The Dandy Warhols ei arvosta herska-amatöörejä.

Heroiini, tuo vanha kunnon yskänlääke, morfiinin ja kodeiinin rakkaudeton kristallinvalkoinen jälkeläinen, on varsin myyttisessä asemassa rock-musiikissa. Millään muulla päihteellä ei ole sankarihuumeen kaltaista mainetta. Siinä missä presidenttikin voi pössytellä nuoruudessaan, opiskelija napata E:tä reiveissä tai pankkiiri imaista kokkelia yökerhon vessassa, harva menee niin pitkälle, että käärii hihansa ja lamauttaa keskushermostonsa piikin avulla. Kyseessä on kalmankalpea kuninkuuslaji.

Mutta juuri 1990-luvulla muusikkopiireissä koomattiin mustuaiset nuppineuloina. Tätä Bayerin rekisteröimää tuotemerkkiä käytettiin hyvinkin avoimesti (Primal Scream), osalla bänditoimintakin jäi sivualalle (Elastica), monen kuolemassa se oli vahvasti osallisena (Kurt Cobain) tai varsinainen syy (Kristen Pfaff/Hole). Alice in Chainsin Layne Staley sentään sinnitteli tälle vuosituhannelle, kunnes diamorfiini vei mennessään.

Näinpä 1990-luvulla moni bändi tunsi tarvetta tehdä puolisynteettisestä opioidista kappaleen, mutta kaikista maailman heroiinibiiseistä juuri The Dandy Warholsin Not If You Were The Last Junkie On Earth eroaa joukosta röyhkeydelllään. Sen sijaan, että laulaja Courtney Taylor-Taylor olisi lähtenyt mystifioimaan ainetta, saarnaamaan, tilittämään kokemuksiaan kärsivänä taiteilijana tai surrut manalaan neulan kautta haihtuneita, hän karnevalisoi koko aiheen. Koko kappaleen sanoman voi tiivistää toteamukseen “vitun amatöörit”.

The Dandy Warhols ei todellakaan ollut mikään streittari-bändi, mutta päihteiden käyttö pysyi kontrollissa. Näinpä Not If You Were The Last Junkie On Earth on nännännää lällällää -kappale niille, joilta homma lähti käsistä.

“Heroin is so passe, hey
Herion is so passe, hey, hey
Aaaah
So passe nowadays
You never thought you’d get addicted, just be cooler in an obvious way”

Erityisen röyhkeäksi irvailun tekee, että pilkka osui kivuliaan lähelle. The Dandy Warholsin kanssa läheisissä tekemisissä olleella The Brian Jonestown Massacrella homma ei pysynyt lapasessa. Erityisen henkilökohtaisesti kappaleen otti bändin moniongelmainen johtohahmo Anton Newcombe, jolla levyntekokin luisui jatkuvaksi tikkaamiseksi. Läppä ei naurattanut, vaan Newcombe otti sen henkilökohtaisena vittuiluna ja tästä sisuuntuneena bändi teki biisin Not If You Were the Last Dandy on Earth.

Välit taantuivat mutapainiksi, mutta olihan se ironista, että Massacren kundit Not If You Were The Last Junkie On Earth -videon kuvauksista poistuessaan soittivat kappaletta autossaan ja vetivät kamaa siinä samalla. Brian Jonestown Massacaren lisäksi biisi oli omistettu Courtneyn edelliselle tyttöystävälle, josta oli tullut heroiiniaddikti. Sanoituksia kuunnellessa jääkin miettimään, kuinka paljon Courteyn kontolla on naisen luisuminen narkkariksi:

”In a way, I can’t help but feel responsible
I always knew that you were insane”

Bändin filosofian huumeista voineekin kiteyttää siihen, että käyttö on ihan jees – mutta siis vähän noloa jäädä koukkuun. Varsinkin, jos kyseinen päihde ei ole enää muodissa. Herttaista!

Oli The Dandy Warholsista mitä mieltä tahansa, kappale on mitä mainion ja vielä säväyttävämpi on muotikuvaaja David LaChapellen ohjaama musiikkivideo. Siinä karnevalisoitu aihe puhkeaa täyteen kukintoon, kun bändi soittaa vaaleanpunaista taustaa vasten kasarihenkisessä tv-visailussa, joka vilisee oksentelevia pellejä, hautoja, palavia autoja ja tanssivia huumeneuloja.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Brian Jonestown Massacren Not If You Were the Last Dandy on Earth.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Blurin näkemys heroiinista.

Video ei ole enää saatavilla

The Dandy Warhols on löytämässä punaista lankaa.

Voiko tämä olla totta? Kuulostaa hämäävästi siltä, että Portlandin keikarit ovat löytäneet jostain jo kauan kadonneeksi luullun sydämensä.

The Dandy Warhols on aina vaikuttanut yhtyeeltä, joka on halunnut vähän turhankin kovasti olla cool. Periaatteessa kaikki oikeat elementit ovat olleet paikallaan: täydelliset kampaukset ja vaatteet, törröhuulisen viileät ilmeet promokuvissa, villi rockdekadenssin ilmapiiri ja hyvällä maulla kootusta levykokoelmasta kertovat musiikilliset vaikutteet.

Silti yhtyeeltä on aina tuntunut puuttuvan jotain. The Dandy Warhols on vaikuttanut siltä kuin supertietokoneelle olisi annettu tehtäväksi suunnitella maailman coolein rockbändi – lopputulos oli muodollisesti pätevä, mutta sielua ja sydäntä on vaikea ohjelmoida.

Kaikesta huolimatta, kun tähdet ovat oikeassa asennossa ja kitaristi-laulaja Courtney Taylor-Taylorin biisikynä terässä, The Dandy Warhols kykenee parhaimmillaan tekemään varsin herkullista musiikkia. Sen kahden ensimmäisen levyn, The Dandys Rule Ok:n (1995) ja …The Dandy Warhols Come Downin (1997) shoegaze-grunge-retrorock-hybridi toimii tänäkin päivänä varsin hyvin (ehkä jopa paremmin kuin 1990-luvulla).

Jälkimmäisen levyn pikkuhitti Not If You Were the Last Junkie on Earth antoi esimakua siitä retroilevasta, tarttuvasta ja reteästi rokkailevasta vaihtoehtopoprockista, jota yhtyeen paras albumi Thirteen Tales from Urban Bohemia (2000) oli pullollaan. Näiden levyjen loistokkaimpina hetkinä The Dandy Warholsin pinnallisuus ja tyhjyys eivät haitanneet, vaan yhtye onnistui luomaan kappaleita, joiden pophunajaa pursuava ruisku osui erehtymättä suoneen käynnistäen välittömän mielihyväreaktion.

Thirteen Tales from Urban Bohemia menestyi hyvin etenkin Englannissa Vodafone-mainoksessa käytetyn hittikappaleen Bohemian Like Youn ansiosta. Tie tähtiin oli avoinna, mutta vuonna 2003 ilmestynyt, yhtyeen pinnallisuutta ja muovisuutta korostanut Welcome to the Monkey House ei onnistunut lunastamaan edeltäjänsä asettamia odotuksia.

Vuonna 2004 julkaistu, ansaitusta klassikkostatuksesta nauttiva dokumenttielokuva Dig! piti The Dandy Warholsin nimen parrasvaloissa, muttei antanut yhtyeestä erityisen mairittelevaa kuvaa. The Dandy Warholsin ja The Brian Jonestown Massacren – erityisesti Taylor-Taylorin ja BJM:n hulluuden ja nerouden rajalla taiteilevan nokkamiehen Anton Newcomben – viha–rakkaus-suhteesta kertovassa elokuvassa The Dandy Warhols vaikutti usein Brian Jonestown Massacren pyrkyrimäiseltä ja vähemmän lahjakkaalta pikkuveljeltä – rihkamakauppaversiolta Newcomben ja kumppaneiden aidosta tavarasta. The Dandy Warhols oli aina pyrkinyt olemaan nimenomaan cool, mutta nyt se vaikuttikin vain rahaa ja menestystä himoavalta falskilta popyhtyeeltä.

The Dandy Warhols ei ollut yhtye, joka inspiroisi seuraamaan mukanaan läpi myrskyn ja myllerryksen, joten kun hittilähde tyrehtyi, oli se helppo unohtaa. Taylor-Taylor, kitaristi Peter Holmström, kosketinsoittaja Zia McCabe ja rumpali Brent DeBoer ovat kuitenkin jatkaneet sinnikkäästi rokkihommissa, ja This Machine onkin jo yhtyeen seitsemäs albumi.

This Machinella tavataan hyvin erilainen yhtye kuin takavuosien vuoroin reteästi rokkailevilla ja vuoroin huumehöyryisen välinpitämättömillä albumeilla. Toki se on yhä selvästi saman kokoonpanon tekemä – The Dandy Warholsin perusvaikutteet ovat yhä tutut: 1980-luvun brittiläinen indierock goottirockista shoegazingiin ja uudesta aallosta postpunkin psykedeelisempään laitaan (Teardrop Explodes, Love and Rockets), The Velvet Underground, Iggy Pop, Rolling Stones, glam ja garage rock. This Machinea kuunnellessa saa kuitenkin huomata, että ikääntyminen on tehnyt näille keikareille hyvää. Yhtäkkiä nimittäin näyttää siltä, että The Dandy Warhols on kasvattanut itselleen sekä sielun että sydämen.

Berliini-aikojen Iggy Popia muistuttavalla, funkisti rokkailevalla Enjoy Yourselfilla keski-ikäinen Taylor-Taylor muistelee nuoruuden villejä vuosiaan humoristisesti, mutta myös oudon koskettavasti:

”It went by so fast
Now I wanna go back
And that’s why I’m
Living in the past”

“I used to be cool
Used to be a fool
Too cool for rules, now
Too cool for school”

Kertosäkeessä Taylor-Taylor kehottaa kuulijoitaan tarttumaan hetkeen, kuulostaen sympaattisemmalta kuin koskaan aikaisemmin:

”Look at yourself
Enjoy your health
Say what you need
Be what you gonna be
And really enjoy yourself
Now!”

Enjoy Yourself saattaa olla pirteää poppia, mutta enimmäkseen This Machine sisältää pohdiskelevan surumielistä ja juurevan lämmintä musiikkia. Haikean melodikan johdattelema ja David Bowien Man Who Sold the Worldia mukaileva Well They’re Gone on kaihoisa luomurakkauslaulu, jota kuunnellessa ymmärtää, miksi This Machinea on kuvattu soundiltaan ”puiseksi”. Kappaleella The Dandy Warhols onnistuu yhdistämään dubin ja ranskalaisen chansonin kiehtovan melankoliseksi kokonaisuudeksi.

Rest Your Head puolestaan on pehmeän folkahtava tuutulaulu, jolla Taylor-Taylor kuulostaa paitsi erehdyttävästi The Magnetic Fieldsin Stephin Merritiltä, myös ennenkuulumattoman lempeältä. Kappaleessa junamatka on elämän vertauskuva, ja Talor-Taylor lohduttaa matkallaan uupunutta matkustajaa opastaen tätä olemaan turhaan huolehtimasta matkan loppumisesta:

“Love and kindness
Pain and sadness
All the stations in between

They will derail you
They will assail you
But rest your head for I won’t fail you

Don’t you worry
‘Til tomorrow
Heaven knows you surely will
Think about it
One last short lap around it
Close your eyes and set your mind at ease”

Muita erityismaininnan ansaitsevia kappaleita ovat tarttuvasti voimapopittava I Am Free, väripaletin sinisillä sävyillä maalaileva Slide sekä levyn aloittava haikean surumielinen biisikaksikko Sad Vacation ja The Autumn Carnival, jotka onnistuvat hienosti vangitsemaan vuoroin sateen pieksemän karun rannikon sekä syksyn pimenevän illan kirpeän ilman ja karnevaalin värivalojen lämpimän, mutta haikean hohteen.

The Dandy Warhols -levy ei tietenkään olisi The Dandy Warhols -levy ilman paria täyteraitaa. Tällä kertaa nekin ovat vähintään nautittavaa pikaruokaa – särisevillä naukumisilla koristeltu näennäisinstrumentaali Alternative Power to the People rokkaa hupaisasti ja Don’t Shoot She Cried jumittaa ilmavan raikkaasti, vaikka sen lyyrinen sisältö rajoittuukin kappaleen nimen toistamiseen.

Levyn ainoa varsinainen mahalasku on versio Merle Travisin kantriklassikko 16 Tonsista, joka svengaa ihan mukavan tomwaitsmaisesti, mutta lopulta hiilikaivoksessa raatavan piruparan kärsimyksistä kertova kappale kuulostaa Taylor-Taylorin suusta ärsyttävän teennäiseltä.

Kaiken kaikkiaan This Machine kuitenkin onnistuu yllättämään varsin positiivisesti. Osaksi tämä tietysti johtuu siitä, ettei The Dandy Warholsin levyltä osaa vuonna 2012 odottaa kummempia, mutta on jotenkin lämmittävää kuulla näiden päiväperhosten ei vain selvinneen, mutta myös kasvaneen ja syventyneen vuosien saatossa.

Toki This Machinelta löytyvät myös monet The Dandy Warholsin heikkoudet – päällimmäisenä vaikutteiden ilmiselvä lainailu. Tämä yhtye teki jo ensilevylleen kappaleita, kuten (Tony, This Song Is Called) Lou Weed, Ride ja Grunge Betty, jotka kuulostivat juuri siltä kuin niiden nimet antoivat ymmärtää, ja yhä se kuulostaa välillä oman itsensä sijaan enemmän kokoelmalta vaikutteita.

Vaikka The Dandy Warhols kuulostaa This Machinella aidoimmalta sitten debyyttilevynsä, on Taylor-Taylorilla yhä pahana tapana muunnella ääntään kappaleesta toiseen, ikään kuin hän näyttelisi joka laulussa eri roolia. Tällaiset roolileikit onnistuvat valitettavan usein etäännyttämään kuuntelija kappaleen sisällöstä.

Folk-legenda Woody Guthrien kitarassa luki aikanaan ”this machine kills fascists”. Teksti symboloi kantaaottavan folk-musiikin uskoa lauletun viestin voimaan. The Dandy Warhols ei voisi koskaan sanoa mitään niin suureellista, ja sen viesti käsittääkin pelkän koneen, ei mahdollista käyttötarkoitusta. This Machine on yhä keskittynyt enemmän muotoon kuin sisältöön, mutta tarkkaavainen kuulija voi kuulla sillä vilahduksia sydämestä, jopa sympaattisuudesta, joka ei ole aikaisemmin kuulunut The Dandy Warholsin palettiin laisinkaan.

71 This Machinella The Dandy Warholsin keski-ikäistyneet hipsterit ovat tehneet uransa nöyrimmän ja inhimillisimmän levyn. Kunnian päivät saattavat olla kaukana takana, mutta niin on myös suurimmilta osin pinnallinen poseeraaminen ja teennäisyys. Jäljelle jäänyt musiikki on yllättävän hyvää. It’s only rock’n’roll but… no, kyllä te tiedätte.

Video ei ole enää saatavilla