Soliti

78 Kitaran rämpyttelyyn pohjaava anglofiili-indie on minulle aika vieras kenttä. Muutamat ihan oikeasti englantilaiset bändit ovat iskeneet, kuten Lloyd Cole & The Commotions, mutta harvemmin sitä jaksaa 1980-luvun jälkeen ja jossain kaukana saarivaltakunnasta tehtyä kuunnella… Big Wave Ridersin ensimmäinen netissä levinnyt biisi siis yllätti. Energialataus oli valtava ja eteenpäin juostiin pää edellä esteistä huolimatta. Tästä on noin vuosi. Bändin debyytti Life Less Ordinary lunastaa suurelta osin kaikki hieman hämmästyneet odotukseni. Kymmenen biisiä 36 minuutissa, ja jokaisessa raidassa paistaa aurinko. Yleensä kun sanotaan, että orkesterin laulajan ääni on persoonallinen instrumentti, sillä viitataan ääneen, sen väriin. Big Wave Ridersissa kyseessä on laulajan tapa korostaa englantia. Suomalaisesti. Toimii kuin PK Keränen konsanaan. Usein kuunnellessa tulee mieleen rationaalisempi Happy Mondays tai vähemmän klubiorientoitunut Jesus Jones. Joka tapauksessa esteettisen avaruuden määrittelevät 1990-luvun brittibändit. Levyllä on tarpeeksi monta halolla kuuntelijaa päähän lyövää kertsiä sekä aivojen poimuihin syöpyvää kitara- ja synariffiä, että kuunteleminen on aina nautinto. Levyn lusmuilevan ysärifunkin ja nostatuskertsien suhde on aika lähellä optimaalista. (Arttu Tolonen)

The Darkness – Hot Cakes

Canary Dwarf

51 Ensiksi on päästävä yli siitä, että The Darkness on maailman typerin yhtye. On myös päästävä yli siitä, että tämän albumin kannessa makaa vaahterasiirapilla valeltuja puolialastomia naisia allaan valtava läjä pannukakkuja (eli The Darkness on edelleen maailman typerin yhtye). Jos nyt kuitenkin tarkastellaan pakettia musiikillisesti, niin ei tämä levy kelvoton ole, mutta eipä aivottomalla tasolla operoivaa
pastissiformaattia liiemmin uudistetakaan. Siinähän bändin vahvuus on. Kullirokkia ei keksitä uudelleen, ja ostaja tietää tasan tarkkaan mitä saa. Omituisinta on, että 40 vuotta sitten julkaistuna tämä albumi olisi möhömahojen klassikko. Ei tätä ole sen tuskallisempaa kuunnella läpi kuin Mott the Hooplen levyjä, noita rockmusiikin ”virstanpylväitä”. Mutta miettikää nyt: pannukakkuja! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Eva & Manu – Eva & Manu

Warner Music Finland

66 Aikoinaan yliopistossani opiskeli jumalattoman söpö ja fiksu korealainen tyttö, johon halusin hirveästi ihastua, mutta eihän siitä mitään tullut, kun se oli niin hiljainen ja minä olen savolainen suupaltti. Joskus sitä vain tutustuu johonkin tyyppiin, josta periaatteessa pitäisi tykätä, mutta jonka seurassa juttu ei luista ja tilanteista tulee kiusallisen hiljaisia. Mutkatonta ja söpöä folkia soittavan Evan & Manun esikoisalbumin kuunteleminen on kuin tuo kiusallinen hetki uuden tuttavuuden seurassa. Livenä tunteisiin vetoavaksi ja vivahteikkaaksi havaitun musiikin pitäisi saada indieherkistelyyn mieltynyt arvioija haikeaksi, mutta jotain puuttuu. Evan ääni on kyllä kaunis ja Manukaan ei vedä huonosti. Biiseistä Feet In The Water, Raise Your Head ja Melancholia osoittavat, että annettavaa voi jatkossa olla enemmänkin. Duon folk-massasta alun perin esiin nostanut heleästi soiva juurevuus on kuitenkin hukkunut jonnekin studioon. Tästä haluaisi innostua niin paljon enemmän kuin voi. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Exlovers – Moth

Young and Lost Club

69 Esikoisalbuminsa julkaiseva lontoolaisyhtye hallitsee hommansa, mutta ei saa puhallettua aivan riittävästi henkeä Starsin, The Pains of Being Pure at Heartin ja Cats on Firen hengessä helisevään indiepoppiinsa. Kuten niin monelta vastaavalta yhtyeeltä, myös Exloversilta puuttuu kunnollinen laulaja. Bändin moniääniset lauluosuudet on kyllä sovitettu harvinaisen taidokkaasti, mutta elliottsmithmäisesti (kuuntele vaikka I Wish We’d Never Met) uikuttavasta Peter Scottista ei ole niitä riittävän hyvin kannattelemaan. Kaksi levyn kymmenestä kappaleesta (You Forget So Easily, Just a Silhoutte) on julkaistu singleinä jo viime vuosikymmenellä, mikä kielii levyn olevan pikemminkin rakkaan ja pitkäaikaisen harrastustoiminnan tulos kuin suurilla odotuksilla ladattu pelinavaus. Uusista kappaleista onneksi sentään yksi onnistuu päihittämään vanhat hitit: This Love Will Lead You Onissa bändin vaivattoman reipas poljento yhdistyy viettelevästi vääntelehtivään MBV-kitarasoundiin ja kerrassaan erinomaiseen popmelodiaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Invisible – Rispah

Ninja Tune

49 Että osaa taiderock joskus olla tylsää. Eponyymillä esikoisellaan (2009) Mercury Prize -ehdokkaaksi nousseen lontoolaisyhtyeen kakkosalbumi on täynnä tilkettä ja kuorrutusta, mutta se tärkein – varsinainen sisältö – jää puuttumaan. Kenialaistaustaisen Dave Okumun johtamaa yhtyettä on verrattu Bloc Partyyn ja TV on the Radioon (ilmeisesti kaikki mustaihoiset indiemuusikot näyttävät samalta?), mutta yhtyeen Radiohead-kitaroilla ja elektronisilla elementeillä höystetty avaruuspop on lähempänä Statelessin ja Porcupine Treen kaltaisia kevytprogetosikkoja tai tuottaja Richard Filen elektrorock-projekteja, UNKLEa ja We Fell to Earthia. Jos maailma ei Rispahista innostu (kuten todennäköistä on), ei The Invisiblen jäsenillä ole hätää: Okumu on kirjoittanut biisejä Jessie Waren tuoreelle esikoisalbumille ja rumpali Leo Taylor lyönyt tahtia Adelelle. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

JJ Doom – Key to the Kuffs

Lex Records

90 Pyhä yrtti lienee räppäreille samanlainen työturvallisuusriski kuin rikkivety Talvivaaran duunareille. Holtiton altistuminen kronarille ei sentään vie henkeä, mutta aivon se voi toki nyrjättää pahemman kerran – niin hyvässä kuin pahassa mielessä. Onneksi Jneiro Jarelin ja DOOMin yhteisprojektissa on kyse ensimmäisestä (DOOM ei ole ainakaan vielä ilmoittanut olevansa Bob Marleyn reinkarnaatio). Key to the Kuffsin biisit ovat pahuksen hienolla tavalla tolkuttoman kreisejä, räpeistä puhumattakaan. On selvää, ettei juuri sopivasti skitsofreeninen levy aukea kaikkein paatuneimmille hiphop-konservatiiveille. Mutta muille äänite on esimerkki siitä, kuinka pitkälle voi päästä auraamalla omia latuja. Key to the Kuffs vie modernin hiphopin sille kuuluisalle seuraavalle tasolle. Missio on ollut alusta saakka selvä: ”Go conquer and destroy the rap world like the white men.” (Teemu Purhonen)

Video ei ole enää saatavilla

Lorn – Ask The Dust

Ninja Tune

69 Flying Lotusin Brainfeeder-levymerkiltä perinteikkäälle Ninja Tunelle siirtynyt Marcos ”Lorn” Ortega paljastuu toisella albumillaan yhden tempun poniksi, jonka kyydissä kelpaa kaikesta huolimatta jolkotella. Ask the Dustin laiskasti ryskyvät rytmit, vatsanpohjassa pörisevät bassot ja tummanpuhuvassa synkkyydessään varsin yksipuoliset äänimaisemat ovat sinällään vaikuttavia, mutta tekevät levyn kuuntelemisen hiukan raskaaksi; kuin kuuntelisi El-P:n tai Dälekin albumin instrumentaaliversiota. Möhömahaiselle kuuntelijalle levy tuo väistämättä mieleen myös Brasilian Amon Tobinin, jota Lorn onkin remiksannut. Levyn kohokohdaksi nouseva Ghosst-single puolestaan on vellovine bassoineen kuin 1990-luvun lopun Add N to (X):ää dubstep-sukupolvelle. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Micachu & The Shapes – Never

Rough Trade

78 Mitä syntyy jos yhteen sotketaan The B-52s -yhtyeen sovinnaisuuden kahleista vapaata karnevaalia, perinteisiä popkappalerakenteita, 1980-luvun tsekkiläisiä tv-animaatioita, etäisesti Beckiä tai jopa Beatlesia muistuttavia melodioita, kilkatusta, kalkatusta ja mielisairaita surinoita – ja heitetään mukaan vielä keittiön tiskiallas? Syntyy omalaatuista popmusiikkia, joka on samanaikaisesti sekä kiinnostavaa että nautittavaa. Syntyy kokeellista musiikkia, joka ei – kuten tarkasti ottaen 96 prosenttia nykypäivän kokeellisesta musiikista – vaivuta kuulijaa uneen ja/tai saa häntä kaivamaan korvakäytäviään ulos ruosteisella lusikalla kolmen minuutin kuluessa. Siitä huolimatta, että albumilla soitetaan itsekyhätyillä soittimilla – muun muassa sängynpäädyn kerrotaan näytelleen osaa – Never ei kuulosta siltä, että sen tekijät ovat olleet kiinnostuneempia ruokkimaan narsistista erikoisuudentavoittelun haluaan kuin viemään popmusiikkia eteenpäin. Albumilla kuuluu tekemisen riemu ja populaarimusiikin huuma. Lisäksi levy on sen pituinen kuin poplevyn tuleekin olla – rapiat 35 minuuttia! Never osoittaa, että vuoden 2009 Jewellery-albumi ei ollut katinkultaa. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Nas – Life is Good

Island Def Jam

68 Hohhoijaa. Nasin kymmenes studioalbumi todistaa, että laatu on ikuista, kekseliäisyys ei. Life Is Good on kaikkea, mistä Nasir Jones opittiin tuntemaan jo legendaarisen Illmatic-debyytin aikaan: riimejä katujen koitoksista, läskejä biittejä ja kovia tarinoita, mutta kaikessa laadukkuudessaan ja vaivattomuudessaan se on myös kuin uusinnan uusinta. The Wire on nerokas sarja, mutta ei senkään yksittäistä jaksoa jaksa viittätoista kertaa peräkkäin uudelleen katsoa. Reiluuden nimissä todettakoon, että levy ei ole missään nimessä huono, ja biisiaihioissakin on ajoittain hyvää hajontaa. Kun 38-vuotias artisti heittäytyy muisteluihin 1980-luvun R’n’B-soundeja lainaavassa You Wouldn’t Understandissa tai herkistyy jazzahtavassa Stayssa, välittyy levyltä pilkahdus kaikesta siitä monialaisuudesta, joka tekee Nasista edelleen yhden alansa mestareista. Jos joukkoon olisi osunut edes muutama hiukan raja-aitojen yli rohkeammin hyppivä biisi tai näkökulmaltaan yllättävämpi katutarina, olisi Life Is Good yksi artistin pitkän uran kohokohdista. Nyt se on vain korkealaatuinen kopio aiemmista. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Yeasayer – Fragrant World

Mute

79 Yeasayer on niitä bändejä, jotka eivät voisi olla mistään muualta kuin Brooklynistä. Yhtye on kulttuurinen sulatusuuni niin musiikin kuin sen soittajien tasolla. Kuten tähänkin asti, Yeasayer on yhtä lähestyttävä kuin eklektinen. Tämä johtuu siitä, että bändi on psykedeelisyyteensä nähden hyvin kykeneväinen kirjoittamaan ässäkertosäkeitä, mistä todisteeksi käyvät Fingers Never Bleed, Henrietta, Blue Paper ja täsmähitiltä vaikuttava Reagan’s Skeleton. Toisin kuin edellislevy Odd Bloodilla, suihkumoottoroinnin sijaan tarttuvimmatkin melodiat soivat jännitteisinä ja pidätellen. Samoin kimaltavaksi huurrettu pop-sokerointi on vaihdettu kirpeämpiin ja kulmikkaampiin säksätyksiin. Albumin aiempaa vellovampia rytmejä kuunnellessa luulee kerta toisensa jälkeen, että Spotifyssa soi tanssilattiaoptimoitu light-versio Peaking Lightsin lisäainedubista. Koukuttavinta on silti tunnelma: Fragrant Worldin psykedelia on kuin ilmanlämpöpumppuja täyteen asennettu viidakko. Tropiikki on läsnä, mutta siitä on koneellisesti viilennetty kosteus ja hikisyys pois silkan viihtyvyyden vuoksi. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Darkness.

Hardrock-yhtye The Darkness on tehnyt paluun alkuperäiskokoonpanossaan. Brittiyhtyeen comeback-levy, Hot Cakes, ilmestyi elokuun puolivälissä. Nyt bändi kiertää Eurooppaa Lady Gagan lämmittelijänä. Basisti Frankie Poullain vastaili Nuorgamin kysymyksiin kesken kiertueen, mutta Lady Gagasta hän ei sano sanaakaan. Yhtyeen edustajat julistivat hänet kielletyksi puheenaiheeksi.

Lähdit The Darknessista vuonna 2005 kesken One Way Ticket to Hell… And Back -levyn äänitysten. Noin vuotta myöhemmin yhtyeestä lähti myös laulaja Justin Hawkins. Viime vuonna ilmoititte tekevänne comebackin alkuperäiskokoonpanossa. Tuntuiko bändiin palaaminen vaikealta?

”Kyllähän se tuntui, mutta typeristä syistä, kuten siksi, että olin niin ylpeä ja katkera.”

Teitte uudelle levyllenne coverin Radioheadin Street Spirit (Fade Out) -kappaleesta. Mitä kappaletta The Darkness ei uskaltaisi versioida?

”Jos coverista uhkaisi tulla typerä tai merkityksetön, niin emme uskaltaisi tehdä sitä. Typeryyden ja rohkeuden raja on meidän mielestämme veteen piirretty viiva.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

“The Carpentersin Calling Occupants (Of Interplanetary Craft).”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

“Serge Gainsbourgin Je T’Aime… Mois Non Plusia tai Sex Pistolsin Bodiesia.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

“Boney M:n Brown Girl In The Ringin.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”John Lennonin. Olin silloin teini-ikäinen ja minusta tuntui siltä, että jotain todella kamalaa on tapahtunut. Imaginen musiikkivideon katsominen oli sydäntäsärkevää.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Sex Pistolsin, kun Sid Vicious oli mukana kokoonpanossa.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Tietyssä mielessä Die Antwoord. Se on niin absurdia kamaa, mutta ennen kaikkea heidän musiikissaan on osuvia havaintoja maailman menosta.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Todella heikosti.”

The Darkness tarkoittaa suomeksi pimeyttä. Suomessa on uraansa aloitteleva kitarapopyhtye nimeltään Pimeys. Mitä haluaisit sanoa muusikoille, jotka ovat nimenneet bändinsä samalla tavalla kuin te?

”Piristyisitte.”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

”Brahmsia.”

Video ei ole enää saatavilla

Lady Gaga, The Darkness ja Lady Starlight Helsingissä Hartwall Areenalla 27.–28.8.

Video ei ole enää saatavilla