The Cranberries teki musiikillisen vastineen 1990-luvun nuorisosarjalle.

”Now I tell you openly
You have my heart so don’t hurt me
You’re what I couldn’t find”

Muistatteko tv-sarjan Niin sanottu elämäni (My So-Called Life), jossa Claire Danesin esittämä ihana Angela rakastui Jared Leton esittämään ihanaan Jordaniin? Katsoin sarjaa lapsuudessani säännöllisesti ja törmäsin siihen uudelleen alkaessani tutkia tätä The Cranberriesin uran alkutaipaleen hittiä. Ja jos nyt tältä istumalta pitäisi soittaa yksi musiikkikappale määrittämään jenkkiläisen nuorisosarjan musiikki käsitteenä, soittaisin Dreamsin.

Irkkubändin Everybody Else Is Doing It, So Why Can’t We? -albumilta lohkaistu Dreams nimittäin on musiikillinen vastine 1990-luvun nuorisosarjalle: innokas intro, flanellipaitoihin kietoutuvat ilmavat kitarat, Dolores O’Riordanin riipivä laulutapa sekä ennen kaikkea biisin viipyilevä ja hyväntahtoinen toivekkuus määrittämässä hetkeä ennen kuin oikeasti tajuaa, että juuri tässä rakkaudessa joutuu pettymään.

Ja äskeinen virke on valtava kehu.

Sillä kuten parhaat nuorisosarjat, Dreams ei lopulta ole koko maailman taiteeseen suhteutettuna mitenkään erikoinen. Silti se on hetken aikaa tärkeä ja oikeastaan virheetön: tarpeeksi pinnallinen kiinnostaakseen ja tarpeeksi syvällinen koskettaakseen.

Ja kuten elämässä useimpien asioiden kohdalla tuppaa käymään, on nuorisosarjoista ja joistain unelmistakin joskus syystä tai toisesta luovuttava ja siirtää katse kohti seuraavia. Aikansa kutakin.

Niin sanottu elämäni -sarjaa tehtiin vain yksi tuotantokausi. Ei liikaa, vaan juuri kylliksi, jotta maailmaan saatiin sukupolvi, jota inspiroivat Angela Chase, Jordan Catalano ja The Cranberries.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Niin sanottu elämäni -sarjan kohtauksista koottu video.

Video ei ole enää saatavilla

Modern Art

75 Sanfranciscolaisen Geographerin erikoisuus löytyy sen kokoonpanosta: orkesterin instrumenttivalikoimassa sello soi tasavertaisena kitaroiden kanssa. Yhtyeen taivaita hipovassa ja suureellisesti tuotetussa ilmaisussa pääosan varastaa kuitenkin vokalisti Michael Denin kohtalokas falsetti. Vaikka yhtyeen musiikki kuulostaa harkitulta ja vilpittömältä, on siitä vaikea saada pitävää otetta. Parhaimmillaan kolmikko taikoo Depechen Moden hengessä jylhiä ja pakahduttavia kuvaelmia, jotka säilyttävät malttinsa ja melodisen eheytensä. Sydämeen käyvän romantiikan tauspuolella on kuitenkin harmillisen paljon kaavamaisuutta, ja paikoitellen koko visio vinoutuu korniksi. Jälki alkaa vaivaannuttaa viimeistään silloin, kun yhtye lähtee etsimään särmää ja kulmikkuutta metallisesti särjetyllä riffittelyllä. Onneksi tarjolla on pääasiassa asianmukaisesti patetisoitua pop-unelmaa sekä vakavakasvoisten sanoitusten ja pinnallisten sävelien nautinnollista ristiriitaa. Kun Life of Crimen ja Kaleidoscopen kaltaiset kaunokit ihmettelevät maailmaa kirkkaat silmät suurina, antaa orkesterille anteeksi pahimmatkin kliseet.  (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Geographer – Life of Crime

Cate Le Bon – CYRK

Ovni

63 Cate Le Bon tulee Walesista eikä valitettavasti ole sukua tunnetummalle lähes-sukunimikaimalleen, Duran Duranin Simon Le Bonille. Vähintään henkistä sukua hän on sen sijaan Christa Päffgenille eli The Velvet Undergroundin esikoisalbumiltakin tutulle Nicolle, jonka laulaman Femme Fatale -balladin Duran Duran pahoinpiteli ikimuistoisesti “The Wedding Albumillaan”. CYRK on notkeaäänisen Le Bonin toinen albumi. Se kuulostaa levyltä, jolla esiintyvät muusikot ovat pukeutuneet vuodenaikaan nähden liian lämpimiin villaneuleisiin ja soittavat kirpputoreilta haalimiaan instrumentteja solukämpän olohuoneen lattialla ringissä istuen parrat innosta väristen. Aluksi CYRK ihastuttaa, mutta kuuntelu kuuntelulta albumi hiipuu yhä joutavammaksi lofi-hippeilyksi. Kymmenen kappaleen joukkoon mahtuu yksi yksi erinomainen ja pari hyvää: levyn ylivoimaiseksi huippuhetkeksi nousee Fold the Cloth, jonka kieppuva folkpsykedelia tuo mieleen Jim Noirin ja Super Furry Animalsin (jonka nokkamiehen Gruff Rhysin ansioksi Le Bonin “löytäminen” lasketaan) 60’s-svengaavimmillaan. Velvet Undergroundin hengessä puksuttava Ploughing Out 1 ja ruotsalaisen Tambourine-studion retrosoundia Gainsbourg-fiiliksiin yhdistelevä Puts Me to Work antavat hyvää taustatukea, mutta kokonaisuutena levystä jää turhauttava puuhastelun ja tarkoituksellisen alisuorittamisen maku. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Cranberries – Roses

Cooking Vinyl

66 Ysärijätti teki paluun pari vuotta sitten, ja helmikuussa ilmestyi ensimmäinen studioalbumi kahteentoista vuoteen. Ajan kuluminen ei levyllä juuri kuulu; The Cranberries tekee edelleen vahvoja biisejä omalla soundillaan, ja Dolores O’Riordan on yhtä ihana ja taidokas lirkuttelija kuin ennenkin. Musiikki on yhä paikoitellen häpeilemättömän sentimentaalista, ja lyriikatkin tihkuvat sopivasti ”tomorrow could be too late” -tyylistä paisuttelua. Cranberriesin tapauksessa tämä on siis hyvä asia. Levyä vaivaa kuitenkin tietty yllätyksettömyys – bändin aseet ovat samat kuin ennenkin eli pakahtuminen, siekailematon melodraama ja eleiden ylväs grandeur, mutta ikä on kypsyttänyt käärmeen omenasta reunat pehmeiksi ilman, että oikeastaan mitään uutta näkökulmaa olisi tullut tilalle. Fanit ovat varmasti innoissaan kuin oravat keväällä, ja mikäs siinä – Roses on levy, jota kuunnellaan kevättalven auringonpaisteessa samalla, kun ihastutaan joka toiseen bussipysäkillä seisoskelijaan. Saattaa levyn myötä muutama vihkiytymätönkin bändistä innostua, mutta mihinkään No Need to Arguen aikaiseen massahysteriaan ei ole aihetta. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kaiser Chiefs – Start The Revolution Without Me

Fiction

59 Kaiser Chiefsin menestyksen käyrä on ollut laskeva jo viisi vuotta. Vielä vuonna 2007 Leedsin powerpoppareiden yksinkertaiset sinkkuhitit, kuten Ruby, saivat pubien nurkkapöydissä tuopit läikkymään ja levyt myymään itsensä hyville listasijoituksille. Off With Their Hits oli pettymys. The Future Is Medievalilla viime vuonna bändi päätti leikkiä Radioheadiä ja kokeilla albumin julkaisuprosessin rajoja. Fanit saivat ladata lätylleen haluamansa kappalekokoonpanon 20 vaihtoehdosta kuin täytteet pitsalleen. Start The Revolution Without Me on näistä roiskeläpistä kokoonkyhätty yhdysvaltojen julkaisu, jolla yhtye yrittää saavuttaa menestystä rapakon takana. Tullaanko siinä onnistumaan? Ei. Kokonaisuus ei ole koherentti, Kaiser Chiefs on kadottanut kykynsä saada kuulijaansa hoilaamaan mukana ja ainoa uusi kappale On The Run ei pelasta ketään. Parhaina paloina säilyvät vuoden vanhat Little Shocks ja Child of Yago. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

Terry Malts – Killing Time

Slumberland

77 Killing Time on yksi vuoden kivoimmista täysin tyhjänpäiväisistä levyistä. Sanfranciscolainen Terry Malts tykittää ilman lepotaukoja neljätoista 80–194 sekunnin mittaista punkrypistystä, joissa on puolet Ramonesia, neljännes Descendentsiä ja loput The Strokesin, The Cribsin ja The Vaccinesin kaltaisten yhtyeiden huokumaa 2000-lukuista indierockviileyttä. Rehellisen puupäinen levy pitää sisällään kourallisen äärettömän nautittavia kolmen soinnun helmiä, joista kirkkaimmin kimaltavat ramonesmainen Tumble Down ja… öö, ramonesmainen No Good for You. Tekstit ovat totta kai suurta taidetta: “People treat me like a turd”, “I don’t have any plans for heaven”, “you’re love makes me nauseous” ja niin pois päin. Waiting Room ei valitettavasti ole Fugazi-cover, mutta I’m Neurotic sentään kuppaa Beach Boysia ja Can’t Tell No One on lainattu Negative Approachilta, että ei pääse Terry Maltsin ääretön omaperäisyys ahdistamaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla