Snoop Doggin ura ei päässyt 1980-luvulla vielä kunnolla käyntiin videokuvauksissa toistuvasti sattuneiden sälekaihdinonnettomuuksien takia.

Vanhimmat sälekaihtimen kaltaiset verhot valmistettiin tiettävästi vuonna 1888. Sälekaihtimien voittokulku alkoi näkyä kansansisustuksessa kuitenkin vasta 1960-luvun jälkeen, kun niitä alettiin massavalmistaa muovista ja alumiinista. Konttoreissa ja kerrostaloasunnoissa etenkin muoviset sälekaihtimet ovat käteviä – niillä voi piilottaa huoneiston tapahtumat yhdellä ranteenheilautuksella.

Ikkunoita, sälekaihtimia ja niiden heittämiä vaakavarjoja käytettiin esteettisenä tehokeinona jo film noir -elokuvissa. Raolleen jätetyt sälekaihtimet ovat voyeuristin herkkua – niiden läpi voi hahmottaa toisinaan vain ihmisen silhuetin, jolloin jotain jää arvailun varaan.

Ei olekaan ihme, että sälekaihtimet muodostuivat myös dramaattisten kasaripop-videoiden kliseeksi. Ne olivat monikäyttöinen ja varmasti myös halpa rekvisiittavalinta. Jos videota ei voitu kuvata linnassa tai kartanossa, kannatti turvautua esittelemään asunnossa tapahtuvaa draamaa. Kun musiikkivideo kuvattiin studiossa, sälekaihtimia käyttämällä oli helppo kontrolloida valaistusta ja luoda vaikutelma autenttisesta ikkunasta.

Videot on listattu sälekaihdinprosentin mukaan. Prosentti kertoo, kuinka voimakas vaakavarjojen rooli on videon ilmeessä.

#10 Berlin – Take My Breath Away (1986)

Klassikkoballadin video on koostettu Top Gun -elokuvan pätkistä. Filmin hävittäjälentäjäkoulussa istuttiin kunnon sälekaihtimien siipien suojissa.

Sälekaihdinprosentti: 2 %

Video ei ole enää saatavilla

#9 Bogart Co. – Princess (1985)

Ressu Redfordin unelmien prinsessa asuu sälekaihdinten takana, tietenkin.

Sälekaihdinprosentti: 8 %

Video ei ole enää saatavilla

#8 The Smiths – The Boy With a Thorn in His Side

Myös Morrissey oli viehtynyt vaakavarjoihin, sillä ne henkivät arkista kitchen sink -estetiikkaa. Säleiden läpi voi tarkkailla ympäristöä ja kieriskellä vihlovassa ulkopuolisuuden tunteessa.

Sälekaihdinprosentti: 12 %

Video ei ole enää saatavilla

#7 Duran Duran – Save a Prayer (1982)

Eksoottisessa videossa kaihtimet ovat puuta.

Sälekaihdinprosentti: 14 %

Video ei ole enää saatavilla

#6 Billy Idol – Cradle of Love (1990)

Kappale on vuodelta 1990, mutta mukana listalla, koska video lienee kuvattu 1980-luvun puolella. Milloin naisvartalo on kauneimmillaan? Silloin, kun sitä voi tiirailla sälekaihdinten läpi.

Sälekaihdinprosentti: 45 %

Video ei ole enää saatavilla

#5 Erasure – Oh l’amour

Sälekaihtimet toimivat erinomaisesti myös diskonkaltaisessa tilassa, koska ne saavat värivalot näyttämään upeilta. Sälekaihtimia kannattaisikin kenties käyttää rohkeasti myös nykyaikaisten yökerhojen sisustuksessa…

Sälekaihdinprosentti: 46 %

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Cure – Lovecats (1983)

Mauu! Tässä videossa kaikki on vähän vinossa. Myös kaihtimet retkottavat boheemisti rempallaan!

Sälekaihdinprosentti: 49 %

Video ei ole enää saatavilla

#3 Foreigner – I Want to Know What Love Is (1984)

Tässä videossa koetaan kaihoisia tunteita sälekaihtimien takana. Kaiho ja sälekaihtimet kuuluvat yhteen kuin tonic-vesi ja gin.

Sälekaihdinprosentti: 62 %

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Cars – Drive (1984)

Eteerinen naishahmo värjöttelee vuoteessaan sälekaihtimien läpi suodattuvassa valossa. Kun hän alkaa itkeä, verhot on muuttuneista varjoista päätellen käännetty kiinni. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka sälekaihtimia säätelemällä tila saadaan muutettua yksityisemmäksi.

Sälekaihdinprosentti: 71 %

Video ei ole enää saatavilla

#1 The Motels – Shame (1984)

Martha Davis tietää, että miestä kelpaa piilotella komeiden sälekaihdinten takana. Videon lopulla voi ihastella innovatiivista sälekaihdinten käyttöä, kun Davis heittää jonkinlaisen piirtoheitin-valomainos-systeemin välityksellä asunnon seinälle oman päänsä. Mikä show!

Sälekaihdinprosentti: 93 %

Video ei ole enää saatavilla

Robert Smith väläyttää maanantai-ilmettään.

Kertomusten mukaan Robert Smith kärsi Friday I’m in Loven kirjoittamisen aikaan sielua repivästä vainoharhaisuudesta. Hän oli varma siitä, että oli varastanut kappaleen sointukierron jostakin, mutta ei keksinyt mistä. Arvoituksen ratkaistaakseen hän soitti kappaleen miltei jokaiselle tuntemalleen ihmiselle. Kukaan ei kuitenkaan tunnistanut biisiä mistään, joten se pääsi Wish-levylle.

Robert Smithin plagiaattipelot eivät hämmästytä, sillä Friday I’m in Love kuulostaa The Curen muiden kevythittien tavoin vastustamattoman tutulta jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Yhtye toisintaa kappaleessa Just Like Heaveniltä ja Boys Don’t Crylta tuttua vilpittömän pophitin kaavaa, mutta kuulijalle on selvää, että tässä soittaa jo vuosikausia huumeilla ja riidoilla itseään korventanut yhtye, joka ei ole viettänyt ihania hetkiä vuosikausiin.

Friday I’m in Loven euforisuus tuntuukin väkinäiseltä ja rasittavalta. Mutta väliäkö sillä, koska kappaleesta muodostui yksi The Curen suurimmista hiteistä. Sen lastenlorumaisissa lyriikoissa riittää samaistumispintaa jokaiselle, ja sen kehää kiertävä melodia ei unohdu koskaan. Se on kuin luotu soitettavaksi radion iltapäiväohjelmassa tai baarissa illan ensimmäisinä tunteina.

Friday I’m in Lovea kuunnellessa ja Fok it -sarjakuvaa lukiessa voi koko kansa huokailla, että arki on ollut pelkkää harmaata mössöä, mutta onneksi nyt koittaa perjantai ja pääsee diskoon ryyppäämään. Minulle tulee sen kuuntelemisesta yhtä nostattavan huono olo kuin suuren siiderimäärän juomisesta liian lyhyessä ajassa. Silti kun se alkaa soimaan diskossa, ajattelen, että ”jee, Cure!” ja menen tanssilattialle heilumaan kuin pölvästi.

Tyhmä biisi!

Video ei ole enää saatavilla

Taas mä mokasin.

Robert Smithin virallinen selitys Disintegrationille, yhdelle kaikkien aikojen apeimmista levyistä, on ahdistus lähestyvästä 30-vuotispäivästä. No, taiteilijoita täytyy ymmärtää, vaikka itsessäni tuo luku ei herättänytkään sellaisia ajatuksia, että maailma on ikuisen syyssateen piinaama kolkko paikka, jossa rakkaus kuolee kuolemistaan ja painajaiset vaanivat kaikkialla, minne yrittää nukahtaa.

Noihin fiiliksiin Disintegration on toki täydellinen levy. Sen loputtoman pitkät, juhlavat hautajaiseepokset kutsuvat uppoutumaan sisäänsä lohtua etsimään. Mutta siinä on myös dynamiikkaa, horroksesta heräämisen hetkiä. Yksi selvimmistä on Lovesong, Smithin häälahja pitkäaikaiselle tyttöystävälleen Mary Poolelle.

Jossain mielessä kappale jatkaa In Between Daysin ja Just Like Heavenin traditiota – selväpiirteinen, simppeli poplaulu, jota voi melkein tanssia. Tämä on yksi Smithin peruskategorioista, mutta hänen popbiisiensä sävy on aina vaihdellut kulloisenkin kontekstin mukaan. Myös Lovesong kuulostaa Disintegrationilta, vaikka onkin sen lyhyin ja välittömimmin palkitseva raita. Tutun curemainen tanakan pelkistetty rytmisektio vie biisiä eteenpäin, mutta melodinen kuorrute tulee yhtä paljon syntetisaattoreista kuin kitaroista. Smithin laulusuoritus on samaan tyyliin masentunut ja hauras kuin Disintegrationin laajakaarisemmissa biiseissä. Ja surullinen on koko kappaleen tunnelmakin, se suorastaan huokuu menetystä ja epätoivoa.

Tässä kontrastissa on Lovesongin kiehtovuus: häälahjaksi kirjoitettu biisi, jonka sanat ovat äärimmilleen yksinkertaistettu pyyteettömän rakkauden tunnustus, alkaakin synkistelijäkuningas Smithin toteuttamana kuulostaa aivan muulta. Kuka tietää, mitä Mary Poole lahjastaan piti, mutta itse tuntisin taikauskoista varovaisuutta tällaisen musiikin rakkaalle soittamisen suhteen. Biisi on ikään kuin kirjoitettu pisteestä, jossa kaikki on vielä hyvin, katse jo kohdistettuna pisteeseen, jossa kaikki on päättynyt. Sen teksti on preesensissä, mutta muutan sen vääjäämättä imperfektiksi.

However far away
I will always love you
However long I stay
I will always love you
Whatever words I say
I will always love you
I will always love you

Sieltä eronjälkeisestä ajasta Smith kuvittelee tiirailevansa taaksepäin ja sanovansa haikeana, että rakastin sinua silti loppuun asti.

Vaikka olin liikaa poissa, vaikka sanoin vääriä sanoja, vaikka pilasin kaiken.

Joo, hirveän pirteää musiikkia tämä The Cure.

Lovesongista tuli Billboardin listan kakkonen, yhtyeen ylivoimaisesti isoin jenkkihitti – tuskin siksi, että amerikkalaisnuoriso olisi kelannut yllä kuvatun kaltaisia tulkintoja. Viimeksi sen versioi  Adele gigamenestysalbumilleen 21. Adelen levyhän on ilmipannusti erolevy, joten tulkinta on looginen, oli siitä mitä mieltä tahansa.

Tälläkin hetkellä miljoonat ihmiset ympäri maailman kuuntelevat siis Lovesongia. Minua mietityttää, miten he mahtavat sen ymmärtää.

Video ei ole enää saatavilla

The Cure kaikkivoipaisimmillaan.

”Show me how you do it
And I promise you I promise that
I’ll run away with you
I’ll run away with you”

Popissa helpoin on usein kaikista vaikeinta, mikä on hyvin helposti nähtävissä The Curen huomattavassa, jo neljännelle vuosikymmenennelle ulottuvassa urassa.

Voimiensa päivinä 1980-luvun lopussa The Cure kun tuntui osaavan kaiken. Vuosikymmentä aikaisemmin yhtye oli aloittanut luurankomaista postpunkia työstävänä triona, joka sittemmin ehti suistua syvimmän ahdistuksen syövereihin Pornography-albumilla (1982), ponkaista sieltä ulos Japanese Whispersin (1983) häkellyttävällä syntikkapopilla, sotkea asiansa uudelleen The Topin (1984) holtittomalla psykedelialla ja löytää uusi popnerous tiiviillä Head on the Doorilla (1985).

Vaikka yllättävän harva pitää megalomaanista Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me -tuplaa yhtyeen parhaana levynä, sen ilmestyessä The Cure oli kuitenkin kaikkivoipaisimmillaan. Ja sen kuulee erityisesti albumin kolmannella singlellä Just Like Heaven.

Vladimir Nabokov sanoi aikanaan teoksistaan, ettei niitä voi lukea; ne voi vain lukea uudelleen. Tällä Lolitan kirjoittanut emigranttinero viittasi romaaniensa monimutkaiseen arkkitehtuuriin – niitä pystyi ymmärtämään kunnolla vasta, kun koko pohjapiirros oli jo hallussa. Tästä löydän kieron tangentin Just Like Heaveniin, jota puolestaan ei voi koskaan kuulla ensimmäistä kertaa. Kappaleessa kiteytyy niin tarkkaan kaikki tietynlaisen 1980-luvun kitarapopin klassisimmat ja hienoimmat piirteet, että se oli jo syntyessään valmis ja täydellinen, lapsi joka heti ulos putkahdettuaan otti äitinsä syliinsä.

Vaikka Robert Smith oli Just Like Heaveniin mennessä ehtinyt esiintyä yhtä lailla psykoosin kourissa hytkyvänä narkkarina ja suorastaan radioaktiivisen melankolian säteilijänä, näin rakastuneelta hän ei ole koskaan aikaisemmin kuulostanut. Vaikka kappaleesta nauttisi videon kanssa, unohtaa, että sen esittäjä on huulipunassa ja talkissa kieriskellyt menninkäinen. Sillä rakkaus saa meidät unohtamaan itsemme, eikä mihinkään ole niin helppo rakastua kuin Just Like Heaveniin.

The Curelta kesti kauan oppia kirjoittamaan tiiviitä ja täydellisiä pophelmiä, ja sen taidon he myös hukkasivat ensimmäisenä. Klassisen surueepoksen Disintegrationin (1989) jälkeen yhtye on yrittänyt uudelleen ja uudelleen toistaa Love Catsin, Caterpillarin, Close To Men, Catchin ja etenkin Just Like Heavenin muotopuhdasta helmeyttä, mutta hupenevin tuloksin: myöhempien vuosien Friday I’m in Love, Mint Car, End of the World ja Perfect Boy majoittuvat eri osille ankeaa janaa, joka kulkee pinnistyneisyydestä mitättömyyteen. Kaikki ne kuitenkin on lohkaistu levyiltä, joilla The Cure musiikin tason laskusta huolimatta vielä ajoittain kuulostaa itsesäälipopin mestariyhtyeeltä.

Vanhuudessa ei satuta eniten se minkä muistaa vaan se minkä on joehtinyt unohtaa. Muistakaamme The Cure siis juuri tällaisena, he itse kun eivät enää siihen pysty.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Katie Melua ei juuri indie-uskottavuudesta nauti, mutta näinä Idolsin ja Voice of Finlandin yliampuvan huutotulkitsemisen päivinä hänen coverinsa on ihailtava ja ihana esimerkki toisenlaisesta tavasta esittää uusiksi kyynelpesunkestävä popklassikko:

Video ei ole enää saatavilla

Kate Bush ryhtyi treenaamaan vuoden myöhässä Los Angelesin olympialaisten jousiammuntaan.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kymmenes osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen listalta puuttuu Beastie Boysin She’s On It. Sen voit kuunnella tästä.

Vuoden 1985 Top 30 (no okei, 29)

1. Kate Bush – Running Up That Hill
2. The Smiths –How Soon Is Now?
3. Simple Minds – Don’t You Forget About Me
4. Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World
5. The Waterboys – The Whole of the Moon
6. The Cure – In Between Days
7. The Cult – She Sells Sanctuary
8. Madonna – Into the Groove
9. The Pogues – Dirty Old Town
10. Killing Joke – Love Like Blood
11. Whitney Houston – How Will I Know
12. The Jesus & Mary Chain – Just Like Honey
13. Huey Lewis & the News – The Power of Love
14. Fine Young Cannibals – Johnny Come Home
15. Tom Waits – Downtown Train
16. Prince – Pop Life
17. Dire Straits – Money for Nothing
18. Sandra – (I’ll Never Be) Maria Magdalena
19. Paul Hardcastle – 19
20. The Replacements – Swingin’ Party
21. Prefab Sprout – Goodbye Lucille #1
22. New Order – The Perfect Kiss
23. Nick Cave & the Bad Seeds – Tupelo
24. Talk Talk – Life’s What You Make It
25. New Model Army – No Rest
26. Camper Van Beethoven – Take the Skinheads Bowling
27. Dinosaur Jr. – Repulsion
28. Jan Hammer – Crockett’s Theme
29. Nitzer Ebb – Warsaw Ghetto

Linkki soittolistaan tästä.

The Cure, imaginääriset valtimot sohjona.

Vuosi 1985 oli The Curelle tärkeä. Vuosien 1980–1982 essentiaalisen masistelutrilogiansa (Faith, Seventeen Seconds ja Pornography) jäljiltä Robert Smithin johtama ryhmä oli viillellyt imaginääriset valtimonsa niin sohjoksi, ettei enää kiinnostanut, vaikka kaikki vain kuolisivat.

Paluu levytyskantaan näytti hetken aikaa mahdottomalta. Basisti Simon Gallup oli tarinan mukaan muun muassa mujauttanut Smithiä nekkuun baaritiskillä ja saanut mönkään menneen Pornography-kiertueen myötä yhtyeestä kenkää.

Sopu kuitenkin löytyi parin vuoden välirikon jälkeen, ja vuosikymmenen puolivälissä yhtye nousi hirttopuutarhan tuhkista kuin välikuoleman vieroitusklinikalla kokenut goottifeeniks. Lopputuote oli sen pirtein albumi, The Head on the Door, joka tuntuu liki iskevän silmää aiemmalle synkistelylle.

Levyn avaava In Between Days on kevyt ja tiivis pophelmi – sellainen, joita The Curella ei vielä tässä vaiheessa ollut liikaa. Sen teksteissä vilautellaan tutun romanttista goottikuvastoa, mutta tempo on popimpi ja äänipaletti kevyempi. Alkaen jo ihanasti rämpytetystä akkari-introsta, joka naittuu pirteään synariffiin täydellisessä balanssissa. 50 sekuntia silkkaa taivasta!

En kuitenkaan ole ihan varma, mistä biisi kertoo. Sen kertosäkeessä on pari negaatiota, pari pronominia liikaa. Eikä helpota sekään, että kirjoitusasu vaihtelee eri julkaisuissa. Välillä se on ”In Between Days”, välillä ”In-Between Days”.

”And I know I was wrong
When I said it was true
That it couldn’t be me
And be her in between
Without you”

Kertoja on kiusallisen ambivalentti venkoillessaan ilmeisesti kahden rakastettunsa välillä. Oman luentani mukaan puhuja haikailee entisen rakastettunsa perään ja yrittää turhaan perustella uutta romanssiaan sillä, ettei exän kanssa kuitenkaan enää koskaan mitään tapahtuisi.

Ei onnistu. Musiikkivideo sen kertoo: kamera on se entinen kumppani, jota Smith yrittää törkkiä pois, mutta joka aina heilahtaa takaisin. Ja ehkä paljastaa tästä samalla epämiellyttäviä puolia (ks. videon värinegaatiot).

Tai sitten kyse on Gallupista. The Head on the Dooria edelsi The Top (1984), jolla Smith teki käytännössä kaiken. Sen viimeisessä kappaleessa voihkitaan ”please come back, all of you”. In Between Daysilla ääni on toiveikkaampi, kun Smith laulaa ”come back, come back, come back to me”. Me, her ja you olisivat Robert Smith, Laurence “Lol” Tolhurst ja Simon Gallup.

En tiedä. Täytyy kuunnella vielä kerran. Ja vielä kerran. Biisissä ja albumissa on jotain hypnoottista. Ei sillä tapaa kuin mahtailevalla (ja mahtavalla) Disintegrationilla (1989), joka pakottaa kuulijan sisään kitkeränsuloiseen sammioonsa – ei, The Head on the Dooria voi vielä kuunnella kappaleen sieltä, toisen täältä. Kurkistaa ovesta sisään, kuitenkaan sulkematta sitä taakseen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ben Foldsin versio samaisesta kappaleesta lukeutuu omiin suosikkeihini. Löytyy vuoden 2006 Supersunnyspeedgraphic-LP:ltä.

Video ei ole enää saatavilla

Antti H, Sami ja Tiskijukka hekumoivat bailukulttuurin ytimessä.

Nuorgam onnittelee tässä kuussa viisi vuotta täyttävää tamperelaista Hang the DJ -klubia mitä sydämellisimminsydämellisesti! Juhlan kunniaksi pyysimme HTDJ-kolmikkoa Antti H, Sami & Tiskijukka valitsemaan viisikymmentä klubin kaikkien aikojen suurinta hittiä.

Hang the DJ juhlii syntymäpäiviään ytimekkäällä maailmankiertueella, joka piipahtaa Pietarista (13.10. Club Griboedov) ennen palaamistaan kotipesään Tampereen Klubille, jossa 14.10. on mukana menossa Nuorgaminkin jututtama Marissa Nadler ja 15.10. puolestaan Magenta Skycode. Hang the DJ tanssittaa myös Helsingin Kuudennella Linjalla lauantaina 22.10.

1. Familjen – Det snurrar i min skalle
2. Two Door Cinema Club – Something Good Can Work [The Twelves Remix]
3. Kings of Convenience – I’d Rather Dance With You
4. Mark Ronson feat. Amy Winehouse – Valerie
5. ESG – Dance
6. Robyn – Dancing On My Own [Fred Falke Remix]
7. Arctic Monkeys – When the Sun Goes Down
8. ZZ Top – Sharp Dressed Man
9. Justice – Phantom Pt. II [Soulwax Remix]
10. Cut Copy – Out There on the Ice
11. The Cure – Close to Me
12. Suede – Beautiful Ones
13. Breakbot – Baby I’m Yours
14. M.I.A. – Paper Planes
15. Risto – Rakkauden rock
16. Cats on Fire – Your Woman
17. Nik Kershaw – The Riddle
18. Jackson 5 – I Want You Back [Dimitri from Paris Supa Funk Brakes Mix]
19. TV on the Radio – Wolf Like Me
20. The Strokes – Someday
21. Beck – Loser
22. Radio Dept. – Heaven’s On Fire
23. Lykke Li – I Follow Rivers [The Magician Remix]
24. Prince & the Revolution – Raspberry Beret
25. Blondie – Hanging on the Telephone
26. Pet Shop Boys – Being Boring
27. Boston – More Than a Feeling
28. Jenny Wilson – Let My Shoes Lead Me Forward
29. The Rapture – House of Jealous Lovers
30. Caesars – Jerk It Out
31. Vampire Weekend – A-Punk
32. Caribou – Odessa
33. Phoenix – If I Ever Feel Better
34. PMMP – Pariterapiaa [Uusi Fantasia Remix]
35. Depeche Mode – Enjoy the Silence
36. Bloc Party – Banquet
37. The Cardigans – Lovefool
38. The Knife – Heartbeats
39. Maskinen – Alla som inte dansar
40. Regina – En tiennyt että osaan tanssia
41. Dizzee Rascal – Dance Wiv Me
42. Daft Punk – One More Time
43. Jay-Z – 99 Problems
44. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
45. New Order – Bizarre Love Triangle
46. The Police – Roxanne
47. Mylo – Drop the Pressure
48. The Streets – Fit But You Know It
49. Gossip – Heavy Cross [Fred Falke Remix]
50. MGMT – Kids [Soulwax Mix]

Kuuntele soittolista tästä.

Robert Smith, visionäärinatsi.

The Cure tuli tunnetuksi raakoja popkappaleita sisältävällä Three Imaginary Boys -debyytillään, mutta ei ollut sen julkaistuaan enää lainkaan tyytyväinen räikeänkeveään identiteettiinsä. Toista levyään varten yhtye aloittikin väripalettinsa asteittaisen, mutta määrätietoisen hämärrysprojektin.

Keulahahmo Robert Smith keskitti taiteellisen vallan itselleen ja asettautui toiseksi tuottajaksi Mike Hedgesin rinnalle. Myös yhtyeen kokoonpano muuttui, kun Simon Gallup siirtyi basson ja Matthieu Hartley kosketinsoittimien ääreen. Orastavana visionäärinatsina Smith kuitenkin ohjaili bändikavereidensa soittoa kaiken aikaa varmistaakseen, että albumista tulisi minimalistisen linjakas. Hän tavoitteli äänisommitelmaa, joka olisi Nick Draken Pink Moonin ja David Bowien Low’n yhtymäkohta.

Lopputulos ei kuulosta samalla tapaa synkältä kuin The Curen myöhemmät tuotokset vaan introvertilta, harmaalta ja kaikuisan melankoliselta. A Forest sijoitettiin soljuvaksi avainkappaleeksi suvantoisen Seventeen Secondsin leikkauspisteeseen. Siitä kuulee, kuinka Robert Smithin laulukaan ei ollut vielä 1980-luvun alussa ehtinyt maneroitua tuskaisen narkomaanin hikisiksi mylväyksiksi vaan kajahtelee häivytettyinä huudahduksina audioatmosfäärin joukossa.

Sekä kappaleen lyriikoissa että vähäeleisessä sovituksessa tuntuukin olevan kyse häivyttämisestä, jota on vaikea määritellä muuten kuin Roland Barthesia lainaten:

”Tekstissä äänen häivyttäminen eli fading on hyvä asia; kertomuksen äänet tulevat ja menevät, pyyhkiytyvät pois, limittyvät; ei tiedetä kuka puhuu; se puhuu ja siinä kaikki: enää ei ole kuvaa, on ainoastaan kieltä. Mutta jos toinen ei ole teksti vaan kuva, yksi ja umpeutuva; jos ääni katoaa, kuvakin häipyy (rakkaus on monologista, maanista; teksti on heterologista, perverssiä). Toisen fading ahdistaa minua, sillä se näyttää tapahtuvan ilman syytä ja päätepistettä. Toinen loittonee, kaikkoaa äärettömyyteen kuin surullinen kangastus, ja minä uuvutan itseni yrittäessäni saavuttaa hänet.”

Vaivattomasti upottava A Forest osoitti, että Seventeen Secondsin kaltaisella eteerisellä kokonaisuudellakaan Robert Smith ei voinut välttää mestariperhoskeräilijämäistä taipumustaan tanssittavien pophittien luomiseen. Etäännytetty tunnelma takaa, ettei kappaleen soiminen diskovaloissa kuitenkaan tuota villiin yhteislauluun äityvää Just Like Heaven -hurmosta. Ohuen vainoharhaisissa lyriikoissa haahuillaan yksin puiden seassa, etsitään tytönhahmoa tai sen kangastusta ja eksytään.

Bänditreeneissä A Forest oli yhtyeelle kuin liikaa valvoneen ihmisen pitkittynyt mikrouni, jota se unohtui noiduttuina soittamaan kymmeniksi minuuteiksi kykenemättä lyömään viimeistä tahtia. Basson ja kitaran risteily piirittää kuulijankin yhdeksänkymmenasteisen toiston vangiksi kehikkoon, josta ei mielisi koskaan pois.

Video ei ole enää saatavilla

Kolme mielikuvituspoikaa, Michael, Lol ja Robert.

Yhtyeen kakkossinkulla ei ollut näistä mitään. Lyhythiuksinen Robert Smith komppasi kitarallaan kaksi ja puoli -minuuttisen uuden aallon poplaulun, jossa ei ollut lainkaan syntikoita. Sanoitus oli nuoren miehen vuodatus päättyneestä suhteesta. Hankaluuksista huolimatta Robert Smith muisti moneen kertaa vakuuttaa, että pojat eivät itke.

Boys Don’t Cry -single ilmestyi kesäkuussa 1979 ja vain kuukautta aiemmin oli julkaistu The Curen debyytti-LP Three Imaginary Boys, jolta ei löytynyt Boys Don’t Cryta eikä Killing an Arab -debyyttisingleäkään. Vajaa vuosi myöhemmin albumista ilmestyi amerikkalaisille markkinoille suunnattu versio, nimeltään Boys Don’t Cry, ja sillä oli luonnollisesti mukana samanniminen singlebiisikin.

Vuonna 1986 ilmestyneen Staring at the Sea -singlekokoelman markkinointia varten Boys Don’t Cry ilmestyi uudelleen sinkkuna ja biisi oli päivitetty uusilla vokaaliosuuksilla. Videota varten The Cure astui kameran eteen debyytti-LP:n kokoonpanossa; Robert Smithin lisäksi valaistun verhon takana soittavat vuonna 1979 yhtyeestä eronnut basisti Michael Dempsey sekä kosketinsoittajaksi siirtynyt Lol Tolhurst, joka teki paluun rumpupallille.

Vuonna 1999 Boys Don’t Cry lainasi nimensä Oscar-palkitulle elokuvalle, joka käsitteli paljon hurjempia juttuja kuin suhteen päättymistä.

Video ei ole enää saatavilla

”10:15 on a Saturday night /
and the tap drips under the strip light /
and I’m sitting in the kitchen sink /
and the tap drips, drip, drip, drip, drip…”

The Cure oli toukokuussa 1979 ilmestyneellä esikoisalbumillaan Three Imaginary Boys vielä hyvin kaukana siitä 1990-luvun alun kaikkien tuntemasta kulttibändistä, jonka laulaja kantoi suurpiirteisesti punattujen huuliensa yllä tyylikästä harakanpesää. Se ei ollut vielä se unilääkkeenomainen musiikillinen harso, joka tyynnyttää kuulijan ihanaan, pehmeään uneen.

Albumin avausraita 10:15 Saturday Night on myös yhtyeen ensimmäisen singlen, vuoden 1978 viimeisellä viikolla kauppoihin päätyneen Killing an Arabin b-puoli. Sillä soittava, vuonna 1976 Lontoon eteläpuolella Crawleyssa perustettu trio – Robert Smith (laulu, kitara), Michael Dempsey (basso) ja Laurence ”Lol” Tolhurst (rummut) – oli The Jamin Polydorille löytäneen Chris Parryn ensimmäinen kiinnitys vastaperustamalleen Fiction Recordsille.

Vaikka itse debyyttialbumi soikin toisenlaisena kuin nuori Robert Smith olisi halunnut (Smith on useaan otteeseen ilmaissut tyytymättömyyttään levyä kohtaan), on 10:15 Saturday Night väkevä osoitus lahjakkaan nuoren lauluntekijän kyvyistä. Se, että biisi on kuulunut The Curen keikkasettiin koko yhtyeen reilun 30-vuotisen olemassaolon ajan, osoittaa, että kappaleella on erityinen paikka myös Smithin kirjoissa.

Tarinan mukaan 16-vuotias, vellovassa itsesäälissä riutunut Smith kirjoitti kappaleen kotinsa keittiössä pieleen menneen illan jälkeen. Totta tai ei, kyseessä on onnistunut kuvaus masokisti-märehtijän lauantai-illan huumasta.

10:15 Saturday Night on yksi niistä The Curen alkuaikojen kappaleista, joka hyötyy rumpalina harmillisen aliarvostetun Lol Tolhurstin rajallisista taidoista. Tolhurstin jolkottavaa peruskomppi, vettä kuumalle kiukaalle -symbaali sekä vuotavaa hanaa imitoiva hi-hat ovat soiton dynamiikan suhteen täydellisiä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Massive Attackin Mezzanine-albumilta löytyvään Man Next Dooriin on upotettu lähes tunnistamattomaksi hidastettu sample 10:15 Saturday Nightista.

Video ei ole enää saatavilla

Toveri Korvela uskoo Lemmyn olevan olemassa.

www.kommarikorvela.blogspot.com

Mikä on soittolistasi nimi?

”Ytimekkäästi Top 10, eli 10 suosikkibiisiä vuosien varrelta, jotka ovat kulkeneet mukana vuodesta toiseen.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Sellaisen 15 minuuttia kestäneen pohdinnan jälkeen mutu-tuntumalta.”

Keille ihmisille suosittelet soittolistaasi ja miksi?

”Kenelle tahansa, joka pitää rockista.”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Se voisi olla Joy Divisionin Shadowplay, joka on yksinkertaisen kaunis ja pelottava kappale. Ian Curtisin hahmo vetoaa, mahtava taiteilija, traaginen kohtalo.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, jota ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Mustan Paraatin Romanssi olisi ollut mahtava biisi saada mukaan, mutta ei löydy Spotifysta.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kuuntelen paljon musiikkia, mutta niin, että pyrin keskittymään kuuntelemiseen. Töissä soi kylläkin taustalla radio. En kuuntele liikkuessani musiikkia. Pari tuntia päivässä, vähintään.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”Se voisi olla The Clash, jolla on hieno kirjo musiikkia aina räkäpunkista discoon ja dub-reggaeen asti. Innovatiivinen, ei liian helppo, mahtavat soittajat, ja aatetta löytyy myös. En koskaan kyllästy kuuntelemaan. Ostin Sandinista-levyn teini-iässä ja ihastuin kovasti.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

“A Place To Bury Strangers, shoegazing-rockia. Bongasin yhtyeen Open House -nimisestä kauhuelokuvasta, jossa päähenkilöt kuuntelevat yhtyeen hittiä.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”Ostan etenkin käytettyjä lp- ja cd-levyjä, ja joskus uusiakin cd-levyjä. Pidän siitä, että on olemassa fyysinen levy, ja haluan tukea artisteja myös ostamalla levyjä.”

Spotify vai iTunes?

”Spotify, en ole koskaan käyttänyt iTunesia.”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Itse asiassa lauantaina 26.3. oli omankin yhtyeen keikka Helsingissä Ravintola Wäiskin Synapsi-goottiklubilla, mutta tuli tsekattua myös tamperelaisten tuttujen goottiorkesteri Murnau’s Playhouse, joka oli erittäin hyvä.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Katsoin vastikään Lemmystä kertovan dokumentin, ja Lemmy voittaisi varmasti. Sitäpaitsi Lemmy on oikeasti olemassa, Jumala ei.”

Marko Korvelan soittolista

1. The Doors – Break on Through (to the Other Side)
2. The Velvet Underground – Venus in Furs
3. Pixies – River Euphrates
4. Mana Mana – Maria Magdalena
5. Joy Division – Shadowplay
6. The Clash – Ghetto Defendant
7. The Cure – Disintegration
8. Clan of Xymox – Back Door
9. Depeche Mode – Black Celebration
10. Big Country – Rememberance Day

Kuuntele Marko Korvelan soittolista.