The Go-Betweens. Robert Forster oikealla, Grant McLennan keskellä.

Mikko Valo perkasi Flying Nun -levy-yhtiön olennaisimmat The Cleanista The Churchin kautta Aldous Hardingiin.

Joitain kuukausia sitten luin perätysten australialaisen The Go-Betweens -yhtyeen toisen lauluntekijän Robert Forsterin omaelämäkerrallisen Grant & I -teoksen sekä Roger Shepherdin kirjoittaman In Love With These Timesin, joka kertoo sekä Shepherdin että vuonna 1981 perustamansa Uuden-Seelannin merkittävimmän indielevy-yhtiön Flying Nun Recordsin tarinan.

Shepherdin kirjaa lukiessa kokosin soittolistaa teoksessa vilahtelevista olennaisimmista Flying Nun -kappaleista. Ajattelin, että olisi mukava toimia välikätenä ja kertoa jollain tapaa kaikista näistä merkilisen kiehtovista yhtyeistä ja heidän musiikistaan myös ihmisille, jotka eivät ole niihin ehkä aiemmin törmänneet.

Lopulta asia jäi sikseen. Kunnes Nuorgam heräsi eloon…

Mutta mikä on tuo otsikossa mainittu valtamerellinen tunne? Hyvin lyhyesti ja vain valtameren pintaa raapaisten esitettynä kyse on käsitteestä, joka viittaa hetkelliseen (ja joissain tapauksissa pysyvään) kokemukseen minuuden sulautumisesta tai uppoamisesta ympäröivään maailmaan – ihminen kokee ajan ja tilan ylittävää ykseyden tunnetta. Tuo vapaana virtaava hetkellinen ykseyden tunne voi kohdistua vaikkapa maalauksen kaltaiseen aineelliseen objektiin tai aineettomaan objektiin, kuten tässä yhteydessä musiikkiin.

#1 The Go-Betweens

Ehkäpä se kaikkein merkittävin Australiassa ja Oseaniassa syntynyt yhtye. The Go-Betweens sai alkunsa Queenslandin yliopistossa Brisbanessa 1970-luvun lopulla tavanneiden Robert Forsterin ja Grant McLennanin ystävyydestä. Vastavuoroisen lauluntekijäparin toisiaan tukeva ja haastava ystävyyssuhde synnytti kuusi eri tavoin erinomaista albumia vuoden 1981 Send Me a Lullabysta vuonna 1988 julkaistuun 16 Lovers Laneen, jonka jälkimainingeissa Forster ja McLennan saivat tarpeekseen musiikkiteollisuuden säännönmukaisuuksista, yhtyettä vaivanneista ja kroonisilta vaikuttaneista epäonnekkaista sattumista sekä sietämättömiksi kiristyneistä yhtyeen sisäisistä jännitteistä.

The Go-Betweens heräsi uudelleen henkiin vuonna 2000 ja ehti julkaista toisen näytöksen aikana kolme yhtälailla merkittävää albumia ennen McLennanin äkillistä kuolemaa vuonna 2006.

Ohessa mielestäni se kaikkein tasapainoisin The Go-Betweens -kokoonpano – jossa Forster/McLennan-kaksikkoa täydentävät lähes alusta asti mukana ollut rumpali Lindy Morrison, basisti Robert Vickers sekä yhtyeen sointia viululla ja oboella rikastuttanut Amanda Brown – kiepauttaa arjen radaltaan ja upottaa sen valtamereen vuoden 1987 Tallulah-albumilta löytyvällä Bye Bye Pridella, jossa tiivistyy sekä Grant McLennanin lauluntekijyys että ihmisenä olemisen piirteet maailmaa vasten.

”But I didn’t know someone
Could be so lonesome
Didn’t know a heart
Could be tied up
And held for ransom.
Until you take your shoes
And go outside, stride over stride.
Walk to that tide because
The door is open wide”

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Verlaines

”You shouldn’t talk to me
Find better company
There’s better people to know
You’ll only end up like Rimbaud
Get shot by
Verlaine, Verlaine, Verlaine, Verlaine…”

The Verlainesin taidehistoriallista kuvastoa, ranskalaisia symbolistirunoilijoita ja punkin jälkeisiä musiikkivirtauksia yhdistelevä Death and the Maiden välkkyy kerta toisensa jälkeen kirkkaana ja ehtymättömänä kuin salainen metsälähde. Se on vakavamielinen olematta teennäinen ja hauska ja nokkela olematta ärsyttävä.

Jopa sävellyksen kahtia leikkaava kolmijakoinen, päihtyneenä pubivalssina kieppuva väliosa on välttämätön osa kokonaisuutta. Kappaleen täydellistä kitarasoundia on yrittänyt mallintaa ainakin alkuaikojen Pavement, eikä Stephen Malkmus malttanut jättää lainaamista siihen: Pavementin ensijulkaisun Slay Tracks (1933–1969) -EP:n Box Elder -kappaleen kertosäkeen melodiahäntä on suora viittaus Death and the Maideniin.

Vuonna 1983 ilmestynyt Death and the Maiden, kuten muutkin vuonna 1985 ilmestynyttä ensialbumia Hallelujah All the Way edeltäneet kappaleet, eroaa läpikuultavuudessaan The Verlainesin myöhemmille teoksille tunnusomaisesta – mutta vaikeasti kuvailtavasta – tiheämmästä soinnista. Voi olla, että yhtyeen Mahlerista väitellyt säveltäjä Graeme Downes vain tavoitti musiikilliset näkynsä onnistuneemmin The Verlainesin myöhemmillä äänitteillä.

Mutta se lähde on tuolla jossain…

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Chills

Kuolema, sairaudet ja riippuvuudet ovat ohjanneet vuonna 1980-luvun alussa aloittaneen ja edelleen aktiivisen The Chillsin kulkua. Martin Phillipsiin henkilöityvän yhtyeen musiikissa kuuluu sekä pimeys että sen läpi siivilöitynyt ilo. Se värähtelee ilmassa kuin kyynelten kirkastama hymy. The Chills on musiikillista sukua Peräseinäjoen ja maailman tärkeimmälle yhtyeelle Noitalinna Huraa!:lle: voimakas luonnontuntu yhdistää niitä.

Vuoden 1990 Submarine Bells -albumin niin alas kuin ylös kurkottava itseensä viittaava avauskappale Heavenly Pop Hit havainnollistaa hyvin The Chillsin vaikutuksen kuulijaan sekä antaa viitteitä valtamerellisen tunteen mahdollisuudesta.

”So I stand as the sound goes straight through my body,
I’m so bloated up, happy, and I can throw things around me
And I’m growing in stages, and have been for ages,
Just singing and floating and free”

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Church

Vuodesta 1980 alkaen toiminut australialainen The Church tekee romanttista ja paikoitellen höpsön mahtipontista musiikkia, joka tuo mieleen Caspar David Friedrichin maalauksen Vaeltaja sumumeren yllä.

Yhtyeen uran alkupään albumien helisevä kitarapop vertautui Paisley Underground -nimekkeen alle niputettuhin losangelesilaisyhtyeisiin, mutta jo 1980-luvun loppuun mennessä laulaja-basisti Steven Kilbey hönkäili ja tasapainoili samalla naurettavuuden laakson ylle viritetyllä nuoralla kuin Bono, tosin ilman jälkimmäisen itselleen myöhemmin pingottamaa ironian turvaverkkoa. Taustalla soivat monumentaaliset, Anselm Kieferin maalausten kokoisiksi kaiutetut kitarat.

Tästä kymmeniköstä The Church on ainoa hetkellisessä valtavirtamenestyksessä seilannut yhtye tai artisti. Vuoden 1988 Starfish-albumin ensimmäinen single Under the Milkyway käväisi Yhdysvaltojen singlelistan sijalla 24. Tässä yhteydessä The Churchin kiehtovaa ja hämmentävää olemusta esitelköön kuitenkin monin tavoin häpeilemätön vuoden 1990 single Metropolis.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The Clean

Vuonna 1978 Dunedinissa perustettu The Clean on monella tapaa uusiseelantilaisen valtavirran ulkopuolisen rock- ja popmusiikin alkupiste tai -räjähdys. Trion ensisingle, vuonna 1981 ilmestynyt Tally Ho!, oli Flying Nun Recordsin toinen julkaisu. Single nousi viikoksi Uuden-Seelannin singlelistan top 20:een ja toi uskottavuutta vastaperustetun indielevy-yhtiön toiminnalle.

Sekä singlellä että satunnaisesti keikoilla soitti koskettimia Martin Phillips, jonka oma yhtye The Chills eli alkuvaiheitaan. Aikalaiskriitikoiden useille Flying Nun -yhtyeille liukuhihnamaisesti lätkäisemä Dunedin Sound -leima viitannee nimenomaan The Cleanin omalaatuiseen sointiin: Robert Scottin määrätietoisesti nakuttavan post-punk-basson ympärillä kieppuvat ja ryöpsähtelevät villisti sekä David Kilgourin kitarapurkaukset että veljensä laulaja-rumpali Hamish Kilgourin takoma rytmi.

Ääniä sinkoilevan dunedilaistrion vaikutus ulottui myös kauas kotisaarensa rajojen ulkopuolelle. Alta löytyvä Getting Older muistuttaa mukavasti amerikkalaisen Sebadoh’n 1990-lukulaisen indieklassikon olemassaolosta.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Able Tasmans

Alankomaalaisen, 1640-luvulla merta käyneen ja Uuden-Seelannin löytäneen tutkimusmatkailijan, Abel Tasmanin mukaan nimetty Able Tasmans perustettiin vuonna 1994. Se eroaa Flying Nun -aikalaisistaan rehevillä piano- ja kosketinvetoisilla kappaleillaan, joiden 1960-luvun jälkipuoliskolle viittaava sointi on lähempänä Lovea kuin Velvet Undergroundia.

Flying Nun -piireissä yhtyeellä oli leikkimielistä pilailua aiheuttanut maine akateemisina nörtteinä. Maineen syistä voi yrittää tehdä arvioita albatrossimaisen uhanalaisena kamaripoppina liitelevän Hold Me 1 -kappaleen videon perusteella.

Yhtyeen laulaja Peter Keen on meribiologi.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Smudge

Hetken verran 1990-luvun alkupuolella sydneyläisen lauluntekijän Tom Morganin nimi vilahteli kansainvälisissä musiikkilehdissä amerikkalaista The Lemonheadsia ja sen kansikuvauksellista keskushahmoa Evan Dandoa käsittelevissä artikkeleissa. Syynä oli se, että tarttuvin osa The Lemonheadsin vuonna 1992 julkaistun – ja Dandon aikansa pikkujulkkikseksi sysänneen – It’s a Shame About Ray -albumin sekä sitä seuranneen Come On Feel the Lemonheadsin aurinkoisen melankolisista popvinjeteistä oli Dandon ja Morganin yhdessä säveltämiä ja sanoittamia.

Myös Morganin oma rämisevä kalsaripoptrio Smudge levytti samoja yhteistyökappaleita, mutta yhtyeen suorasukaisesti soivat äänitteet jäivät huomattavasti vähäisemmälle huomiolle kuin The Lemonheadsin flanellikankaanpehmeät ajankuva-albumit.

Harjaantumattomaaan korvaan Smudge saattaa pistäytyä turhanpäiväisenä rämellyksenä, mutta avaramielinen ja -sydäminen kuuntelu palkitsee: voit löytää valtameren murokulhosta.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Rolling Blackouts Coastal Fever

The Go-Betweensin, Flying Nun Recordsin eri suuntiin tähyilleiden kitarabändien sekä niistä innoituksensa saaneiden 1990-luvun amerikkalaisten indierock-yhtyeiden yhteisvaikutus ilmenee kaikkein kiehtovimmin melbournelaisviisikko Rolling Blackouts Coastal Feverin musiikissa.

Sen perinnetietoinen, olennaisuudet oivaltanut ja kiivas ilmaisu viehätti jo EP-levyillä Talk Tight ja The French Press, mutta kesäkuun 15. päivä ilmestyvän debyyttialbumin Hope Downsin ensimmäisillä singleillä yhtye kuulostaa vielä kärsivällisemmältä – syvänmerensukeltajalta rantalomailijan sijaan.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Aldous Harding

Uuden-Seelannin Lytteltonissa varttunut Aldous Harding lienee Flying Nun Recordsin nykyartisteista kansainvälisesti tunnetuin.

Suomessakin vuoden 2016 H2Ö-festivaaleilla esiintynyt Harding liikkuu tunnelmallisesti samoilla tummilla vesillä kuin vaikkapa Mirel Wagner, Marissa Nadler ja Leonard Cohen, mutta hänen määrittelyjä pakeneva ja muotoaan muuttava äänensä tuntuu tulevan jostain tuntemattomasta. Siinä on samaa maailmojen ja sovinnaisuuden rajoja rikkovaa kiehtovaa selittämättömyyttä ja pelottavaa vierautta kuin ilmeisen innoittajansa Scott Walkerin äänessä.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Blank Realm

Brisbanelaisen lo-fi-kvartetin yleisön joukosta kuvatut ja Youtubeen tuupatut keikkapätkät ovat ilahduttavaa katsottavaa. Yhtyeen päihtyneeltä Bob Dylan -imitaattorilta kuulostava laulaja Daniel Spencer soittaa laulaessaan rumpuja tai laulaa soittaessaan rumpuja, joten hikisissä huviolosuhteissa kuvatuilla videoilla hän katoaa esiintymislavan etuosassa heiluvien yhtyeen muiden jäsenten – sisarustensa Sarahin ja Luken sekä kitaristi Luke Walshin – taakse jäävään pimeyteen. Vain ääni jää näkyviin.

Myös yhtyeen vuonna 2014 julkaistulla Grassed Inn -levyllä on hetkiä, jolloin tapahtuu katoamisia tai sulautumisia ympäröiviin valoihin ja varjoihin. Niistä valohämyisin on levyn päättävä, taivaallisen kitara-arpeggion esittelevä Reach You on the Phone.

Video ei ole enää saatavilla

The Go-Betweensin ihmissuhdekuviot vetivät vertoja jopa Fleetwood Macin ristipölytykselle.

Australialaisen The Go-Betweensin kuudes ja yli vuosikymmeneen viimeinen albumi 16 Lovers Lane on 1980-luvun suuria puoliunohdettuja klassikoita. Se on sitä sisältämänsä virheettömän täydellisen popmusiikin takia, mutta myös taustatarinansa. Kitarapophelmi syntyi monenkinlaisen epätoivon ajamana.

Lauluntekijäpari Grant McLennanin ja Robert Forsterin johtama yhtye oli metsästänyt kaupallista menestystä vuosia, ja levyn kymmeneen loistavaan kappaleeseen on selvästi uhrattu viimeisetkin pelimerkit. Ne ovat hittejä ja ikivihreitä kaikki. Lopputulos: brittilistan sija 81. Jotkin asiat eivät ole järjellä selitettävissä.

Läpimurtopaineiden ohella The Go-Betweensiä rasittivat ihmissuhdetekniset seikat. 16 Lovers Lanen aikainen kokoonpano oli tuliherkkää ainesta: Forster heilasteli rumpali Lindy Morrisonin kanssa, McLennan taas viulisti Amanda Brownin. Jälkimmäisten suhde oli kaiken lisäksi ajautumassa karille. Eipä ihme, että albumilla käsitellään melkein pelkästään miesten ja naisten välisiä juttuja. Niitä käsitellään kuitenkin monesta tulokulmasta ja sellaisella yhtäaikaisella avoimuudella ja hienostuneisuudella, että puhutaan palkintoluokan englanninkielisestä kirjallisuudesta. En varmaankaan ole törmännyt parempiin ihmissuhdeteksteihin missään.

Streets Of Your Town ei itse asiassa ole levyn paras biisi. Tuo kunnia menisi Love Goes Onille, Was There Anything I Could Dolle tai Quiet Heartille – sikäli kuin täydellisyyden asteita voi laittaa järjestykseen. Streets Of Your Town oli kuitenkin se ensisingle, josta sitä suurta hittiä toivottiin. Tässä mielessä se on erityistä huomiota ansaitseva kappale. Ja onhan se toki yksi levyn kymmenestä mestarisuorituksesta.

16 Lovers Lanella on yhtä tarttuvia tai tarttuvampiakin biisejä. Singlevalinnan selittänee tämän esityksen näennäinen kepeys, joka tosin romuttuu heti, kun sanoja kuuntelee vähänkin tarkemmin. Laulu menee myös suoraan asiaan eli kertosäkeeseen:

”Run around
up and down
through the streets of your town
every day I make my way
through the streets of your town”

Kenties tarkoitus on ollut hämätä varomaton radionkäyttäjä olettamaan, että kyse on pseudospringsteeniläisestä autollaajelu- ja pikkukaupunkimusiikista. Onhan kappaleen melodiassa ja kaikuisassa soundissa sellaista kruisailemalla vietetyn lämpimän kesäillan huoletonta tunnelmaa. Mutta ensimmäinen säkeistö tuhoaa tämän illuusion:

”Don’t the sun look good today
but the rain is on its way
butcher shines his knives
and this town is full of battered wives”

Tämä kohta sai ainakin yhden ensyklopedialähteen väittämään, että biisi kertoisi perheväkivallasta. Näin ei ole: laulunkirjoittaja McLennan ei kuvaa mitään konkreettista kaupunkia, vaan teksti on lopulta helposti aukeava vertauskuva, jossa kaupunki on ailahtelevainen ja eksyksiin saava nainen, siis Amanda Brown. McLennan pyörii naisensa sielunelämässä kuin tyyppi, joka on yhtäkkiä tajunnut, ettei osaa kotikaupungissaan yhtään minnekään, mutta on sitäkin varmempi joka kulman taakse ilmestyneistä vaaranpaikoista.

Väliosassa näppäillään latinohenkistä viihdekitaraa kuin vittuilun vuoksi. Streets Of Your Town on silkkaa kaunista pintaa ja synkkää sisusta, kuin… niin, kuin nainen, jota katsoo jätetyksi tulleen silmin.

Olen kohtalaisen pahasti jumissa McLennanin ja Brownin rakkaustarinassa, vaikka en tiedä siitä juuri mitään. Tässäkin biisissä Amanda-neiti laulaa suloisia stemmoja, videossa jopa McLennanin mikrofoniin, ihanasti hymyillen. Helvetin kaunis nainen, totta kai. McLennan näyttää enimmäkseen siltä, että haluaisi olla jossain hyvin kaukana.

Fleetwood Macin draamailut eivät tunnu tämän rinnalla miltään.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Was There Anything I Could Do? oli levyn toinen single. Ylevän epätoivoinen jousipoppis tekee viimeistään mahdottomaksi ymmärtää, miksi levyä ei myyty vähintään Smithsin lukemille.

Video ei ole enää saatavilla

New Order juhlii voittoaan Nuorgamin Popklassikko-skabassa 83-tyyliin.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kahdeksas osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuvat kokonaan Mike Oldfieldin Moonlight Shadow ja Hüsker Dün Real World. Pahoittelemme.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Sisters of Mercyn Temple of Lovesta kuullaan vuonna 1992 äänitetty versio ja The Go-Betweensin Cattle and Canesta vuonna 1988 äänitetty liveversio.

Vuoden 1983 Top 30 (no okei, Top 28)

1. New Order – Blue Monday
2. The Smiths – This Charming Man
3. David Bowie – Let’s Dance
4. Tom Waits – In The Neighbourhood
5. U2 – Sunday Bloody Sunday
6. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
7. Sisters of Mercy – Temple of Love [1992]
8. Yes – Owner of a Lonely Heart
9. The Go-Betweens – Cattle And Cane [live]
10. Spandau Ballet – True
11. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This)
12. Frankie Goes to Hollywood – Relax
13. Billy Bragg – A New England
14. Madonna – Holiday
15. Kajagoogoo – Too Shy
16. Talking Heads – Burning Down the House
17. Aztec Camera – Oblivious
18. Run-D.M.C. – It’s Like That
19. The Lotus Eaters – The First Picture of You
20. The Police – Every Breath You Take
21. Liquid Liquid – Optimo
22. Depeche Mode – Everything Counts
23. Bonnie Tyler – Total Eclipse of the Heart
24. S.O.S. Band – Just Be Good to Me
25. Public Image Limited – This Is Not a Love Song
26. Cybotron – Clear
27. Cyndi Lauper – Time After Time
28. Suicidal Tendencies – Institutionalized

Linkki soittolistaan tästä.

Goubbarit.

Voisiko muisti olla olemista par excellence? Se tuntuu mahdolliselta kun kuuntelee australialaisen The Go-Betweensin mestariteosta Cattle and Cane.

Eteläisen pallonpuoliskon pohjoiseen vaihtanut The Go-Betweens asettui kesällä 1982 Lontooseen kirjoittamaan seuraajaa alkuvuodesta ilmestyneelle debyyttialbumilleen Send Me a Lullaby. Toisiaan täydentävä lauluntekijäkaksikko Grant McLennan ja Robert Forster herkistyi vieraassa kaupungissa säveltämään nipun hienoja lauluja, joista maagisin oli McLennanin kämppäkaverinsa Nick Caven kitaralla hahmottelema Cattle and Cane. Se julkaistiin helmikuussa 1983 kakkosalbumi Before Hollywoodin ensimmäisenä singlenä.

McLennan palaa popmusiikille epätavallisessa tahtilajissa kulkevassa kappaleessa lapsuuteensa Australian Queenslandin maalaismaisemiin. Lapsuuden kasvukuvasto on henkilökohtainen, mutta se esitetään niin yleisillä käsitteillä, että siihen on helppo samastua. Kuulija voi vaivatta asettua lauluun ja täydentää sitä omilla muistoillaan. Romanttinen teksti ei ole lapsuuden loppua ja kasvamista tutkailevan lauluntekijän löysää nostalgiaa, vaan ajaton ihmisen kuva, jossa on kihelmöivä elämän tuntu.

”I recall a schoolboy coming home
Through fields of cane
To a house of tin and timber
And in the sky
A rain of falling cinders
From time to time
The waste memory-wastes”

Kertosäkeen waste-sanan monimerkityksellisyys sekä Robert Forsterin lausuma epämääräinen loppunäytös ovat se katkero, joka syventää ja viimeistelee tunnelman.

”I recall the same, a reply
A plan you once had
From time down to mine
That time was bad
So I knew where I was
Alone and so at home”

Kappaleen sävellyksellinen vaivattomuus ilmenee sen epätavallisen tahtilajin kautta. Se on luonteva osa kappaletta, eikä siihen tule kiinnittäneeksi huomiota ellei ala laskea mukana. Lisäksi tuo outo tahtilaji ja sen vaihto kertosäkeessä tuo muuten varsin yksinkertaiseen popsävelmään pinnanalaista jännitettä sekä alleviivaa onnistuneesti tekstissä tapahtuvaa ajallista liukumista.

The Go-Betweensin omaperäinen svengi on tyylitajuisen rumpalin Lindy Morrisonin ansiota. Hän nakuttaa kielisoittimille turvallisen aitauksen, jossa voi huoletta kirmailla.

Kun basso Cattle and Canen loppupuolella irtautuu pienimuotoiseen melodiseen sooloon, tuntuu ettei mikään voi enää muuttaa kappaletta paremmaksi. Mutta niin vain uudet aallot mielihyvän väreitä juoksevat läpi kehon Robert Forsterin päästessä ääneen. Tunne siitä, että kyseessä on yksi parhaista elämäni aikana kuulemistani popkappaleista, vahvistuu viimeistään silloin, kun McLennan toteaa lempeästi jo hiipuvaa taustaa vasten:

”Further, longer, higher, older”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus I!

Vuonna 2001 Cattle and Cane sijoittui The Australasian Performing Right Associationin järjestämässä ”kaikkien aikojen australialaiset kappaleet” -äänestyksessä kolmenkymmenen parhaan joukkoon. Paikkansa Australian folkloressa kappale lunasti jo muutamaa vuotta aiemmin, kun palkittu australialainen countrymuusikko Jimmy Little versioi sen johnnycashmaiselle cover-levylleen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Parhaiten yhteistyöstään The Lemonheadsin Evan Dandon kanssa tunnetun Tom Morganin sympaattisen Smudge-yhtyeen ensimmäinen single on tämä vuonna 1991 julkaistu kierteinen kunnianosoitus The Go-Betweensille.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus III!

Omistettu Sinulle rakas lukija, joka jaksoit tänne asti. Tässä ”MAAILMAN PARAS” studiolive, jossa dandy Robert Forster ja farkkukuningas Grant McLennan esittävät sydämellisen ”kaksi miestä ja kitara” -version Cattle and Canesta.

Video ei ole enää saatavilla