Noel ja Liam.

Ala-asteella pyysin enemmän aikaa Itäkeskuksen Spinefarmin jungle-hyllyllä kuin valveilla koulussa viettäneeltä luokkakaveriltani jotain siistiä musaa. Lämpimän ylenkatseen kera sain parin päivän päästä c-kasetin, jolle oli nauhoitettu The Chemical Brothersin kaikki siihenastiset singlet ja b-puolet. Kasetin A-puolen viimeinen kappale oli hullaannuttavan levotonta paikallaan säntäilevää bassonpudottelua ja 303:n nuppien vinguttelua – ikään kuin olisin silloin tiennyt, mikä se on. ”Vähän kuin Prodigy ilman sitä koheltamista”, sanoin parin päivän harkinnan jälkeen. Ylenkatse tippui pakkasen puolelle.

Pari vuotta myöhemmin tajusin, että A-puolen viimeinen kuulosti humalalta, jossa näkee ja kuulee kaiken muttei pysty liikkumaan. Kuusitoista vuotta myöhemmin tajuan, että se on tärkeimpiä konemusiikkikokemuksiani, kuten muutaman miljoonan muunkin.

Kemikaaliveljesten sytyttämän sample-sodan kulttuurihistoria tyhjennettiin jo Setting Sunin kohdalla viime vuoden sarjassa. Vuonna 1997 Tom Rowlands ja Ed Simons eivät olleet enää Haçienda-klubille imeytyneitä keskiluokkaisia nörttejä Manchesterista, vaan tähtiä, joille soittelivat kaikki Metallicasta Gallaghereihin. Block Rockin’ Beatsia täydellisempää ja steriilimpää big beatia ei ole kukaan tehnyt, tai tuonut kokonaista klubikulttuuria valtavirtaan vastaavalla rytinällä, ainakaan ilman meikkejä, ketjuja ja vöitä. Skrillexkin oli yli kymmenen vuotta myöhässä.

Surkuhupaisinta Block Rockin’ Beatsissa eivät ole polemiikit sen palauttamattomista lainoista, vaan se, että The Chemical Brothers yritti tehdä sitä itse uudelleen seuraavat kymmenen vuotta. Hey Boy, Hey Girlillä (1999) valui vielä pieni verinoro sieraimesta, Galvanize (2005) nojaili enää vessakäytävällä odotellen, että joku kehtaisi tunnistaa.

The Chemical Brothersin kakkoslevy Dig Your Own Holen avaajaa ja yhtyeen tähän asti ja varmasti lopullisesti isointa singleä soitetaan varmasti edelleen noin puoli kolmen aikaan yöllä kellareissa ja kattoterasseilla ympäri maailman. Perseveivinä siinä toimii enää nostalgia, ja hyvin toimiikin, meille miljoonille, joiden yläasteen jälkeisen elämä piti olla yhtä välittömästi tyydyttävää hormonihorkkaa kuin Block Rockin’ Beatsin c-osa.

Vaikka nämä biitit tuskin rokkasivat vuonna 1997 yhtäkään korttelia, ne tekivät 20 vuotta Britannian konemusiikkikulttuuria tunnetuksi. Klubeilla muhi jo garage ja dubstep, joita ei päästetty ulos vielä pitkään aikaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Chemical Brothers vasemmalta oikealle: George, Tom, Paul, Ringo, Ed ja John.

Setting Sunin julkaisun jälkeen Noel Gallagher totesi haastattelussa, että on tilastollisesti mahdotonta tehdä samaa popkappaletta kahdesti.

Samaan aikaan lakimiehillä oli kova työ selvittää, sisälsikö Setting Sun luvattoman Beatles-lainan. Tom Rowlands ja Ed Simons ilmoittivat vain, etteivät he koskaan olleet tietoisesti sämplänneet yhtyeen katalogia.

Esseessään Tomorrow Never Knows: the contribution of George Martin and his production team to the Beatles’ new sound Kari McDonald ja Sarah Hudson Kaufman puolestaan toteavat, että Tomorrow Never Knows ja Setting Sun ovat rakenteeltaan identtisiä. He tunnistavat niistä lisäksi yhdeksän erilaista trooppia, jotka esiintyvät molemmilla raidoilla lähes yksi yhteen osuvassa järjestyksessä: lokkeja, sitareja, vuorottelevia ADT- ja Leslie-kaikuja, honky-tonk-pianoa ja ksylofoneja…

Paljas korvakinhan sen kuulee. Setting Sun on klooni. Todella onnistunut sellainen.

Samalla unohdetaan, että ilmeisistä yhtäläisyyksistään huolimatta Tomorrow Never Knows ja Setting Sun ovat täysin eri moodeihin sijoittuvia kuvauksia. Ensimmäinen oli kappale siitä, miltä oma kuolema tuntuu. Jälkimmäinen on elävä, värisevä, lihallinen transsi. Siinä pauhaavan purgatorisuuden jälkeen ihminen voi toki tuntea saapuneensa kuolleiden valtakuntaan, mutta (jo Dig Your Own Holen albumikontekstistakin johtuen) kyseessä on vain välietappi: ehkäpä sarja jälleensyntymiä ja chakrojen räjähtäviä avautumisia.

Setting Sun sisältää yhden ehdottomista lempihetkistäni popmusiikissa. Kun puolivälin tienoilla kuullaan laskevaa Shepardin asteikkoa muistuttava psytrance-narina ja kappale pirstoutuu sirpaleiksi kuin omat kasvosi peilissä vain morffaten uudeksi, entistä käsittämättömämmäksi kuvaksi, muistan miksi edelleen kuuntelen musiikkia: joskus ääni voi lakata olemasta pelkkää ääntä ja muuttua fyysiseksi elämykseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Chemical Brothers ja big beat paljastivat rave-kulttuurin ja psykedeelisen konemusiikin syvät kerrostumat valtavirralle. Populaarin genren vertaaminen vaikkapa pienten piirien parissa hiljalleen nousseeseen psytranceen on pakotettua, mutta ilmiöissä oli päällekkäisyyksiäkin. Psykedeeliset rockelementit juurruttivat itsensä nopeasti myös tranceen, joskin paljon härskimpinä. Doofin Let’s Turn On näytteenä siitä, että vuonna 1996 oli mahdollista tehdä musiikkia Chemical Brothersiakin isompi vaihde silmässä.

Video ei ole enää saatavilla

Lo Fidelity All Stars pohtii elektronisen musiikin ja rockin suhdetta syvämietteisenä.

Britit villinnyt big beat -ilmiö oli lyhytkestoinen, mutta kiihkeä. Vuonna 1995 Brightoniin muuttanut taideopiskelija Damien Harris perusti Skint-levy-yhtiön. Harrisin tekemiset saivat nopeasti brittiläisten musiikkilehtien huomion.

Innostuksesta kuolanneet toimittajat kuvailivat big beatia tanssimusiikin ja rockin yhdistelmäksi. He pitivät big beatista, koska se oli niin yksinkertaista tanssimusiikkia, ettei siitä nauttimiseen tarvinnut kuin tukevan humalan. Briteissä big beat oli hetkellisesti tanssimusiikin tulevaisuus. Fatboy Slim ja The Chemical Brothers hätyyttelivät
listojen kärkisijoja.

Mutta vuosituhannen vaihteessa bileet olivat ohi. Tyhjä tanssilattia oli täynnä lasimurskaa. Fatboy Slimin Praise You soi repeatilla, mutta kukaan ei enää tanssinut. Big beat lakkasi kiinnostamasta levy-yhtiöitä ja musiikinkuluttajia.

Damien Harrisin mukaan big beat -skene tukehtui omaan suosioonsa. Kappaleet tunkeutuivat mainoksiin ja elokuvien soundtrackeille. Klubeille ilmestyi kokaiinia sniffaavia sekopäitä. Uusi ja jännittävä oli muuttunut noloksi ja helpoksi.

Big beatin viidestä elinvuodesta on jäänyt käteen kourallinen puhkisoitettuja klubihittejä, mutta myös unohtuneita, typerryttävän hauskoja tanssiraitoja. Kaikki Nuorgamin big beat -soittolistan 40 kappaletta ovat brittiartisteilta vuosilta 1995–1999.

1. Fatboy Slim – Going Out of My Head
2. Indian Ropeman – Sunshine of Your Love
3. Midfield General – Devil in Sports Casual
4. Cut La Roc – Makin’ It Hot
5. Lo Fidelity Allstars feat. Pigeonhed – Battleflag
6. Fatboy Slim – Everybody Needs a 303
7. David Holmes – Don’t Just Die Yet
8. Mekon – Skool’s Out
9. Hardknox – Coz I Can
10. Death in Vegas – Dirt
11. The Wiseguys – Ooh La La
12. Mint Royale – Rock And Roll Bar
13. The Chemical Brothers – Leave Home
14. Lionrock – Rude Boy Rock
15. Bentley Rhythm Ace – Bentley’s Gonna Sort You Out
16. Propellerheads – Take California
17. Coldcut – More Beats And Pieces
18. Fluke – Atom Bomb
19. Mr. Scruff – Spandex Man
20. Bentley Rhythm Ace – Midlander (There Can Only Be One…)
21. Cut La Roc – Hip Hop Bibbedy Bop Bop
22. Midfield General – Go Off
23. Lo Fidelity Allstars – Blisters on My Brain
24. Death In Vegas – Aisha
25. The Wiseguys – Start the Commotion
26. Fatboy Slim – The Rockafeller Skank
27. The Chemical Brothers – Block Rockin’ Beats
28. Space Raiders – Glam Raid
29. Ceasefire – Trickshot
30. David Holmes – My Mate Paul
31. Lo Fidelity Allstars – Vision Incision
32. Sparky Lightbourne – Can You Hear Me Folks
33. The Chemical Brothers feat. Noel Gallagher – Setting Sun
34. Blackfeet – Dub Cat
35. Leuroj – Rainchant
36. Dr. Bone – I Came Here to Get Ripped
37. Sparky Lightbourne – Get Your Hands Off Me
38. Propellerheads feat. Shirley Bassey – History Repeating
39. Dirty Beatniks – Beatnik Bounce
40. Fatboy Slim – Praise You

Kuuntele soittolista täältä.