Universal

73 The Drumsin viimevuotinen esikoisalbumi hurmasi poikamaisella otteellaan ja koukuttavilla sävelillään, mutta niin hurmasivat Franz Ferdinand ja The Killerskin aikoinaan. Portamento lieneekin jonkinlainen vaa’ankieli orkesterin uralla. Onneksi The Drums saapuu risteykseen huolellisesti valmistautuneena, itsestään liikaa kuvittelematta. Nelikko suunnistaa edelleen The Beach Boys ja The Shins johtotähtinään, mutta onnistuu poimimaan musiikkiinsa myös tähtitaivaan tummaa syvyyttä. Riemukkaimmillaan retkue naittaa toisiinsa The Smithsin lakonisen tunteikkuuden ja Of Montrealin yltäkylläisen elämänilon. Ote pysyy kepeänä ja viattomana kautta levyn, mutta samalla jälki on huolellista ja perusteltua. Lopputuloksena on vangitseva seos puberteettia ja nostalgiaa. Se, että The Drumsin musiikkia tekee mieli määritellä muiden orkesterien kautta, ei nakerra yhtyeen karismaa. Sen sijaan kappaleiden toisteisuudesta pitää kirjoittaa pienet päiväsakot nyt, kun poppoo ei voi enää vedota ensikertalaisuuteen. Häkkiä en kuitenkaan heiluttaisi, vaikka yhtye päätyisi maksamaan sakkonsa kolmannella samanlaisella kiekolla. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Halloween, Alaska – All the Night Calls Came In

Amble Down

47 Minnesotalaisyhtye on ehtinyt jo neljänteen albumiinsa synnyttämättä kovinkaan korkeita laineita vaihtoehtorockin valtameressä. Asianlaita tuskin muuttuu All the Night Calls Came Inin myötä; muutamista hienoista hetkistään huolimatta albumi paljastuu hyvin yksipuolisen yhtyeen tekeleeksi. Levyllä on kolmisen aidosti hyvää kappaletta, jotka ovat kuitenkin keskenään liian samanlaisia, jotta niistä jaksaisi isommin riemastua. Niin Dance by Accident, The Jealous Ones kuin In Your Sleepkin upottavat Dismemberment Planista ja Death Cab for Cutiesta muistuttavia kulmikkaita aikuis-emo-melodioita ja nakuttavia kitaroita paksuihin synamattoihin, jollaisten päälle Roxy Musicin ja Tears for Fearsin levyt oli 1980-luvulla rakennettu. Resepti on periaatteessa maukas, mutta alkaa albumimitassa maistua varsin pian puulta. Bändissä on lopulta jotain kovin teennäistä – aina nimeä myöten, sillä Alaskan osavaltiosta ei Halloween-nimistä kaupunkia löydy. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Jens Lekman – An Argument with Myself

Secretly Canadian

56 En tahtoisi missään olosuhteissa turvautua argumenttiin, joka ylistää jonkin artistin ensimmäisiä nauhoituksia suhteessa myöhempään tuotantoon. Jens Lekman jättää vaihtoehdot kuitenkin vähiin. Siinä missä miehen varhaisäänitykset muodostivat varsin ainutlaatuisen yhdistelmän terävää naivismia, syviä sointukulkuja, arjen romantiikkaa ja kutkuttavaa vaikutevyöryä, tuntuu väistyneen vuosikymmenen jälkimmäinen puolisko jämäyttäneen miehen yökerhojen sokeritahmaisille pianotuoleille. Tuoreella EP:llään Lekman on hakenut manerisoituneeseen esitystapaansa väriä haastamalla hippaleikkiin Paul Simonin afrorytmit. Elävästä sykkeestä huolimatta jään kaipaamaan lyhytsoitolle tittelin lupailemaa sisäistä ristiriitaa, sillä pikkuvanhan rutiinisuorituksen sivumaku häiritsee kautta purkitteen. Leppoisasti hölkkäilevän kokonaisuuden keskellä pirteä ja kekseliäs New Direction valaa kuitenkin vakaata uskoa tulevaan. Kappale vihjaa Lekmanin voivan kaivaa hihastaan vielä pakkatolkulla ässiä, kunhan hän malttaa laskea pikkusormensa, vapauttaa luovuutensa ja jättää päätösraidan kalkinvalkeat reggaekokeilut sikseen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Veronica Falls – s/t

Slumberland

70 Lontoolaiskvartetin sympaattisella esikoisalbumilla 1960-luvun alun naivistinen pop (Shirelles, Everly Brothers) yhdistyy hurmaavalla tavalla 1980-luvun usvaiseen kaikukitarointiin (Chills, House of Love) ja huonoja kauhuelokuvia ja sarjakuvia hengittävään trash-kulttuuriin. Hiukan paremmilla sävellyksillä Veronica Fallsin nimetön nousisi vuoden parhaiden esikoisalbumien joukkoon, nyt se on lähinnä miellyttävää, joskin unohdettavaa ”tweehdykettä”. Bändin kaksi ensimmäistä singleä, varhaisen Horrorsin vampyyri-indiestä muistuttavat Found Love in a Graveyard ja Beachy Head, ovat albumin parhaat kappaleet. Niistä varsinkin jälkimmäisen soundissa on garagerockin kiihkeyttä ja rosoisuutta, joka suurimmasta osasta levyn kappaleista on valitettavasti puleerattu pois. Veronica Falls pursuaa referenssipisteitä, mutta on kokonaisuutena kiitettävän yhtenäinen ja bändin itsensä kuuloinen albumi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Omar Souleyman, hipsteri?

Hipsteri-sana toimii nykypuheessa lähinnä muotitietoisen synonyymina. Laajemmassa merkityksessä hipsteriyteen liitetään koko joukko ideologisia ominaispiirteitä, kuten vihervasemmistolaisuus, kirpputorivaatteet, reilunkaupan tuotteiden suosiminen, yksityisautoilun vastustaminen ja kasvissyönti. Käsitteenä ”hipsteriys” on kummallinen sekoitus muotia, taidefilosofiaa ja eettisiä ja ekologisia arvoja.

Kiinnostava käsite hipsteriydestä tulee, kun aletaan pohtia sen kautta musiikin kuluttamista. Niin sanottu ”musahipsteri” mielletään kutakuinkin henkilöksi, joka ottaa uudet musiikkivirtaukset hallintaansa ennen kuin kukaan muu on niistä kuullutkaan ja bongaa musiikillisia outouksia käyttämällä loputtomasti aikaa levylaareja penkoen ja netissä musiikkia etsien.

Flow-festivaalien on katsottu ilmentävän kaikkea mitä hipsteriyteen ja musahipsteriyteen on ikinä liitetty. Festivaalit saivat jo muutama vuosi sitten lisänimen ”hipstereiden kokoontumisajot”, jonka Helsingin Sanomat hipsteri-sanan merkityksen latistumista kuvastaen väänsi viime elokuussa myös muotoon ”muotitietoisten kokoontumisajot” (HS 11.8.2010). Hipsteriyteen liitetyt ideologiset piirteet näkyvät festivaaleilla esimerkiksi vihreän markkinoinnin rehottamisessa.

Flow-festareiden vakiintunut konsepti osuu hauskasti musahipsteriyden ytimeen. Festivaalien luonteeseen kuuluu olennaisesti se, ettei suurin yleisöstä tunne valtaosaa esiintyjistä ennalta. Sitä yleisön enemmistö ei kuitenkaan tunnusta. Festivaalien haluttavuus kätkeytyy juuri tuohon ristiriitaan. Niiden imago rakentuu ns. ”vaihtoehtoisuudelle”.

Esimerkiksi Hesarin viime elokuisessa pääpuffissa (”HS listasi festivaalin kiinnostavimmat artistit”, 15.8.2010) todetaan, ettei festivaaleja suinkaan ole suunnattu vain ”kapealle musiikkihipsterien joukolle, vaan päälavojen esiintyjät ovat aidosti kaupallisia, miljoonamyynteihin nousseita artisteja”. Saman tien juttu jatkaa: ”Myönnettäköön toki, että he ovat valtavirran perspektiivistä sieltä vasemmasta laidasta.”

Musahipsteriyteen liittyen kiinnostava tapaus viime vuoden festivaaleilla oli Omar Souleyman, joka heti keikan jälkeisenä sunnuntaina nimettiin ”hipstereiden pensselisedäksi”. Omarin keikka olikin hillitön. Riemu pullistui ulos tupaten täynnä olevan teltan katosta, happi loppui, hiki virtasi ja helle teki transsinomaisesta kollektiivisesta tanssikokemuksesta vieläkin intensiivisemmän. Souleymanin musiikin aikaansaamassa joukkohurmoksessa on erityisen kiinnostavaa se, ettei keski-ikäistä syyrialaista häälaulajaa ja ”ex-muuraria”, kuten Helsingin Sanomat (15.8.2010) otsikoi, voi parhaalla tahdollakaan pitää kaupallisesti kovin haluttavana artistina. Mutta se lienee yhtä suuri syy Omarin suosiolle kuin arabialaisten melodioiden ja menevien rumpukomppien yhdistelmän koukuttavuus ja tanssittavuus.

On vaikea arvioida, kuinka suuri osa yleisöstä tunsi Souleymanin musiikkia ennen Flow’n keikkaa, mutta tuskin edes kolmannes. Tämä tuli esille esimerkiksi eturivissä käydystä dialogista: –“Miks kaikki on tästä näin innoissaan? Mistä kaikki tietää tästä? Hei, mistä sä kuulit tästä?” Seisoimme ystäväni kanssa odottelemassa keikan alkua toisessa rivissä, kun ”Omar-ilmiötä” alettiin eturivissä jo kyseenalaistaa.

Viimeinen kysymys oli suunnattu ystävälleni joka – toisin kuin eturivistä ajoissa paikkansa varanneet – oli tutustunut Souleymanin musiikkiin jo etukäteen. Ystäväni johdatteli eturiviläisiä ja samalla muutamia muita ympärillä olevia uteliaita seikkaperäisesti Omarin musiikin saloihin kertoillen esimerkiksi siitä, miten runoilija kuiskailee Omarille lyriikoita esityksen aikana ja ohjailee kapellimestarin tavoin myös musiikin luonnetta.

Omar-ilmiötä – ja niin sanotun indie-väen viime vuosien maailmanmusiikki-innostusta ylipäänsä – voi tarkastella sen väitteen valossa, että niin kutsuttu hipsteri pyrkii musiikkimaullaan erottautumaan ”taviksesta” etsimällä vaihtoehtoja valtavirran maulle. Ainakin Souleymanin seattlelainen levy-yhtiö edustaa oivallisesti tätä musahipsterin määritelmää.

Sublime Frequencies on lähinnä modernia maailmanmusiikkia julkaiseva, yhdysvaltalaisittain hyvin pieni levy-yhtiö, joka nettisivuillaan julistautuu ”tutkimusmatkailijoiden kollektiiviksi”. Sen toiminta-ajatuksena on etsiä ja julkaista länsimaissa toistaiseksi tuntemattomien artistien musiikkia eri maailmankolkista ja julkaista levyt sitten länsimaisittain katu-uskottavissa kuorissa. Konseptiin sisältyy jotain häiritsevää, jota kuvastaa esimerkiksi se, että ”hipstereiden pensselisedän” Souleymanin ja suomalaisten ”tavisten pensselisedän” Ebdo Mihemedin suosio lähti liikkeelle YouTube-videoista, vaikka artistien kotimaassa Syyriassa pääsy YouTubeen on estetty.

Nyt Souleymanista on tulossa lännessä mainstream-artisti, kun Björk, joka alun perinkin edesauttoi Souleyman-hypen leviämistä esittelemällä artistin NPR Musicin You Must Hear This -radioshowssa kesällä 2009, on julkaissut yhteisprojektin syyrialaismuusikon kanssa.

Yhdysvaltalaiset tutkijat Zeynep Arselin ja Craig J. Thompson (2010) tarkastelevat hipsteri-ilmiötä yhteydessä ”indie-kenttään”, johon käsite on 2000-luvulla liitetty. Alun perin hipstereiksi kutsuttiin Yhdysvalloissa 1940–1960-lukujen beat-sukupolvea, ”keskiluokkaisia valkoisia neekereitä”, joiden nähtiin ihannoivan mustien jatsareiden tuhoisaa elämäntyyliä.

Uudelleen termi otettiin käyttöön yhdysvaltalaisessa lehdistössä 1990-luvulla. Heti aluksi sana liitettiin nimenomaan kuluttamiseen, ja hipstereistä tuli kuuma puheenaihe business-lehdistössä. Hipsterikirjoitusten yhteydessä viitattiin nostalgisesti ”aitoihin kapinallisiin”, beat-sukupolveen, kun taas uuden vuosituhannen hipsterit nähtiin lähinnä trendien ”überkuluttajina”. ”Indie”-käsitteeseen liittämällä muodikasta vastakulttuurista kuluttamista kuvaava termi saatiin kohdistetuksi selkeämmin johonkin tiettyyn ryhmään.

Arsel ja Thompson toteavat haastatteluaineistonsa pohjalta indie-kentän jakaantuvan kahtaalle; toisaalta täysivaltaisiin, kentän ”laillistamiin” ja indie-uskottavuuden hankkineisiin indie-kuluttajiin ja toisaalta niihin, jotka täysivaltaisten jäsenten näkökulmasta ”tahtovat vain olla osa muodikasta skeneä”. Haastateltavien status skenessä kävi tutkijoiden mukaan ilmi heidän varmuudestaan tai epävarmuudestaan tuoda esille omaa indie-makuaan.

Ne haastateltavista, joilla itsellään oli korkea status indie-skenessä, ymmärsivät hipsterit skenen ”wannabe-jäseniksi”, joilla ei ollut skenen täysivaltaiseen jäsenyyteen vaadittavaa indie-pääomaa, kuten laajaa musiikintuntemusta tai jonkinlaista sopivaa ammatillista asemaa. Hipsterit olivat siis matkijoita, jotka halusivat kuulua skeneen, mutta joilta itseltään puuttui esteettinen taju ja omaperäisyys. Toisaalta joidenkin haastateltavien mielestä nimenomaan hipsterit olivat skenen innovatiivisia hahmoja, kun taas matkijoita kutsuttiin ”skenettäjiksi”.

Käsitys hipstereistä ”pelkkinä jäljittelijöinä” liittyy ennen kaikkea käsitykseen hipstereistä ”muotitietoisten” synonyymina. Tämä näkemys tuli esille Suomessakin viime Flow’n aikaan, esimerkiksi hupaisassa keikka-arviossa, jossa Otto Talvio pohtii miten ”hipsteriys” luonnehti festivaaleilla esiintyneen The Drums -yhtyeen keikkaa:

“Festivaalin latteaksi vitsiksi muodostunut hipster-maine materialisoitui esiintyjien puolelta newyorkilaisen The Drumsin keikassa. Yhtyeen kunniaksi on sanottava, että se elehti ihailtavan paljon livenä, mutta valitettavasti laulajan eleet ovat pääosin lainatavaraa. Tämä ei olisi ongelma, jos maneerit eivät sattuisi olemaan lainassa indietaivaan suuruuksilta, kuten Morrisseyltä ja Ian Curtisilta. Lainahöyhenissä ovat yhtyeen kappaleetkin, tai tarkemmin ottaen se yksi sinänsä hyvin lähtevä kappale, jonka versioita koko sen debyyttilevy tuntuu olevan.” (HS 14.8.2010.)

The Drums, hipstereitä?

Muotisidonnaisuuden kautta hipsteri-sanan merkityksien tarkastelu kaventuu helposti kuluttamiseen ja kaupallisuuteen liittyvien ulottuvuuksien pohdiskeluun. Tuolloin käsitteen alun perin ei-kaupallisuuteen ja kulutuskriittisyyteen pyrkivä perimmäinen idea kääntyy itseään vastaan.

Hipsteri-ilmiöön liittyvä muodin perusproblematiikka, keksijöiden ja matkijoiden kiertokulku, ei kuitenkaan sekään ole lainkaan kaukana taiteen vastakulttuurin avantgarden toimintatavasta. Renato Poggioli toteaa klassisessa avantgardeteoriassaan (alkup. it. Teoria dell’arte d’avanguardia 1962), että niin muodin kuin avantgardenkin tehtävänä on ensin määrittää ja sitten hyväksyä säännöksi tai normiksi jokin, joka vain hetkeä aiemmin oli poikkeus tai päähänpisto.

Ne molemmat käyvät läpi samat uutuuden, outouden, yllätyksen ja skandaalin vaiheet – ja joutuvat lopulta hylkäämään keksintönsä kliseinä, kitschinä ja stereotyyppeinä. Sama on myös jokaisen alakulttuurin kohtalo: asettua ensin jotain vanhaa ilmiötä vastaan ja kuolla itse, kun uusi muoti, liike tai avantgarde ilmaantuu.

Hipsteriydestä on puhuttu alakulttuurina sinänsä, mutta ehkä käsitteen voisi paremminkin nähdä kuvaavan nykyajassa elävää ilmiötä, joka jatkuvasti haastaa markkinavoimien hallitseman kulttuuriteollisuuden lainalaisuuksia. Hipsteriys kuvastaa vastakulttuuria luovaa voimaa, haastetta kulttuuri- ja muotiteollisuudelle, jotka pyrkivät kaupallistamaan uudet ilmiöt ennen kuin ne ovat ehtineet syntyäkään. Osoituksia nykyisten vastakulttuurien elinvoimasta ovat esimerkiksi monet elävät ei-kaupalliset musiikin alakulttuurit.