Temporary Residence

85 Matthew Cooper tietää tyylinsä vaarat. Ambientin kenttä voi tehdä hankalaksi löytää itselle ominainen ja tunnistettava tyyli, ja ehkä siksi osaisinkin nopeasti nimetä vain kymmenisen selkeästi tunnistettavaa artistia koko tyylilajista. Eluviumin tyyli on yksi tunnistettavimmisia, koska se on suoraviivainen ja melodinen – välillä jopa popmelodiota lähestyvä. Jos yksittäiskappale Static Nocturne lasketaan, Nightmare Ending on kuudes levyllinen Eluviumin laajakangasdronea. Juuri sellaista, joka voi pelkällä äänimassalla hukuttaa tarkemman tuntemuksen. Mutta Nightmare Ending pystyy haastamaan jopa Copian, Cooperin vuonna 2007 julkaistun mestariteoksen, joka sai raskaan dronen tuntumaan lähes popilta, mutta sisälsi häkellyttävän monia ulottuvuuksia. Tämä on uusi yritys samaan, välittömästi iskevään tunnelmaan, jossa kolmen vuoden takainen Similes unohdetaan kokeiluna ja uudelleenjalostetaan Talk Amongst the Treesin, Copian ja Static Nocturnen yhteensopivimmat puolet. Ensin mainitun ryömivä tahti, toisen upea melodiataju ja kolmannen rosoiset sävyt kohtaavat Nightmarella laajempina kuin koskaan. Mikä tärkeintä, pianopohjaisia teoksia ajoittain tahrannut pinnallisuus on poistunut, ja kun Cooper rakentaa jotain yksittäisistä elementeistä, hän tekee sen sävykkäämmin ja tulkinnanvaraisemmin kuin koskaan ennen. Pelkäsin joskus Copian jäävän viimeiseksi loiston hetkeksi tässä tuotannossa: välillä on ihanaa olla väärässä. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Eleanor Friedberger – Personal Record

Merge Records

80 Olisinpa kesäisessä Amerikassa, jossa puut kurottavat taivaisiin ja pikkukaupungit uinuvat rehellisen työn ja vaahterasiirapin tuoksuisten lounasbaarien ajattomuudessa. Siinä Coca-Colan kiillottamien hampaiden maassa, jossa aurinkoiset hymyt ja jenkkiraudat hohtavat kilvan. Tällaista elokuvien ihmemaata ei tietenkään ole olemassa, mutta Eleanor Friedbergerin vaivattomasti rullaavan ja 1970-lukulaisesti soivan rallattelun kuullessani haluan uskoa, että valtavien, kultaisina hohtavien vijlapeltojen ja aina lämpimänä paistavan auringon alla hehkuva maa on saavutettavissa ainakin henkisenä tilana. Tämä on tietysti vain pintaa, ja jos levyä kuuntelee tarkemmin, sen kevyehkön traveller-nukkavieruisuuden alta löytyy herkkiä, pieteetillä kirjoitettuja novellilauluja. Kaiken kaikkiaan mukava levy, joka ei heti kulu puhki. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Jon Hopkins – Immunity

Domino

81 Kyllä: Immunity on helppo kuvitella soimaan graafiseen suunnitteluun tai moderniin arkkitehtuuriin keskittyvän yrityksen minimalistisesti sisustetuun avokonttoriin. Mutta mitä kaikki maailman graafiset suunnittelijat ja arkkitehdit saisivatkaan aikaan, jos heidän työskentelyään siivittäisi näin jännittävä musiikki? Muun muassa Brian Enon, Coldplayn ja viime vuosina skottifolkkari King Creosoten kanssa työskennellyt Jon Hopkins tekee tarkkaa työtä: aina, kun Immunity on lipsahtamassa banaaliksi ambient-tyylittelyksi, brittituottaja vetää hihastaan jonkuun yllättävän elementin. Siksi hänen hitaasti mutta varmasti kehittyvät kappaleensa säilyttävät kiehtovuutensa vielä seitsemännen ja kahdeksannenkin minuutin kohdalla. Jos ostat tänä vuonna yhden kunniallisen, taidegalleriaystäviesi kelpuuttaman electronica-albumin, se voi yhtä hyvin olla Burialin öistä huminaa, Four Tetin laajoja kaaria ja glitch- ja IDM-artistien digitaalista roskaa yhdistelevä Immunity. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kylesa – Ultraviolet

Season of Mist

76 Savannahin sludge-ryhmä ei tee suurempia muutoksia kuudennella levyllään. Avausraita Exhale antaa valokeilan kiertää kahden rumpalin lattiaan reikiä lyövästä työstä kahden kitaristilaulajia ylle: ensin Laura Pleasantsin tarjoamaan koukkuun ja siitä eteenpäin Phillip Copen maanvieremiä aiheuttavaan karjuntaan. Ei ehkä täystyrmäys, kuten Static Tensionsin murhaava Scapegoat, mutta Unspoken muistuttaa taas siitä, kuinka harvat bändit pystyvät tällaiseen tasapainoon murskaavuudessa ja svengissä. Low Tiden uneliasta balladia lukuun ottamatta Ultraviolet on kuitenkin edeltäjiään vähemmän uskalias. Vaikka se ei missään nimessä tee tästä kaikesta huonoa, se tuntuu harmilliselta, koska edelliset levyt ovat olleet täynnä todisteita kekseliäisyydestä ja visiosta. Levyn parhaat vedot ovat alle kolmiminuuttisia. We’re Taking Thisin syyttävät huudot antavat tilaa Kylesankin mittapuulla hyytävälle kertosäkeelle, ja What Does It Take raivoaa 120 sekuntia vailla hengitystaukoa. Kaikki ne asiat, jotka tekivät Kylesasta alun perin hyvän, löytyvät myös Ultravioletiltä, vaikka pientä toiston makua onkin ilmassa. Sarjassamme ”tämän bändin kuuluisi olla tunnetumpi.” (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Mother Susurrus – Maahaavaa

Ektro

71 Jostain syystä luin tämän levyn nimen useasti muotoon ”Mahahaava”. Ajattelinkin jo veistellä jonkinlaisista yhteyksistä kyseisen vaivan sekä tamperelaisviisikon edustaman tyylilajin välillä, vaan totuus oli toisenlainen! Joka tapauksessa, Mother Susurrusin debyytti astelee suomi-doomin pitkässä letkassa, viittaillen välillä sellaisten synnyttäjien kuin Skepticismin ja Reverend Bizarren suuntaan, mutta levyltä kuuluu myös Hebosagilin kaltaisten aikalaisten louhinta. Kappaleet kiertelevät hidasta kehää saalistaan vaanivan petolinnun tai sellissään jaloittelevan vangin lailla – tunnelmasta riippuen. Parhaimmillaan tämä viiden kappaleen kolmivarttinen on keskivaiheillaan: läheltä neofolkia liippaava Anagorisis kuulostaa öiseltä rituaalilta, jossa loihdinta sekoittuu hiidenkirnusta kaikuvaan henkien tulvaan. Turruttavan kauniiseen äänivalliin sulautuu myös Pekko Käpin jouhikko. Rituaalia seuraava Ylösnousemus on jo nimensäkin puolesta varsinainen astraaliprojektio. Kokonaisuus on tiheää ja kuohkeaa kuin sateenjälkeisen suon pohjaturve, mutta loput manaukset eivät aivan samoja alitajunnan kartanoita saavuta. Myös sinällään monipuolisen laulajan ääntelystä tuntuu puuttuvan se lopullinen maanisuus. Silti Maahaavaa on vaikuttava kokemus. (Mikael Mattila)

PacificUV – After the Dream You Are Awake

Mazarine

78 Kahdella ensimmäisellä albumillaan (Pacific UV, 2003, ja Longplay 2, 2008) 1990-luvun dream pop -suuruuksia uskollisesti jäljentänyt amerikkalaisyhtye on sittemmin löytänyt syntetisaattorit ja popmelodiat. After the Dream You Are Awake onkin kuin Slowdivea syntikkapopasetuksilla. Yhden tunnelman levyä piristää yhtyeen uusin jäsen Laura Solomon, jonka ääni on tavanomainen mutta tervetullut vaihtoehto Clay Jordanin hellälle kuiskinnalle. Kahden laulajan resepti toimii etenkin italodiscon raukeutta huokuvalla Eyes Without a Facella, jonka ranskaa ja englantia sotkeva kertosäe on levyn hienoin yksittäinen hetki. Huonoja hetkiä After the Dream You Are Awakelta ei oikeastaan löydykään; tuo Pacific UV mieleen sitten Beach Housen, The Belovedin tai Burning Heartsin, sen lämpimään syliin on kiva käpertyä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

James Skelly & the Intenders – Love Undercover

Skeleton Key

61 The Coral -laulajan ensimmäinen sooloalbumi on pettymys. Se on tuiki tavallisten ja 1960-luvulta löyhkäävien rock-, R&B- ja soul-laulujen kokoelma, joka ei heijastele juuri millään tavalla liverpoolilaisyhtyeen leikki- tai seikkailumielisyyttä – siitäkin huolimatta, että taustabändi The Intenders on käytännössä sama yhtye kuin The Coral. Laulunkirjoittajan Skelly on edelleen sukupolvensa parhaimmistoa: You And I on a-luokan soulballadi Save the Last Dance for Men hengessä, Here for You puolestaan kuin sivu Carole Kingin laulukirjasta. Perusasetuksilla soiteltuina pub rock -sovituksina (Yardbirds meets Motown) Love Undercoverin parhaatkin hetket kuitenkin vaipuvat keskinkertaisuuden harmaaseen massaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The-Dream – IV Play

Def Jam Records

71 Vielä 1990-luvun alussa hiphopin ja R&B:n liitto tarkoitti mureasti soivia bassolinjoja ja hunajaisesti hekumoivia laulusuorituksia sellaisilta aivan kurkoilta artisteilta ja ryhmiltä kuin R. Kelly, Jodeci ja vaikkapa Blackstreet. Nykyään, hiphopin imettyä klubimusikin elektronisen soinnin itseensä ja R&B:n sekoituttua listapoppiin, tästä yhteistyöstä syntyy usein kovin muovisia ja ähkyisen vakavia yritelmiä tehdä yökerhohittejä. Edellä mainittujen ja oikeasti hienojen, herkästi lihan himojen ja tunteiden välisiä ristiriitoja puivien tunnelmointien parissa operoidessaan The-Dream tulee luoneeksi kasan kaamean tasapaksua löpinää, esimerkiksi avausraidan High Art, jonka kekseliäisyys rajautuu sanan high kaksinaismerkityksellä vitsailuun. Samalla hän tulee kuitenkin tehneeksi myös juuri tuohon 1990-luvun R&B:n kultakauteen nojaavia, puhtaasti nerokkaita kappaleita, kuten albumin nimiraidan. Heikko kokonaisuus, jossa on kuitenkin nippu timantteja. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Vampire Weekend – Modern Vampires of the City

XL Recordings

55 En ole koskaan ”pitänyt” Vampire Weekendistä, mutta en ole koskaan päättänyt vihata sitä. Paitsi nyt, kun kuuntelin Modern Vampires of the Cityn viisi kertaa. Inhosin sitä niin paljon, että minun oli pakko kääntää Spotifysta privaattisessio päälle jo ensimmäisen kuuntelukerran puolessavälissä. Se on jo valmiiksi varhaiskypsän bändin monipuolinen ”aikuistumislevy”. Sen voitte huomata jo levynkannesta, jossa Futura-fontin alla näkyy Neal Boanzin valokuvateos vuodelta 1966. Kansikuva kertoo vakavoitumisesta: ”Nyt Vampire Weekend jättää nuoruuden huolettomuuden ja opiskelijabileet taakseen ja käsittelee sielukkaasti elämän Suuria Kysymyksiä”. Monet biisit käsittelevät ihmissuhteita, matkustamista ja nuoren miehen aikuistumista. Ne sisältävät paljon viittauksia, jotka saavat kuuntelijan googlettelemaan ja vakuuttumaan siitä, että Ezra Koenigilla on paitsi korkea koulutus, myös ”sydämen sivistystä”. Mutta se ei auta, kun levyn biisit kuulostavat joko tylsiltä tai rasittavilta. Yleensä molemmilta, etenkin Diane Young tai miedosti reggae Ya Hey! En käsitä, miten kukaan voi olla klikkaamatta stop-nappulaa viimeistään siinä vaiheessa, kun ”johoohohohooo, jooooo-o, joooo-o”-jodlaus alkaa. Koenig on kirjoittanut biisin myös ex-tyttöystävästään Hannah Huntista, joka vaikuttaa”manic pixie dream girl”- tyyppiseltä tytöltä, joka saa kertojahahmon ”kasvamaan ihmisenä”. Kuvittelen hänet Girlsin Jessan näköiseksi. Kuvittelen Ezra Koenigin Joseph Gordon-Levittin näyttelemäksi. Yllään: vaaleansininen kauluspaita. Pahinta tässä levyssä on kuitenkin se, että melodiat ja tuotanto kuulostavat kauttaaltaan vastenmielisiltä. KERTOKAA MITÄ HYVÄÄ TE TÄSSÄ LEVYSSÄ KUULETTE, EN YMMÄRRÄ! (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

”Hey shawty, what’s your name?”

Jos olet kuullut tällä vuosituhannella levytettyä r&b:tä, olet todennäköisesti kuullut myös sanan shawty. Yhdysvalloissa, tarkemmin ottaen Atlantan alueella, syntynyt slangisana tarkoitti alun perin ystävää, toveria tai ketä tahansa tuttavaa, mutta tarkoittaa nykyään yleensä viehättävää naista. Sanan merkityksestä on tosin esitetty myös eriäviä mielipiteitä.

Termin tunnettuutta ovat lisänneet huomattavasti kaksi tämän vuosituhannen r&b-kentän kuumimpiin kuuluvaa artistia, The-Dream ja Trey Songz.

Mutta kumpi on todellinen shawty-connoisseur? Se selviää oheisesta infografiikasta, josta käy ilmi, montako shawty-sanaa artistit käyttivät kullakin levyllä.

Kuvassa The-Dream ja Tricky Stewart ovat saaneet palkinnon.

Christopher ”Tricky” Stewart, Terius ”The-Dream” Nash ja Thaddis ”Kuk” Harrell muodostavat ehkä tämän vuosituhannen r&b:n merkittävimmän tuottaja-laulunkirjoittajatrion. Alle kymmenessä vuodessa he ovat tuottaneet ja olleet mukana kirjoittamassa levyjä, joiden on arvioitu myyneen tähän mennessä yli 25 miljoonaa kappaletta.

Jo 1990-luvulla musiikkimoguli L.A. Reidin suojeluksessa uransa aloittanut Tricky Stewart yhdisti voimansa Harrellin ja Nashin kanssa 2000-luvun alkupuolella, ja lopputuloksena on ollut sarja aikamme tarttuvimpia korvamatoja Rihannan Umbrellasta Beyoncén Single Ladiesiin.

Kolmikon menestys tuottajina- ja laulunkirjoittajina toimi myös The-Dreamin soolouran ponnahduslautana, trion muiden jäsenten toimiessa hänen Love Hate -esikoisalbuminsa taustapiruina. Menestyksen myötä myös muut kuin r&b-artistit ovat ryhtyneet tilaamaan heiltä kappaleita, esimerkiksi teinitytöt ja heidän äitinsä hurmannut Justin Bieberin Baby-hitti on kolmikon tekosia.

Tässä sunnuntain iloksi kevyt, noin tunnin mittainen läpileikkaus kappaleista, joiden kunkin tuottajina ja/tai kirjoittajina on toiminut vähintään kaksi kolmasosaa tästä triosta.

1. Nivea – Complicated
2. Mya – Case Of The Ex
3. Britney Spears & Madonna – Me Against The Music
4. The-Dream – Falsetto
5. Mariah Carey – Touch My Body
6. J. Holiday – Suffocate
7. Beyoncé – Single Ladies (Put A Ring On It)
8. Usher – This Ain’t Sex
9. Rihanna feat. Jay-Z – Umbrella
10. Snoop Dogg feat. The-Dream – Gangsta Luv
11. Ciara feat. Ludacris – High Price
12. Jamie Foxx feat. T.I. – Just Like Me
13. Usher – Moving Mountains
14. Justin Bieber – Baby
15. Mariah Carey – Obsessed
16. Gym Class Heroes feat. The-Dream – Cookie Jar
17. Janet Jackson – Greatest X
18. Mario – Starlight
19. Jesse McCartney – Leavin’
20. Céline Dion – Skies of L.A.
21. Fabolous feat. The-Dream – Throw It In The Bag
22. The-Dream – Love King

Kuuntele soittolista täältä.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 233 Veto – Fell Into Place

Elektronisen indiepopin kultakaudella tanskalainen Veto on jostain syystä jäänyt ilman massasuosiota, vaikka on tehnyt genren kovimpia levyjä. Kolmannella albumilla julkaistun Fell Into Placen maagisen synkkä jumitus imee sisäänsä, Troelsin hauras ilmaisu saa kananlihalle ja viimeistään lopun nostatus todistaa, että tässähän on vuoden pohjoismaista parhaimmistoa. (Niina Virtanen)

Veto piipahti Suomessa viimeksi joulukuussa.

Fell Into Placen voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 232 The-Dream – Body Work / Fuck My Brains Out

The-Dream yhdisti sujuvasti kaksi biisiä yhdeksi kokonaisuudeksi, jonka läpeensä röyhkeää kasarisoundia ei voi olla arvostamatta. Princemäistä funkia läiskitään ensin hitaammin Body Workin aikana ja kiihkeämmin järisyttävän upean Fuck My Brains Outin syöpyessä ihon alle. Harva yhdeksän ja puoli minuuttia pitkä musiikkiesitys säilyttää intensiteettinsä näin hyvin. (Markus Hilden)

Terius Youngdell Nashin viivästynyt The Love, IV (Diary of a Mad Man) ilmestyy tänä vuonna, jos hyvin käy.

Kuuntele Body Work / Fuck My Brains Out tästä.

# 231 TV on the Radio – Will Do

Nykymaailman hysteriaa alku-urallaan onnistuneesti kanavoinut brooklyniläisyhtye nappasi uusimmalla levyllään kourallisen rauhoittavia. Singlekappale Will Do on kuin Nine Types of Light -albumi pienoiskoossa – ei sanoituksessa mainittu ”lovesick lullaby” vaan lämmin musiikillinen kylpy, jonka pinnalla kelluvat yhtyeen loistavien laulajien maagiset lauluharmoniat. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 230 Carter Tanton – Murderous Joy

Kurt Vile on kaikkien huulilla, Carter Tantonia ei tunne kukaan. Se on epäreilua, sillä nuorukaisen pakottomasti rullaava shoegaze-americana hurmaa jokaisen, jota ajatus priimakauden Ryan Adamsista hurahtaneena Slowdiven velloviin kitaroihin ja Disintegration-ajan The Cureen värisyttää. Freeclouds-esikoisalbumin avausraita Murderous Joy on Tantonia raikkaimmillaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 229 Stateless – Assassinations

Stateless on niitä bändejä, joita kuunnellessa ihmettelee miksi muut bändit eivät yhdistä musiikkiinsa erikoista elektronista äänimaailmaa, itämaisia perkussiorytmejä, eri taajuuksilla kilkattavia melodiakulkuja ja shamanistista taustalaulua. Onks hei vähän tylsää käyttää aina vain jotain kitaraa ja rumpuja? Liikaa kaikkea oikein annosteltuna on juuri tarpeeksi. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 228 Visions of Trees – Sometimes It Kills

Vokalisti Sara Atalar ja moni-instrumentalisti Joni Juden ilmoittavat vaikutteikseen kaivot ja metsät. Jotain öistä ja maanalaista tässä kyllä manataankin esiin. Pahaenteistä sähkömagneettista pörinää ja harrasta laulua, modernia taajamabiittiä ja arkaaista tunnelmaa. Suuntaviittoja? Ehkä Massive Attack ja Bushin täti, mutta VoT pysyy tolpillaan ihan omin voimin. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 227 Buddy Miller & Majestic Silver Strings – Dang Me

Buddy Miller kumppaneineen kaivaa Roger Millerin kahden minuutin renkutuksesta esiin sen synkän sydämen. Tämä on epätoivoisen, itsemurhan partaalla tasapainoilevan paskiaisen tilitys, ihmisen, joka tietää, ettei ansaitse armoa. Paras mitä voi toivoa on, että kärsivä, kaltoin kohdeltu vaimo jaksaa itkeä miehen kuoltua. Lapsi ei osaa. Hän on vain kuukauden ikäinen. (Arttu Tolonen)

Buddy Miller viettää syyskuussa 60-vuotissyntymäpäivään.

Voit kuunnella Dang Men Soundcloudista.

# 226 Munamies – Pomppufiilis

Televisiosarjasta tuttu hahmo teki vuoden hyväntuulisimman kappaleen. Tämä kertoo suomalaisesta musiikkimaailmasta vuonna 2011 – hyvää. Kyynikot vihaavat, koska vihaavat kaikkea puhdasta ja vilpitöntä. Tee temppu suomea ymmärtämättömälle ulkomaalaiselle. Sano, että tämä on Suomen Pumped Up Kids. Hän uskoo kyllä, sillä mieli on puhdas. Sitten näytä esittäjän kuva. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 225 Dominique Young Unique – Glamorous Touch

2011 oli vuosi, jolloin uudenlaiset nuoret ja itsenäiset naisräppärit astuivat parrasvaloihin. Eräs heistä oli jo edellisvuoden sarjatulittavalla War Talk -biisillään pulsseja nostanut 19-vuotias floridalainen Dominique Young Unique. Glamorous Touch on toisen Young Uniquen vuoden aikana julkaiseman mixtapen nimibiisi ja edustaa hänen musiikkinsa pehmeintä laitaa. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 224 Kari Peitsamo – Kaikki miksaajat pitäisi ampua

Kaikkia meitä vituttaa joskus. Yhtä tökkii jumittava tietokone, toista innokas parkkipirkko, kolmatta kelvoton lavamiksaaja. Mutta vain harvat osaavat kääntää vihansa hyväksi mieleksi ympäristöönsä. Vuoden parhaalla raidallaan Kari Peitsamo pystyy tähän. Kappaleensa yleensä kertaotoilla levyttävä Peitsamo on myös tuottaa kappaleensa sen ansaitsemalla tavalla. (Juha Merimaa)

Kaikki miksaajat pitäisi ampua käynnistää elokuussa julkaistun Se on vain rokkia -tuplakokoelman.

# 223 Factory Floor – R E A L L O V E (Optimo Remix)

Toinen toistaan tiukemmilla kaksitoistatuumaisilla kunnostautunut Factory Floor yhdistelee R E A L L O V E -kappaleessaan jäyhän monotonista konesäksätystä, industrialia ja ylikierroksilla käyvää minimalismia. Lopputuloksena on tanssilattialle jämähdyttävää katatonisuutta, josta Skotlannin Glasgowsta tuleva ihmeduo Optimo väänsi entistä hypnoottisemman remixin. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 222 The Horrible Crowes – Behold the Hurricane

Usko Gaslight Anthemiin meni tylsän American Slang -albumin myötä. Onneksi solisti Brian Fallonin Horrible Crowes -sivuprojekti tarjoaa kaikkea sitä, mitä floppilevyltä puuttui. Behold the Hurricanella soivat samat myyttisen amerikkalaisrockin sävelet, jotka Springsteen löysi 70-luvulla, ja joista tätä nykyä ammentavat Brandon Flowers, Greg Dulli ja Frank Turner. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.