Party on, Wayne!

”Do you realize
that everyone you know someday will die?”

The Flaming Lipsin eksistentialistiset pohdinnat jyräsivät Nuorgamin kirjoittajien äänestyksessä 2000-luvun kirkkaimmista ulkomaisista pophelmistä. Alla olevaan soittolistaan on koottu se ja satakymmenen muuta alkaneen vuosituhannen musiikillista merkkiteosta. Ole hyvä ja nauti!

NRGM 2000-luvun ulkomaiset pophelmet Top 111

1. The Flaming Lips – Do You Realize??
2. The National – Fake Empire
3. LCD Soundsystem – All My Friends
4. Interpol – Evil
5. The Killers – Mr. Brightside
6. The White Stripes – Seven Nation Army
7. The Knife – Heartbeats
8. M.I.A. – Paper Planes
9. Mew – Am I Wry? No
10. Queens Of The Stone Age – No One Knows
11. Arcade Fire – Rebellion (Lies)
12. Sufjan Stevens – Chicago
13. Morrissey – First Of The Gang To Die
14. Robyn – Dancing On My Own
15. Daft Punk – One More Time
16. Coldplay – Viva La Vida
17. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows (Interlude)
18. The Strokes – Last Nite
19. Annie – Heartbeat
20. Beyoncé – Crazy In Love
21. OutKast – Hey Ya!
22. Radiohead – Pyramid Song
23. Wilco – Jesus, etc.
24. Britney Spears – Toxic
25. The Roots – The Seed (2.0)
26. Elbow – One Day Like This
27. Editors – Smokers Outside The Hospital Doors
28. Girls – Lust For Life
29. Kanye West – Jesus Walks
30. Antony & The Johnsons – Fistful Of Love
31. M83 – Midnight City
32. MGMT – Electric Feel
33. Burial – Archangel
34. Jay-Z – 99 Problems
35. Pet Shop Boys – Minimal
36. Animal Collective – My Girls
37. Rihanna – Umbrella
38. Sigur Ros – Hoppípolla
39. Hot Chip – Over And Over
40. Kent – Dom Andra
41. Ariel Pink’s Haunted Graffiti – Round And Round
42. Death Cab for Cutie – Soul Meets Body
43. Portishead – Machine Gun
44. Gorillaz – Feel Good Inc
45. The Divine Comedy – Our Mutual Friend
46. Kylie Minogue – Can’t Get You Out of My Head
47. The Streets – It’s Too Late
48. Franz Ferdinand – Take Me Out
49. Dizzee Rascal – Fix Up, Look Sharp
50. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
51. Missy Elliott – Get Ur Freak On
52. The Rapture – House Of Jealous Lovers
53. Midlake – Roscoe
54. Modest Mouse – Float On
55. Arctic Monkeys – When The Sun Goes Down
56. Muse – Knights Of Cydonia
57. Johnny Cash – Hurt
58. Cat Power – The Greatest
59. John Grant – Queen Of Denmark
60. Destroyer – Kaputt
61. Deerhunter – Nothing Ever Happened
62. Junior Senior – Move Your Feet
63. New Order – Crystal
64. Depeche Mode – Precious
65. Phoenix – Lisztomania
66. Owen Pallett – Lewis Takes Off His Shirt
67. N.E.R.D. – Provider
68. Spoon – The Ghost Of You Lingers
69. The Mars Volta – Eriatarka
70. Hercules And Love Affair – Blind
71. Lady Gaga – Bad Romance
72. Bon Iver – Flume
73. The Pains Of Being Pure At Heart – Higher Than the Stars
74. Grinderman – No Pussy Blues
75. Fleet Foxes – Mykonos
76. R.E.M. – Imitation Of Life
77. Kelis – Milkshake
78. Roisin Murphy – Let Me Know
79. Doves – Kingdom Of Rust
80. R. Kelly – Ignition Remix
81. Grizzly Bear – Two Weeks
82. The Shins – New Slang
83. Björk – Pagan Poetry
84. Bloc Party – Banquet
85. El-P – Deep Space 9mm
86. The Coral – Dreaming Of You
87. The Juan Maclean – Happy House
88. Iron And Wine – Flightless Bird, American Mouth
89. TV On The Radio – Staring At The Sun
90. Gnarls Barkley – Crazy
91. Andrew W.K. – Party Hard
92. Junior Boys – So This Is Goodbye
93. …And You Will Know Us By The Trail Of Dead – Relative Ways
94. Frida Hyvönen – Dirty Dancing
95. The Decemberists – The Engine Driver
96. Nick Cave & The Bad Seeds – As I Sat Sadly By Her Side
97. The xx – VCR
98. Justice – Waters Of Nazareth
99. Kurt Vile – Jesus Fever
100. Gwen Stefani – Cool
101. UGK – Int’l Players Anthem (I Choose You)
102. Major Lazer – Get Free
103. System Of A Down – Chop Suey!
104. Ladytron – Destroy Everything You Touch
105. Of Montreal – Heimdalsgate Like A Promethean Curse
106. The Twilight Singers – Teenage Wristband
107. Yeah Yeah Yeahs – Maps
108. Broken Social Scene – 7/4 (Shoreline)
109. Crystal Castles – Not In Love
110. Wolf Parade – I’ll Believe In Anything
111. Camera Obscura – French Navy

Kuuntele soittolista tästä.

The Flaming Lips – voittajan on helppo hymyillä.

#1

Muiden ihmisten edessä kekkuloiminen joulupukin vaateparteen verhoutuneena on nöyryyttävää. Olen saanut todeta asianlaidan henkilökohtaisesti paitsi jokusena jouluaattona sukulaisteni seurassa, myös ajautuessani eräänlaisen ihmiskokeen seurauksena viettämään yhden työpäivän tamperelaisessa tavaratalossa hiippalakkiin ja tyynyvatsaan sonnustautuneena.

Kotoisaksi olen tuntenut oloni joulupukin asussa tasan yhden kerran, Turun Ruisrockissa kesällä 2007. Seisoin festivaalin päälavalla punanutussa, taskulamppua heilutellen, oikealla puolellani aitopartainen Wayne Coyne ja vasemmalla puolellani tekopartainen Johannes Kinnunen. Tuskin koskaan olen tuntenut itseäni yhtä etuoikeutetuksi kuin tuolloin, äimistellessäni monituhatpäistä yleisömerta näiden kahden merkkihenkilön välissä.

Muistikuvat keikasta ovat sumuisia. Sokkeloinen pikamarssi backstage-alueelta lavan paahtaviin valoihin, räjähtävä Race for the Prize, epäuskoista virnistelyä loputtoman konfettisateen keskellä – ja jossain välissä, kaiken hikoilun, hohotuksen ja huohotuksen keskellä, Do You Realize??, muutama ilon kyynel ja hetkellinen viisauden illuusio siitä, että joo, tajuun mä. (Antti Lähde)

#2

Do You Realize?? on suosikkikappaleeni The Flaming Lipsin tuotannosta. Katkeransuloinen kappale on kuin suoraan Disney-musikaalin joukkokohtauksesta. Se on kuin sateenkaaren väreissä loistavaan käärepaperiin piilotettu lahjapaketti, jonka sisältä paljastuu hautakivi.

Minä ihailen Wayne Coynea. Kuinka hän onkaan uskaltanut ja osannut kirjoittaa tällaisen popkappaleen valtavuudessaan mahdottomista aiheista, kuten elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta? Kappaleella Coyne laulaa asioista, jotka kaikki tiedostavat, mutta joista on tapana olla vaiti. Luultavasti siksi kappale tuntuu niin koskettavalta ja rehelliseltä. Luultavasti siksi se on kappale, jonka haluaa soittaa vastarakastuneena toiselle ihmiselle, kun hänen kanssaan juttelee popmusiikista.

Coyne on palannut Do You Realizen käsittelemiin teemoihin myös myöhemmin yhtyeensä uralla. Mr. Ambulance Driver (2006) on ikään kuin Do You Realizen teospari. Mutta se ei ole kappaleena kirkasotsainen ja toiveikas, vaan katoavaisuuden edessä lannistunut.

Do You Realize?? ei ole vain yksi 2000-luvun hienoimmista popkappaleista. Se on yksi kaikkien aikojen hienoimmista kappaleista. Se on myös todiste Wayne Coynen neroudesta sanoittajana ja säveltäjänä, vaikka The Flaming Lipsin viime vuosien tekemiset ovatkin olleet kaukana Do You Realizen maailmasta, jossa ei sada lainkaan vettä, vaan ainoastaan serpentiiniä ja ilmapalloja. (Tuomas Kokko)

#3

”Do you realize, that everyone you know, someday, will die?”

Ihan äkkiseltään ei tule mieleen pysäyttävämpää popkappaleessa esitettyä kysymystä. Tokihan jokainen meistä tietää, ettei kuolemaa pääse karkuun ja että viriileimmänkin vipeltäjän liike pysähtyy väistämättä jossain vaiheessa. Mutta The Flaming Lips ei penääkään meiltä, että tiedämmekö, vaan että ymmärrämmekö. Siinä on huima ero. Edes tätä kirjoittaessani en voi väittää aivan täysin ymmärtäväni.

Kun Oklahoman psykedeelisen friikkisirkuksen nokkamies Wayne Coyne kysyy uudelleen ja uudelleen ”tajuatko sinä”, hän pakottaa samalla katsomaan silmiin itsestäänselvyyksinä pitämiämme asioita, jotka useimmiten jäävät arkisen taaperruksemme keskellä täysin huomiotta. Harvemmin tulee Alepan juustohyllyllä todella sisäistäneeksi, että tämä valtava kivenmurikka, jonka pinnalla törttöilemme menemään nämä rajalliset elämämme, kelluu avaruudessa. Siis täysin tyhjän päällä. Onhan se nyt ihan oikeasti aivan käsittämättömän huikea juttu, kunhan sen vain tajuaa.

Yhtä suurta kertosäkeistöä muistuttava Do You Realize?? huokuu optimismia, positiivisuutta ja lämpöä, vaikka huomauttaakin vähän väliä kaiken katoavaisuudesta. Sen tärkein viesti on, että maailmaa ei tarvitse verhota turhanpäiväiseen mystisyyteen, jotta siinä olisi jotain ihmettelemistä. Päinvastoin. Todellisuus näyttäytyy monta kertaa uskomattomampana ja jännittävämpänä kuin mikään kuvitelma, kunhan antaa itselleen mahdollisuuden pysähtyä ja ymmärtää. (Ami Vuorinen)

#4

Vuonna 2005 julkaistun The Flaming Lips -dokumenttielokuvan nimi on Fearless Freaks. Sen lisäksi, että ”Pelottomat friikit” paljastuu elokuvassa yhtyeen laulajan Wayne Coynen ja hänen veljiensä nuoruuden urheilujoukkueeksi, se viittaa myös näiden parantumattomien hörhöjen huimapäisiin matkoihin psykedeelisen musiikin aivoja käristäville äärirajoille.

Todellisuudessa The Flaming Lips ei kuitenkaan ole koskaan ollut yhtä peloton kuin ollessaan alastomimmillaan – tehdessään vuonna 2002 häpeilemättömän popkappaleen elämästä, kuolemasta ja, niinpä niin, siitä vanhasta popin klassikkoaiheesta: rakkaudesta.

Do You Realizella yhtyeen ja kuuntelijan välissä ei ole mitään. Kappaleella Wayne Coyne pohtii pelotta niitä kysymyksistä kaikkein suurimpia, ilman labyrinttimaisia sanaleikkejä tai kielikuvia.

Do You Realizen pointti toki on vanha viisaus: carpe diem. Elämä on lyhyt, joten nauti siitä nyt, kun vielä voit. Kaikki on lopulta suhteellista ja riippuu näkökulmasta. Ei aurinkokaan todella laske, vaan se on vain maailman pyörimisliikkeen aiheuttama illuusio:

”And instead of saying all of your goodbyes
Let them know you realize that life goes fast
It’s hard to make the good things last
You realize the sun doesn’t go down
It’s just an illusion caused by the world spinning round”

Coynen sanoitukset lipuvat vaarallisen lähellä latteuksia ja suurieleistä sentimentaalisuutta, mutta hän onnistuu kuvaamaan nämä perustavanlaatuiset tuntemukset niin elegantin yksinkertaisin sanankääntein, että ne tuntuvat ainoastaan koskettavilta.

The Flaming Lipsille tyypillisesti Do You Realize?? sukeltaa sekä syvyyksiin että nousee korkeuksiin. Sen lopullinen positiivisuus löytyy kappaleen pehmeänmuhkeasta soundista ja auringonlaskun sijaan auringonnousun häikäisevää lupausta hohtavasta melodiasta.

Kappaletta kuunnellessa tajuaa, kuinka rohkeaa ja ainutlaatuista mutta lopulta loogista on pohdiskella ihmiselämän suuria kysymyksiä popmusiikin muodossa – kysyä kysymykset, jotka askarruttavat jokaista muodossa, joka vetoaa mahdollisimman moniin.

Ymmärrätkö, kysyy Coynen korkean surumielinen ääni.

En tiedä. Todennäköisesti en, mutta tätä kappaletta kuunnellessa voin tuntea vastauksen kieleni päällä. (Kimmo Vanhatalo)

#5

One, two, three, four ja etupotkulla kohti ulkoavaruutta.

Lauantaina 14.9.2013 Helsingin Sanomat uutisoi lyhyesti Yhdysvaltain avaruushallinnon Nasan syyskuussa vuonna 1977 matkaan lähettämän Voyager 1 -avaruusluotaimen saavuttaneen tähtienvälisen avaruuden ensimmäisenä ihmisen tekemänä laitteena.

The Flaming Lipsin kymmenennen albumin Yoshimi Battles the Pink Robotsin ensimmäinen single Do You Realize?? ilmestyi ihmisten väliseen avaruuteen jo elokuussa 2002.

Popmusiikin sivu on marginaaliaan myöten täynnä lauluja kuolemasta, syntymästä, rakkaudesta, ystävyydestä ja olemisen sattumanvaraisuudesta. Minulle Do You Realize?? on niiden kaikkien lähes painottomaksi tiivistynyt synteesi – popmusiikin kultainen äänilevy, josta välittyy usko siihen, että pienillä teoilla on merkitystä.

Ajatus lienee joidenkin mielestä hölmö, mutta toivo siitä, että ihmisten välille voi syntyä yhteys ja ymmärrys tuon yhteyden hauraudesta, on niin vahva, että se saa kaltaiseni pinttyneen pessimistin kirjoittamaan myöhemmin hävettäviä korulauseita.

Do You Realizen kummallisesta kauneudesta kertoo myös se, että normaalisti lähes sietämättömän raskaana pitämäni akustisen kitaran raapiminen tuntuu koko kappaleen kolmen ja puolen minuutin keston ajan lohduttavalta kuin päätäni kevyesti silittävä rakkaan ihmisen käsi.

Ehkäpä Do You Realize?? on henkäys pyyteetöntä rakkautta? Ainakin se on elämän kokoinen kappale. Pala olevaa, tai sitten minä vain olen sekaisin. (Mikko Valo)

#6

Uskon väittämään, jonka mukaan elämä kulkee väläyksinä tajunnan halki kuoleman hetkellä. Se on lämpimän kullankeltainen, auringonnousun hohtoinen, hetkissä viipyilevä montaasi elämän onnellisista hetkistä. Hidastettua hymyilyä ja lymyilyä aamuvarhaisella, onnenkyyneleiden täyteisiä halauksia, viipyviä raukeita katseita, maagisia suudelmia, sydämessä riehuvaa ilotulitusta, kädestä pitämistä. En ihmettelisi, jos tuon musiikkivideomaisen, maalailevan kauniisti kuvatun koosteen taustalla soi Do You Realize??

Hymnin sanoma on totta. Me kellumme avaruudessa ja kaikki katoaa. Paitsi sun hymy, nämä onnen hetket. Elämä on pähkähullua ja totta. Ja just sen takia ihmeellistä ja ihanaa.

Kysy vaikka siltä tissit heiluen reivaavalta naiselta, joka sekoaa maailman hienoimman live-elämyksen taustaprojisoinnissa, paperisilppusateen ja pehmokaniinien keskellä. (Aleksi Kinnunen)

#7

Do You Realize?? on korvia hivelevän kaunisti soiva, täydellisen ihana pop-viisu. Se on helposti lähestyttävä mutta yksinkertaisella tavalla syvällinen. Yhtä aikaa surullinen ja lohdullinen. Kappaleen keskeiset kielikuvat liikkuvat kosmisissä sfääreissä mutta silti biisi on pakattu täyteen arkipäivän viisautta.

Kappaleen nerokkuus syntyy siitä miten nämä vastakohdat täydentävät toisiaan, istuvat täydellisesti yhteen, kuin yin ja yang. Ei yhtä ilman toista: ei kauneutta ilman katoavaisuutta.

Kappaleen viesti on yksinkertainen. Liki buddhalaisessa hengessä se korostaa hetkessä läsnäolon tärkeyttä universumin loputtomassa liikkeessä. Me kaikki olemme katoavaisia – minä, sinä ja hän – eikä ole aikaa hyvästienjättöön. Parempi vain muistuttaa, että olet kaunis.

Se, että Do You Realize?? valittiin äänestyksessämme 2000-luvun parhaaksi kappaleeksi, tekee minut onnelliseksi. Biisin olemassaolo palauttaa, joka kerta sen kuullessani, pienen sirpaleen uskoa ihmiskuntaan. (Teemu Kivikangas)

#8

The Flaming Lips -yhtyettä viehättää hullunkurinen häröily, omalaatuiset äänikokeilut, joulupukit ja teletapit. Halutessaan se osaa kuitenkin olla mitä helposti lähestyttävin popyhtye.

Bändin tuotannon ehkäpä kirkkain kruunu heittää kuulijan elämän perusasioiden äärelle. Rakastettavasti pauhaavan Do You Realizen tenho perustuu helppotajuisen popmelodian ja luuppimaisen sointukierron lisäksi Wayne Coynen lausumiin, äärimmäisen tärkeisiin itsestäänselvyyksiin.

Naiivin yksinkertaisessa ilmaisutavassa on ytyä. Coyne nostelee kolmessa minuutissa ja 33 sekunnissa esiin ilmeisiä havaintoja siitä, miten leijumme avaruudessa ja kuinka elämämme väistämättä jonain päivänä loppuvat. Pistäähän se miettimään – myös poplaulun kontekstissa.

Yoshimi Battles the Pink Robots -albumin (2002) avaussingle huumasi aikoinaan jo ensikuuntelulla. Hurmos yltyi entisestään bändin Suomen-keikoilla vuosina 2007 ja 2009, vaikkei Coyne hittiään kaikkein terävimmin tulkinnutkaan.

Silti ”elävä” Do You Realize?? onnistui välittämään pakahduttavaa ilon- ja haikeudensekaista tunnetta, jota kokee hyvin harvoin. ”Do you realize that happiness makes you cry” itketti Coyne pimenevässä kesäillassa. Yksin tämän The Flaming Lips -kappaleen live-esityksistä jäi ainutlaatuiset muistot.

Teknisemmässä mielessä Do You Realizessa häiritsee ainoastaan sen hivenen mussuinen soundimaailma ja nimiasuun tyrkätyt kaksi kysymysmerkkiä. Tosin korostavathan ne kappaleen ”tajuutsä??”-elementtiä. En epäile, etteikö tämä biisi saisi lamppuja syttymään. (Tomi Nordlund)

#9

Ruisrock 2007. Ikää 17 vuotta. Olen ostanut festariliput jo edellisenä joulukuuna lukiokavereitteni kanssa ja seurannut koko kevään jännittyneenä artistikiinnityksiä. Joku The Flaming Lips julkistetaan päälavalle. Sekoitan sen The Flaming Sideburnsiin, joka soittaa samoilla festivaaleilla. Päätän mennä varmuuden vuoksi katsomaan molempia bändejä.

Ystäväni ryssii majoituksemme. Joudumme yöpymään Ruissalon rannassa oudon mallisessa hippiteltassa sillä aikaa, kun muut kaverit rilluttelevat varsinaisella leirintäalueella. Matkalla Ruissaloon poikkeamme teltta kainalossa R-kioskiin ostamaan kondomeja. Majoituksen ryssinnyt ystävämme neuvoo, ettei ehkäisyvälineitä kannata ostaa. Jos varautuu, ei koskaan onnista. Päätämme olla ostamatta kondomeja.

Onneksi meitä ei onnista.

The Flaming Sideburnsin keikasta en muista jälkeenpäin mitään, mutta The Flaming Lipsin keikka on tajunnanräjäyttävä. Lavan reunoilla tanssii joulupukkeja ja avaruusolioita. Serpentiiniä ja ilmapalloja sataa yleisöön. Wayne Coyne laulattaa yleisöä nunnakäsinuken avulla. En tunne biiseistä etukäteen ainuttakaan. Keikan jälkeen rakastan suurinta osaa niistä: Yoshimi Battles The Pink Robots Part 2:ta, Race For The Pricea, She Don’t Use Jellyä ja tietenkin Do You Realizea.

Heti Ruisrockin jälkeen lähden kielimatkalle Englantiin. Ostan kaikki The Flaming Lipsin levyt, jotka löydän. Zaireekaa en löydä. Kuuntelen Do You Realize?? -kappaletta kuukauden ajan yhä uudelleen. Tapaan tytön. Rakastun kiireestä kantapäähän.

Hän ei ole vieläkään ymmärtänyt, kuinka kaunis on. (Joonas Kuisma)

#10

Flaming Lipsin Do You Realize?? on kappale, jonka teksti muistuttaa monessa mielessä puolimielisiä lifestyleblogeja ja kuuluisi siteerattavaksi jääkaappimagneetteihin ja auringonlaskuvalokuviin (pun intended).

Kappale kun on silkkaa carpediemiä: itsestäänselvä muistutus kaiken katoavaisuudesta. Silti siitä on muodostunut synonyymi elämää suuremmalle kappaleelle.

Se on tekijöidensä uran (tai ainakin sen pop-vaiheen) huippuhetki ja keskipiste: nostattava ja yksinkertaisen syklinen sävellys, joka kertoo oikeastaan samasta asiasta kuin tekstikin. Do you realize -mantra ei katoa mihinkään loppumisensa jälkeen, vaan starttaa kerta toisensa jälkeen – aivan kuten aurinko.

Do You Realizen naiivius on nostettu jyrkänteen korkeimpaan kohtaan, komeimman näköalan luo. Siinä reunalla se pysyy omin jaloin ja horjahtelematta, vaikka alla odottaa banaalin pohjaton kuilu. Siltä kohtalolta Do You Realize?? välttyy, koska se muistaa faktat, eikä sorru haihatteluun. The Flaming Lipsin elämänfilosofiassa kaikki päättyy joskus. Syyt elämäniloon ja toivoon löytyvät fatalismin kautta.

Mistä voisin saada magneetin, jossa lukee ”everyone you know, someday, will die”? Oli se miten ruma tahansa, tökkäisin sen jääkaappini oveen muistuttamaan Suurista ja Tärkeistä Tosiasioista. (Oskari Onninen)

#11

Do You Realize?? on sinisilmäisen romanttisuuden ja aspergeriaanisen realismin risteys, joka pakahduttaa yhtä perinpohjaisesti vuodesta toiseen.

Taivaisiin kurotteleva sävellys, sen kankeasti taapertava sovitus ja nukkavieru tuotanto sykkivät elämää, rakkautta ja kaihoa, jotka maalaavat taustan sanoituksille, jotka ovat samalla kaunein rakkauslaulu, oodi hetkeen tarttumiselle, pienten asioiden suuruuden havainnointia ja oman pienuuden tunnustamista maailmankaikkeuden suuruuden edessä.

Reiluun kolmeen minuuttiin on pistetty niin kovin vähän, mutta saatu silti mahtumaan kaikki. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

The Flaming Lipsiltä äänestettiin myös kappaletta Yoshimi Battles The Pink Robots Pt. 1.

The Flaming Lips – tieteen ja psykedelisen rockin asialla.

The Flaming Lipsin The Soft Bulletin oli tavallaan amerikkalaisen indierockin menestyksen vuosikymmenen tilinpäätös. 1990-luvun alussa meluisat, alun perin hardcorepunkista sytykkeensä saaneet indiekitarayhtyeet olivat nousseet ryminällä valtavirtaan, mutta vuosikymmenen loppupuolella niin kutsutun vaihtoehtorockin liekki oli vaarallisen lähellä sammumista. Monet 1990-luvun suosikkiyhtyeet olivat hajonneet tai pahoissa vaikeuksissa, ja niiden tilalle oli tullut nippu yhä laimeampia kopioita.

Sonic Youthin kiertuedokumentti oli julistanut vuoden 1991 ”vuodeksi, jolloin punk löi läpi” (tai ”The Year Punk Broke” voi toki tarkoittaa myös, että punk hajosi, mikä on tavallaan totta sekin), mutta kahdeksan vuotta myöhemmin vaihtoehtorockvallankumous näytti valuneen käsistä kuin hiekanjyväset, eikä merkkinä siitä ollut kuin hienon hieno pölykerros kämmenissä.

Yksi 1990-luvun alussa suurille levy-yhtiöille päätyneistä rähjäisistä indierockyhtyeistä oli vuosia psykedeelistä häröilyrockiaan pikkuyleisölle veivannut The Flaming Lips. Yhtyeen meiningistä voi päätellä paljon sen varhaistuotannon koonneen Finally the Punk Rockers Are Taking Acid -kokoelman kantta koristavasta kuvasta. Siinä yhtye näyttää koostuvan Kuumat kinkut -elokuvan Jeff Spicolia muistuttavasta pössyttelevästä surffarijäbästä, maalaistollosta, gootista ja suhteellisen normaalin näköisestä tyypistä, jolla ei ole housuja. Tarpeetonta kai sanoa, että The Flaming Lips ei todellakaan vaikuttanut yhtyeeltä, johon 1980-luvun isot levy-yhtiöt olisivat halunneet koskea pitkällä tikullakaan.

Vuonna 1989 julkaistu In a Priest Driven Ambulance oli kuitenkin vienyt The Flaming Lipsin musiikkia kohti helpommin sulateltavaa muotoa, ja samoihin aikoihin yhä suuremman yleisön tavoittanut indierock alkoi näyttää myös suurista levy-yhtiöistä rahallisen panostuksen arvoiselta. Nirvanan ja muiden seattlelaisbändien varmistettua indierockin kaupallisen potentiaalin myös The Flaming Lips solmi sopimuksen ison levy-yhtiön kanssa. Tämä yhtyeen levyjen uusi julkaisija oli Väiski Vemmelsäären kotinakin tunnettu mammuttimainen Warner Bros., jonka levydivisioonan huomasta löytyi sellaisten valtavirta-artistien, kuten Princen ja Bee Geesin, lisäksi myös kulttisuosikista valtavirran vaihtoehtorockjätiksi kasvanut R.E.M.

Aluksi levy-yhtiön panostus näytti tuottavan hyvää tulosta. Vuonna 1992 julkaistu Hit to Death in the Future Head ei vielä menestynyt erityisen hyvin, mutta seuraavana vuonna ilmestyneen Transmissions From the Satellite Heart -levyn She Don’t Use Jelly -singlestä tuli yhtyeen ensimmäinen hitti. Vastoin kaikkia tunnettuja luonnonlakeja The Flaming Lips muun muassa esiintyi Beverly Hills 90210 –nuorisosarjassa, jossa sen esiintyminen sai itsensä Steve Sandersin hihkumaan: ”I’ve never been a big fan of alternative music, but these guys rocked the house!”

Steven lisäksi odotukset yhtyeen loistavasta tulevaisuudesta olivat epäilemättä kovat myös sen levy-yhtiössä, mutta vuonna 1995 julkaistu Clouds Taste Metallic floppasi pahasti. Albumin julkaisun jälkeen vuodesta 1991 mukana ollut kitaristi Ronald Jones jätti The Flaming Lipsin. Jonesin lähtö oli kova menetys, mutta loppujen lopuksi se antoi olennaisen sysäyksen yhtyeen uuteen nousuun.

Jonesin lähdettyä The Flaming Lipsin jäljelle jääneet jäsenet, Wayne Coyne, Michael Ivins ja Steve Drozd, päättivät jättää taakseen myös perinteisen kitararockin. Ensimmäinen merkki tästä päätöksestä oli kokeellinen Zaireeka-levy, joka koostui neljästä cd:stä, jotka oli tarkoitus soittaa samanaikaisesti. Jotta The Flaming Lips olisi kyennyt toteuttamaan kunnianhimoisen projektin, sen täytyi yhdessä tuottajansa, myös Mercury Revissä sekä soittajana että tuottajana vaikuttaneen Dave Fridmannin, kanssa rakentaa oma studio. Tässä hullujen tiedemiesten laboratoriossa syntyi samanaikaisesti Zaireekan kanssa myös perinteisempiä lauluja, jotka eivät sopineet levyn kokeelliseen formaattiin. Yksi näistä oli kappale nimeltään Race for the Prize.

Pitchfork-musiikkisivuston tekemässä, The Soft Bulletin -levystä kertovassa dokumentissa Drozd muistelee, kuinka Race for the Prize sai alkunsa Dinosaur Jr.:ia muistuttavana kitarasurinademona 1990-luvun alussa. Myöhemmin se muotoutui kevyempään asuun, mutta säröisen kitaran hallitsemina ysärivuosina se kuulosti yhtyeen muiden jäsenten mielestä liikaa The Carpentersilta.

Vuonna 1999 särökitarameuhkaaminen alkoi kuulostaa pahasti hapantuneelta, eikä The Carpenters ollutkaan enää mikään hassumpi vertaus. Karen ja Richard eivät kuitenkaan olisi edes villeimmissä unelmissaan saaneet aikaiseksi Race for the Prizen tapaista kappaletta, jossa yhdistyivät kuin venähtäneeltä kasetilta tuleva leijaileva kosketinorkesteri ja jylisevät rummut, jotka muistuttivat sipsuttelevien studioässien sijaan legendaarista Led Zeppelin -takojaa John “Bonzo” Bonhamia.

Vaikka etenkin 2000-luvun kuluessa Wayne Coyne vakiintui The Flaming Lipsin ehdottomaksi nokkahahmoksi, Race for the Prize, kuten useat muutkin yhtyeen kappaleet, oli rumpalista multi-instrumentalistiksi ylenneen Drozdin käsialaa. Toki tärkeässä asemassa olivat myös Coynen laulumelodiat ja etenkin sanoitukset, jotka saavuttivat täysin yllättäen koskettavuuden, jota yhtyeen aiemmissa tuotoksissa ei ollut tavattu (tai ainakin se oli piilotettu syvälle häröilyn sekaan). Drozd toteaakin Pitchforkin dokumentissa olleensa helpottunut, kun Coyne tällä kertaa päätti kirjoittaa jostain muusta aiheesta kuin kirahveista (viitaten Clouds Taste Metallicin This Here Giraffe -kappaleeseen).

Monien The Soft Bulletin -albumin sanoitusten takana oli Coynen isän äkillinen sairastuminen syöpään ja tästä seurannut kuolema. Race for the Prizella yhtyeen aikaisemmilta levyiltä tuttu surrealismi oli yhä paikallaan, mutta sen rinnalle oli noussut uudenlainen syvällisyys.

Ehkäpä Coynen isän parantumattoman sairauden inspiroimana Race for the Prize kertoo kahdesta tiedemiehestä, jotka kilpailevat epätoivoisesti löytääkseen parannuksen johonkin koko ihmiskuntaa uhkaavaan sairauteen:

”Two scientists were racing
For the good of all mankind
Both of them side by side
So determined

Locked in heated battle
For the cure that is their prize
But it’s so dangerous
But they’re determined”

Yhdessä Drozdin melankolisena, mutta voitokkaana liitelevän melodian kanssa Coyne saa luotua naivistiseen sci-fi-tarinaansa sellaisen latauksen, että pian kuulija samalla sekä hymyilee että pyyhkii silmäkulmastaan kyyneleitä:

”Theirs is to win
If it kills them
They’re just humans
With wives and children”

The Flaming Lips oli lopulta löytänyt sen surumielisen, mutta toiveikkaan tyylin, joka veisi sen lopulta sekä kriitikoiden että miljoonien kuulijoiden rakastamaksi vaihtoehtopopin jättiläiseksi. Mercury Revin tavoin yhtye teki hämmästyttävän muodonmuutoksen, joka sai erään aikalaiskriitikon pohtimaan hämmästellen, tekisikö Sebadoh seuraavaksi 2000-luvun Pet Soundsin.

The Soft Bulletinista tuli aikaansa määrittelevä mestariteos ja entisistä happohörhöistä konserttivetonauloja ja festarisuosikkeja, jotka valloittivat yleisönsä värikkäällä lavashow’llaan, joihin kuuluivat erilaiset hassut temput konfettikanuunoista tanssiviin teletappeihin ja käsinukeista yleisön päällä läpinäkyvässä muovipallossa kirmaavaan Coyneen.

Lopulta tämä kaikki muodostuisi yhtyeelle vankilaksi, josta se pyrkisi murtautumaan ulos Embryonic ja The Terror -levyillä. Race for the Prizella ja koko The Soft Bulletinilla yhtyeen uusi tyyli oli kuitenkin raikas vapautuminen kitaraindien kuristavasta pakkopaidasta. Se oli hetki, jolloin tämä ikuinen altavastaaja nousi kilpajuoksun hänniltä johtoon. Hetki, jolloin näiden hullujen tiedemiesten 16 vuotta kestänyt musiikillinen tutkimusretki johti voitokkaaseen “heureka”-huudahdukseen.

Video ei ole enää saatavilla

dfgdfgdfgdfgdfg

2013: vuosi, jona The Flaming Lips kyllästyy olemaan iloinen rockbändi – tai oikeastaan minkäänlainen rockbändi.

The Flaming Lipsin edellinen studiojulkaisu Embryonic oli yhtä aikaa ylistettävissä mutta myös kritisoitavissa popkappaleiden puutteen vuoksi. Jos se ei sinulle auennut, voit jo tässä vaiheessa ihan hyvin tarkistaa mitä muuta kivaa Nuorgam tänään tarjoaa, sillä The Terror moninkertaistaa Embryonicin synkimmät ja abstrakteimmat hetket, riisuu pois rummut ja tarttuvat melodiat ja tarjoaa dissonanssiin upotettuja äänimattoja.

Minua se ei haittaa – Embryonic on In a Priest Driven Ambulancen kanssa Lips-suosikkini. Mutta jos In a Priest… tuntui rohkealta käännähdykseltä, niin tässä vaiheessa se paljastuu pelkäksi alkusoitoksi: The Terror on hyppy tuntemattomaan ja ylivoimaisesti äärimmäisin levy mitä bändi on koskaan julkaissut.

Ennusmerkkejä on nyt jälkiviisastellessa helppo löytää. Embryonicin päätösraidalla Watching the Planetsilla hurmoskuoro kirkui kuinka ego tapettaisiin sinä yönä. No, kyseinen ego ei ole tästä kovinkaan hyvällä tuulella. Tässä liikutaan suuntiin, joita Evil ja Powerless esittelivät. Harhailevat balladit ovat pääosassa: niitä uudelleenjalostetaan ja käännellään.

Embryonicilla lvapaus löytyi kohtaamalla pimeys. Tällä kertaa vastavoima on paljon suurempi ja pakottaa kertojan taipumaan ja luovuttamaan. Always There.. in Our Heartsin loppupäätelmä on se hetki, kun pyyhe heitetään kehään ja mustavalkoisesta dualismista luovutaan pakon edessä. Järjellä mietittynä ajatus on melko alkukantainen, mutta näinhän todella rajut tunteet toimivat muutenkin – ne tekevät meistä lapsenomaisia.

Jos niin onnekkaasti käy – ja niin ei todellakaan tapahdu kovinkaan monesti tämän tunnin aikana – että Wayne Coynen sanoista saa jotain selkoa, viestit ovat pelon ja ahdistuksen sekaista viritelmää, jonka avulla yritetään käsittää jotain, mikä ei vielä muotoudu ihmiskielelle. Mutta musiikki kertoo tarpeeksi: niin sumuista ja hyvällä tavalla eksynyttä se on. Voi sanoa, että tältä ei tunnu kauhu, vaan masennus.

Uusiutuva huumeongelma ja pitkäaikaisen suhteen päättyminen ovat jättäneet melkoisia jälkiä musiikin esittäjiään, ja siinä nähdäänkin yksi Flaming Lipsin suurimmista vahvuuksista. Ennen bändi käytti yksinkertaisuutta vuosi vuodelta suuremman yleisön kokoamiseen– muistetaan nyt se, että Embyronic oli Billboardin albumilistalla top 10 -levy. Nyt se luo samoilla keinoilla lohduttomia maisemia: myös niihin on oudon helppoa samaistua. The Terrorin suurin saavutus on vaikean materiaalin ja emotionaalisen kosketuspinnan tasapainon säilyttäminen.

Ensimmäinen kuuntelu oli kaikkea muuta kuin mukava. Päivä oli kaikin puolin mukava ja antoisa, ja tuntuukin naurettavalta kirjoittaa, kuinka yksi levy onnistui horjuttamaan tasapainoa näinkin perusteellisesti. Tunti kuuntelun jälkeen oloni oli yhä aivan surkea. Kun sain kiinni omasta päätöksentekokyvystäni katsoin hyväksi toimia vanhan säännön mukaan eli lähteä ostamaan kaljaa – ja pitämään The Terrorin aika helvetin kaukana itsestäni.

Se onkin hyvä lähtökohta: tämä levy vaatii aikaa. Minut se ainakin palkitsi – kymmenen kuuntelun jälkeen kaikki alkaa vaikuttaa toimivalta ja sympatiaa herättävältä.

Mutta, älkää odottako rumpuja tai yhtä ainoaa iloista sointukulkua (ellei tyrmäävän epäsopivia bonuskappaleita oteta huomioon). Rytmitkin ovat kääntyneet huonosti toimivien hengityskoneiden kaltaiseksi hurinaksi ja melodiat lähinnä hätähuutojen kainalosauvoiksi. The Terror on ankara kuulijalleen. Se suhtautuu torjuvasti myös Embryonicin musiikillisiin pääelementteihin, karsien raa’alla kädellä energisemmät osa-alueet ja jättäen jälkeensä suuria, hitaasti liikkuvia kokonaisuuksia.

Eniten hankaluuksia tulee tarjoamaan 13-minuuttinen You Lust. Kuten masennuksen hoidossa, kappale on hyvä käsitellä kerros kerrokselta, sillä tukahduttavan pinnan alla on yllättävänkin paljon kuultavaa. En kuitenkiaan vieläkään jaksa arvostaa pölkkypäistä ”luzt to sukzeed!” -hokemaa, ja aluksi olin valmis tyrmäämään koko kappaleen ideattomana ja laiskana läpsyttelynä. Onnekseen se kuitenkin yhdistää Look… the Sun Is Risingin, Be Free, A Wayn ja Try to Explainin värisevän kolmen iskun sarjan yhtä hankalaan viiden kappaleen sarjaan levyn loppupuolella.

Ajan mittaan Try to Explainin, Butterflyn ja nimikkokappaleen kertosäkeet tarttuvat mieleen vahvasti, mutta 53 minuuttia tätä on joillekin liikaa. Kun päätätte lähteä kohtaamaan nämä kauhut, varatkaa kärsivällisyyttä. Voin luvata, että se palkitaan lopulta. Ehkä se räiskyvämpi puoli, jota See the Leaves, Silver Trembling Hands ja Watching the Planets edustavat, voisi toimia seuraavan levyn lähtökohtana?

83 30-vuotias The Flaming Lips on yhä voimissaan, vaikka tällä kertaa se manaakin vahvuutensa synkimmistä hetkistä.

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips ja kaksi kenokaulaista pörhistelijää lisää.

“I know a girl who thinks of ghosts
She’ll make ya breakfast
She’ll make ya toast
She don’t use butter
She don’t use cheese
She don’t use jelly
Or any of these
She uses Vaseline”

Wayne Coynelle ja kumppaneille hulluttelu on aina ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Ja pienoinen oudoke on myös She Don’t Use Jelly. Tällä kertaa friikkeily kuitenkin siistiytyi suurelle yleisölle kelpaavaan kuosiin ja kappaleesta tuli Flaming Lipsin epätodennäköinen, ensimmäinen hitti vailla bändin alkuaikojen psykoottisuutta ja kuolematrippejä.

Oli kyse sitten varhaiskauden tuskaisen punkahtavasta happogaragesta, neljälle cd-levylle tallennetusta Zaireeka-projektista, installaatioista, joissa parkkipaikallinen pysäköityjä autoja soittaa stereoitaan, tai rockin historian psykedeelisimmästä lavashowsta, on kyseessä yhtye, jolle hulluus on rakettipolttoainetta. Flaming Lipsin kaoottisessa universumissa bändin äänivalli on keskellä hohkaava aurinko, joka taivuttaa fysiikkaa ympärillään.

Tavallaan on siis sopivaa, että suuruudenhullujen avaruusapinoiden suurin hitti on heidän lauluistaan lopulta se tavanomaisin. Monille kyseessä on jännittävän psykedeeliseltä kuulostava tarina aamiaista laittavasta tytöstä, jonka levitevalinta on vaseliini. Mutta Wayne Coyne on heppu, joka luultavasti on kuollut tuhat egokuolemaa, käynyt taivaassa, helvetin porteilla ja tähdissä, ja prosessissa sulattanut päänsä kuin voinapin Quaker Oats -lautaselliseen.

Sfääreistä laskeuduttua pidetään hengähdystauko ja syödään aamiaista. Ja sillä aterialla paahtoleivän päällä oleva vaseliinikin on lopulta hyvin arkipäiväistä. Flaming Lipsille She Don’t Use Jelly on kevyt välipala, jonka aikana kuitenkin voi tapahtua maagisia asioita.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

”I’ve never been a big fan of alternative music but those guys rock the house!”

Video ei ole enää saatavilla

Acid house auttoi meitä. Mikä sinua auttaa?

Hektisessä ”nyt kaikki mulle heti” -maailmassa oletuksena on, että bändi joko breikkaa pian tai sitten ei koskaan. Viimeistään silloin kun ensimmäinen levy on ulkona, mutta listasijoitus vain kaukainen kangastus, yhtyettä lasketaan jo kuoppaan ja innokkaimmat ripottelevat multaa päälle. Samalla menestyneitä bändejä pidetään lähinnä onnekkaina.

Vaikka onnella on osansa, yleensä menestyksen takaa löytyy pitkä ura, näännyttäviä rundeja ja paljon vastoinkäymisiä. Tämä juttu onkin omistettu bändeille, joiden matka maailmanmaineeseen oli pitkä ja monesti kivinen.

Genesis – Myydyin levy 19 vuotta perustamisen jälkeen

Vuonna 1967 perustetun Genesiksen alku ei ollut lupaava, sillä ensimmäinen levy (From Genesis to Revelations, 1969) myi aikanaan vaivaiset 650 kappaletta. Bändi tarvitsi lopulta 13 vuotta ja 9 levyä puskeutuakseen suuren yleisön korviin. Voidaan puhua myös aikamoisesta työvoitosta, kun 19 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen julkaistusta, uran 13:sta levystä, tuli bändin myydyin.

Video ei ole enää saatavilla

Elbow – Kun levy-yhtiö jätti julkaisematta debyytin

Kuinka sopivaa onkaan, että nallemaisen Guy Garveyn luotsaama Elbow aloitti uransa vuonna 1990 nimellä Mr Soft. Nimi vaihtui ennen ensimmäistä levyä, joka jäi arkistojen uumeniin Universalin ahmaistaessa sisäänsä silloisen Island Recordsin. Onneksi bändi ei jäänyt naftaliiniin, vaan tästä sisuuntuneena äänitti kolmen EP:n ja albumin suoran, joka sai kiitosta kriitikoilta. Suuren yleisön suosiota nämä ansiokkaat äänitteet eivät kuitenkaan tuoneet.

18 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu The Seldom Seen Kid muutti kuitenkin kaiken. Vaikka albumi ei sinkoutunut räjähdysmäisesti listakärkeen, levy on myynyt tasaisen varmaan tahtiin tähän päivään mennessä yli miljoona kappaletta. Osaltaan menestystä ovat tukeneet albumin ”sivutuotteet”, kuten Mercury-palkinto, esiintyminen Wembleyllä ja Coldplayn kanssa kiertäminen. The Seldom Seen Kidia seuranneella Build a Rocket, Boys! -kiekolla (2011) Elbow pääsi ensimmäistä kertaa brittien albumi-listan kakkoseksi.

http://vimeo.com/15736825

Pulp – 17 vuoden matka huipulle rullatuolissa, pyllistellen ja nenä valkoisena

Vaikka Pulp tuli suurelle yleisölle tutuksi 1990-luvun brittipop-buumin yhteydessä, aloitti bändi taipaleensa jo 1978. Oman tyylin lisäksi hakusessa oli myös miehistö. Tätä nykyä bändin entisten jäsenten määrä on kasvanut jo yli parinkymmenen. Pulpin alkumetreille mahtui myös ulkomusiikillisia vastoinkäymisiä. Huvittavin lienee Jarvis Cockerin hämähäkkimies-episodi. Tehdäkseen vaikutuksen erääseen tyttöön hän esitti supersankaria ikkunanlaudalla ja huonostihan siinä kävi. Herra kopsahti kuudesta metristä alas ja vietti seuraavat pari kuukautta pyörätuolissa.

Myös musiikkibisnes heitti kapuloitaan Pulpin rattaisiin. Yhtyeen kolmas levy (Separations, 1992) nauhoitettiin viikossa levy-yhtiön painostuksesta, mutta sen julkaisun kanssa viivyteltiin vuosi. Seuraava levy-yhtiö ei tarjonnut juurikaan sen parempaa kokemusta; yhtiö jätti orkesterin purkittaman singlen kokonaan julkaisematta.

17 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Different Class nosti Pulpin lopulta maailmanmaineeseen. Mainetta tuli ehkä enemmän kuin oli hyväksi, sillä pian menivät liitot karille, Kolumbian vientituote maistui ja omaa sarjaansa oli tietysti Jarvisin hyökkäys BRIT Awardseissa Michael Jacksonin keikalle, lapsikuoron keskelle pyllistelemään.

Tällä hetkellä Pulp on kuitenkin jälleen kasassa. Ja ehtipä Cocker joukkioineen esiintymään Ruisrockissakin päättyneenä kesänä.

Video ei ole enää saatavilla

Primal Scream – Kun masteri haihtui savuna ilmaan

Vuonna 1982 perustetun Primal Screamin alku ei ollut helppo. Bändin ensimmäinen kesken jäänyt nauhoitussessio oli sellaista galaksien räjähtelyä, että sinkun masteri ilmeisesti poltettiin ihan varmuuden vuoksi. Sitten laulaja Bobby Gillespie liittyi hetkeksi The Jesus and Mary Chainin riveihin ja jäi melkein sille tielle. Keikoilla homma ei myöskään toiminut, rumpalille näytettiin ovea ja vihdoin kun saatiin ensimmäinen levy valmiiksi, se lytättiin lehdistössä. Paremmin ei käynyt toisenkaan levyn kanssa, kun fanikunta ei pitänyt tyylin vaihdoksesta, eivätkä arvostelijatkaan olleet sen armollisempia.

Mikä pelasti sitten ryhmän? Innostuminen acid housesta. Bändi tapasi reiveissä DJ Andrew Weatherallin, joka työsti uudelleen kakkoslevyn kipaleen I’m Losing More Than I’ll Ever Have. Tuloksena oli Loaded, josta tuli yhtyeen ensimmäinen hitti. Nousukiidon aikana orkesterin jalat eivät kuitenkaan pysyneet maassa ja heroiinia alkoi kulua summattomasti. Loistavan Rocks-kipaleen sisältävän  Give Out But Don’t Give Upin ilmestymisen jälkeen bändi melkein hajosi, mutta pysyi kuitenkin pystyssä ja  24 vuotta perustamisen jälkeen julkaistu Country Girlistä tuli ryhmän myydyin sinkku.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – viidennellä levyllä tärppäsi

Vaihtoehtorockin suuri nimi R.E.M. perustettiin vuonna 1980, mutta bändi pääsi suosion syrjästä kiinni vasta viidennellä albumillaan Document vuonna 1987. Tämä varsin kantaanottava albumi sisälsi mm. hitin The One I Love ja oli ilmestymisen jälkeisenä vuonna myynyt jo yli miljoona kappaletta. Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä 1990-luvulla bändi loisti listoilla Shiny Happy Peoplen, Man on the Moonin ja Losing My Religionin kaltaisilla biiseillä.

Video ei ole enää saatavilla

Screaming Trees – Kun edes Chris Cornell tuottajana ei auttanut

Vuonna 1985 perustetun Screamin Treesin neljä ensimmäistä levyä eivät ottaneet tulta alleen. Vaikka monet Seattle-bändit saivat sekä näkyvyyttä että myyntiä, ei yhtyeen viidennestäkään yrityksestä, Uncle Anesthesiasta, tullut kuin korkeintaan kulttiklassikko. Ei, vaikka tuottajana hääri Chris Cornell. Vasta kuudes levy, Sweet Oblivion, iski kultasuoneen. Osakiitos menestyksestä kuuluu Cameron Crowen ohjaamalle Singles-elokuvalle, jonka soundtrackille kiinnitetty Nearly Lost You pääsi X-sukupolven soittolistoille.

Video ei ole enää saatavilla

Soundgarden – Kun isolle levy-yhtiölle siirtyminen ei ollutkaan avain onneen

Kun cover-bändi The Shemps jammaili 1980-luvun alussa, ei kukaan vielä osannut arvata, että neljä vuotta myöhemmin sen jäsenistä Chris Cornell ja Kim Thayil perustaisivat yhden seuraavan vuosikymmenen tärkeimmistä bändeistä.

Soundgardenin uran alku ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Yhtyeen ensimmäisen levyn (Ultramega OK, 1988) tuottajalla ei ollut hajua, mitä Seattlessa oli tapahtumassa. Vaikka Soundgarden kirjoitti debyyttilevynsä jälkeen ensimmäisenä grunge-bändinä sopimuksen ison levy-yhtiön kanssa, ei se päässyt kaupalliselle aallonharjalle yhtä nopeasti kuin esimerkiksi Nirvana ja Pearl Jam. Sen sijaan suurelle levy-yhtiölle siirtyminen herätti närää faneissa.

Bändi löysi oman soundinsa vasta kolmannella levyllään, Badmotorfingerillä (1991). Myös kokoonpano asettui tällöin lopulliseen muotoonsa. Avaimia täydelliseen läpimurtoon ei tämäkään kiekko antanut, eikä MTV:n päätös lopettaa Jesus Christ Posen näyttäminen ohjelmissaan auttanut asiaa. Vasta kymmenen vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyt Superunknown toi kultaa ja kunniaa.

Video ei ole enää saatavilla

The Black Keys – Hiljaa hyvä tulee

Vaikka atleettinen Dan Auerbach ja syrjäänvetäytyvä Patrick Carney ovat tunteneet toisensa alle kymmenenvuotiaista lähtien, he eivät koskaan ole viettäneet vapaa-aikaansa yhdessä. He eivät tee sitä vieläkään, vaikka yhteinen bändi on ollut kasassa yli kymmenen vuotta. Kaksikon sovittivat aikanaan yhteen veljet ja olosuhteiden pakko, mutta myös yhdessä soittamisen ilo.

Yhtyeen matka maineeseen oli niin hidas, että Carney mietti kolmannen levyn jälkeen (Rubber Factory, 2004) vakavissaan paluuta koulun penkille. Vähitellen maine alkoi kuitenkin kasvaa ja bändin kappaleita käytettiin runsaasti TV-sarjoissa ja mainoksissa. Nyt tiukkaakin tiukempi seitsemäs albumi El Camino on myynyt kultaa Englannissa ja päässyt Yhdysvaltain albumilistan kakkoseksi. Tulevaisuus näyttää kuinka isoksi bändi vielä kasvaa.

Video ei ole enää saatavilla

Refused – Kun paras tapa saada hypeä on lopettaa bändi

Ruotsissa vuonna 1991 perustettu hardcorepunk-bändi Refused ehti tehdä viisi EP-levyä ja kolme albumia ennen kuin se pisti pillit pussiin vuonna 1998. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että tänä aikana bändillä ehti olla kolmetoista basistia. Viimeiseksi levyksi jäänyt Shape of Punk to Come oli ryhmän kohdeyleisölle liikaa, sillä se yhdisteli ennakkoluulottomasti muun muassa hardcorea, teknoa, progea ja hitusen jazzia.

Levyn yhteydessä tehty rundi oli henkisesti musertava ja pari viikkoa kiekon ilmestymisen jälkeen pojat pistivät pillit pussiin kesken kiertueen. Hyvän fiiliksen maksimoimiseksi poliisi keskeytti viimeisen keikan neljännen biisin jälkeen. Eipä siis ihme, että viimeinen katkera lehdistötiedote oli otsikoitu nasevasti ”Refused are fucking dead!”

Vuosia bändin hajoamisen jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua. Vähitellen sana alkoi kiiriä ja  mm. Kerrang! listasi viimeiseksi jääneen levyn kaikkien aikojen 13:ksi vaikutusvaltaisemmaksi levyksi.  Innostus kasvoi kun Epitaph julkaisi deluxe-version, joka sai lehdistöltä rakkautta, ja lopulta fanien vinkuna sai bändin kasaamaan rivinsä. Tänä vuonna startannut paluukiertue kiertää sellaisia suuria festareita kuin Coachella, Primavera ja Roskilde. Vetipä bändi loistavan keikan myös Ruisrockissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bad Religion – DIY-meiningillä maailmanmaineesen

Vuonna 1979 perustettu Bad Religion on merkittävä bändi monellakin tavalla. Yhtyeen levyjä myydäkseen kitaristi Brett Gurewitz perusti legendaarisen punk-lafka Epitaph Recordsin, ja yhtye on toiminut esikuvana lukemattomille ryhmille AFI:sta The Offspringiin. Kuten aina, yhtyeen paras julkaisu on makuasia, mutta bändi breikkasi isosti vasta vuonna 1993 ilmestyneellä Recipe for Hatella. Seuraavan vuonna ja 15 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Stranger Than Fiction oli puolestaan yhtyeen kaupallisesti menestynein levy. Vaikka tänä päivänä Bad Religion ei olekaan ehkä se kovin juttu, on 16. albumi jo tuloillaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips – Häröjengi iskee kultasuoneen 19 vuoden jälkeen

Muusikot ottavat yleensä tekemisensä vakavasti ja fanit ovat usein vielä tosikkomaisempia.  Vuonna 1983 perustettu The Flaming Lips on kuitenkin tehnyt alusta asti selväksi, että se on moisen yläpuolella. Niinpä sen häröilyt, kuten Christmas on Mars -leffa, eivät ole saaneet fanikuntaa kääntämään selkäänsä. Oikeita vastoinkäymisiä on kuitenkin tarjoillut varsinkin multi-instrumentalisti Steven Drozdilla, jonka taistelu heroiinin kanssa sai aika surullisia piirteitä.

The Flaming Lips saavutti kohtalaista suosiota Yhdysvalloissa jo vuonna 1993 julkaistulla She Don’t Use Jelly -kappaleellaan, mutta stadionluokkaan oli tuolloin vielä matkaa. Uransa taiteellisen lakipisteen yhtye saavutti vuonna 1999 julkaistulla The Soft Bulletinilla, ja 19 vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyttä Yoshimi Battles the Pink Robotsia pidetään bändin läpimurtolevyinä.

Video ei ole enää saatavilla

Soul Asylum – Bändi, joka melkein lopetti ennen läpimurtoaan

Useimmille Soul Asylum tuli tutuksi vuoden 1992 Runaway Train -hitin myötä. Bändi aloitti kuitenkin jo vuonna 1981 nimellä Loud Fast Rules; Soul Asylumina yhtye tunnettiin vuodesta 1983 lähtien. Yhtyeen 1980-luvun vähäinen levymyynti ei ole suuri ihme, sillä ryhmän alkuaikojen räkäinen punk oli kaukana hittilistojen kasari-meiningistä, jota hallitsivat tukkahevi ja Culture Club. Niinpä esimerkiksi yhtyeen sinänsä hieno debyytti Say What You Will, Clarence… Karl Sold the Truck myi alle 10 000 kappaletta. Homma toimi livenä, mutta kun pari vuotta ennen läpimurtolevyä ilmestynyt viideskään albumi ei myynyt, bändi harkitsi vakavissaan lopettamista. Se olisi ollut virhe, sillä heidän kaksi seuraavaa levyään myivät vähintään platinaa.

Video ei ole enää saatavilla

Goo Goo Dolls – Punkista mainstream-siirappiin

Soul Asylumin tavoin myös Goo Goo Dolls aloitti punkilla. Muun muassa The Replacementsilta kuulostanut bändi perustettiin ilman suurempia suunnitelmia ja yhtyeen nimikin poimittiin muuatta keikkaa varten lelumainoksesta. Kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen bändi löi läpi viidennellä levyllään A Boy Named Goo. Tähän päivään mennessä yhtyeen albumeita on myyty jo yli 10 miljoonaa kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave and the Bad Seeds – Luolamiehen heroiinihöyryistä Kylie-duetolla maailmanmaineeseen

Nick Cave and the Cavemen perustettiin vuonna 1983 The Birthday Partyn vielä savuaville raunioille. Myöhemmin Bad Seeds -nimen omaksuneen australialaisbändin matkaan mahtuu kaikenlaista; ongelmia ovat tuottaneet muun muassa Caven 1980-luvun sekoilu alkoholin ja huumeiden kanssa, joka on jatkunut vieroituksen jälkeenkin. Bändi rantautui listoille vuonna 1996 Kylie Minoguen kanssa nauhoitetun Where the Wild Roses Grow -dueton julkaisun myötä.

Video ei ole enää saatavilla

Ministry – Synapopista raskassoutuisille vesille

Trent Reznorin tapaan myös vuonna 1981 perustetun Ministryn menneisyys on kirjoitettu synapopin ihmeellisessä maailmassa. Vasta vuonna 1992 julkaistu viides levy Psalm 69: The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs avasi yhtyeen tien listoille Jesus Built My Hotrod -hitin siivittämänä.

Video ei ole enää saatavilla

Voiton vei lähes usainboltmaiseen tyyliin kuva The Flaming Lipsin Wayne Coynesta pallossa. ”Kuvasta tunnelma välittyy erityisen hienosti. Oi jospa oisin saanut olla mukana pyörittelemässä”, kuului eräs giffiä äänestäneen perustelu.

Toiseksi ilmaveivasi itsensä Morrissey-kuva, josta useampikin äänestäjä oli löytävinään erootillisia sävyjä, mutta jota myös sanoin ”koska Moz nyt vaan on Jumala, joka kuvassa lienee jo antanut Jeesukselle epämääräiset koskettelut anteeksi” parhaaksi perusteltiin.

Kolmanneksi ylsi, ja parhaan kotimaista artistia esittävän giffaahein tittelin voitti, Vesa-Matti ”Vesku” Loiri, josta eräs äänestäjä virkkomaan seuraavalla tavalla: ”Vesku paljastaa omassa giffaassaan piilotetun luontonsa elähtäneenä, karjahtelevana hedonistisena mässäilijänä.” Katsotaanpas:

Ruudun Flaming Lips -giffaasta originaalivedoksena (20 x 30 cm) voitti Siiri Hirsiaho. ”Hobitin näköinen mies muovikuplassa, voiko parempaa olla”, Siiri kysyi perustelussaan, ja me vastaamme, että ei voi olla! Onneksi olkoon, Siiri!

Lisäksi kaikkien äänestäneiden kesken arvottiin yksi kappale Tomi Palsan kuvat ja tunnelmat -valokuvakirjaa omistuskirjoituksella. Sen nappasi itselleen Maiju Ylipiessa.

Kiitos kaikille äänestäjille! Giffaa hei!

Wayne Coyne, psykedeelisen euforian ylipappi. Kuva: Tomi Palsa.

Kuva: Tomi Palsa

Heti ensimmäisenä haluan hiljentää takarivin näsäviisaat, jotka innostuvat huutelemaan kyseenalaistuksia musiikkihistorian osaamisemme kohdalle. Kyllä, tiedämme varsin hyvin The Flaming Lipsin ja Wayne Coynen aloittaneen uransa 1980-luvulla ja nousseen melko suuressakin mittakaavassa yleiseen tietoisuuteen 1990-luvulla (Beverly Hills 90210 nevö forget: ”I’ve never been a big fan of alternative music, but these guys rocked the house!” – Steve Sanders).

Väitämme kuitenkin, että vuoden 1999 Soft Bulletin -levystä alkanut kehityskulku on nostanut yhtyeen ulosannin tasolle, jonka ansiosta paikka 2000-luvun nerojen listalla on täysin ansaittu. Vaikka Lipsin 1980-luvun haparoiva happopunk ja 1990-luvun psykedeelinen vaihtoehtorock eivät tietenkään ole viehätystä vailla.

Ymmärrämme myös, että Flaming Lipsin nerous ei missään tapauksessa ole yksin nokkamies Wayne Coynen ansiota. Ilman multi-instrumentalisti Steven Drozdin kontribuutioita Flaming Lips tuskin olisi koskaan kehittynyt 1990-luvun alkunsa musiikillista tasoa korkeammalle. Myöskään tuottaja Dave Fridmannin suureellisia äänimaisemia ei käy ylenkatsominen.

Näistä huolimatta Flaming Lipsin suurin yksittäinen voimavara on Wayne Coyne: 50-vuotias ikinuori yhdistelmä Peter Pania, Hamelnin pillipiiparia, Andy Kaufmania ja Joulupukkia. Coynen loputon lapsenmielinen kekseliäisyys, tee-se-itse-spektaakkelit ja psykedeeliset visiot pitävät konfettisateen mittaisen etäisyyden Lipsin perässä hiihtäviin Arcade Fireen, Mercury Reviin ja muihin euforiasta pop-musiikkiinsa polttoainetta ammentaviin yhtyeisiin.

Monilla yhtyeillä on livekeikoillaan erilaisia kikkoja – hienoja visuaaleja, pieniä sirkustemppuja ja kaikenlaista pientä oheistoimintaa. Mikään yhtye ei kuitenkaan pääse lähellekään sitä uskomatonta ilotulitusta, joka Flaming Lipsin livekeikka on. Konfettisateet, pallokävelyt, tanssivat teletapit / muukalaiset / joulupukit, sarjakuvahahmoiksi pukeutuneet roudarit, lavalle laskeutuvat UFOt, valoja välkyttelevät gongit, savua puhaltavat megafonit, laulajaa kantavat karhut, laulavat käsinuket, ilmapallosateet ja lukuisat muut asiat täyttävät aistit ja luovat huumaavan euforisen kokonaisuuden, jolle yksinkertaisesti ei löydy vertailukohtaa populaarimusiikin historiasta. Alkusysäys Flaming Lipsin teatraaliselle esiintymiselle on toki tullut toiselta teksasilaisyhtyeeltä, Butthole Surfersilta, mutta Lips vie touhun aivan omalle tasolleen.

Video ei ole enää saatavilla

Laulajana Coyne ei ehkä ole kummoinen, mutta lyyrikkona mies on löytänyt täysin oman äänensä. Lapsenomaiset havainnot maailmasta, nukkavieru sci-fi, elämänilo, kevyt psykedelia ja hassut eläimet sekoittuvat hämmentäväksi keitokseksi. Do You Realize?? -kappaleen upea havainto auringonlaskuista tiivistää koko ajatuksen:

”You realize the sun don’t go down
It’s just an illusion caused by the world spinning ’round”

Mikään kappale ei saa minua varmemmin kyyneliin.

Jos olet yksi niitä ihmisiä, jotka eivät ole vielä nähneet Flaming Lipsiä elävänä lavalla (tai lavalta – joulupuk. huom.), suosittelen hankkiutumaan moiseen tapahtumaan. Vaikka yhtyeen musiikki levyllä ei ollisi sinua varsinaisesti ihastuttanut, live-esityksensä on silti kokemisen arvoinen elämys. Enkä usko, että kivettyneinkään mörökölli voi täysin liikuttamatta kokea Race for the Prize -kappaleen alkua.

Video ei ole enää saatavilla

Tähän päälle kun vielä laskee Coynen sekoilut Twitterissä, kotikutoiset sci-fi-elokuvansa, kuten taannoinen Christmas on Mars, sekä maailman maanläheisimmän olemuksensa (Coyne on aina ennen Flaming Lipsin keikkoja nähtävissä lavalla pystyttämässä omin käsin yhtyeen kalustearsenaalia ja juttelemassa faneille), neroksihan hänet on luettava!

Video ei ole enää saatavilla

Tässä Aleksi Kinnusen ottamassa kuvassa näemme jutun kirjoittajan Flaming Lipsin keikalla pingviinipuvussa

Wayne Coynen jutun kirjoittajalle antama omakätinen tunnustus pingviiniksi pukeutumisesta.

The Flaming Lips / Wayne Coyne 28.6.2009 Pitkä kuuma kesä, Helsinki.
Nämä kuvat täyttävät tänään kaksi vuotta ja niiden joukossa on myös Tomi Palsan kuvat ja tunnelmat -valokuvakirjan kansikuvaotos. Jännittävää, eikö?

Konserttien herätysjuhlamainen tunnelma, levyillä toistuva hurmos ja arvaamattomat ulkomusiikilliset liikkeet ovat kanonisoineet The Flaming Lipsin aseman vaihtoehtorockin hyvän tahdon lähettiläänä. Orkesterin maineeseen nähden sen kaksi edellistä levyä ovat jättäneet varsin vähän käteen.

Tuore EP vahvistaa käsitystä siitä, että yhtye on muuttumassa ennen kaikkea yleisotsikoksi keulahahmonsa Wayne Coynen moninaisille taiteellisille hankkeille.

Tällä kertaa Flaming Lips on poiminut kyytiinsä chillwave-komeetta Neon Indianin ja purkittanut neljä kappaletta, jotka pikemmin hämmästyttävät kuin innostavat.
Flaming Lips tuntuu antaneen äänitteelle nimensä ja muutaman ylijääneen sointukiertonsa, Neon Indian koettaa valaa näihin velvollisuudentuntoisesti eloa tylyllä äänipinnalla.

Äärimmäisen rajattuna painoksena julkaistun EP:n tunnelma on synkkä ja umpimielinen, mutta samalla oudon pidättyväinen. Tarjolla ei ole epäkeskoja tieteistarinoita tai taivaan lakipisteitä tavoittelevia sävellyksiä. Ei kertosäkeitä, sirkusta, vihdan lailla läiskyviä rumpuja tai hikistä energiaa. Eikä myöskään Neon Indianin runneltua pop-estetiikkaa, jossa makeilevat rallatukset hajotetaan rujoilla kitaroilla ja virttyneillä syntetisaattoreilla.

EP ei kommunikoi kenenkään kanssa. Jopa yhteistyökumppanit tuntuvat arkailevan toisiaan. Tai sitten mukana on liikaa keskinäistä kunnioitusta.

Kiekon epäsosiaalisuudessa on kuitenkin tietty viehätyksensä. Varsinkin avausraita Is David Bowie Dying?? välittää utuisten alakuloista tunnelmaa omaperäisesti. Rumpuluuppi raahaa kappaletta raskaasti, kitarat ja efektit narahtelevat pahaenteisesti. Tajunnan rajamailta kaikuva Coynen ujellus kiinnittyy mieleen mantramaisena nauhana.

Vaikka laulun nimi ja sanoma jäävät arvoitukseksi, teos tuntuu erikoislaatuiselta kunnianosoitukselta Bowien 1970-luvun tuotannolle. Kappale virittyykin jonkinlaiseksi huojuvaksi sillaksi kolmen sukupolven välille.

Matka Bowiesta Neon Indianin Alan Palomoon on päättymättömän pitkä, mutta samalla looginen. Kameleonttien henkinen yhteys kantaa musiikkityylien ja aikakausien yli.

EP:n loput kappaleet vahvistavat avausraidalla valettua muottia, mutta vähemmin eväin ja latteammin nimin. Alan’s Theremin koostuu pienten teemojen varassa vaikertavasta kohinasta, You Don’t Respond kuulostaa ruvelle miksatulta John Lennonilta ja Do You Want New Wave or Do You Want the Truth? yhdistää satunnaisen bändikämppä-ääntelyn metalliputkessa pöriseväksi kaaokseksi.

22 minuuttia hälyääntä. Sen pituinen se.

EP on yllättävän hampaaton. Yhteistyön kummallakin osapuolella olisi edellytykset leiskua ja loistaa. Oman navan ympärillä pyörivä jurnutus on sitä, mitä näiltä artisteilta tahtoisi viimeiseksi kuulla. Miksi yhtyeet eivät lähde tosissaan haastamaan toisiaan? Missä on ilmaisutapojen härski ristisiitos?

Flaming Lipsin moninaisten taideprojektien listalla Neon Indian -yhteistyö ei mahdu kärkijoukkoon. Sinne se on liian vähäverinen tai arpisesta soinnistaan huolimatta sovinnainen.

Yhtyeen tähtihetkistä kiekko on vieläkin kauempana. Flaming Lipsilta löytyy varmasti otsikoita raapivia ideoita vielä vuosiksi, mutta itse musiikista elinvoima tuntuu virtaavan huolestuttavalla tavalla pois.

Is Wayne Coyne dying?

38 Jatkossa taidan nauttia Flaming Lipsini vain kuvan kanssa – tai makeisina.

Video ei ole enää saatavilla

Flaming Lips suunnittelee konserttia toisessa ulottuvuudessa.

Kerroimme tuoreessa uutisessamme, että The Flaming Lips on laajentamassa toimintaansa makeisten, murojen ja musikaalien puolelle. Oklahomalaisyhtyeeltä ei ole koskaan puuttunut seikkailunhalua, ja Lipsin historia onkin täynnä villejä poikkitaiteellisia tempauksia. Esittelemme niistä nyt viisi.

1. The Fearless Freaks

Monessa yhtyedokumentissa on nähty noloja tilanteita ja avautumisia (päivää, Metallica), mutta harvan bändin dokumentti sisältää kuvamateriaalia heroiinin piikittämisestä käsivarteen. Bradley Beesleyn ohjaama, vuonna 2005 ensi-iltansa saanut The Fearless Freaks on muutenkin harvinaisen laadukas musiikkidokumentti. Kohtaus, jossa tokkurainen Steven Drozd esittelee huumeharrastustaan, on samanaikaisessa surullisuudessaan ja karmeudessaan lopullinen niitti elokuvan loistavuudelle.

Video ei ole enää saatavilla

The Fearless Freaks (katkelma)

2. Christmas on Mars

Flaming Lips kuvasi surrealistista ja kunnianhimoista taideprojektiaan vuodesta 2001 vuoteen 2005 asti, ja elokuva sai ensi-iltansa vuonna 2008. Iloisen psykedeelistä joulumusikaalia odotelleet fanit saivat pettyä karvaasti. Christmas on Mars on synkkä ja sekava satu, jota tosin keventävät vaginapäisten olentojen kaltaiset yksityiskohdat.

Video ei ole enää saatavilla

Christmas on Marsin traileri

3. Zaireeka

Myyttisen aseman Lips-fanien keskuudessa saanut Zaireeka on neljästä samanaikaisesti kuunneltavasta levystä koostuva teos. Vuonna 1997 cd-boksina julkaistu Zaireeka sai alkunsa yhtyeen The Parking Lot Experiments -projektista, jota varten Wayne Coyne loi neljäkymmentä uniikkia kasettia. Yhtye kutsui ihmisiä autoineen parkkipaikoille, ja kasetit laitettiin soimaan autostereoista samaan aikaan.

Idea jatkui The Boom Box Experiments -konserteissa, joissa yleisön jäsenet pääsivät ohjaamaan yhtyeen tuomia nauhureita. Tänä vuonna yhtye jalosti Zaireekan ideaa kahdelletoista Iphonelle suunnitellussa teoksessa.

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips – Okay, I’ll Admit that I Really Don’t Understand (levyltä Zaireeka)

4. The Flaming Lips and Stardeath and White Dwarfs with Henry Rollins and Peaches Doing The Dark Side of the Moon

Wayne Coyne osoitti kumppaneineen vuonna 2009, että jos lähtee tekemään omaa versiotaan kaikkien aikojen tunnetuimmasta progressiivisen rockin eepoksesta, ei kannata suhtautua siihen kuolemanvakavasti. Tai ainakin kannattaa ottaa mukaan punklaulajasta spoken word -taiteilijaksi muuntautunut lihaskimppu Henry Rollins sekä pornografiseen elektropoppiin erikoistunut Peaches. White Dwarfs on puolestaan Waynen veljenpojan Dennisin yhtye.

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips – Money (feat. Henry Rollins)

5. Wayne Coynen elämä

Flaming Lipsin keulahahmo on tehnyt elämästään taidetta, jos kuka. Hän on rakentanut Christmas on Mars -elokuvan lavasteet omalle takapihalleen, ja joulut Coynen perheessä ovat ainakin veljenpoika Dennisin kertomusten mukaan melko erikoisia. Coyne on myös aktiivinen Twitterin käyttäjä, ja hän on huomannut tweettaamisen soveltuvan erinomaisesti muun muassa oman puolison alastonkuvien levittämiseen maailmalle.

Video ei ole enää saatavilla

Wayne Coyne puhuu mielikuvituksesta ja muistista

Wayne Coyne uskoo fyysisten julkaisuiden voimaan.

Juuri yhteis-ep:n Neon Indianin kanssa julkaissut The Flaming Lips jatkaa rakastettavan sekopäisellä julkaisulinjallaan myös jatkossa. Viimeisimpänä bändin solisti Wayne Coyne vie kuukausi sitten esiteltyä karamelliviehätystään entistä pidemmälle.

Nyt Coyne haluaa Billboardin mukaan teettää itsestään täysikokoisia makeisnukkeja, joiden sisällä oleville kovalevyille mahdutettaisiin maksimaalinen määrä bändin musiikkia.
Eikä tässä vielä kaikki, nimittäin sen lisäksi bändi haluaa julkaista uutta musiikkia Mad-lehden ja muropakettien mukana tulevilla, vanhakantaisilla flexidisc-levyillä sekä tuoda markkinoille efektipedaalin, jonka saa jalalla paukauttamalla soittamaan neljää Flaming Lips -biisiä.

Coynen mukaan valmiita äänitteitä on tällä hetkellä nelisentoista ja bändi haluaa julkaista niitä ”kaikissa maailman oudoissa formaateissa.”

Että kuka väittikään, että fyysinen musiikki olisi kriisissä?

Niiden, joiden hyllyissä muropakettilevyt pölyttyvät siinä missä cd:tkin, onneksi Coyne kertoo, että näiden outoilujulkaisujen musiikki tarjotaan kuultavaksi myös digitaalisena.

Lisäksi hän väläyttää ajatusta kaikkien tämän vuoden aikana ilmestyvien biisien koostamisesta albumiksi vuoden 2012 alussa.

Kaiken kruunuksi Coyne kertoo, että bändin Yoshimi Battles the Pink Robots -albumista suunniteltu musikaali on vihdoin ottanut ainakin sen verran tuulta alleen, että teoksen ohjaajaksi olisi kiinnitetty The Whon Tommyn ja Jersey Boysin Broadwaylle kääntänyt Des McAnuff.

Muu informaatio musikaalista rajoittuu siihen, että Coynen vision mukaan lopputulos sisältää noin kolmekymmentä biisiä, joista osa on The Soft Bulletin– ja At War with the Mystics -albumeilta.

Jatka tästä artikkeliimme Flaming Lipsin viisi villeintä taideprojektia.

Wayne Coyne / The Flaming Lips 6.7.2007, Ruisrock, Turku.