Yliarvostettu, tuumaa Phil Oakey superhitistään.

The Human Leaguen juuret olivat muiden 1980-luvulla oikeasti merkittävien asioiden tavoin Blitz-yökerhossa, tai pikemminkin sen kävijäkunnassa, joka ei missään tapauksessa halunnut esiintyä sellaisena kuin oli. Monet heistä määrittelevät edelleen suuren osan näkemästämme ja kuulemastamme populaarikulttuurista, muodista puhumattakaan.

Yhtye oli liian älykäs ja karismaattinen ollakseen vain osa trendikästä uusromantiikkaa, vaikka siihen toki vaikuttikin. Edelleen monet varmasti teilaavat yhtyeen pitkälti visuaalisten aistihavaintojen perusteella, mikä tekee yhtyeestä ja sen musiikista huvittavan älykkyystestin.

Kylmä tulkinta kohtasi lämpimät syntetisaattorit, eikä bändi kuulostanut (ainakaan vielä) tavanomaiselta. Jotain kertoo sekin, miten myöhemmin kosketinsoitinten alkeet oppineen Philip Wrightin kyseenalainen alkuperäinen rooli oli huolehtia yhtyeen visuaalisesta puolesta.

Vuonna 1981 Human League oli lievästi sanottuna kriisissä. Huikea velka Virgin Recordsille yhtyeen kahdesta ensimmäisestä ja täysin flopanneesta albumista (todennäköisesti Nick Rhodes hamstrasi näistä suurimman osan) ja alkuperäiskokoonpanon hajoaminen juuri sopivasti Euroopan-kiertueen alla olivat huolista päällimmäisenä. Human Leaguesta oli tullut Phil Oakeyn johtama yhden ihmisen demokratia.

Uuden ja monin verroin paremman Human Leaguen jäseniksi tulivat vielä peruskoululaiset Susanne Sulley (blondi) ja Joanna Catherall (brunette), jotka Phil Oakey oli bongannut Crazy Daisy -futudiscon tanssilattialta. Molemmat olivat laulu-, soitto- ja tanssitaidottomia, ja ilmeisesti valinta tapahtui omalaatuisen ulkonäön perusteella.

Yhtyeen uusi, tarttuvampi linja oli lähes täydellisessä kontrastissa niin yhtä lailla omaksi alakulttuurikseen kehittyneen NWOBHM:n kuin pöhöttyneen listahötön kanssa. Edelläkävijän tie ei ole helppo, kuten monet tulivat huomaamaan vain muutamia kuukausia myöhemmin julkaistun Dare-albumin myötä.

Don’t You Want Me julkaistiin yhtyeen toiveista huolimatta singlenä marraskuussa 1981, mikä ajoi yhtyeen maailmanmaineeseen ja siinä sivussa hermoromahduksen partaalle. Alun perin hätäisesti filleriksi sävelletyn ja albumin b-puolen loppuun hylätyn kappaleen inspiraationlähteinä toimivat sekä iltapäivälehdessä ollut tarina että A Star Is Born -elokuva – joskin on jäänyt epäselväksi minkä version Phil Oakey siitä katsoi.

Sulleyn kanssa duetoitu kappale – jonka monet uskovat edelleen kertovan hänen liittymisestään bändiin – on niin ikään lähempänä Warholin lakonista huumoria ja arjen korostamista kuin 1980-luvulle tyypillistä keskinkertaisuuden (ja keskiluokan) glamourisointia.

Tämä korostuu entisestään kappaleen dramaattisen intron jälkeen, kun sanoituksen riitaisa dialogi paljastaa laulun kertovan seksuaalisuudesta ja sen käyttämisestä sosiaalisena hyödykkeenä. Vaikutusvaltaisen ja/tai kuuluisan miehen havahtuminen omaan elämäänsä vain jonkun toisen hyödyntämänä objektina ja osana klassista valta-asetelmaa tuo ainakin allekirjoittaneelle mieleen Angie ja David Bowien avio-onnen.

”Now five years later on you’ve got the world at your feet
Success has been so easy for you
But don’t forget it’s me who put you where you are now
And I can put you back down too”

Mutta naisella onkin ollut tämä suunnitteilla jo alusta asti, ja hän paljastaa sen imettyään miehen ensin kuiviin:

”I was working as a waitress in a cocktail bar
That much is true
But even then I knew I’d find a much better place
Either with or without you”

Myös vuonna 1981 aloittanut MTV otti rotaatioon Don’t You Want Men näyttävän ja hienovaraisia taideviittauksia vilisevän musiikkivideon, joki oli ensimmäisiä vakavasti otettavia uutta mediaa hyödyntäneitä mainoksia tai taideteoksia. Se on itsessään popkulttuurin virstanpylväs ja vähintään yhtä tärkeä (ellei tärkeämpi) ajankuva kuin itse kappalekin.

Don’t You Want Men kaltaisia samaan aikaan uraauurtavia ja klassisia täsmäiskuja tulee vastaan äärimmäisen harvoin. Vielä tänäkin päivänä Phil Oakey väittää laulun olevan yliarvostettu.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus-kimara!

Magnetic Fieldsin keulahahmona tunnetun Stephen Merrittin sivuprojekti Future Bible Heroes äänitti tämän uskomattoman coverin kymmenen vuotta sitten. Plussaa roolien vaihtamisesta.

Video ei ole enää saatavilla

Lähinnä mallin urastaan tunnettu Mandy Smith teki ihan onnistuneen mutta vähän turhankin uskollisen coverin vain seitsemän vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Kun taas naapurimaan entisen vientitoivon Alcazarin versio on… mielenkiintoinen.

Video ei ole enää saatavilla

Ikävä kyllä myös Gleen tuotantotiimi on päässyt apajille.

Video ei ole enää saatavilla

Vuosi 2011 käynnistyi Birminghamin Duran Duranin kolmannellatoista albumilla All You Need Is Now. Ja katsokaa: (Simon LeBonin knipimäisestä kaulaparrasta huolimatta) se oli hyvä!

Seuraavaksi oli vuorossa Blancmange. Ensin bändin suurin hitti Living on the Ceiling (1982) muistutti olemassaolostaan Berocca-mainoksessa (”And I’m so tall, I’m so tall…”) ja perään ilmestyi Blanc Burn, yhtyeen ensimmäinen albumi 26 vuoteen. Ja katsokaa: sekin oli hyvä!

Kevään syntikkasetätetraptyykin täydensivät John Foxx (ex-Ultravox) kiehtovalla Interplay-albumillaan ja Sheffieldin The Human League, joka palasi vuosikymmenen mittaiselta levytystauoltaan albumillaan Credo. Ja katsokaa: se oli…

No, Credo oli korkeintaan ”ihan okei”, mutta hassusti humppaavan Night People -singlen videolla sentään bailataan kaikista maailman paikoista Tampereen Vastavirta-klubilla!

Ja se, jos mikä, on hyvä se!

Duran Duran Helsingin Kaisanpuistossa 16.6.

Video ei ole enää saatavilla

Duran Duran – All You Need Is Now

Video ei ole enää saatavilla

Blancmange – Drive Me

Video ei ole enää saatavilla

John Foxx & the Maths – Shatterproof

Video ei ole enää saatavilla

The Human League – Night People