta länsirannikon klubeja.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Vaikka Foxboro Hot Tubs onkin sinänsä hikisempi, riehakkaampi ja garagempi kuin nykyinen Green Day, ei sointi ja meininki ole äänitysteknistä pseudo-retroilua lukuun ottamatta kovinkaan kaukana emobändin maneereista.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Pre-1995 Green Day voittaa kaikki. Foxboro Hot Tubs on ihan jees ja nykyinen Green Day voisi lakata olemasta.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 8 %. Foxboro Hot Tubs varmaan tarjoaa Green Daylle henkireiän ja väylän ilon kautta tekemiseen, mutta musiikillisesti ei kovin vieraille vesille ole lähdetty seilaamaan.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=M9igM1dH_NY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/M9igM1dH_NY</a></p>
<h3>Black Keys vs. Blakroc</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=iOdBy_eiDXM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/iOdBy_eiDXM</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Black Keys -duo aloitti räkäisellä blues-mätöllä, mutta on kehittynyt 2000-luvun mittaan funkyksi soulia, bluesia ja rockia sekoittavaksi jyräksi.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Blakroc perustettiin, kun bändin jätkät halusivat tehdä yhteistyötä hoppareiden kanssa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Blakroc kasaa biisinsä aika pitkälle samoista aineksista kuin emobändikin. Merkittävin ero on, että <strong>Dan Auerbachin</strong> sijaan äänessä ovat räppärit, kuten <strong>Mos Def</strong>, <strong>Raekwon</strong> ja <strong>Pharaohe Monch</strong>.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Black Keys on ehtinyt tehdä paljon enemmän hyvää kuin tämä toistaiseksi yhden levyn pituiseksi jäänyt kokeilu. Mutta myös Blakroc on parhaimmillaan älyttömän kova.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 9 %. Blakroc soittaa ehkä hiukan luuppimaisemmin. Muuten bändeissä sykkii sama sydän.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Sl8cDaj1BLU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Sl8cDaj1BLU</a></p>
<h3>Sielun Veljet vs. Kullervo Kivi &amp; Gehenna</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=302UgYUo4Xs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/302UgYUo4Xs</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuonna 1982 perustettu Sielun Veljet on suomirockin kulmakivi. Tunnettu erityisesti maanisista live-esiintymisistään. Tekee parhaillaan comebackia – ihan kuin ette sitä tietäisi.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Yhtyeen joka suuntaan sinkoileva ideamylly loi jo vuonna 1986 sivuprojektin, englannikielisen garagerock-yhtyeen <strong>Leputation of Slavesin</strong>. Vuonna 1988 sivuprojektit laajenivat kokonaiseksi kiertueeksi, jolla yhtye arpoi lavalla olevalla onnenpyörällä seuraavan kappaleen esittävän identiteettinsä. Leputation of Slavesin lisäksi yhtye esiintyi r&amp;b-yhtye <strong>Pimpline &amp; the Definitesina</strong> ja natsiparodia <strong>Adolf und Die Frei Scheissena</strong>. Kaikki yhtyeet päätyivät EP:lle <em>Onnenpyörä</em> (1985). Kestävimmäksi sivuprojektiksi muodostui iskelmämusiikkia soittanut Kullervo Kivi &amp; Gehenna, jonka kokonainen livelevy julkaistiin Sielun Veljien uran päättäneellä <em>Mustalla laatikolla</em> (1991).</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Itse asiassa varsin moni asia. Sielun Veljien juuret olivat bändiprojektissa, joka soitti iskelmämusiikkia rankkoina sovituksina. Gehennan voi ajatella sulkeneen ympyrän yhtyeen kehityksessä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Sielun Veljet. Mutta ei 6–0 vaan enintään 4–2.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 11 %. Kun yhtyeeltä sopii odottaa mitä tahansa, siltä myös odottaa mitä tahansa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/4Ed1ByHqLhA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/4Ed1ByHqLhA</a></p>
<h3>Anthrax vs. S.O.D.</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/9rVFi6qkPHE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/9rVFi6qkPHE</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Anthrax perustettiin vuonna 1981 ja on yksi maailman tunnetuimmista thrash metalia soittavista yhtyeistä. Sen perustaja ja sielu on kaljusta päästä, pukinparrasta ja taskukokoisesta mitastaan tunnistettava kitaristi <strong>Scott &#8221;Not&#8221; Ian</strong>.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> S.O.D. koostuu Scott Ianin lisäksi Anthraxin toisesta perustajasta (<strong>Danny Lilker</strong>), rumpalista (<strong>Charlie Benante</strong>) ja alkuaikojen roudarista (<strong>Billy Milano</strong>). Ideansa yhtye sai Scott Ianin poliittisesti epäkorrektista piirroshahmosta Sargent D.:stä, jonka raflaavista kannanotoista etenkin yhtyeen ensimmäinen albumi <em>Speak English Or Die</em> (1985) koostuu. S.O.D. on aktivoitunut vuosien varrella useampaan otteeseen. Vuoden 1999 <em>Bigger Than the Devil</em> -albuminsa kiertueella bändi nähtiin jopa hikisellä keikalla kesäisessä Provinssirockissa. S.O.D. vaikutti merkittävästi crossover-genren syntyyn yhdistämällä metallisen soundin hardcoreen.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Scott Ian on yksi historian tappavimmista rytmikitaristeista ja Charlie Benante rumpalina melkoinen höyryjyrä, joten molempien bändien peruspoljento tuo mieleen lekaharkkolastissa ajavan 18-pyöräisen rekan. Vaikka Anthrax onkin perusteemoiltaan vakavampi yhtye, yhtyeiden ilkikurisissa maailmankuvissa on tiettyä yhteneväisyyttä. Suurimmat erot ovat laulussa: Anthraxin kappaleissa laulu on ollut aina melodista, mutta S.O.D.:n Billy Milano nojaa ilmaisussaan klassiseen huutolauluun – jolle miehen yli 150-kiloinen ruho antaa arvoisensa kaikupohjan.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Anthraxin 30-vuotista uraa on vaikea pistää samalle viivalle yhdenkään muun yhtyeen kanssa tällä planeetalla. Mutta jos arvioidaan musiikin laatua per äänitetty sekunti, vain kaksi kunnollista studioalbumia nauhoittanut S.O.D. vie pelin mennen tullen, sillä yhtyeen levyille ei heikkoja hetkiä juuri mahdu.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 13 %. S.O.D. on varsin looginen jatke Scott Ianin luomisvimmalle tilanteissa, joissa Anthrax ei kykene olemaan raskaampi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/o7rpVRnuAcQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/o7rpVRnuAcQ</a></p>
<h3>Sonic Youth vs. Ciccone Youth</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/RIIEbrMXs20" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/RIIEbrMXs20</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Mikään ei ole ikuista, paitsi Sonic Youth – eikä välttämättä sekään. Vaihtoehtorockin ikonisin yhtye näyttää tulleen tiensä päähän, kun rakkaus ei enää yhdistä <strong>Thurston Moorea</strong> ja <strong>Kim Gordonia</strong>. Kiitos 1981–2011.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Viiden vuoden ja neljän albumin jälkeen Sonic Youth perusti sivuprojektin, jonka se nimesi <strong>Madonnan</strong> sukunimen mukaan. Ciccone Youth ei koskaan esiintynyt livenä, mutta julkaisi yhden singlen (<em>Into the Groovy</em>, 1986) ja yhden albumin (<em>Whitey Album</em>, 1988), jolla se hullutteli muun muassa Madonnan ja <strong>Robert Palmerin</strong> hittien sekä hiphopin parissa (<em>Making the Nature Scene</em>).</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ciccone Youth on Sonic Youth vahvistettuna <strong>Minutemenin Mike Wattilla</strong>. Se kertoo paljon siitä, kuinka lähellä emobändi ja sivuprojekti ovat henkisesti toisiaan.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Sonic Youth, tietenkin. Ei Ciccone Youth kuitenkaan pelkkä vitsi ole. <em>Whitey Albumin</em> kappaleista esimerkiksi <em>Macbeth</em> on täsmälleen sitä missä Sonic Youth on vahvimmillaan: mykistävää noiserockia.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 14 %. Sonic Youth oli jo vuoteen 1986 mennessä saavuttanut maineen yhtyeenä, joka voi tehdä lähes mitä vain. Siksi <em>Whitey Album</em> olisi hyvin voitu julkaista Sonic Youthin nimissä ilman, että kenenkään aivo olisi nyrjähtänyt.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/VcKfsfEurY8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/VcKfsfEurY8</a></p>
<h3>bob hund vs. Bergman Rock</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0x02lymFSx8&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0x02lymFSx8</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Hulvatonta ilosanomaansa jo kolmella vuosikymmenellä levyttänyt bob hund on kasvanut uransa aikana räyhäkkäästi räksyttäneestä pennusta sekarotuiseksi ja aistinsa laajentaneeksi hurtanretkuksi, jonka kollaaseissa kaikuvat niin varhaisvuosien anarkia kuin musiikkiavaruuden sattumanvarainen samoaminenkin. Yhtyeen omintakeinen huumori ja kategorioita kaihtava mielenlaatu ovat kuitenkin säilyneet muuttumattomina vuosien kuluessa, riippumatta siitä miten pinnassa kitarat ovat kulloinkin olleet.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 2001 ilmestynyt <em>Stenålder kan börja</em> tuntui kuivattavan musteen bob hundin historiikin ensimmäisessä osassa. Yhtye katsoi rasavillien kitaroiden reunustaman tien kuljetuksi, kaivoi sanakirjan käteen ja kanavoi energiansa 1990-luvun lopulla hahmottuneeseen englanninkieliseen rinnakkaisorkesteriinsa Bergman Rockiin. Kansainvälisille kentille jonkin aikaa tähyillyt Bergman Rock levytti kaksi albumia, joiden raidoilta bob hundin pitkä varjo oli helpompi tunnistaa kuin <strong>Thomas Öbergin</strong> vahvasti skooneen murtunut englannin kieli.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Musiikillisesti Bergman Rock tuntuu luontevalta välivaiheelta bob hundin varhaisen ja nykyisen ilmaisun välillä. Bergman Rockin riemukkaimmat kappaleet kohkaavat samalla lailla kuin emäkoira parhaimmillaan ja sen sanoitukset pulppuavat samasta näsäviisaasta kynästä kuin bob hundin nerokkaimmat lausahdukset. Toisaalta Bergman Rock toi yhtyeen ilmaisuun hidastetun haahuilun ja päämääräänsä etsivät äänikokeilut, jotka ovat jääneet soimaan hukkaminuutteina bob hundin uusimmille levyille.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Alkuperäinen vie kilvan kotiin muutamalla kirsunmitalla. Vaikka Bergman Rock sai varsinkin ruotsalaislehdistöltä paikoin tylyn vastaanoton, voi yhtyeen musiikin sijoittaa huoletta bob hundin laatuasteikon puoliväliin. Varsinkin <em>I’m a Crabin</em> ja <em>Jimin</em> kaltaiset täsmäiskut kalpenevat bob hundin klassikoille vain persoonallisesti lauletun skoonen ja skoonelaisittain äännetyn englannin välisen erotuksen verran.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 17 %. Kieli-identiteetti on niin olennainen osa bob hundia, että täydelliseen täyttymykseen on vaikea päästä ilman sitä. Kyse ei ole vain kielestä kommunikaatiovälineenä, vaan siitä miten kieli soi musiikin päällä ja miten se saa musiikin soimaan. Niinpä yhtye on englanniksi operoidessaan monen koirankuseman päässä itsestään silloinkin, kun se kuulostaa prikulleen itseltään.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=jzFovaslaXM&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/jzFovaslaXM</a></p>
<h3>NoMeansNo vs. Hanson Brothers</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/zPyAii6f-hc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/zPyAii6f-hc</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> NoMeansNo on kanadalainen, vuodesta 1979 musiikillista buffet-pöytäänsä pyörittänyt trio, jonka ydin on <strong>Wrightin</strong> veljespari <strong>Rob</strong> (basso) ja <strong>John</strong> (rummut). Yhtyeen äkkiväärä ja arvaamaton venkoilu on loksauttanut leukoja auki ympäri maailmaa sekä keikkalavoilla että yhtyeen kahdellatoista äänilevyllä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Hanson Brothers on NoMeansNon älyllisen ja monimutkaisen musiikin täydellinen peilikuva: <strong>Ramones</strong>-covereilla aloitellut sivuprojekti, jossa sointujen määrä on kolme ja lyriikat pyörivät huomattavasti vähemmän älyllisissä aiheissa – lähinnä jääkiekossa ja kanadalaisen perusmiehen elämässä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Vaikka Hanson Brothers tekee parhaansa ollakseen sivistyneen NoMeansNon moukkamainen ja räkänokkainen pikkuveli, eivät bändin jäsenet voi soittotaidolleen mitään. Siksi Hanson Brothersinkin soitto on tiukkaa kuin majavan sulkijalihas.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Hanson Brothers on ratkiriemukas yhtye, joka tuo tarvittavan raikkaan tuulahduksen NoMeansNon vakavahenkiseen jyystöön. Silti NoMeansNon huikea ura ja lukuisat klassikkolevyt vetävät pisteet pääyhtyeen suuntaan selvin numeroin.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 19 %. Vaikka NoMeansNo ja Hanson Brothers ovatkin kovin erilaisia yhtyeitä, ponnistaa kumpikin suoraan punk-estetiikasta, eikä sivuprojektia voi näin ollen pitää erityisen hätkähdyttävän omituisena.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/O6jwyMiilgE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/O6jwyMiilgE</a></p>
<h2>Huolestuttavat</h2>
<h2>U2 vs. Passengers</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=JFM7Ty1EEvs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/JFM7Ty1EEvs</a><br />
<strong>Ensin?</strong> Kaikkihan nyt tuntevat U2:n, tuon Dublinin oman soitin-, laulu- ja<br />
veronkiertoyhtyeen. Piinattuaan ensiksi Jumalaa muutaman levyn verran,<br />
rakastuttuaan amerikkalaiseen rockmytologiaan ja keksittyään ironian yhtye<br />
päätti kahdeksan studiolevyn jälkeen sukeltaa <em>Zooropaakin</em> syvemmälle<br />
taiderockin uumeniin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Nelikko päätti värvätä hovituottajansa <strong>Brian Enon</strong> Passengersin<br />
viidenneksi vakiojäseneksi. Kuten Passengersin ainoaksi jääneen albumin<br />
<em>Original Soundtracks 1</em> nimi kertoo, tavoitteena oli tehdä – *haukotus* –<br />
&#8221;musiikkia kuvitteellisiin elokuviin&#8221;, U2-levyjä maalailevampaa ja<br />
instrumentaalisempaa materiaalia. &#8221;Menossa mukana&#8221; olivat myös tuottaja <strong>Howie</strong><br />
<strong> B.</strong> ja <strong>Luciano Pavarotti</strong>, joka kailotti albumin singlellä, eniten U2:ta<br />
muistuttaneella <em>Miss Sarajevo</em> -kappaleella. Albumi myi odotuksiin nähden<br />
kehnosti, ja <strong>Adam Clayton</strong> ja <strong>Larry Mullen Jr</strong> ovatkin myöhemmin teilanneet<br />
projektin tekotaiteellisena räpiköintinä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Tietty <strong>Bonon</strong> ääni, niillä kappaleilla joilla on laulua, sekä<br />
muutenkin suureellinen ote. Ero <em>Zooropaan</em> ei loppujen lopuksi ollut kovin<br />
huikea.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> U2 tuotantonsa laajuuden ansiosta. Passengers-albumi kuuluu<br />
aivan yhtyeen tuotannon kärkipään tuntumaan, mutta yhdellä purrella on<br />
vaikea sotia laivastoa avstaan.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 20 %. Jos levylle olisivat päässeet japanilaisen<br />
<strong>Holi</strong>-laulajan kanssa äänitetyt kappaleet, prosentti voisi olla paljon<br />
suurempi.<br />
<p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=xS4hJabqRc4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/xS4hJabqRc4</a></p>
<h3>Yo La Tengo vs. Condo Fucks</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/ZtBDlNEME48" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ZtBDlNEME48</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong><em> &#8221;37 levykauppiaan pelätään kuolleen Yo La Tengon konsertissa sattuneessa onnettomuudessa”</em>. Satiirisen uutislehden <em>The Onionin</em> otsikko saa edelleen tyrskähtelemään. Sen paremmin ei vuonna 1984 perustetun kitararockyhtyeen maksimaalista “indieyttä” ole kukaan tähän päivään mennessä pystynyt kiteyttämään.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Maaliskuussa 2008 Yo La Tengo teki salakeikan Condo Fucks -nimellä brooklyniläisellä Magnetic Field -klubilla. Seuraavana vuonna ilmestyi yhtä ruokottamasti nimetty albumi <em>Fuckbook</em>, jolla newjerseyläisveteraanit soittivat lapsuutensa ja nuoruutensa suosikkibiisejä muun muassa <strong>The Small Facesilta</strong>, <strong>Richard Helliltä</strong>, <strong>The Kinksiltä</strong>, <strong>Sladelta</strong> ja <strong>The Beach Boysilta</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <em>Fuckbookin</em> paskainen lofi-soundi ja rujo protopunk-paahto saattaa hämmentää Yo La Tengon hienostuneempaan materiaaliin ihastuneita, mutta bändin noise-juuret tunteville levyssä on paljon tuttua ja turvallista.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Yo La Tengo tietysti. <em>Fuckbook</em> on toki hauska kuriositeetti.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 23 %. Indierockyhtye soittamassa punkia ja 1960-luvun garagerockia ei ole ideana sieltä kreiseimmästä päästä. Lisäprosentteja heruu kuitenkin yllättävistä F-sanoista sivuprojektin ja albumin nimissä sekä huiman ankeista salanimistä (<strong>Kid</strong> ja <strong>Georgia Condo</strong>).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/PxzRmnV9q3s" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/PxzRmnV9q3s</a></p>
<h3>Giant Robot vs. Giant Räbät</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/dBteE1EKWMI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/dBteE1EKWMI</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Giant Robot oli 1990-luvun puolivälin jälkeisen Helsingin jazzia, dubia, hiphopia, soulia, r&amp;b:tä ja konemusiikin eri lajeja sekoittelevan bilekulttuurin tulos: sekalainen ryhmä säästeliäästi soittavia rytmimusiikin virtuooseja, jotka loivat arvoisensa tekstuurin <strong>Tuomas Toivosen</strong> älykkäälle valkoisen miehen puhelaululle. Yhtye oli tuhota itsensä kunnianhimoisella kakkoslevyllään <em>Superweekend</em>, joka on yksi komeimmista suomalaisista elektronisen musiikin levyistä koskaan. Bändin vaikutukselta ei voi suomalaisilla keikkalavoilla välttyä, sillä käytännössä jokaisen hiphop- tai reggae-johdannaista musiikkia soittavan artistin taustabändissä soittaa joku Giant Robot -taustainen.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Giant Räbät herätti nukkuvan pedon vuonna 2008 ilman Tuomas Toivosen osanottoa. Toivosen sijaan mikrofonivastuuta kierrätettiin hiphopin perinteiden mukaisesti kädestä käteen Suomen eturivin MC-kastin (<strong>Asa</strong>, <strong>Pyhimys</strong>, <strong>Jontti</strong>, <strong>Hannibal</strong>, <strong>Jodarok</strong>) kesken.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <strong>Kim Rantalan</strong> svengaavat koskettimet, <strong>Tolosen</strong> veljesparin ja <strong>Petro Niiniluodon</strong> maltilla maalailevat kielisoittimet sekä<strong> Mamba Abdissa Assefan</strong> täsmällisen säästeliäät rytmit muodostavat leimallisen yhteiselementin, joka yhdistää Robotin verkkaisesti etenevän rytmin saumattomasti Räbätin aggressiivisempaan otteeseen. Räbät-levyllä kuullaan varsin perinteiseen rap-tyyliin ääntään käyttäviä vokalisteja, joten ero Tuomas Toivosen omintakeiseen resitatiiviin on varsin selkeä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> <em>1. erä</em> on erinomainen ja aikaa hyvin kestävä levy, mutta jo pelkkä <em>Superweekend</em> vie pelin helposti Robotille. Ja jos se ei riittäisikään, löytyisi <em>Crushing You With Styleltä</em> ja <em>Domesticityltä</em> niin paljon valttikortteja, ettei Räbätillä ole lukuisista ansioistaan huolimatta mahdollisuuksia.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 27 %. Tavallaan erot ovat pienet ja ymmärrettävät, mutta Räbätin vierailijoiden mukanaan tuomat lyyriset teemat Asan hämmentävästä uusrunoudesta Jontin, <strong>Shakan</strong> ja <strong>Lännen Jukan</strong> kuvaukseen myyttisestä kuokkavierashahmosta nostavat skitsofreniatasoa suhteessa Toivosen modernin urbaaneihin tutkielmiin kaupunkisuunnittelusta ja elintilasta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/gV0BFawLBYk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/gV0BFawLBYk</a></p>
<h3>Nick Cave &amp; the Bad Seeds vs. Grinderman</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=QzmMB8dTwGs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/QzmMB8dTwGs</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Australialainen Nick Cave perusti yhtyeensä Melbournessa vuonna 1983. Cave ja <strong>Mick Harvey</strong> tunsivat toisensa <strong>The Birthday Partysta</strong> ja muodostivat vuonna 1996 mukaan tulleen <strong>Warren Ellisin</strong> kanssa ryhmän ytimen. Laatulevyjä syntyi debyytti <em>From Her to Eternitystä</em> aina uusimpaan albumiin<em> Dig, Lazarus, Dig!!!</em>:iin<em>.</em></p>
<p><strong>Sitten?</strong> Grinderman syntyi Bad Seedsin jäsenistä vuonna 2006. Yhtyeen nimi oli alkuun <strong>Mini Seeds</strong>, ja motiivina oli paeta emoyhtyeen valtavaa taakkaa. Ensimmäisen albumin biisit Cave oli säveltänyt Bad Seedsin kiertueella vuonna 2005 kitaralla, jota hän harvoin käytti. Syntynyt materiaali oli raakaa ja The Birthday Partyn kolkkoudesta paikoin muistuttavaa. Yhtye on lämpännyt Caven soolokeikkoja, mutta vetää yleisöä yksinkin. Viimevuotinen <em>Grinderman 2</em> sai ylistystä laajalti, ja yhtyeen esityksissä on sellaista likaisen vanhan miehen pitelemätöntä panovoimaa, jollaista Bad Seedsiltä on kai turha odottaa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Grindermanin muoto on garagempi, psykedeelisempi ja likaisempi, mutta ytimestä löytyy sama lyyrinen kultakaivo.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Epäreiluun kysymykseen epäreilu vastaus. Bad Seeds on pakahduttavan hieno orkesteri, mutta Grinderman yksinkertaisesti hauskempi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 30 %. Grinderman on skitsofreenistä musiikkia, mutta Caven hahmon tuntien se ei liene valtava yllätys.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=vKznZUtKntg" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/vKznZUtKntg</a></p>
<h3>Future Sound of London vs. Amorphous Androgynous</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=GCoCTkC0oL0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GCoCTkC0oL0</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Pitkän linjan konemusiikki-instituutio Future Sound of London on vuodesta 1988 lähtien työntänyt lusikkaansa jos jonkinlaiseen soppaan, ambientista triphopiin ja breakbeateihin sekä elokuvasta tietokoneanimaatioihin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Koska varsinkin alkuaikojen brittiläisessä rave-kulttuurissa oli vahva annos psykedeliaa, olivat kokeilut psykedeelisen rockin parissa aika luonnollinen kehitysaskel. Tätä tarkoitusta varten syntyi Amorphous Androgynous.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Amorphous Androgynous imee vaikutteensa bongista, johon on tungettu psykedeelistä rockia 1960-luvulta 1990-luvun Manchesteriin. Sen musiikillinen arvo onkin ehkä suurimmillaan psykedelian arkistoijana ja saarnamiehenä, eli muiden tekeleitä ihmisten tietoisuuteen savuna puhaltavana kollektiivina.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Future Sound of London on kahdesta projektista monella tapaa vakuuttavampi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 40 %. Vaikka nämä kaksi projektia tulevatkin selkeästi samasta, valtavasta, stratosfäärissä kuplivasta päästä, musiikillisesti niillä on usein varsin vähän yhteistä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Nc2qDGrEGgE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Nc2qDGrEGgE</a></p>
<h3>Ozric Tentacles vs. Eat Static</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=4f52hgmPAbw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/4f52hgmPAbw</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> 1980-luvun lopun vagabondin uushippeyden olennainen inkarnaatio. <strong>Steve Hillagen</strong> kaikki aviottomat crusty-lapset samassa keikkabussissa. Loputtomia kitarajameja ja loputtomia kiertueita. Progeilustaan huolimatta Ozrics ei ole koskaan täysin istunut retroilevan pitkätukkarokkibändin muottiin: vuoden 1991 albumi <em>Strangeitude</em> ja single <em>Sploosh!</em> jopa flirttailivat elektronisen tanssimusiikin ja dubin kanssa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 1994 rumpali <strong>Merv Pepler</strong> ja kosketinsoittaja <strong>Joie Hinton</strong> jättivät bändin omistautuakseen kokopäiväisesti hauskanpitoprojektilleen Eat Staticille, joka aiemmin oli hoitanut keikoilla lämppäriaktin virkaa. Kaksikon intohimona oli luoda mahdollisimman härskiä psytrancea. Ideoita on tuntunut riittävän: esimerkiksi kornit samplet ja maailmanmusiikkivaikutteet kuuluivat repertuaariin jo ennen kuin <strong>Simon Posfordin</strong> kaltaiset artistit aloittivat genrekliseiden yliviljelyn.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Molemmat yhtyeet istuvat yhtä hyvin hippikommuunin rantajuhliin Goalla kuin Stonehengessä järjestettäviin talvipäivänseisausbileisiinkin. Tilannetajuttomuus ratkaisee – mahtoiko yleisökään erottaa keikkojen alkuja ja loppuja Eat Staticin vielä lämmitellessä Ozricsia?</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Eat Static pärisee, mutta Ozric Tentaclesilla on kliinisten tutkimusten mukaan jonkin verran vähemmän neurotoksista potentiaalia. Kohtuullisina annoksina yhtyeen musiikin käytön pitäisi vielä olla turvallisuuden rajoissa, mutta tarkkaile silti hygieniaasi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 48 %. Avaruusrock ja metsätrance eivät lopulta ole henkisesti niin kaukana toisistaan, vaikka yhdistelmä omituiselta kuulostaakin. Jo 1980-luvulla Egeanmeren beachpartyjen taustalla soivat  sekaisin <strong>Hawkwind</strong> ja syntsapop ennen kuin kukaan oli edes kuullut acid housesta. Eat Staticin sikiäminen emobändistään oli vain ajan kysymys.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=qibXSyX9g-U&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/qibXSyX9g-U</a></p>
<h3>Front Line Assembly vs. Delerium</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=KRGPAqiL-e8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/KRGPAqiL-e8</a></p>
<p><strong>Ensin? Bill Leebin</strong> perustama kanadalainen industrial- ja<br />
EBM-projekti, jonka 1990-luvun alun albumit vaikuttivat oleellisesti vuosikymmenen<br />
teolliseen metelöintiin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vastapainona Front Line Assemblyn ahdistavalle räimeelle Leeb alkoi<br />
bändikollegansa <strong>Rhys Fulberin</strong> kanssa julkaista rinta rinnan emobändin<br />
levyjen kanssa ambienteja instrumentaalilevyjä, joiden pohjavire oli<br />
kuitenkin genren valtavirtaa goottisempi ja synkempi. Vuoden 1997<br />
<em>Karma</em>-albumilla Delerium muutti linjaansa ottamalla mukaan nimekkäitä<br />
naisartisteja, kuten <strong>Lisa Gerrardin</strong> ja <strong>Sarah McLachlanin</strong> kujertamaan<br />
levyilleen. Tulos muistutti masennusdiagnoosin saanutta <strong>Enigmaa</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Elektroninen ja kokeellinen soundi, varsinkin<br />
varhaislevyillä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Front Line Assemby, sillä Deleriumin albumeita on vaivannut<br />
aluksi itsetarkoituksellinen kokeellisuus ja myöhemmin taipumus<br />
hissimusisointiin.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 49%. Jos Leeb ja Fuller olisivat yrittäneet<br />
yhdistää musiikissaan kunnianhimonsa eri puolet, kyseinen projekti olisi<br />
varmasti tehnyt Front Line Assemblyä ja Deleriumia parempia levyjä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X5S76oKO6NM&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X5S76oKO6NM</a></p>
<h3>Kumikameli vs. Eläkeläiset</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/OhWcCT7QBmo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/OhWcCT7QBmo</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Kumikameli perustettiin vuonna 1986. Joensuulaisyhtye ei suinkaan keksinyt äkkiväärää, kimuranttia suomirockia, jonka perinnettä ovat sittemmin jatkaneet muun muassa <strong>YUP</strong>, <strong>Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi</strong> ja <strong>Eläin</strong>, mutta kitaroita välttelevällä instrumentaatiollaan ja häiriintyneillä teksteillään se löi siihen oman, jäljittelemättömän leimansa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kumikamelin jäsenet perustivat Eläkeläiset vuonna 1993. Yhtyeen konsepti oli yksinkertainen: soittaa suomenkielisiä versioita kansainvälisistä jättihiteistä humppaversioina. Vei noin kahdeksan sekuntia ennen kuin Eläkeläisistä oli tullut suositumpi kuin Kumikamelista voisi milloinkaan tulla.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Äkkiväärä, pohjoiskarjalainen &#8221;huumori&#8221; ja tietty hermoja raastava vittumaisuus on ollut aina oleellinen osa molempia orkestereja. 2000-luvun mittaan bändit ovat kasvaneet musiikillisesti kauemmas toisistaan, kun Kumikamelin musiikkiin on hiipinyt yhä enemmän metallisia sävyjä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Kumikamelilla on vannoutuneet faninsa, mutta Eläkeläiset on aina Eläkeläiset. Vaikka umpikännistä jenkkarekkaa pitäisi miten junttimaisena ja väljähtyneenä vitsinä, ei sille voi olla hykertelemättä harrastamatta ankaraa itsepetosta.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 52 %. Vaikka yhtyeissä on henkisesti paljon samaa, nostaa Eläkeläisten odottamaton maailmanmenestys skitsofreniaprosentin kunnioitettaviin lukemiin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/GX-RHTLSXL8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GX-RHTLSXL8</a></p>
<h3>Kari Peitsamo ja Ankkuli vs. Kari Peitsamo Revival</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=CMAvU1OiEzQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/CMAvU1OiEzQ</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuosina 1977–81 vaikuttanut Kari Peitsamo ja Ankkuli oli yhtyeenä enemmän idea kuin todellisuutta. Bändi keikkaili harvoin, ja monilla Ankkulin nimiin laitetuilla levyillä esiintyi yksin Kari soittaen akustista kitaraa. Tämä ei kuitenkaan estänyt <strong>Pelle Miljoonaa</strong> pyytämästä yhtyettä lämppärikseen <em>Matkalle tuntemattomaan</em> -kiertueelle talvella 1981–82.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kahden keikan jälkeen Peitsamo huomasi, ettei punkia odottanut yleisö jaksanut yhtyeen hajanaisia ja sisäänpäinkääntyneitä kappaleita. Niinpä suunta muuttui lennosta kesken kiertueen: Peitsamo käänsi nipun <strong>Creedence Clearwater Revivalin</strong> klassikoita suomeksi ja treenasi kappaleet yhtyeen kanssa. Jo kiertueen kolmannella keikalla lavalle asteli Kari Peitsamo Revival. Revivalista kasvoi nopeasti suosittu yhtye ja toisena singlenä julkaistu <em>Onnenpoika</em> (<em>Fortunate Son</em>) toi Peitsamolle hänen uransa ainoan listaykkösen. Myöhemmin yhtyeen repertuaari laajeni myös <strong>Status Quon</strong> ja <strong>Led Zeppelinin</strong> versiointiin. Kolmen vuoden intensiivinen kiertäminen kuitenkin poltti loppuun sekä Karin että yhtyeen. Vuonna 1984 Peitsamo hajotti yhtyeen pysyvästi ja palasi omaan, vapaampaan ilmaisuunsa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ankkulilla ja Revivalilla olivat samat soittajat, vaikka sitä ei levyltä aina uskoisi. Eikä Creedencen versioiminen ollut ihan uutta: jo <em>Jatsin syvimmällä olemuksella</em> (1977) ollut yhtyeen nimikkobiisi <em>Ankkuli</em> oli versio CCR:n <em>Walking on the Waterista.</em></p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Kari Peitsamo Revival oli varmasti armoitettu keikkajyrä, mutta kuka valitsisi <em>Onnenpojan</em> yli <em>Kauppaopiston naisten</em>?</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 76 %. Vaihdos omaehtoisesta taideyhtyeestä jytäpumpuksi oli suuri askel niin yleisölle kuin yhtyeelle.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/5i_Idz9TRIU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/5i_Idz9TRIU</a></p>
<h3>The Bronx vs. Mariachi El Bronx</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/n-IPjZwDCbI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/n-IPjZwDCbI</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> New Yorkin pohjoisimman kaupunginosan mukaan nimetty The Bronx perustettiin mantereen toisella puolella, Los Angelesissa vuonna 2002. Kolmella ensimmäisellä albumillaan kvartetti opittiin tuntemaan pätevänä, <strong>Black Flagin</strong>, <strong>Stoogesin</strong> ja <strong>Motörheadin</strong> hengessä kaahaavana hardcorepunkyhtyeenä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Elokuussa 2006 The Bronx kutsuttiin televisio-ohjelmaan soittamaan akustisia versioita kappaleistaan. Vastentahtoinen yhtye halusi tehdä jotain erilaista ja ryhtyi sovittamaan kappaleitaan erilaisiin tyyleihin – muun muassa meksikolaiseen mariachiin. Kipinä syttyi, ja jo huhtikuussa 2007 The Bronx tiedotti julkaisevansa kolmannen albuminsa yhteydessä myös neljännen, joka julkaistaisiin Mariachi El Bronx -nimellä ja sisältäisi mitäpä muutakaan kuin mariachi-musiikkia. Tämän vuoden elokuussa ATO Records julkaisi jo toisen Mariachi El Bronx -albumin, joka oli edeltäjänsä ja kolmen The Bronx -albumin tapaan nimetön.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Länsimaisen popmusiikin ystäville mariachi-torvien sydämeenkäyvä sointi lienee tullut tutuimmaksi <strong>Loven</strong> folkpsykedeliaklassikosta<em> Alone Again Or</em> tai arizonalaisen <strong>Calexicon</strong> levyiltä. Yhteyden löytäminen mariachin ja hardcorepunkin välille edellyttää siis poikkeuksellista mielikuvitusta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Mariachi El Bronx, trumpetin tai sombreron etureunan mitalla. The Bronx on toki kelpo punkbändi, mutta kuitenkin vain yksi tuhansista.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 83 %. Kovin paljon arvaamattomammin ei major-levy-yhtiön kiinnittämän punkbändin ura voi kehittyä. Pari prosenttiyksikköä on tosin rankaistava siitä, että bändi on sentään Kaliforniasta, joka on vain kivenheiton päässä mariachi-musiikin syntysijoilta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/S1uihI8UOM4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/S1uihI8UOM4</a></p>
<h2>Erikoistapaus!</h2>
<h3>The KLF vs. The Justified Ancients of Mu Mu, The Timelords, The JAMs</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=aqxtBggVsi0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/aqxtBggVsi0</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> The KLF oli yksi viime vuosituhannen lopun suuria kokonaistaideteoksia, jonka seikkailut musiikin, tekijänoikeuksien, metasekoilun, pilanteon ja käsitetaiteen viidakossa tuottivat lukuisia kuolemattomia kappaleita.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kukaan ei tiedä, miksi The KLF perustettiin. Vielä vähemmän kukaan tietää, miksi tavaraa julkaistiin niin monella nimellä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The KLF:n ja sivuprojektien selvin ero lienee, ettei jälkimmäisten biiseissä musta nainen koskaan laula kirjaimia K, L ja F. JAMs on kenties teknompi kuin muut <em>nom de guerret</em>. Ei voi tietää!</p>
<p><strong>Mikä voittaa?</strong> Kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 0–100 %. Sellaiselle ihmiselle, joka osaa luokitella dubstepin eri alalajit bpm:n perusteella, KLF-projektien tavoissa prosessoida acid housen, teknon ja hiphopin soundeja on varmasti suuriakin eroja, mutta… niin: kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=BlkjhJEgoUY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/BlkjhJEgoUY</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
  </channel>
</rss>
