Snoop Doggin ura ei päässyt 1980-luvulla vielä kunnolla käyntiin videokuvauksissa toistuvasti sattuneiden sälekaihdinonnettomuuksien takia.

Vanhimmat sälekaihtimen kaltaiset verhot valmistettiin tiettävästi vuonna 1888. Sälekaihtimien voittokulku alkoi näkyä kansansisustuksessa kuitenkin vasta 1960-luvun jälkeen, kun niitä alettiin massavalmistaa muovista ja alumiinista. Konttoreissa ja kerrostaloasunnoissa etenkin muoviset sälekaihtimet ovat käteviä – niillä voi piilottaa huoneiston tapahtumat yhdellä ranteenheilautuksella.

Ikkunoita, sälekaihtimia ja niiden heittämiä vaakavarjoja käytettiin esteettisenä tehokeinona jo film noir -elokuvissa. Raolleen jätetyt sälekaihtimet ovat voyeuristin herkkua – niiden läpi voi hahmottaa toisinaan vain ihmisen silhuetin, jolloin jotain jää arvailun varaan.

Ei olekaan ihme, että sälekaihtimet muodostuivat myös dramaattisten kasaripop-videoiden kliseeksi. Ne olivat monikäyttöinen ja varmasti myös halpa rekvisiittavalinta. Jos videota ei voitu kuvata linnassa tai kartanossa, kannatti turvautua esittelemään asunnossa tapahtuvaa draamaa. Kun musiikkivideo kuvattiin studiossa, sälekaihtimia käyttämällä oli helppo kontrolloida valaistusta ja luoda vaikutelma autenttisesta ikkunasta.

Videot on listattu sälekaihdinprosentin mukaan. Prosentti kertoo, kuinka voimakas vaakavarjojen rooli on videon ilmeessä.

#10 Berlin – Take My Breath Away (1986)

Klassikkoballadin video on koostettu Top Gun -elokuvan pätkistä. Filmin hävittäjälentäjäkoulussa istuttiin kunnon sälekaihtimien siipien suojissa.

Sälekaihdinprosentti: 2 %

Video ei ole enää saatavilla

#9 Bogart Co. – Princess (1985)

Ressu Redfordin unelmien prinsessa asuu sälekaihdinten takana, tietenkin.

Sälekaihdinprosentti: 8 %

Video ei ole enää saatavilla

#8 The Smiths – The Boy With a Thorn in His Side

Myös Morrissey oli viehtynyt vaakavarjoihin, sillä ne henkivät arkista kitchen sink -estetiikkaa. Säleiden läpi voi tarkkailla ympäristöä ja kieriskellä vihlovassa ulkopuolisuuden tunteessa.

Sälekaihdinprosentti: 12 %

Video ei ole enää saatavilla

#7 Duran Duran – Save a Prayer (1982)

Eksoottisessa videossa kaihtimet ovat puuta.

Sälekaihdinprosentti: 14 %

Video ei ole enää saatavilla

#6 Billy Idol – Cradle of Love (1990)

Kappale on vuodelta 1990, mutta mukana listalla, koska video lienee kuvattu 1980-luvun puolella. Milloin naisvartalo on kauneimmillaan? Silloin, kun sitä voi tiirailla sälekaihdinten läpi.

Sälekaihdinprosentti: 45 %

Video ei ole enää saatavilla

#5 Erasure – Oh l’amour

Sälekaihtimet toimivat erinomaisesti myös diskonkaltaisessa tilassa, koska ne saavat värivalot näyttämään upeilta. Sälekaihtimia kannattaisikin kenties käyttää rohkeasti myös nykyaikaisten yökerhojen sisustuksessa…

Sälekaihdinprosentti: 46 %

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Cure – Lovecats (1983)

Mauu! Tässä videossa kaikki on vähän vinossa. Myös kaihtimet retkottavat boheemisti rempallaan!

Sälekaihdinprosentti: 49 %

Video ei ole enää saatavilla

#3 Foreigner – I Want to Know What Love Is (1984)

Tässä videossa koetaan kaihoisia tunteita sälekaihtimien takana. Kaiho ja sälekaihtimet kuuluvat yhteen kuin tonic-vesi ja gin.

Sälekaihdinprosentti: 62 %

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Cars – Drive (1984)

Eteerinen naishahmo värjöttelee vuoteessaan sälekaihtimien läpi suodattuvassa valossa. Kun hän alkaa itkeä, verhot on muuttuneista varjoista päätellen käännetty kiinni. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka sälekaihtimia säätelemällä tila saadaan muutettua yksityisemmäksi.

Sälekaihdinprosentti: 71 %

Video ei ole enää saatavilla

#1 The Motels – Shame (1984)

Martha Davis tietää, että miestä kelpaa piilotella komeiden sälekaihdinten takana. Videon lopulla voi ihastella innovatiivista sälekaihdinten käyttöä, kun Davis heittää jonkinlaisen piirtoheitin-valomainos-systeemin välityksellä asunnon seinälle oman päänsä. Mikä show!

Sälekaihdinprosentti: 93 %

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 305 Death in Vegas – Medication

Richard Fearless, tuo varjoissa viihtyvä biittimörkö, palautti Death in Vegasin pitkältä sapattivapaalta Trans-Love Energies -albumilla. Medication tarjoaa monenlaista säästeliäin annoksin. Sekvensseri sanoo ”säkäsäkä”, rytmi sanoo ”klonk” ja kuoro sanoo ”aah” – mutta harvoin yhtä aikaa. Vahva lääkitys pitää tunnetason hillityn pelokkaana. Tätä olis kova tanssia. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 304 Alison Krauss & Union Station – Lie Awake

Miksi makaan hereillä, kun mikään ei ole vialla, kysyy Alison Krauss kappaleella, jota voisi itseäänkin kuvata virheettömäksi. Kappale on Kraussin veljen Viktorin kirjoittama mittatilaustyö, jonka hitaasti palava sovitus antaa tilaa Alison kuulaalle äänelle ja Jerry Douglasin upealle Dobrolle. Lopputulos on toki ammattityötä, mutta huippuammattilaisten tekemänä. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 303 Lucenzo feat. Don Omar – Danza Kuduro

Mammat riivaa, asfalttisoturi! Eikun tämä onkin se alkuperäinen kappale, ei Ruudolfia eikä Karri-koiraa. Danza Kudoro on skandaalinkäryisesti Nuorgamin vuoden 2011 top-listalla, vaikka on alun perin kesältä 2010! Kahdella kielellä laulettu, innokas reggaeton oli vuoden 2011 Dragostea din tei – suomalaiset eivät tiedä, mitä lauloivat, mutta lauloivat silti mukana. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 302 Hauschka – Girls

Volker Bertelmann, preparoidun eli epäkristillisesti sorkitun ja manipuloidun pianon instrumentikseen valinnut eurooppalaisen taidemusiikin nero, rakastaa yhtä palavasti Steve Reichia, Green Dayta kuin Missy Elliottiakin. Girls on Bertelmannia vastustamattomimmillaan; vaivihkaa kehittyvää, matemaattisuudessaankin svengaavaa ja kauniisti vinksahtanutta avantpoppia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 301 Supo – Se tulee olemaan helppoo

Kitarattomasti rytkyvä garage rock -meuhkaaminen funkkaa ja möyhii syntisen huuruisasti. Piru riivaa ja viina löyhkää karvaisten miesten jahdatessa reheviä naaraita savisella pellolla. Biisin svengi kaappaa mukaansa soiden primitiiviseen sykkeeseen eli rockin perusasioiden äärellä ollaan tiukasti. Luolamiesmäinen urahtelu ja mylvintä kuuluu touhuun elimellisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Supon Piiskaa ilmaan kuvion -albumi ilmestyi Bad Vugum -levy-yhtiön kautta.

Voit kuunnella Se tulee olemaan helppoo -kappaleen Supon Myspace-sivuilta.

# 300 Pete & the Pirates – Can’t Fish

Harvemmin sama kappale herättää mielleyhtymiä sekä Robert Louis Stevensonin Aarresaareen että Miljoonasateen Veitsen valossa -levyyn. Salaperäinen, pinnan alla väreilevä jännitys Can’t Fishissa muistuttaa noiden kahden klassikon maailmasta. Vaikka merirosvot olisivatkin vain yhtyeen nimessä, niin kyllä olkinaisen voi nähdä tanssivan Admiral Benbow Innin katolla. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 299 The Megaphone State – Lights

Jaa mikä Gracias? Jo useampia vuosia hiphop-piireissä vaikuttanut Megaphone State tekee likipitäen Suomen viimeistellyintä englanninkielistä räppiä, ja Ekow on Redraman ohella paras toisella kotimaisella räppäävä mc. Tulevaa kakkosalbumia alustava Lights on täyteläinen siivu hämyisen jazzklubin mieleen tuovaa räppimannaa, joka kietoutuu ympärille kuin savuverho. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 298 The Cars – Sad Song

Hyviä comeback-levyjä tapaa äärimmäisen harvoin, joten kasarisuosikki The Carsin Move Like This oli erittäin iloinen yllätys. Yhtye päätti viisaasti palata 1980-luvun alun napakkaan soundiinsa. Paras esimerkki tästä oli loistava Sad Song. Siinä vaiheessa, kun kappaleen propulsiivinen kertosäe iskee ison vaihteen silmään, tanssiinkutsusta ei tohdi enää kieltäytyä. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 297 Seksihullut – Häähullut

Helsingin Kalliossa konttaavien ”Seksareiden” ensimmäinen pitkäsoitto tahkoaa läpi 17 biisiä about 20 minuutissa. Tuotanto kusee ja ilma on piukkaa. Räkänaamaisen, vittuilevan, paskaperseisen ja kaatuilevan punkinrätkytyksen aiheet vaihtelevat luottohäiriöistä hampurilaisiin ja Terminator-elokuvien T2:sta, no, näihin häähulluihin. Vuoden piristävimpiä älähdyksiä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 296 Mélanie Laurent – Uncomfortable (feat. Damien Rice)

Minulle ei soitettu tätä biisiä, kun yläasteella piti valita uusi kieli opiskeltavaksi. Silloin ei-englanninkielistä populaarimusiikkia edusti Rammstein ja Saksa, niin kuin myös kielivalintaani. Puolet Uncomfortablesta menee ohi mutta toinen puoli iskee sieluun. Jatkuvissa sydänsuruissa riutuva Damien Ricekin on aina parhaimmillaan dramaattinen nainen rinnallaan. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 295 Franklin – I Know (Com Truise Remix)

Com Truise on häpeämätön analogifetisisti. Hänen omilla, instrumentaalisilla teoksillaan on taipumus kuulostaa syntesoijavalmistajien esittelyraidoilta tai suoraan videolle ajautuneiden kasarileffojen soundtrackeilta. Ranskalaisartisti Franklinin nuotin vierestä kulkevan hoilauksen kaverina Truisen julkeat pörinät toimivat hienosti. Kontrasti luo outoa tunnelmaa. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 294 The Field – Then It’s White

Ruotsalainen The Field oli kuuma tuore nimi 2007. Kompakt-artisti Axel Willnerin edellinen levy taisi livahtaa monen ohi, mutta nyt Field herkisti jälleen korvat. Ihastuttavan verkkaisen leijaileva ja pianon johdattama Then It’s White -kappale tarjoaa minimalistisen teknon tarkkuutta ja Looping State of Mind -albumin nimeen istuvaa kaunista mielentilakieputusta. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

A-Ha seuraa ABC:n ja New Orderin jalanjälkiä Nuorgamin Popklassikot-sarjan ykköseksi.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan yhdeksäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu The Flying Lizardsin Sex Machine, joka oli listan 29:s. Kappaleen videon voit katsoa tästä.

Vuoden 1984 Top 30 (no okei, Top 29)

1. A-Ha – Take on Me
2. Don Henley – The Boys of Summer
3. Talk Talk – It’s My Life
4. Van Halen – Jump
5. Prince – When Doves Cry
6. The Cars – Drive
7. Cocteau Twins – Lorelei
8. The Replacements – Unsatisfied
9. Echo & the Bunnymen – The Killing Moon
10. Bronski Beat – Smalltown Boy
11. Sade – Smooth Operator
12. Bruce Springsteen & The E Street Band – Dancing in the Dark
13. The Smiths – What Difference Does It Make?
14. Alphaville – Forever Young
15. The Chills – Pink Frost
16. Bryan Adams – Run to You
17. Modern Talking – You’re My Heart, You’re My Soul
18. U2 – The Unforgettable Fire
19. Corey Hart – Sunglasses at Night
20. Madonna – Material Girl
21. The Style Council – Shout to the Top
22. Dead or Alive – You Spin Me Round (Like a Record)
23. Nik Kershaw – The Riddle
24. The Jesus & Mary Chain – Upside Down
25. Killing Joke – Eighties
26. The Minutemen – Corona
27. Propaganda – Dr. Mabuse
28. Scritti Politti – Wood Beez (Pray Like Aretha Franklin)
29. The Fall – C.R.E.E.P.

Linkki soittolistaan tästä.

Kelpaisiko kyyti kotiin?

Oletko koskaan joutunut seuraamaan sivusta, kun ihminen, josta välität, vetää elämänsä ränniin? Jos kyseinen ihminen onnistuu vielä julkisesti tasapainoilemaan silmät maanisesti loistaen tekopirteyden terävimmällä leikkauspinnalla, tilanne on oikeasti sietämätön. Toisille elämänhallintaansa todisteleva addikti on traaginen ilmiö, mutta ei sille kukaan muu mitään voi.

Läpi uransa The Cars keitti kasaan new waven kitaravetoisempia ja synteettisempiä virtauksia. Alussa kitara oli kuningas. Vuonna 1980 julkaistulla Panoramalla viisari heilahti hiukan synien suuntaan, mutta levyn biisimateriaali oli aika heikkoa eikä se Touch and Gota lukuun ottamatta paljon listarintamalla juhlinut.

Neljä vuotta ja paria sooloprojektia myöhemmin bändi julkaisi Heartbeat Cityn, joka teki heistä globaaleja supertähtiä: Magic, You Might Think ja Hello Again olivat huumoripitoisten musiikkivideoiden aatelia. Viimeksimainitulla ohjaaja Andy Warhol menee hiukan tahattomankin huumorin puolelle, etenkin ns. sensuroimattomassa versiossa.

Levyn suurimmalla hitillä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä huumorin kanssa.

Syntetisaattorimaton päällä leijuva basisti-laulaja Ben Orr laulaa Ric Ocasekin tekstistä uransa hienoimman tulkinnan. Vähäeleisen täydellinen veto, joka jättää tilaa samaistua tekstiin ja tilanteeseen. Jossain vaiheessa on vain pakko luovuttaa ja toivoa, että kun aika on kypsä, löytyy joku muu, joka jaksaa kuunnella ja auttaa…

”Who’s gonna hold you down
When you shake?
Who’s gonna come around
When you break?”

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Scorpions saa kappaleen kuulostamaan siltä kuin se kertoisi tekokynnen halkeamisen aiheuttamasta syvästä surusta.

Video ei ole enää saatavilla

Hear
82 The Cars kehittyi urallaan laskusuuntaisesti yhdestä uuden aallon klassisimmista levytyksistä (nimetön debyytti vuodelta 1978) juustoiseen stadionrockiin ja hiukan yskivään loppuun vuonna 1988. Tuskinpa kukaan odotteli yhtyeen paluuta henkeään pidätellen, ja siksi yllätys Move Like Thisiä kuunnellessa onkin mitä iloisin. Ric Ocasek ja kumppanit (alkuperäiskokoonpanosta puuttuu vain vuonna 2000 kuollut basisti/laulaja Benjamin Orr) tähtäävät tiukalla osumatarkkuudella alkuaikojensa soundiin, ja sellaiset kappaleet, kuten Too Late, Sad Song ja Blue Tip ovat juuri sellaista jäntevää, särmikästä ja tarttuvaa poppia, mitä The Cars parhaimmillaan teki. ”Viimeinen hidas” -suosikki Driven suuntaankin kumarretaan slovareilla, kuten Soonilla ja Take Another Lookilla. Keep on Knockingin turpea hardrock tai osuvasti nimetty Drag on Forever ihastuttavat vähemmän. Kaiken kaikkiaan Move Like This on kuitenkin paljon parempi kuin mitä näiltä jo harmaahapsisilta uuden aallon poppareilta olisi ikinä uskaltanut odottaa. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Dengue Fever: Cannibal Courtship

Concord
76 Amerikkalaisyhtyeen levyn kannessa komeilee kitaristi Zac Holtzmanin instrumentti ”the Mastodong”. Sen yläosassa on etenkin surf-, garage- ja indierokkareiden suosima Fender Jazzmaster -kitara, alaosassa puolestaan kambodžalainen perinnesoitin chapei dong veng. Mutanttisoitin kuvaa aika hyvin Dengue Feveriä – se on yhdistelmä amerikkalaista ja kambodžalaista kulttuuria, mennyttä ja nykypäivää, popkulttuuria ja Kambodžan veristä historiaa. Kovin paljon uutta Dengue Feverin neljäs levy ei tuo yhtyeen psykedelian, surf rockin, garagen, jazzin ja 1960-luvun kambodžalaisen popin sekoitukseen. Jotkut albumin englanninkieliset lyriikat (suurin osa levyn kappaleista on laulettu khmerin kielellä) hiukan särähtävät korvaan, mutta kaiken on kuitenkin valmis antamaan anteeksi silloin, kun vokalisti Chhom Nimolin taivaallinen ääni ja yhtyeen hypnoottinen musiikki loksahtavat paikoilleen ja löytävät kuuloluita aivan uudella tavalla värisyttävän soundin. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

The Horrors – Skying

XL Recordings
83 The Horrors ilmeisesti omistaa aikakoneen. Nimettömällä esikoisalbumillaan (2007) yhtye remusi kuin vuoden 1968 huuruisimpiin halloween-bileisiin buukattu garageprojekti, kun sitä seuraavalla Primary Colorsilla (2009) se sukelsi päätä pahkaa vuoden 1990-luvun alun velloviin MBV-kitarameriin. Kolmannella albumillaan se pakittaa 1980-luvun alkuun, stadionsuosiota edeltäneen Simple Mindsin ja The Chameleonsin kaltaisten taiderock-romantikkojen mahtipontisiin maisemiin. Vaikka Horrors tykkääkin takkinsa kääntämisestä ja trendien nuuskimista, parantaa se juoksuaan albumi albumilta – myös myynnillisesti: Skying singahti ilmestyessään Iso-Britannian albumilistalla jo viidenneksi. Laulaja Faris Badwan on The Horrorsin vahvuus ja heikkous; jäänviileän 24-vuotiaan ääni on kolhoudessaan vaikuttava, mutta karismaa tai sanottavaa voisi olla enemmänkin. Vuoroin sotilaallisine, vuoroin baggysti svengaavine rytmeineen ja vuoroin vellovine, vuoroin helmeilevine kitaroineen Skying on tasaisen komeaa ja yllättävänkin monipuolista kuultavaa. Levyn kymmenestä kappaleesta nousevat esiin jylhät I Can See Through You ja Still Life, raukea You Said sekä vanhan Horrorsin rapeudesta muistuttava Monica Gems. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Steve Mason & Dennis Bovell – Ghosts Outside

Domino
89 Steve Mason on äänensä puolesta rauhoittavin laulaja sitten Red House Paintersin Mark Kozelekin. Britin lempeää muminaa on kuultu paitsi kovasti kaivatun The Beta Bandin, myös sitä seuranneiden sooloprojektien King Biscuit Timen ja Black Affairin levyillä – sekä tietysti viime vuoden Boys Outsidella, Mason mestarillisella sooloesikoisella, joka on nyt päässyt 58-vuotiaan tuottajagurun Dennis Bovellin (The Slits, Linton Kwesi Johnson) käsittelyyn. Steve Mason ja dub ovat taivaassa syntynyt liitto ja Ghosts Outside mahdollisesti jopa emoalbumiaankin vaikuttavampi kokonaisuus. Bovell on löytänyt Masonin kappaleista olennaisen, eikä ilmava tuotanto kuulosta missään vaiheessa päälle liimatulta. Tila on tehnyt hyvää erityisesti The Letterille ja Lost and Foundille, jotka genren perinteitä kunnioittaen on nimetty uudelleen, ensimmäinen Letter Dubiksi ja jälkimmäinen Lost & Dubiksi. (Antti Lähde)
Steve Mason & Dennis Bovell – Letter Dub

Paavoharju – Ikkunat näkevät EP

Fonal
64 Olkoonkin Paavoharju tinkimättömimpiä ja hienoimpia suomalaisbändejä ikinä, ryhmän ensimmäinen julkaisu kolmeen vuoteen jättää puoliviileän olon. 20-minuuttisen, myöhemmin kasettina julkaistavan digi-ep:n seitsemästä biisistä kolme on uusia versioita vanhoista biiseistä, kolme täysin uusia ja yksi internetissä pyörinyt, mutta vain kokoelmayhteydessä julkaistu harvinaisuus. Uutuuksista Tuonen marja ja Tulilehtisade ovat varsin luonnosmaisia äänikollaaseja ja Mistä hän oli tullut lyhyt biittipohjainen välike. Spesiaalia antia ep:llä on vain toismaailmallinen päätösbiisi Aurinkotuuleen, joka lienee bändiin vihkiytyneille jo ennakkoon tuttu. EP:n kannalta on hieman harmi, että levyn onnistunein runko muodostuu vanhojen biisien vaihtoehtoisista versioista. Kevätrummun uusi versio on onneksi hukannut originaalin karmean Bollywood-humpan ja onnistuu kuulostamaan biitittömältä tanssimusiikilta. Aamuauringon tuntuisesta tehty kitaraversio puolestaan on Paavoharjun mittapuulla hämmentävän rytmikästä ja hämmentävän poppia. Pahin pettymys hälvenee, sillä Yann Tiersenistä muistuttavan pianon säestämä nimikappale on Paavoharjun uran hienoimpia. Kun bändin mieslauluista vastaava Toni Kähkönen pyytää lepopaikkaa, Paavoharjun musiikin surumielinen pyhyys hohkaa vahvempana kuin koskaan. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Yes – Fly From Here

Frontiers
47 Yes on postmoderni yhtye. Kokoonpanot vaihtelevat, miehiä tulee ja menee. Nyt, kun laulaja-lauluntekijä Jon Anderson on mitä ilmeisimmin heivattu kokoonpanosta lopullisesti, seisoo – tai kaatuu – yhtye toisen tukipilarinsa, basisti-lauluntekijä Chris Squiren varassa. Historia toistaa itseään: vähän yli 30 vuotta sitten Yes oli samassa tilanteessa. Andersonin tilalle otettiin klooniksi Trevor Horn, ja koskettimiin Geoff Downes. Nyt Downes ja Horn ovat palanneet, tosin Hornin tontiksi jää tuotanto ja säveltäminen. Levy koostuu parikymmenminuuttisesta Fly from Here -teoksesta sekä muutamasta irrallisesta esityksestä. Paikoitellen tuntuu kuin kuuntelisi aitoa Yes-levyä. Steve Howen kitarointi on hänelle tyypillistä ja Squiren jykevät bassoriffit edelleen sovitusten keskiössä. Downes ei ole mikään soittovirtuoosi, ja tästä syystä koskettimien osuus on levyllä varsin näkymätön. Rumpali Alan White on aina ollut kykenevä, mutta varsin persoonaton. Fly from Here jää teoksena hieman etäiseksi. Lentokenttä-metaforat eivät kolahda. Paikoitellen teos on musiikillisesti ihan kelvollista, mutta siitä jää väärän rahan vaikutelma. Jon Andersonin korvaaminen samankuuloisella laulajalla ei ole kovin järkevä ratkaisu. Paikoitellen kuuntelija menee halpaan, kun Benoit Davidin laulu nyansseineen muistuttaa täysin Andersonin ääntä. Aiemmat Hornin tuottamat Yes-levyt (90125 ja Big Generator) ovat olleet melkoisia täysosumia. Fly from Here on sen sijaan epätasainen musiikiltaan ja sijoittelultaan. (Marko Virta)

Video ei ole enää saatavilla

“It’s not the perfume that you wear /
It’s not the ribbons in your hair”

Bostonilaisen The Carsin esikoissingle on kyynis-romanttisen powerpopin klassikko. Kappale kertoo naisesta, joka on niin kertakaikkisen viehättävä, ettei päähenkilöä edes haittaa, kenen kanssa tämä yönsä viettää.

Myöhemmin tuottajana ansioituneen Ric Ocasekin (Smashing Pumpkins, Weezer) säveltämä kappale kuuluu niihin, joista lähes jokainen pitää. Kappale ylsi sekä Yhdysvaltain että Iso-Britannian singlelistaan Top 30:een ja siivitti kesäkuussa 1978 julkaistun The Carsin nimettömän esikoisalbumin miljoonamyyntiin.

Muun muassa The Killersin Brandon Flowersin on nimennyt biisin suosikikseen, minkä lisäksi sen ovat coveroineet niinkin vastakkaiset artistit kuin avant folk -kummajainen Scout Niblett ja tukkahevisuuruus Poison.

Viime vuonna The Cars palasi pitkän tauon jälkeen esiintymislavoille, ja toukokuussa julkaistiinkin Move Like This, yhtyeen ensimmäinen albumi 24 vuoteen. Just What I Neededin laulanut Benjamin Orr ei kuitenkaan ollut enää tässä kyydissä; basisti menehtyi syöpään vuonna 2000.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jos on tekosyy kuunnella Poisonia, niin Poisonia kuunnellaan.

Video ei ole enää saatavilla