Teemu, jolta ei kysytä, ja Axu, joka ei oikeastaan voi kertoa.

The Heartburnsin ensimmäisen kokopitkän levyn Fucked Up in a Bad Wayn ensimmäisestä julkaisusta on kulunut kuusi vuotta, ja epämääräisen merkkipäivän kunniaksi Airiston punk-levyt otti levystä vinyylipainoksen. Omasta mielestäni Fucked Up in a Bad Way yksi parhaista, ellei paras, Suomessa 2000-luvulla julkaistuista punkrock-levyistä, ja Heartburns on itselleni ehkä se rakkain suomalainen bändi tällä vuosituhannella. Yhtye on kuitenkin tällä hetkellä jonkinlaisessa selvitystilassa; ei varsinaisesti hajonnut muttei toiminnassakaan. Nuorgam koki, että nyt jos koskaan on oikea aika Heartburns-muistelolle.

Fucked Up in a Bad Wayn avausraidalla I Wanna OD laulaja Teemu Bergman parkuu enteelliset sanat:

”I wanna make some punk rock history”

Näin peräperspektiivistä katsoen voi hyvin todeta, että tehty on. Historiaa siis. Tai nyt ainakin tehdään, eli kirjataan menneitä muistiin. Mitä Bergmaniin tulee, siinä olikin kaikki, mitä hän tässä jutussa sanoo.

Älkää käsittäkö nyt väärin. Minulla ei toden totta ole mitään miestä vastaan, päinvastoin. Itse asiassa koko juttu oli hänen ideansa – myönnän, olin menossa vanhaan ja halpaan. Ajattelin, että tehdäänpä juttu Heartburnsista; eipä siis muuta kuin Bergmania jotenkin mukahauskasti haastattelemaan. Niinhän näissä The Heartburnsia, Kakkahätä -77:aa ja muita tuon lupsakan naruraajan bändejä koskevissa jutuissa on tapana tehdä.

Kerran sitten ehdotin herralle haastattelua. Tilanne oli molemmin puolin tulehtunut, vaivaantuneisuutta olisi voinut leikata leipälaatikolla. Minä tuijottelin mahan alta pilkottavia kengänkärkiäni, Teemu kattoa. Vieressä seisovalla levykaupanmyyjällä näytti kuitenkin olevan hauskaa.

Siinä saaliini sitten jupisi, että voisihan niiltä muiltakin välillä jotain tiedustella. Paras idea vähään aikaan. Niinpä tässä jutussa ei alun sitaattia lukuun ottamatta lainata ”Pärimannilta” sanan sanaa, vaan päästetään muut ääneen. Tehkää hyvin.

I: Kouvola, Turku ja erinäiset ensikosketukset

Heikki ”HC” Kaksonen, kitara ja taustalaulu 2006–2008:
”Öö… mä oon Teemun kans samoilta kulmilta Kouvolan Tornionmäestä. Joskus 1999 perustettiin siellä sellainen bändi ku The Fukkoffs. Näistä seteistä on perintönä Heartburnsin I Love Cops, I Wanna OD, Nazi Bastard in Blue, Ain’t Got a Thing sekä Bomb the USA.”

Video ei ole enää saatavilla

”Yks paska nauha ehdittii duunaa, keikkoi ei yhtään ja sitte Bergman muuttikin Turkuun. Siel se sitten perusti Heartburnsin. Muistaakseni ’Fashion Lesbians’ olis ollu nimenä enemmän sen mieleen, ja Kouvolassa toi nimi olis mennyt läpi, mutta koska Turku, niin ei… Mitä vittua ne siellä Turussa mistää tietää? Paitsi miten väännetään hyvä aurarullakebu!”

Axu, ”kuudes jäsen” 2000–:
”Turussa oli vähän sellasta, että ei oikein tapahtunu mitään. Bristolista Tinikseen ja sieltä ehkä vielä Whiskyyn jos kunto anto periks. Kai sitä joskus Dynamoonki ehti. Viikonloppusin oltiin TVO:lla jos keikkoja oli, suht sekasin tietysti, ja sieltä Bristoliin jos ehti ennen valoa. Kai näihinkin iltoihin ja päiviin mahtui jos jonkinlaista tappelua ja kommellusta, mutta enimmäkseen se oli sellasta baarissa istumista ja tuoppiin tuijottamista, ajantappamista. Helvetin kosteaa oli! Eräillä vihelsi maksa ja toisilla varmaan mielenterveys, mene ja tiedä.”

Lasse aka ”Skeletor”, kitara ja taustalaulu 2002–:
”Liityin bändiin lokakuussa 2002. Teemuun olin törmännyt ensimmäistä kertaa joskus Turun Dynamossa, jossa olin paskoilla treffeillä. Teemu tuli vastaan matkalla baaritiskille ja huomasi Dead Milkmen -paitani. Juteltiin siinä sitten jonkin verran punkrockista, ja myöhemmin vaihdeltiin jonkin verran levyjä. Kun edellinen bändini Sven Tuba & Fiskmåsarna lopetti, Teemu pyysi treenikselle kokeilemaan kitarasooloja The Heartburnsin tekeillä olevalle nauhalle, ja lupasi että biisit olisivat ’helpompia kuin Tinatuopin naiset’.”

II: Fucked Up in a Bad Way

Skele:
”Meillä oli aina ollut suunnitelmissa julkaista ainoastaan timmejä ep-levyjä, ja pistää ne sitten joskus ulos lp-muodossa kokoelmana. Jostain hetken mielijohteesta päätimme eräällä keikkamatkalla Tampereella maaliskuussa 2005 pyörtää tämän päätöksemme, ja ryhtyä nauhoittamaan täyspitkää levyä vielä saman kuukauden aikana. Biisejä oli valtava määrä, Teemulla oli noihin aikoihin tapana väsätä aihiot biisiin tai pariin kyytiä treenikselle odotellessa.

Kesän aikana soitimme muutaman keikan, ja Teemu aloitti lauluraitojen äänitykset Turussa. Hommat etenivät normaalisti erääseen lokakuiseen Turun-keikkaan asti. Soitimme Päiväkodissa, ja paikka oli tupaten täynnä. Teemulla ja muulla bändillä minua lukuun ottamatta oli jotain skismaa ilmassa. Tyypit eivät puhuneet koko illan aikana toisilleen sanaakaan. Minulla oli selvistelykausi menossa, enkä jaksanut jäädä keikan jälkeen ahtaaseen Päiväkotiin hengailemaan. Jonkin ajan päästä Anttoni soitti, ja pyysi hakemaan autolla kotiin. Kun tulin paikalle, Doni tuli ensimmäisenä ulko-ovesta ja huusi jotain viimeisestä keikasta ikinä. Teemu tuli seuraavana todella vittuuntuneen näköisenä, ja käveli ohi moikkaamatta. Heitin muut kotiin, ja he tekivät minulle selväksi että homma on heidän osaltaan tässä.

Viikon päästä soittelin Teemulle ja kysyin mitä tehdään levyn kanssa, koska mielestäni meillä oli aika hyvä kokonaisuus viittä vaille valmiina, sekä ylipäätään jutellakseni bändin jatkosta. Aluksi Teemu vaikutti epäröivältä, mutta hommasi sitten tapansa mukaan nopeasti uudet soittajat. Uusi kokoonpano, eli Teemu laulussa, Ise bassossa, Maukka rummuissa ja minä ainoana kitaristina, soitti ensimmäisen keikkansa [Helsingin] Semifinalissa jo viiden viikon kuluttua edellisen hajoamisesta.

Tästä alkoikin sitten vääntö siitä, mitä tehdään valmiina olevilla raidoilla, jotka olivat siis entisen basistin omistaman studion tietokoneella. Muun bändin ja Teemun välit olivat lievästi sanottuna viileät, ja muita piti välillä tyynnytellä etteivät menisi deletoimaan aikaansaannoksiamme. Jotenkin pääsimme yhteisymmärrykseen siitä että kyseessä voisi olla kovakin levy, ja että muutaman vuoden kuluttua kaikki osapuolet olisivat varmasti tyytyväisiä, että se tuli julkaistua. Full House Records julkaisi levyn cd:nä lopulta lokakuussa 2006, mainostaen sitä ’suomipunkin Chinese Democracyna’.

Levyn julkaisun aikoihin löysimme vihdoinkin uuden kakkoskitaristin. Heikki, tai ’HC’, Teemun vanha kaveri Kouvolasta, soitti ensimmäiset keikkansa loppuvuodesta 2006. Teemukin muutti Helsinkiin, ja olimme kokonaan helsinkiläistynyt bändi.”

HC:
”2005 sällit meni duunaa tätä Fucked Up -lättyy. Teemu soitti ja kysy onko ok käyttää I Wanna OD:tä ja että tuu vetää taustoi. Molemmat oli mun mielestä vitun jees juttui ja sit mentiin Turkuu sekoilee. Sit vappuna 2006 otin loparit yhdeltä tehtaalta ja Teemu jutteli että tuu soittaa vaikka ihan muutama keikka, saat jotain muuta tekemistä ku olla sekiksissä Kouvolan keskustassa.”

Video ei ole enää saatavilla

Maukka Maunula, rumpali 2005–2011:
”Mun tarina The Heartburnsin kanssa alkoi vuonna 2005, kun frendi Timperin Jussi sanoi, että tsekkaapa tää bändi. Mä kuuntelin Retard On The Run -biisiä noin 30 sekuntia ja olin täysin myyty. Parasta suomalaista rokkia mitä olin kuullut vuosiin.”

Video ei ole enää saatavilla

”Lähetin sit Teemulle jotain kirjeitä, joissa kehuin bändiä ja tilasin seiskatuumaisia. Kävin tsekkaamassa niitä myös livenä muutaman kerran kun olivat Stadissa. Meni jonkun aikaa ja Teemulta tuli tekstari, että tuu soittamaan pannuja Heartburnsiin. Mietin ehkä sekunnin ja vastasin, että totta helvetissä tuun.”

III: Rallivaihde

HC:
”Puntala 2007 oli ’mieleepainuva’. Tuli tenutettua aamusta lähtien ja sitten paikalla tietty pidettyä kuntoa yllä. Soitto tais meidän osalta alkaa 21–22 aikoihin. No tietäähän sen miten siinä sitten meinas käydä. Jäbät roudas kamat lavalle. Mua ei näy missään. Kymmenen minuuttia ennen keikkaa Teemu lähtee ettii autolta jotain ja löytää mut sammuneena auton vierestä… Pari terävää avarii herättelyyn ja ei muuta kun lavalle… tubes löytyy video tost setist. Ei hyvää päivää… noh, keikan pystyin kuulemma soittaa ihan ok.”

Video ei ole enää saatavilla

”Itse asiassa Helsingin Kuudennella linjalla 2008 keväällä sitte kävi ne vanhanaikaset… Oltii yhden frendin kämpäs alottelee ja sitte havahduin wc:stä. Soitin sitte Skelelle et missä mennään. Keikka oli kuulemma loppunu tunti sitte. Legendan mukaan Teemu taisi omistaa Toilet Boy -biisin mulle kyseisenä iltana.”

Maukka:
”Oltiin soittamassa Porvoossa ja oltiin just saatu kamat mestoille ja oltiin keskellä iltapäivää paikan terassilla vetämässä bisseä. Viereisessä pöydässä istui jotain paikallisia piripäitä, joiden kanssa saatiin sitten tilanne aikaiseksi. Se lähti jostain ihan älyttömästä jutusta ja siihen liittyi hajonnut tuoppi ja koira, en muista ihan tarkkaan miten se homma kehkeytyi, mutta riitaa ne rupesivat haastamaan. Lopputulos oli se, että Porvoon hurjat kävivät hakemassa melkoisen jengin mukaan ja siinä sitä sitten jahdattiin jengiä puolin ja toisin pitkin Porvoon katuja! Homma rauhoittui jotenkin oudon itsestään ja kelattiin koko loppuilta miten käy, jos ne tulee takaisin heilumaan keikkamestalle. Eivät tulleet.”

Skele:
”Yksi erityisen mieleenpainuva reissu oli keikka ensimmäisillä Hässäkkäpäivillä Oulussa, jonne lähdimme siis kuudensadan kilometrin päähän pistokeikalle. Edellisenä iltana oli ollut keikka Helsingissä, ja Isen kommentti ’jaha, mennääs sit Ouluun hakemaan pari kaljaa ja papusalaatti’ summasi tunnelmat hyvin, kun kuudelta aamulla lähdimme ajelemaan pohjoista kohti. Itse asiassa se summasi keikkailevan punkbändin arjen Suomessa sen verran hyvin, että on ymmärtääkseni muodostunut jonkinlaiseksi lentäväksi lauseeksi. Reissu jäi mieleen monesta muustakin syystä, mutta niistä on ehkä parempi vaieta.”

Axu:
”Kerran oli avaimet autossa Kouvolassa ja sitten herätään Korialta jatkoilta. Suoraan sit Lasihelmeen ja sitten kännissä soittelemaan poliisille, että tulkaahan nyt vittu aukasemaan ovi kun pitäis ajaa Lappeenrantaan keikalle. Eivät tulleet, ihme, sillä sössötyksellä. Siitä sitten osa lähti Frankie the Damagen Samun pakun sikaosatolla Jägeriä juoden Lappeenrantaan ja osa taas hakemaan Lahdesta vara-avaimia, jotka tulivat sinne Matkahuollon mukana. Oli väärät avaimet, kiitos kuitenkin.

Kaikki pääsivät Lappenrannan Husaariin kuitenkin koittamaan, että josko biisit lähtis, ei lähteny. Muistaakseni neljää biisiä yrittivät noin 20 sekuntia ja pillit pussiin. Kai joku autovaras sitten sen auton ovet aukaisi kun auto kuitenkin Turkuun takaisin tuli.

Keikkareissuilla ongelmia oli kai muutenkin aika usein, tai mikä nyt on usein, mutta ei ne ihan aina nappiin menneet. En tietenkään aina ollut mukana, mutta silloin kun itse olin beesissä niin oli ainakin tällaista: jatkot keskeytti poliisi, on sammuttu puhelinkoppiin, katkenneita hampaita, mustia silmiä, tappouhkauksia, rypsiöljyvodkaa… On maalattu mies kromiseksi, työnnetty hänelle tussi perseeseen ja lähetty karkuun Turkuun… Kaikkea ei viitsi eikä oikeastaan edes voi kertoa!”

IV: Miten tällainen onnettomuusaltis juopporemmi voi olla niin perkeleen hyvä bändi?

Jukka Kiesi, kitara ja taustalaulu 2008–2011:
”Treenikuri oli tiukka. Oikein piti soittaa varsinkin harjoituksissa, leikkimielisesti todettuna ’ase ohimolla’. Biisit piti soittaa joka tilanteessa niin, että jengiä kuolee. Ei mitään puolivillaista paskaa. Teemu laittoi pelin poikki heti, jos kuuli että joku osa musaa ei toimi ja hyvä niin. Joskus soitettiin roudaamisen yhteydessä setti läpi ja ehkä otettiin joku coveri, mikä oli jokaisen pitänyt opetella etukäteen omalta osalta ja homma toimikin niin.

HB:ssa oli myös pakko opetella bendaamaan (lue: kitaran vingutusta kirskuvasti, unisono-bending). HC oli keikoilla vahtimassa ja moitteita tuli jos ei bendannu tarpeeks. HC itse bendasi kaikki biisit alusta loppuun, mikä on todella vaikuttavaa. Vuosina 2008–2009 treenailtiin kerran–pari viikossa. Aluksi paljon siksi, että oppisin soittamaan kaikki oleelliset biisit, ne kun ei olleet ollenkaan niin helppoja kuin levyltä kuulosti. Varsinkaan tällaiselle mämmikouralle. Alusta muistan, että me nauhotettiin aina kaikki uudet biisit monta kertaa putkeen kasettimankalle. Teemu hankki niitä kirppareilta ja joka treeneissä oli uusi mankka. Sitä en tiedä kuunteliko niitä kasetteja kukaan myöhemmin, niissä on monta julkaisematonta biisiä.

On myös mielettömän hienoa soittaa Maukan biittiin. Ainutlaatuista, kannattaa kokeilla. Lisäksi biisit olivat ja ovat joko loistavia tai täydellisiä, oma lempibiisini oli Help Me Make It Trough the Night. Yleensä aina setin toinen kappale. Jännitys muuttuu punkrockiksi.”

Video ei ole enää saatavilla

Skele:
”Pääasiallinen syy, joka ei ollut riippuvainen mistään kokoonpanoista, on ilmeinen. Teemulla on uskomaton kyky tehdä yksinkertaisia ja tarttuvia punkbiisejä, sekä sanoituksia joissa pystytään tiivistämään paljon muutamaan riviin tai niiden väliin. Kaiken lisäksi tyyppi on karismaattinen esiintyjä, ja Suomen tämän hetken ehkäpä paras punk-laulaja. Alkuaikoina bändi oli kova myös totaalisen arvaamattomuutensa takia, ja iso kiitos noiden keikkojen kaoottisuudesta kuuluu sille ydinjengille, joka tuli aina Turussa keikoillemme pitämään meininkiä yllä.

Toisen kokoonpanon vahvuus oli yllämainittujen seikkojen lisäksi uudessa rytmiryhmässä. Maukka on kasibiitin tikkaajana Suomen paras, ja ihan yleisesti rock’n’roll-rumpalinakin omaa luokkaansa. Ise on aina luotettava basisti, joka oppii kaiken heti, ei pelkää mitään, eikä mokaile ikinä. Pro.”

V: Lanka palaa, palaa… paloi

Maukka:
”Me soitettiin helvetisti keikkoja ja jossain vaiheessa oli hyvä noste päällä. Sitten toi sekoilu rupesi ottamaan otetta ehkä vähän liikaakin. Mä olisin halunnut lähteä rundaamaan vaikka Eurooppaan ton bändin kanssa. Tosin en tiedä nyt jälkikäteen mitä siitä olisi tullut käytännössä! Ruumiita varmaan.

Mähän soitin Teemun kanssa Heartburnsin lisäksi samaan aikaan myös Nazi Death Campissa ja myöhemmin Vaasankatu SS:ssä ja rupesi välit kiristymään aika huolella varmaan molemmin puolin. Olis ehkä pitänyt jutella asioista enemmän, mutta se ei vaan silloin tuntunut onnistuvan. Jossain välissä käytiin purkittamassa myös Fixin’ To Die -pitkäsoitto, jossa loistavat biisit sössittiin hirveillä soundeilla. Ja kannella!”

Video ei ole enää saatavilla

”Meni pari vuotta ja sitten sekoiluaspektit rupesivat taas ottamaan tanakkaa otetta. Jengillä oli pinna kireänä ja homma ei ollut enää kovin hauskaa. Tosin tota oli ollut ilmassa jo vuosia, ja tuntui että koko hommasta oli hävinnyt ’momentum’. Olis pitänyt pistää uusi vaihde silmään, mutta sen sijaan nahisteltiin ja soitettiin ympäri Suomea paikoissa, jotka oli nähty jo tuhat kertaa. Sit homma vaan lössähti, meikä feidasi ja tilalle tuli Niila ’tuuraamaan’.”

HC:
”2008 Ilosaaren Töminä-klubilla tais olla mun vika veto bändin riveissä. Kiesi tuli kuvioihin sitte. Kyllä me Teemun kanssa tapeltiin kotimatkoilla väsyneinä autossa kertoja ja toisiakin. Varsinki loppuaikoina. Meis on molemmissa kusipään vikaa ja periksiantamisen taito ei oo tullu äidinmaidossa. Mut se on mun rakkaimpia frendejä nyt ja tulee aina olemaan.”

Kiesi:
” Jouduin jättäytymään Heartburnsista 2011 lopussa jatkuvien aikatauluongelmien vuoksi, harmillisesti. The Heartburns on kuitenkin Suomen paras punkrock-bändi.”

VI: Naulalla silmään ja hellät tunteet

Kiesi, Maukka, Teemu, Ise ja Skele 2009. (Kuva: Kalle Pajamaa)

Maukka:
”Aika varmasti kultaa muistoja, mutta nyt tuntuu että kaikesta paskasta huolimatta oli suurimmaksi osaksi ihan helvetin hauskaa. Ja olikin. Ja tietty räjähdysaltis bändikemia oli yksi osa bändin charmista. Kaiken lisäksi tutustui uskomattomaan määrään uusia ihmisiä vuosien varrella. Mun tie vei sitä paitsi Heartburnsin ansiosta esimerkiksi vuodeksi Problems?:iin, joten ei voi valittaa! Ja kaikista tyypeistä, joiden kanssa oon tossa bändissä soittanut, diggaan ihan helvetisti. En tiedä mikä bändin kohtalo tulee olemaan, mutta toivotaan että jotain tapahtuu vielä joskus muodossa tai toisessa. Heartburns on tai oli loistava bändi ja Teemu ihan helvetin lahjakas biisintekijä. Eli klassinen rock’n’roll-stoori so far, heh!”

HC:
”Tiedän millasta huonoina päivinä herra TB:n kanssa saattaa olla. se on vitun vahva persoona ja kun hommat joku päivä on päin vittua niin sitä ei muuta vasemmiston enemmistö eduskunnassa tai suihinotto suihinoton suomenmestarilta … no ehkä ilmaset kännit… Jäbä on varmaa tän takia yks mun parhaita frendei edelleenkin; vaikka välillä kipinät lentelee, niin tiedän ainakin yhden tyypin johon aina luottaa. Ja hei kuka vanhoi muistelee, nii sitä likasella huumenaulasella silmään!”

Skele:
”Miten sen nyt summaisi? Joskus oli aivan helvetin hauskaa, joskus rankempaa. Yhdeksään vuoteen mahtuu kaikennäköistä. Ymmärrän, että tämän bändin tapauksessa monet haluavat lukea enemmän ryyppäämisestä, tappelemisesta ja sekoilusta, mutta en jaksa ruveta muistelemaan sellaisia. Ne hommat on tehty ja sovittu, enkä usko että ketään osapuolia huvittaa ruveta niitä kaivelemaan. Bändi on ollut nyt keikkailematta ja treenaamatta yli puoli vuotta, ja tulevaisuus on epäselvä.

Tätä kirjoitettaessa on kulunut alle viikko siitä, kun heitimme Heartburnsina pari biisiä Lepiksessä yllätyssettinä ex-tempore-kokoonpanolla. Teemu soitti kitaraa ja lauloi, minä kitarassa ja taustalauluissa, Anttoni bassossa ja Maukka rummuissa.

Oli aivan helvetin hauskaa.”

Fucked Up in a Bad Way myynnissä muun muassa Airiston Punk-levyjen verkkokaupassa. Teemu Bergmanin turinat kebabinhimoisista metsäneläimistä ja ihmisen paskasta konepellillä voi lukea levyn liitteestä.

Frenchkiss

43 Kysymys numero yksi: Millä tavoin Bloc Party voi edes uskotella kiinnostavansa ketään vuonna 2012? Vastaus: Hylkäämällä synteettisyyden ja leikkimällä Gang of Fourin sijaan vuoroin Queens of the Stone Agea ja At the Drive-iniä. Kysymys numero kaksi: Miten prosessi onnistuu? Vastaus. No, voisihan tämä huonomminkin mennä. Siinä missä Bloc Party ehti vuoden 2009 Intimacy-levyllään irtautua täysin kaikesta koherenssista, nykyisellään bändi on ehkä yhä keskinkertainen, mutta paljon aallonpohjaansa kiinnostavampi yhtye. Koska nykivät ja poukkoilevat kitarat ovat olleet alusta asti Bloc Partyn koukukkuuden sydän ja sielu, niiden paluusta sietää olla kiitollinen. Tenho, jolla 3×3 kiitää kaasu pohjassa ja kitarasireenit ulvoen ja Day Fourin huokuma yömetromelankolia muistuttavat niistä avuista, joilla Bloc Party nautti joskus menneellä vuosikymmenellä viisitoistaminuuttisen NME:n ulkopuolista julkisuutta. Fouria kuunnellessa ainut vakuuttava asia on kuitenkin se, että bändiltä on turha odottaa uutta Silent Alarmin tasoista onnistumista. Ongelma ei ole päässyt vuosien kuluessa muuttumaan, vaikka bändi onkin kokenut lukuisia kasvojenkohotuksia. Kele Okerekeä melodiatajuttomampaa popparia on nimittäin hämmästyttävän hankala löytää, ja jos vika on sielussa, siihen eivät botoxit auta. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Divine Fits – A Thing Called Divine Fits

Merge Records

82 Divine Fits on jenkki-indien ystävän märkä uni: yhtyeen keulakuvat Brett Daniel (Spoon) ja Dan Boeckner (Wolf Parade, Handsome Furs) kuuluvat paitsi mantereensa omaleimaisimpien laulunkirjoittajien myös karismaattisimpien laulajien joukkoon. Taustatukea kaksikolle antaa Sam Brown, unohdukseen vaipuneen garagepunkyhtye New Bomb Turksin nykyinen rumpali. Divine Fits täyttää kaikki odotukset – jos ”superkokoonpanon” harteille nyt uskaltaa minkäänlaisia odotuksia asettaa. Musiikki tuo odotetusti mieleen vuoroin Spoonin minimalistiset poptutkielmat, vuoroin Wolf Paraden hurmoksellisemman indierockin. Kolmion kolmannen kulman muodostaa musiikki, jota Daniel ja (Handsome Fursin perusteella etenkin) Boeckner ovat lapsuudessaan epäilemättä kuunnelleet: Gary Numan, The Human League ja muuta 1980-luvun alun futupopparit. A Thing Called on kiehtova soundtrack sille, kun kaksi lahjakasta muusikkoa (ja rumpali) tutustuu toisiinsa ja toistensa työtapoihin. Lopputuloksena on huolellisesti mietittyä ja hyvällä tavalla jännitteistä musiikkia, joka parhaina hetkinään (Baby Get Worse, Like Ice Cream) lähtee upealla tavalla lentoon. Toivottavasti projektille saadaan jatkoa, pian. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ensiferum – Unsung Heroes

Spinefarm

64 Enpä olisi tähänkään levyyn tarttunut, ellei siinä olisi maailman siistein kansi: Väinämöinen pitelee toisessa kädessä kannelta ja näyttää toisella peace-merkkiä ja taustalla loimuaa taivas karmiininpunaisena vainovalkeiden leimussa. Ässä meno. Mutta asiaan: Unsung Heroes on alkupäästä aivan armotonta paahtoa. Symbols-intron jälkeen In My Sword I Trust potkii munille täysillä niin, että mieli tekisi lähteä taistelemaan eeppisesti ympäri Fennoskandiaa, ja nimibiisissä on aivan tappava kotimainen grungeriffi kuin Mana Manan kappaleissa ikään. Valitettavasti myöhemmin kuvaan tulee liikaa keskivaiheen paatosta, eli vähän kuin se vaihe leffoissa, jonka aikana soturi rakastuu tai kohtaa muita typeriä vaikeuksia. Lopuksi valmistaudutaan viimeiseen taisteluun, joka on Passion Proof Power. Tämä biisi on pitkä kuin nälkävuosi ja kuulostaa välillä Ozric Tentaclesilta, mikä on toki hienoa, mutta eihän näin massiivista kappaletta jaksa kultakalan keskusmuistilla varustettu ihminen kuunnella kerralla läpi. Ei ehkä kovin urhoollista, mutta jos biisillä on mittaa 20 minuuttia, niin mieluummin vaikka pelaan Bubble Bobblea ja syön Nutellaa suoraan purkista. Rankkoja nämä soturihommat. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Four Tet – Pink

Text Records

71Pink olisi pettymys, jos se olisi ihan oikea Four Tet -albumi. Levyn yhtä aikaa hajanainen ja monotoninen luonne selittyy kuitenkin sillä, että se on Kieran Hebdenin omalla Text Records -levymerkillään julkaisemista 12-tuumaisista singleistä kasattu kokoelma; kahdeksasta kappaleesta vain kaksi on aiemmin julkaisemattomia. Uusista kappaleista 11-minuuttisella Peace on Earth -ambient-kilkatuksella on puhtaasti funktionaalinen tehtävä: se tuo lepotauon biisistä toiseen jatkuvaan 125–130 bpm:n house-tamppaukseen sykkeeseen, joka tekee levykokonaisuudesta varsin yksipuolista kuultavaa, vaikka perustaso onkin korkea. Pinkin ainoaksi tähtihetkeksi nousee Ocoras, jonka humiseva musique concrete -morsetus juo mieleen The Fieldin kanssa pimeälle tanssilattialle uskaltautuneen Pan Sonicin. Muita levyn kappaleita ei esimerkiksi mestarillista There Is Love in Youta (2010) kuunnellessa ikävä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Heartburns – Fucked Up in a Bad Way

Airiston punk-levyt

90 Airiston punk-levyt teki temput ja julkaisi Suomen tämän vuosituhannen parhaan bändin vuonna 2006 ilmestyneen debyytin lopulta asiallisesti vinyylillä. Levyn syntymävuoden jälkeen suomalaisessa punkissa on nähty jonkinlainen 1990-luvun ramopunk-kuohahdukseen verrattava paraabeli, ja laulaja Teemu Bergman erinäisine yhtyeineen on ollut yksi keskeisistä löylynlyöjistä. Tätä taustaa vasten Fucked Up in a Bad Wayn kuunteleminen nyt on jo vähän nostalgista, mutta jumaplivita kun potkii! Edelleen! Nuoren bändin into ja (näyttämisen) himo haisee ja huumaa – kuuntelijan olo on nousuhumalaisen innokas ja hirveästi tekee mieli. Heikki ”HC” Kaksosen säveltämä avausraita I Wanna OD on levyn parhaita paloja. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Patterson Hood – Heat Lightning Rumbles in the Distance

ATO Records

84 Jos Drive-By Truckersin kuormuri edellisellä Go-Go Boots -albumilla (2011) vähän ruosteisesti yskähtelikin, kuljettaa Heat Lightning Rumbles in the Distance kuulijaa Syvän Etelän masentavissa maisemissa kaiken kokeneen diesel-koneen varmuudella. Levy ei tarjoa kerrassaan mitään uutta Drive-By Truckersinsa tuntevalle, mutta yllättää positiivisesti Patterson Hoodin kaksi aiempaa, korkeintaan ihan ok -tasoista sooloalbumia kuulleen. Elämän murjoma countryrock kutittelee kyynelkanavia etenkin Willard Grant Conspiracyn soljuvasta raskassoutuisuudesta muistuttavan Disappearin, hajonneen ihmissuhteen perään itkevän Come Back Little Starin (duettokumppanina Kelly Hogan) tai simppelisti jankkaavaan koukkuun perustuvan Depression Eran (“The boy who called him daddy has grown in different ways / the things that made him happy have long since gone away”) soidessa. Toiset ne osaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kuva: Tomi Palsa

Yksi kutkuttavimpia valtavirta- ja alakulttuurin välisen ikuisen köydenvedon ilmentymiä ovat ne kohtuullisen harvinaiset tilanteet, joissa joku pienen ja tiukkaan rajatun alakulttuurin edustaja tekee niin välittömän kansantajuista musiikkia, että hän tulee tahtomattaan syöstyksi aiottua suuremman yleisön kohdevalaisimen ahmittavaksi.

Kuten on käynyt Teemu Bergmanille, jonka vilpitön haluttomuus oman egonsa esiin nostamiseen on ollut herkullisinta luettavaa kotimaisen rocklehdistön haastatteluissa vuosiin.

Suomalainen punk-kenttä on saanut operoida aika pitkälti omassa rauhassaan 1980-luvun lopusta lähtien. Muutama punk-juurilta ponnistanut akti on luovinut ihan tietoisesti valtavirtaan, Klamydia ja Apulanta etunenässä, ja pari skenen yhtyettä on saanut pientä huomiota myös oman porukan ulkopuolella, kuten Endstand, I Walk the Line ja No Shame. Nämäkin pääsääntöisesti varsin myötämielisesti tekemistensä leviämiseen suhtautuen.

Mutta sitten on Bergmanin omat bändit (Kakka-Hätä-77, The Heartburns ja Nazi Death Camp), jotka tuntuvat tekevän kaikkensa, jotta homma pysyisi vain vakaumuksellisten asianharrastajien kruununjalokivenä. Kuitenkin samalla tehden musiikkia, jonka kaiut ensimetrien Eppu Normaalin tapaan kansantajuisesta räkä poskella räyhäämisestä tarttuvat vihkiytymättömänkin korvaan, kuin perunajauhojen ja veden sekoitus keesiin.

Etenkin Kakka-Hätä-77 olisi musiikillisesti täysin valmis paketti tuotettavaksi valtavirralle kelpaavaksi paketiksi, mutta luultavasti jo tämän lauseen lukeminen aiheuttaa niin voimakkaita inhonväristyksiä pitkin Vaasankatua, ettei moista liene syytä ihan lähitulevaisuudessa odottaa.

Leviää Bergmanin tuotanto sitten isommalle kuulijakunnalle tai jää 2000-luvun kotimaisen punk-skenen kruununjalokiveksi, yksi asia on varma: Bergman on palauttanut punkrockiin aimo annoksen sen alkuaikojen suoraviivaisuutta, kursailemattomuutta ja konstailemattomuutta. Näinä post-sitä ja neo-tätä -musiikkityylien aikoina on uskomattoman virkistävää, kun joku kaivaa vanhat ainekset kaapin pohjalta ja luo niillä jotain uutta ja jännittävää.

Video ei ole enää saatavilla