Niina Virtanen esittelee Manowarin Isän ja seitsemän muuta maailmalla syntynyttä ainakin osittain suomenkielistä laulua.

Mikään ei kutkuta suomalaista sielua niin kuin se, että meidät noteerataan maailmalla. Se vasta torille vetääkin, kun ulkomaalaiset bändit tai artistit uskaltautuvat levyttämään suomeksi tai parhaassa tapauksessa luomaan kokonaisen uran suomen kielen varaan. Listasimme kiinnostavimmat tapaukset.

#1 Manowar – Isä

Video ei ole enää saatavilla

Mikä: Sankarihevin suuruudenhulluin nahkaritariretkue Manowar julkaisi vuonna 2009 suomenkielisen balladin nimeltä Isä. Manowariksi poikkeuksellisen herkkä slovari on akustisella kitaralla ja juustoisella synalla kuorrutettu kiitoslaulu joko isälle tai Isälle, riippuen siitä haluaako lyriikkaa tulkita maanläheisesti vai uskonnollisesta näkökulmasta. Tekstiltään paikoittain jopa virreltä tuntuva kappale kallistuu juuri sen verran kohti kornia kalkkunaballadia kuin Manowarilta sopii odottaakin.

”Opetit hyvän ja pahan
Ohjeet elämään
Annoit parhaan lahjan
Sen tärkeimmän

Et hylännyt koskaan
Teit minusta vahvan
Kun menin harhaan
Tai en tiennyt suuntaa”

Miksi: Bändin nokkamies Joey DeMaio on kertonut, että bändi halusi tehdä biisin, jolla voi osoittaa faneilleen kuinka paljon heille merkitsevät. Tarkoituksena ei kuitenkaan ollut kiitellä vain suomalaisia faneja – sama kappale on tehty 15 muullakin kielellä, esimerkiksi puolaksi, norjaksi, japaniksi ja portugaliksi. Manowar on tunnettu yleisöä kosiskelevista tempauksista, joten sinänsä usealle kielelle tehty kappale ei yllätä tältä orkesterilta.

Kannattiko: Jos olisi ilkeä, kappaletta olisi helppo verrata keskinkertaista humalaisempaan aamuneljän karaokeherkistelyyn, mutta onhan ajatus amerikkalaisten tekemästä suomenkielisestä nahkahevi-iskelmästä periaatteessa kaunis. Ja biisikin mahdollisesti Manowarin ystävälle.

#2 Damien Rice – Eskimo

Video ei ole enää saatavilla

Mikä: Melankolisen singer-songwriter-folkin ja särkyneiden sydänten kuningas Damien Rice julkaisi vuonna 2002 O-albumin, jonka jylhässä päätöskappaleessa Eskimo mies laulaa surun hetkellä kääntyvänsä eskimoystävänsä puoleen. Biisi viimeistellään suureen operettimaiseen lopetukseen, missä sinfoniaorkesteri ja oopperalaulaja ottavat valtaa Ricelta. Satunnaiskuulijalta saattaa kuitenkin mennä ohi se, että dramaattinen sopraano laulaa omat osuutensa suomeksi. Ooppera ei ole helpointa hahmotettavaa muutenkaan, ja tässäkin tapauksessa esimerkiksi ”kosketa minua / halua käsilläsi / huuto sielussa saa” -lauseet saattavat hukkua kokonaisuuteen. Biisin jylhä lopetus ei kuitenkaan jätä epäilystä siitä, mitä lauletaan – sopraano toistelee selvällä suomen kielellä ”minä kaipaan eskimoystävääni”.

Miksi: Internet ei valaise tarinaa kovin tarkkaan, mutta yleisesti kerrotaan että Damien Ricella oli suomalainen ystävä, joka käänsi biisin viimeiset rivit ja josta kappale mahdollisesti kertoo. Koska valtaosa Ricen tuotannosta keskittyy raastaviin rakkaustarinoihin, rakkaudennälkäinen romantikko voi halutessaan keksiä mahdollisen romanssin Ricen ja suomalaisen eskimoystävän välille.

Kannattiko: Mikä ettei – biisi on taattuun Damien Ricen tyyliin sydän syrjällään henkivää yksinäisen miehen melankoliaa. Eeppisiin mittoihin kasvava kappale viimeistelee hienosti komean albumin, ja suomenkieliset loppurivit lämmittävät nöyryyteen taipuvaisen kansan mieltä; se ihana irkkumies kaipaa meitä. Ainoa miinus annettakoon siitä, että sivistymätön kuulija saattaa biisin aiheen ja kielivalinnan äärellä erehtyä kuvittelemaan, että Suomessa on eskimoita.

#3 Kauan

Video ei ole enää saatavilla

Mikä: Ukrainalais-venäläinen bändi, joka tekee synkkämielistä ja maalailevaa doom-post-rock-folk metalia suomeksi. Kolme suomenkielistä pitkäsoittoa julkaissut bändi on levyttänyt myös venäjäksi, mutta valtaosa tuotannosta on suomeksi.

Miksi: Bändin solisti ja nokkamies Anton Belov on kertonut, että halusi bändiä perustaessaan ihmisten keskittyvän enemmän musiikkiin kuin tekstiin, joten viiden miljoonan asukkaan kieli tuntui sopivalta valinnalta, jotta valtaosa kuuntelijoista ei ymmärtäisi sitä. Belov oli kuunnellut paljon suomenkielistä metallia ja rakasti kieltä, joten halusi kirjoittaa lyriikat suomeksi. Rakkaus kieltä kohtaan on helppo uskoa jo biisien hurmaavista nimistä. Kappaleilla on sellaisia runollisen kauniisti soljuvia nimiä kuin Ommeltu polku, Sateen huuhtoma, Syleilyn sumu ja Neulana hetkessä. Pääasiassa bändin tekstittäjänä on toiminut Belov, mutta viimeisimmällä levyllään Kaiholla bändi käytti ensimmäistä kertaa suomalaista sanoittajaa, laulaja-lauluntekijä Marja Mattlaria.

Kannattiko: Ehdottomasti. Kauanin maalailu on taidokkaasti tehtyä melankoliaa jo sävellystensä puolesta, mutta lyyriset tarinakokonaisuudet nostavat koskettavat levyt uusille ulottuvuuksille. Esimerkiksi Sorni Nai -albumi kertoo tositarinan Uralille 1950-luvulla kuolleesta vuorikiipeilijästä. Ja kauniisti kertookin, kuten allaoleva ote kappaleesta Akva osoittaa.

”Silmäripset jäätyy kylmässä
Talvituuli puskee ikkunaa
Juna kiiruhtaa, halkoo yötä
Vanassaan laulujen kaiku”

Sinänsä sääli, että monet Kauanin fanit jäävät paitsi lyriikoiden sisällöstä, sillä bändillä on taito rakentaa harvinaisen hienoja ja visuaalisia ärsykkeitä kiihottavia tekstejä, joihin ei taivu monen kotimaisenkaan lyyrikon kynä.

#4 Laukaus

Video ei ole enää saatavilla

Mikä: 2000-luvun alussa viiden vuoden ajan toiminut japanilainen hardcore punk -bändi, joka lauloi suomeksi. Suomi-HC:stä innostunut bändi teki covereita esimerkiksi 1980-luvun alussa toimineen tamperelaisen Riistetyt-bändin biiseistä. Uransa aikana bändi ehti julkaista vain kaksi EP:tä, Mikä on tuolla? (2002) ja Ollaan punk nuorisoo… (2004).

Miksi: Suomenkielistä HC-punkia on lähetelty maailmalle C-kaseteilla jo 1970-luvulla, ja esimerkiksi Mike Patton on bongattu Terveiden Käsien keikalta. Ei siis sinänsä ole yllätys, että punkin piirissä on rohkaistuttu myös leikkimään suomen kielellä. Japanissa ollaan kiinnostuneita suomalaisesta kulttuurista, eikä Laukaus olekaan lajissaan ainoa. Ainakin Varaus SS on tehnyt urallaan kunniaa suomenkieliselle punkille jo nimensäkin puolesta. Nimi kumartelee kahdelle edesmenneelle suomalaiselle punk-bändille, Varaukselle ja Tampere SS:lle.

Kannattiko: Laukaus on melko perinteistä, kahtasataa kaahaavaa hooceeta, kyllähän semmoiseen kovaan ajoon suomeksi huutaminen toimii. Sanoista ei hirveämmin saa selvää, mutta onko sillä tässä genressä niin väliäkään. Lausuminen on melko moitteetonta, ainakin kun teksteissä pysytään perusasioissa ja samanlaisissa loppusoinnuissa. Mikä on tuolla? -EP:llä kertosäkeissä huudetaan esimerkiksi Vihaa, Paskaa, Valtaa, Tuhoa ja Kuolemaa (eri biiseissä). Homma helpottuu huomattavasti, kun voi joka biisissä huutaa samaa ääntä.

#5 Kultasiipi

Video ei ole enää saatavilla

Mikä: Saksalainen power ja folk metal -bändi, joka esittää karvaliivisiä metalliversioita suomalaisista kansanlauluista. Bändi on sorvannut esimerkiksi sellaisista klassikoista kuin Soittajapaimen metsämetallia, joka on kuorrutettu irlantilaisilla kansanlauluperinteillä ja keskimaalaisella estetiikalla. Useimmat kansanlaulut bändi esittää suomeksi, mutta ainakin suurin ”hitti” Ievan polkka on saanut saksankielisen tekstin. Se annettakoon anteeksi, ottaen huomioon ettei valtaosa alkuperäisestä Ievan polkastakaan ihan tolkullista suomea ole.

Miksi: Koska suomi on uuden maailman kieli, ainakin bändin omien sanojen mukaan. Kerrotaan että Kultasiiven innoittajana olisi toiminut myös Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, joka aikoinaan julkaisi kaksi pitkäsoittoa saksaksi. Bändi kertoo inspiroituvansa myös esimerkiksi kanteleesta, mutta musiikissa sitä ei kylläkään ole kuultavissa.

Kannattiko: Vaikea sanoa. Kuten peikkohevi useimmiten, myös Kultasiipi herättää kysymyksen onko bändi vitsi. Jos on, pitäisikö sille nauraa? Jos ei naurata, ollaanko onnistuttu? Bändi kertoo itse voittaneensa ”paras suomalainen tekokarvafantasiahevibändi Berliinistä eli Etelä-Suomesta” -kilpailun. Eli ilmeisesti bändin mielestä kannatti. Tämä vastannee myös kysymykseen siitä onko bändi vitsi.

#6 Laakso – Mämmilärock

Video ei ole enää saatavilla

Mikä: Ruotsalainen indie-bändi Laakso julkaisi vuonna 2007 suomenkielisen levyn Mämmilärock, joka leikittelee bändiläisten suomalaisilla taustoilla. Bändin ruotsinsuomalaiset perustajajäsenet Markus Krunegård ja David Nygård puhuvat myös suomea, mutta muuten Ruotsissa menestynyt bändi on levyttänyt lähinnä englanniksi. Mämmilärock liikkuu jossain Tiisun ja Olavi Uusivirran leikkikentillä, tarjoillen pilke silmäkulmassa revittelevää suomenkielistä indiepoppia. Levyn parhaimmistoa on lystikäs hanuritango Unelmia oli, joka vitsailee suoraan bändin juurilla ja toisen äidinkielen heikentymisellä.

”60-luvun kieltä täällä väännellään
Tämän päivän slangi on meille hämärää
Ruotsia kun sekaan saa niin paremmin sen ymmärtää
Kieli unohtuu ja isoäiti suuttuu
Likaiseksi menee tämä sukupuu”

Miksi: Bändin perustajajäsenten sukujuuret juontavat Tornionjokilaaksoon, mistä poppoon nimikin on peräisin. Pitkään suomenkielisestä levystä haaveilleet miehet halusivat kunnioittaa juuriaan Mämmilärock-levyllä, joka on lyriikoiltaan yllättävän rikasta ja monimuotoista suomea. Bändi on nimennyt yhdeksi vaikuttajakseen Juice Leskisen, mikä on leikittelevän levyn äärellä helppo uskoa. Levyltä löytyy jopa muutamille suomalaisille ikoneille osoitettu biisi, jossa kiitellään Juicea, Remua ja Baddingia oman elämän pelastamisesta. Knoppitietona mainittakoon, että bändin solisti Krunegård ei ole perheensä ainoita muusikoita. Miehen sukulaisiin kuuluvat esimerkiksi Suvi Teräsniska, tangokuningatar Susanna Heikki sekä Ruotsin Idols-voittaja Markus Fagervall.

Kannattiko: Kannatti. Levy kuulostaa suomalaiselta, mutta näkökulma on ainutlaatuisella tavalla ulkopuolisen. Oivaltava ja lämminhenkinen Mämmilärock on täynnä teräviä, mutta rakkaudella tehtyjä havaintoja niin suomalaisuudesta, ruotsalaisuudesta kuin ruotsinsuomalaisuudestakin. Kesäinen levy sopii loistavasti juuri tähän vuodenaikaan, voin hyvin kuvitella ne mökkireissut, kun kaveriporukat hoilaavat aamuyöstä katkeransuloisessa laskuhumalassa Hetkinen Juice Leskinen -kappaletta.

”Aikaa kului itsaria harkitessa
apu saapui yllättäen supermarketissa
kaiuttimissa surkea stemma
Juice saarnas ettei elämästä selviä hengissä
Hetkinen Juice Leskinen, tässä multa kiitokset
Sun laulut pelasti mut, saanks mä pelastaa sut?”

#7 God Is My Co-pilot – Ootko sä poika vai tyttö?

Video ei ole enää saatavilla

Mikä: 1990-luvun alusta asti New Yorkin underground-piireissä toiminut queercore-noise-punk-bändi, jonka periaatteisiin kuuluu se, että mitään ei tarvitse osata soittaa, mutta täytyy yrittää, ja soittimen äänestä on pidettävä. Bändi julkaisi vuonna 1995 reilun minuutin mittaisen punk-rallin Ootko sä poika vai tyttö? Kappaleessa kysellään huonosti lausutulla suomella ”kuinka vanha sä oot, ootko sä poika vai tyttö?”

Miksi: Todennäköisesti siksi, että avantgardemaisesta sekoilusta innostuneelle bändille niinkin eksoottisella kielellä kuin suomeksi levyttäminen tuntui tarpeeksi hullulta idealta. Orkesteri on levyttänyt muillakin itselleen vierailla kielillä, kuten jiddishiksi, turkiksi ja saksaksi.

Kannattiko: Meluisasta free-punkista on sinällään vaikea sanoa kannattaako, mutta ei vapautunut sekoilu koskaan huono veto ole. Levynkansi ei välttämättä kannattanut, sillä monet levykaupat eivät ottaneet alkuperäistä EP-julkaisua hyllyynsä, sillä kannessa on piirretty kuva kahdesta naisesta harrastamassa strap-on-seksiä.

#8 Brian Jonestown Massacre – Viholliseni maalla

Video ei ole enää saatavilla

Mikä: Multi-instrumentalisti ja musiikkitaiteilija Anton Newcomben johtama psykedeelinen kenkiintuijottelubändi Kaliforniasta. Orkesteri teki englanninkielisestä In the Land of My Enemy -biisistään suomenkielisen version Viholliseni maalla, joka kertoo… öh, jostain. Alkuperäistä englanninkielistä biisiä ei ole koskaan virallisesti levyllä julkaistu, mutta suomenkielinen löytyy Aufheben-albumilta vuodelta 2012.

Miksi: Newcombe on erikoislaatuinen eksentrikko, joka on tehnyt biisejä muillakin kielillä kuin äidinkielellään. Newcombe vaikuttaa pääasiassa Berliinissä, kuten myös biisin laulaja ja oletettava tekstittäjä, suomalainen taiteilija Eliza Karmasalo. Ilmeisesti taiteilijoiden tiet ovat törmänneet Berliinin alakulttuureissa ja Newcombe on päättänyt tehdä virallisen version biisistään suomeksi Karmasalon kanssa yhteistyössä.

Kannattiko: Lyriikat ovat melkoista googletranslatea, mutta Newcomben tietäen ja suomalaisen laulajan huomioon ottaen se lienee tietoinen valinta. Tekstissä ei ole juurikaan tolkkua, mikä toisaalta toimii hämyiseen tunnelmaan täydellisesti. Savuisessa taiteilijakuppilan nurkassa sisäänpäin kääntyneenä junnaava biisi jättää kokonaisuutena kuitenkin hämmentyneen olon, ainakin ilman psykedeelejä. Tässä voi olla kysymys jostain tai sitten ei mistään.

”Pellavansiemen kädessäni, pelkää jänis silmässä
Hän ymmärtää minua, valko salon metsään”

Tiedätkö muita ulkomaisia kappaleita, joissa lauletaan suomen kielellä? Kerro kommenteissa.

Anton Newcombe ja kumppanit sillalla.

Pro tools on Anton Newcomben uusi lempipäihde.

San Franciscossa 22 vuotta sitten perustettu The Brian Jonestown Massacre oli 1990-luvulla kuin hullujenhuone, jonka ovet kävivät taajaan: ylipappi Anton Newcomben seurakuntaan kirjautui vuosikymmenen mittaan liki 40 auttavasti soittotaitoista potilasta. Hoitokeinoina suosittiin huumeita ja 1960-luvun psykedeelistä rokkia. Pään- ja bändin sisäiset kemiat myllättiin pahanpäiväisesti.

Ryhmäistunnoissa askarreltiin hiilikopioita The Beatlesin Intian valaisemista hengentuotteista, nostettiin hattua Dylanille ja Stonesille, kenkiintuijottelun merkkinimiä unohtamatta. Siinä sivussa sitarit pantiin päreiksi ja taiteelliset kompromissit nuijittiin nyrkein.

Potilaat sekoilivat laitoksen puuhahuoneiden neliraiturit täyteen keskinkertaista rämpyttelyä, mutta onnistuivat siinä sivussa tekaisemaan jopa muutaman pikkuklassikon, joiden laiska nihilismi toi ajankohdan vaihtoehtorokkiin vinoa kierrettä. Jo alussa alleviivattiin, että valuvirheet ja maanantaikappaleet kuuluvat pakettiin. Lataamon parkkipaikalle leiriytyi liuta uskollisia seuraajia – kuin syanidipastori Jim Jonesin liepeille konsanaan.

Se oli villiä aikaa, silloin.

Nyt kahdennentoista albuminsa julkaiseva The Brian Jonestown Massacre on tasapainossa. Keski-ikäistynyt Newcombe on kuivilla ja hengailee sitkeiden faniensa kanssa sosiaalisessa mediassa.

Pari edellistä BJM-levyä, My Bloody Underground (2008) ja Who Killed Sgt. Pepper? (2010), äänitettiin pitkälti Islannissa, jonka vulkaaninen alkuvoima realisoitui albumeilla vuolaina äänikollaaseina. Parhaimmillaan ne olivat onnistunutta eskapismia, mutta kiusallisesti bändi – tai Newcombe – teki itsestään naurunalaisen pelehtimällä kulahtaneiden diskorytmien parissa.

Aufhebenin synnyinseutu on Newcomben nykyinen asuinpaikka Berliini, mutta onneksi ympäristön vaikutus merkitsee ennemmin avaruudellisen saksalaisrockin läsnäoloa kuin halpaa kaljateknoa. Junnausoppia on tarjonnut basisti Will Carruthers, joka on tuttu Spacemen 3– ja Spiritualized-yhteyksistä. Myös alkuperäisjäsen Matt Hollywood on saanut oleskeluluvan sessioihin.

Taiteellisia harppauksia ei ole tehty, hyvässä tai pahassa. Suuri osa BJM:n tuotannosta ottaa (edelleen) musiikillisesti tappion kotikatusi toiseksi parhaan makuuhuonesäveltäjän aikaansaannoksille. Studioaikaa on kuitenkin kulutettu vaihteeksi enemmän instrumenttien kuin läppärin äärellä. Askel oikeaan on myös albumin kesto: Aufheben on ”vain” viitisenkymmentä minuuttia kestävä kokonaisuus, mikä on sekin tuntuva tiivistys BJM:n pahimmista möhkäleistä.

Bändivetoisuus on tehnyt hyvää, mutta perusongelma on sama kuin kahdella edellisellä albumilla: biisit puuttuvat. Tuntuu siltä, kuin Newcombe olisi kokeellisen ilmaisunsa sisällä vankina kuin kielitaidoton turisti, joka yrittää lausua äidinkielensä kauneinta runoa kymmenen ravintolafraasin ja röökiaskiin töherretyn kuvituksen voimin. Hän ei tunnu keksivän, mitä sinänsä kelvollisilla aihioilla kannattaisi tehdä. Siitä esimerkkinä käyköön Gaz Hilarant, jossa sanat on huonoin perusteluin korvattu pultsarimaisella ölinällä.

Newcombe tahtoo varmasti tehdä musiikkia, jota pureksimalla kuulija voisi puhdistua taustahälyksi tuotetun nykymusiikin jättämistä kuonapinttymistä. Lopputulos on kuitenkin päinvastainen, sillä Aufhebenin haahuileva anti lähinnä puuduttaa kehon herättelemättä mieltä. On myös vaikea käsittää, miksi Newcomben ristiretki nykymusiikin merkityksettömyyttä vastaan koostuu laimeasta vaikuteturismista. Esimerkiksi ärsyttävän pastissimaiseen tapaan nimetty Blue Order/New Monday on sinänsä virvoittava äänikollaasi, mutta toisaalta pelkkä kastautuminen Primal Screamin trippien lauhdevesissä.

Kritiikki päämäärättömyydestä ei tietenkään tarkoita, ettei levyllä olisi hetkensä. Muhkean avausinstrumentaalin jälkeen tapahtuu kummia, kun vieraileva vokalisti Eliza Karmasalo kutsuu pehmeällä näennäissuomella esiin indiesydämen syövereihin kadotetun piilopatriootin. Suomalaistaustaisen berliiniläistaiteilijan laulama Viholliseni maalla lienee albumin onnistunein hetki: utuinen mutta päättäväisesti etenevä, tarttuva ja mielenkiintoinen psykedeliarock, jonka usvaiset riffinpätkät tunnustavat The Curea.

Pilkahdusten lomassa on kuitenkin piinaavaa odotella aurinkoa pilvien peitosta. Toivotaan, että passiivis-aggressiivinen hippikeisari Newcombe elää vielä uuden ja terveellisemmän taiteilijaelämänsä opetteluvaihetta.

69

Aufheben on pullollaan luonnostelmia, joiden teho ei riitä muistijäljen raapaisuun. Mikä turhauttavinta, ne eivät myöskään vastaa kiusalliseen kysymykseen siitä, onko levy aito pettymys vai tyydyttävin arvosanoin läpäisty välityö.

Video ei ole enää saatavilla

Sooloartistin ja oikean bändin välinen raja on häilyvä. Gösta Sundqvist olisi voinut levyttää Leevi and the Leavingsin diskografian kasvottomien studiomuusikoiden avulla, mutta halusi silti pitää Risto Paanasen ja kumppanit työtovereinaan. Toiset taas ovat niitä, joiden tontilta pitää lunastaa oma paikkansa. James Brown ja Fela Kuti jakelivat 1970-luvulla epäröimättä sakkolappusia mokaileville bänditovereille.

Seuraavassa viisi kokoonpanoa, joissa nokkimisjärjestys on selvä ja ilmaisuvoima ruumiillistunut harvinaisen monolittimaisesti.

5. Les Claypool / Primus

Les Claypool, eli mies, joka oli liian hyvä soittaakseen bassoa Metallicassa, perusti vuonna 1986 Primuksen, jonka funkaava sekorock sai muusikot tuhrimaan kalsarinsa, siunasi bändille kiertueseuraa Rushista aina Public Enemyyn ja kasvoi käsitteeksi itsessään.

Primus on ollut aina kolmen kovatasoisen muusikon symbioosi. Primuksen studioalbumeista vain esikoislevy Frizzle Fry on tarvinnut ulkopuolista tuottojeesausta, jos kutsuvierasbileitä levyllä Antipop ei huomioida. Ja vaikka entinen black metal -kepittäjä Larry LaLonde ja rumpali Jay Lane – puhumattakaan afrorummutuksen ja goottialternativen hanskaavasta Tim ”Herb” Alexanderista – epäilemättä saisivat keskenään aikamoiset jamit aikaan, niin mihin tämä outolintu lentäisi ilman beefheartmaista Claypoolia ja tämän kalatarinoita? Luultavasti päin ikkunaa ja kadulle kissansaaliiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Primus – Jerry Was a Race Car Driver

4. Billy Corgan / The Smashing Pumpkins, Zwan

Smasharikuva ajalta ennen kuin Billy oli muuttunut täysin munapääksi.

Okei, jos on kirjoittanut alle kolmekymppisenä parituntisen konseptilevyn, joka laittaa kriitikot polvilleen, yhdistää kokonaisen masentuneen sukupolven ja myy yli yhdeksän miljoonaa kappaletta, on kenties lunastanut paikkansa kukkona tunkiolla.

Tuon kaiken saavutti The Smashing Pumpkinsin johtaja Billy Corgan vuoden 1995 Mellon Collie and the Infinite Sadness -albumilla, selättäen samalla paineet, joita hänen harteilleen kuormattiin ikätoverinsa Kurt Cobainin tehtyä oman ratkaisunsa. Ne olivat hienoa aikaa, kun Corgan ammensi vimmaisesti samalle levylle nuoruutensa lemppareita, aina ELO:sta The Cureen saakka.

Aallonharjalle kivunnut Smashing Pumpkins oli Corganille yhä vaikeampi joukko johdettavaksi. Äkäisen kuulapään sosiaaliset otteet kovenivat, ja ennen Smashing Pumpkinsin murenemista Corgan sävelsi egonsa kanssa lineaarisesti paisuneita mammuttieepoksia.

Corgan ansaitsee kaiken kunnian tuotannostaan, mutta ei hän koko urakasta omin päin selvinnyt. Smashing Pumpkinsin alkuperäiskitaristin, nykyisin A Perfect Circlessä soittavan James Ihan kadonneeksi klassikoksi kanonisoitu sooloalbumi Let it Come Down käynee esimerkiksi siitä, millaista luovuutta Corganin varjossa versosi.

Smashing Pumpkinsin vuokratyövoimin soitetuilla reunion-keikoilla arvaamattomasti käyttäytynyt Corgan työstää parhaillaan elämäkertaa. Arvatkaa, saako sen kirjoittamiseen osallistua kukaan muu kuin jenkkialtsun armoitettu sankari?

http://vimeo.com/10226003

The Smashing Pumpkins – Tonight, Tonight

3. Glenn Danzig / Danzig, Samhain, Misfits

Glenn ”I’m Evil” Danzig lukuina: 55 vuotta, 160 senttiä, kolme bändiä, 15 studioalbumia, pari mahalaskua klassiseen musiikkiin – ja välillisseurauksena tuhannet hevikaraoke-tulkinnat Motherista ympäri maailman. Noitahevin Peter Panin nuoruuden kovimmat jutut olivat Elvis, Ozzy ja Jim Morrison, ja samanlaisena ikonina tämä jumalkuvien iänikuinen rienaaja tahtoisi itsensäkin muistettavan.

Monille hän on yhtä kuin kauhupunklegenda Misfits, ja avautuipa Danzig muinoin punkskribentti Legs McNeilille siitä, kuinka edes Misfitsin klassisen kokoonpanon bändikaverit eivät tajunneet mistä bändissä oli kysymys. Lienee ollut Glennille yksinäistä aikaa. Kelpo kavereiden puuttuessa Danzig onkin soittanut levyilleen rumpuja lukuun ottamatta kaikkia mahdollisia instrumentteja. Myös Samhainin ja Danzigin logona ylvästelevä sarvipää on hänen käsialaansa.

Vain pari kuolevaista on päässyt Danzig-kultin rakennustalkoisiin: H.R Giger on kelvannut kansitaiteilijaksi ja musiikin suhteen neuvomisen yksinoikeutta on kantanut kunkkutuottaja Rick Rubin, jonka avulla pirullisesta bluesista hurjistunut Danzig ampaisi suursuosioon 1990-luvun alussa. Danzigin neljää ensimmäistä, eli Rubinin kanssa työstettyjä albumeita on kaupattu jenkeissä kutakin yli sata tuhatta ja yhteensä liki kaksi miljoonaa kappaletta.

Sitten Rubin sai väistyä ja Danzig otti tuottajan suitset käsiinsä, mutta ratsu on osoittautunut hankalaksi käsitellä: Danzigin tuoreimman Det Red Sabaoth -pitkäsoiton (2010) on lunastanut vain vajaat 12 000 lojalistia, huolimatta kriitikkokunnan suopeahkosta vastaanotosta.

Video ei ole enää saatavilla

Danzig – Am I Demon

2. Anton Newcombe / The Brian Jonestown Massacre

The Brian Jonestown Massacre on kuin räjähtänyt ydinvoimala. Sen johtohahmo Anton Newcombe on mammuttiegoineen säteilevä reaktoriydin, jonka läheisyydessä ei voi työskennellä turvallisesti hetkeä kauempaa – muutoin voi tulla vaikka dunkkuun kesken keikan, kuten kaikki Ondi Timonerin Dig!-dokkarin katsoneet tietävät. Tämän psykedeliapartion riveissä onkin rampannut jo päälle neljäkymmentä musikanttia.

Vuonna 1996 bändi julkaisi peräjälkeen kolme tasalaatuisinta pitkäsoittoaan. Siitä seurasi nousujohde sekä hämmenystila, jota Newcombe lääkitsi heroiinilla. Osa musiikillisesta vastuusta oli luovutettava kitaristi Matt Hollywoodille (tunnistaa Lennon-laseistaan), jonka Newcombe monotti bändistään hetimiten päästyään kuiville. Valtias palasi istuimelleen, lensi Islantiin työstämään BJMSC:n viimeisintä My Bloody Underground -albumia (2008) ja saneli studiotyölle säännöt: turpa kiinni, meitsi ajattelee.

Arvailujen varaan jää, kuinka paljon Newcombea vituttaa se tosiasia, että monelle The Brian Jonestown Massacren synonyymi on bändin suurin hitti, The Dandy Warholsin äkkisukseesta naljaileva Not if you Were the Last Dandy on Earth: Matt Hollywoodin kirjoittama ja laulama biisi.

Video ei ole enää saatavilla

Katkelma elokuvasta Dig! (ohj. Ondi Timoner)

1. Gustav Ejstes / Dungen

Up in the ass of Gustav!

Katsellessa ruotsalaisen Dungenin promokuvia kaikki viittaa verrattain normaaliin rokkibändiin. Neljä kolmekymppistä ruotsalaisjannua, tuuheat tukkapehkot ja yllä kauhtunutta retrokuosia, tunteneet toisensa luultavasti kouluajoista saakka ja työstäneet sormet verillä läjäpäin demonauhoja ennen yhteisen sävelen löytymistä.

No, ei aivan. Kavereita he toki lienevät, mutta kvartetti on yhdessä pääasiassa esittääkseen Gustav Ejstesin musiikkia livenä, ja yksinkertaisesti ollakseen oikea bändi pelkän soolohankkeen sijaan (Nicke Andersson ja Hellacopters, anyone?). Ejstes kirjoittaa Dungenin biisit ja suoriutuu studiossa yksin lähes kaikista instrumenteista, kaihtamatta myöskään studiotyön perusarkea: nokkamies on tuottanut, äänittänyt ja miksannut Dungenin levyjä. Hänet myös tunnetaan monipuolisena musiikkidiggarina, jolle yksi on ylitse muiden: Cornwallin koneruhtinas Aphex Twin. Kenties yksinäiset studiovisionäärit tuntevat välillään sielunsukulaisuutta.

Korostuneen suuren työtaakan hän kantoi pystyynkehutun läpimurtoalbumi Ta det Lugntin (2004) luomisessa – 25-vuotiaana ja vaihdettuaan levyfirmaa jättimäisestä Virginistä kotoisaan indielafkaan. Tässä esimerkki vallasta, joka toistaiseksi on turmellut ilmeisen vähän: Gustav Ejstes on ruotsalaisen rockin nuori kruununprinssi ja valistunut itsevaltias samoissa samettihousuissa.

Video ei ole enää saatavilla

Dungen – Marken låg stilla

Ensimmäisessä osto-oppaassamme listaamme 50 aidosti tarpeellista kokoelmalevyä. Nämä kokoelmat ovat ehdottomasti paras tapa tutustua artisteihin, joiden tuotanto on niin laaja, epätasainen tai hankalasti saatavissa, että kuluttajan sormi menee helposti suuhun.

Kaikki listalla olevat levyt ovat yhden tai kahden levyn laajuisia kokoelmia. Bokseja ei siis joukosta löydy.

Mitä levyjä listalle mielestäsi kuuluisi? Anna kommenttisi jutun lopussa tai lähetä ehdotuksesi perusteluineen osoitteeseen antti@nrgm.fi, niin otamme sen huomioon, kun laadimme kokoelmalevyjen osto-oppaan toisen osan!

01Aphrodite’s Child:
Singles+ (2003)
Kreikan kauneimmat karvapeikot Vangelis ja Demis Roussos loivat huimaa psykedeliaa ennen soolouriaan, Vangelis elokuvasäveltäjänä ja Roussos euroiskelmän vaikuttavimpana vibratona. 37 kappaletta.
Kuuntele: It’s Five O’Clock.

02 The Associates:
Singles (2004)
Morrisseytä (William, It Was Really Nothing) ja Robert Smithiä (Cut Here) inspiroineen Billy Mackenzien teatraalinen skottipopyhtye on 1980-luvun alun taidepopin unohdettuja helmiä. 28 kappaletta.
Kuuntele: Party Fears Two.

03 Beastie Boys:
Anthology – The Sounds of Science (1999)
Uraauurtavan hiphoptrion tuplakokoelma huomioi hittien lisäksi yhtyeen rohkeat seikkailut jazzin ja hardcoren maailmassa. 42 kappaletta.
Kuuntele: Shake Your Rump.

04 Billy Bragg: Must I Paint You a Picture? (2003)
Sympaattisen folkpunk-laulajan kokoelma on tuplalevyllinen työväen asiaa. Braggin kappaleista ovat onnistuneita versioita tehneet muun muassa Kirsty Maccoll (A New England) ja Dubstar (St. Swithin’s Day). 40 kappaletta.
Kuuntele: Greetings to the New Brunette.

05The Brian Jonestown Massacre: Tepid Peppermint Wonderland (2004)
Ondi Timonerin DiG!-dokumentin huuruisten antisankarien parhaat. Kokoelman julkaisun aikaan bändillä oli vyöllään jo yhdeksän albumia ja vuori pienjulkaisuja. 38 kappaletta.
Kuuntele: Nevertheless.

06The Chameleons:Return of the Roughnecks (1997)
Manchesterin postpunksuuruuden majesteettiseen sointiin on kylvetty Interpolin ja Editorsin siemen. Kokoelman rajoitetulla erikoisversiolla on mukana harvinainen Tony Fletcher EP. 14 kappaletta.
Kuuntele: Second Skin.

07The Chills:
Heavenly Pop Hits – The Best of Chills (1995)
1980-luvun jälkipuoliskon helmeilevintä kitarapoppia tehneen uusiseelantilaisyhtyeen parhaat. Kokoelma kattaa yhtyeen uran neljän ensimmäisen albumin ajalta. 16 kappaletta.
Kuuntele: Pink Frost.

08 Cocteau Twins:
Stars and Topsoil (2000)
Kottikärryllisen levyjä julkaisseen dreampop-pioneerin kimaltavimmat kristallisoinnut näppärässä paketissa. Vuodet 1982–1990 kattavalla levyllä on biisejä kuudelta albumilta ja kuudelta EP:ltä. 18 kappaletta.
Kuuntele: Carolyn’s Fingers.

09 The Damned:
Smash It Up – The Anthology 1976–1987 (2002)
Lontoolaisbändin parhaat niin punk-, new wave- kuin goottikausiltakin. The Damnedin voi tänä kesänä nähdä Tammerfestissä ja Helsingin Tavastia-klubilla. 35 kappaletta.
Kuuntele: Smash It Up (Part 2).

10 Dead Can Dance:
Wake (2003)
Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin maailmanmusiikkia, ambientia ja goottisävyjä yhdistäneen taiderockyhtyeen seitsemän albumia käsittävän tuotannon helmet yksissä kansissa. 26 kappaletta.
Kuuntele: Rakim.

11 Dead Moon:
Echoes of the Past (2006)
Fred Colen työtäpelkäämättömän garagepunktrion kokoelma on Nuggetsin veroinen aarreaitta, jonka julkaiseminen on yksi Sub Popin suurimmista kulttuuriteoista levy-yhtiön historiassa. 49 kappaletta.
Kuuntele: Ricochet.

12 The Divine Comedy:
A Secret History (1999)
Brittiläisen barokkipopparin Neil Hannonin yhtyeen ensimmäiset viisi albumia napakasti tiivistettynä. Rajoitetulla versiolla on mukana ansiokas, harvinaisuuksista koottu kakkoslevy. 17 kappaletta.
Kuuntele: National Express.

13 Donovan: Troubadour –
The Definitive Collection 1964–76 (1992)
Linjakas tuplakokoelma kattaa skottilaulajan uran helmet alkuvaiheen folk-laulelmista pehmopsykedelian klassikoiden kautta 1970-luvun lempeään aikuispoppiin. 44 kappaletta.
Kuuntele: Wear Your Love Like Heaven.

14The Durutti Column:
The Best of the Durutti Column (2004)
Manchesterin kitaravelhon Vini Reillyn levyt ovat niin hankalasti saatavilla, että hänen tuotantoonsa tutustuminen kannattaa aloittaa tästä erinomaisesta tuplasta. 30 kappaletta.
Kuuntele: Otis.

15Eels: Meet the Eels – Essential, Vol. 1 1996–2006 (2008)
Mark ”E” Everettin melankolisimmat poplaulut mainion bonus-dvd:n höystäminä. Tsekkaa myös harvinaisuuksista koottu rinnakkaisjulkaisu Useless Trinklets! 24 kappaletta.
Kuuntele: Susan’s House.

16 Erasure: Pop! 20 Hits (1992)
Aliarvostetun syntikkapopduon kaikki olennainen löytyy tältä kokoelmalta. Vuonna 2009 julkaistulla Pop! 40 Hits -kokoelmalla biisien keskimääräinen taso on huomattavasti heikompi. 20 kappaletta.
Kuuntele: A Little Respect.

17 Felt: Absolute Classic Masterpieces (1992)
Belle & Sebastianin Stuart Murdochin suosikkiyhtye julkaisi 1980-luvulla kymmenen albumia ja kahdeksantoista singleä, joiden kaikkien a-puolet löytyvät tältä vaatimattoman näköiseltä kokoelmalta. 18 kappaletta.
Kuuntele: The Day the Rain Came Down.

18 The Field Mice:
Where’d You Learn to Kiss That Way (1998)
Sarah Recordsille levyttänyt tweepopin kulttinimi saa arvoisensa kohtelun tällä tupla-albumilla. Sisältää muun muassa Saint Etiennen versioiman Kiss and Make Upin. 36 kappaletta.
Kuuntele: Canada.

19 Grandmaster Flash, Melle Mel & The Furious Five:
The Definitive Groove Collection (2006)
Hiphopin pioneeriryhmän albumit ovat epätasaisia ja vaikeasta saatavissa, joten levyhyllyyn kannattaa hankkia alkajaisiksi tämä Rhino Recordsin tupla. 23 kappaletta.
Kuuntele: White Lines (Don’t Do It).

20 Guided by Voices: The Best of Guided by Voices – Human Amusements at Hourly Rates (2003)
Noin 74 500 albumia julkaisseen surinarockjumalan kokoelma tarjoaa vain kurkistuksen Robert Pollardin maailmaan – mutta edes sen. 32 kappaletta.
Kuuntele: I Am a Tree.

21 Richard Hell: Spurts – The Richard Hell Story (2005)
New York -punkin pioneerin ura The Neon Boysista Televisionin ja Voidoidsin kautta Sonic Youthin Thurston Mooren ja Steve Shelleyn sekä Gumballin Don Flemingin kanssa perustettuun Dim Starsiin. 21 kappaletta.
Kuuntele: Baby Huey [Dim Stars].

22 Daniel Johnston: The Late Great Daniel Johnston – Discovered Recoverd (2004)
Outsider-laulajan ”hitit” sekä alkuperäisinä että tunnettujen fanien, kuten Tom Waitsin, The Flaming Lipsin, Beckin ja TV on the Radion, versioina. 36 kappaletta.
Kuuntele: True Love Will Find You in the End.

23 Grace Jones: 20th Century Masters – The Millennium Collection (2003)
Kaikki olennainen rautamatamin erittäin epätasaiselta uralta. 20th Century Masters on Essentialin tapaan muutenkin kokoelmasarja, johon voi yleisesti ottaen luottaa. 11 kappaletta.
Kuuntele: My Jamaican Guy.

24Kollaa Kestää: Kokonaan – Jäähyväiset aseille (1995)
Tampereen ja kenties koko Euroopan sympaattisimman punkbändin koko tuotanto, joukossa Magazine-laina Syksy (Shot by Both Sides) ja Liisa Tavin tunnetuksi tekemä Jäähyväiset aseille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Kirjoituksia kellarista.

25 The Left Banke: There’s Gonna Be a Storm – The Complete Recordings 1966–1969 (1992)
Walk Away Reneen säveltänyt barokkipopyhtye on pakollinen tutustumiskohde kaikille Lovensa ja The Zombiesinsa ahmineille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Pretty Ballerina.

26 Mana Mana:
Complete… kaikki (1996)
Kaikki, mitä Joensuun ja Suomen synkin yhtye ehti äänittää ennen keulahahmonsa Jouni Mömmön itsemurhaa. Sisältää muun muassa omaleimaisen version Neljän ruusun kappaleesta Suikki! 18 kappaletta.
Mana Mana: Totuus palaa.

27 New Order: Singles (2005)
Lukuisista vuosien varrella julkaistuista New Order -kokoelmista ylivoimaisesti asiallisin. Varo etenkin sortumasta vuonna 2002 julkaistuun tynkäkokoelmaan International! 31 kappaletta.
Kuuntele: Bizarre Love Triangle.

28 Noitalinna Huraa!: Riittäähän noita linnassa (1997)
Otsikkonsa ankeasta sanaleikistä huolimatta mainio pikakurssi neljä albumia julkaisseen peräseinäjokelaisyhtyeen herkkään ja fantastiseen maailmaan. 21 kappaletta.
Kuuntele: Sirkus.

29 Orchestral Manoeuvres in the Dark: Messages – Greatest Hits (2008)
Paljon muutakin kuin Enola Gayn tehnyt OMD oli ennen kaikkea singlebändi, joten tämän parempaa tutustumistapaa yhtyeeseen ei ole eikä tule. 20 kappaletta.
Kuuntele: Messages.

30 Kari Peitsamo: Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin (2003)
Hullukaan ei lähde perkaamaan nokialaisartistin tuotantoa albumi albumilta, kun vaihtoehtona on hankkia tämä erinomaisen kattava tuplakokoelma. Sisältää peräti 68 (!) kappaletta.
Kuuntele: Pallo.

31 Penguin Café Orchestra: Preludes, Airs & Yodels (1996)
Kamarimusiikki, folk ja musique concrète kohtaavat viehättävällä ja maanläheisellä tavalla tällä englantilaisyhtyeen retrospektiivilla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Perpetuum Mobile.

32 Pet Shop Boys:
Discography (1991)
Aina ja ikuisesti paras Pet Shop Boys -kokoelma, vaikkakin vain yhden levyn laajuinen. Discography on lähtölaukaus rakkaudelle, josta ei ole paluuta. 18 kappaletta.
Kuuntele: Left to My Own Devices.

33 Prefab Sprout: 38 Carat Collection (1999)
1980-luvun fiksuimman brittipopbändin kokoelma on rakenteeltaan esimerkillinen: ykköslevyllä kaikki singlet, kakkoslevyllä albumiraitojen parhaat. Täyttä timanttia. 38 kappaletta.
Kuuntele: Goodbye Lucille #1.

34 Radiopuhelimet:
Varmaa hapuilua 1987–2002 (2006)
Sahatkaa! Oulun, Suomen ja koko maailman suoraselkäisimmän kitararockpartion ensimmäiset viisitoista vuotta timanttiseksi tuplakokoelmaksi puristettuna. 42 kappaletta.
Kuuntele: Jäämeri.

35 Saint Etienne: London Conversations (2008)
Tanssipopyhtyeen parhaat kahdella levyllä, jotka molemmat muodostavat oman, bändin siihenastisen uran kattavan kronologisen kokonaisuutensa. 36 kappaletta.
Kuuntele: Nothing Can Stop Us.

36 Screaming Trees:
Ocean of Confusion – Songs of Screaming Trees 1989–1996 (2005)
Kattava kokoelma grungesuosikin huippuvuosista. Bändin varhaisvaiheisiin voi tutustua Anthology: SST Years 1985–1989 -kokoelman avulla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Alice Said.

37 Sisters of Mercy: A Slight Case Of Overbombing, Greatest Hits Vol. 1 (1993)
Goottirockyhtyeen singlet muodostavat kivikovan kokonaisuuden. Yhtyeen varhaistuotantoon voi tutustua Some Girls Wander by Mistake -kokoelman avulla. 12 kappaletta.
Kuuntele: Lucretia My Reflection.

38 Slowdive:
Catch the Breeze (2004)
Tuplalevyllinen shoegazingin sulosointuja kolme studioalbumia ja paksun tukun EP-levyjä tehtailleelta brittiyhtyeeltä, jonka levyjä ei kaupoista helposti löydä. 25 kappaletta.
Kuuntele: Alison.

39 Patti Smith:
Land 1975–2002 (2002)
Erinomainen oikoreitti punkin hovirunoilijattaren monipolviseen uraan. Ykköslevyltä löytyvät hitit, kakkoslevyltä harvinaisuudet. 30 kappaletta.
Kuuntele: Frederick.

40 Sparks:
Profile – The Ultimate Sparks Collection (1991)
Rhinon taatulla asiantuntemuksella koottu tupla on erinomainen pikakurssi kummajaismaisen popduon ensimmäiseen kahteen vuosikymmeneen. 40 kappaletta.
Kuuntele: Amateur Hour.

41 Stereolab:
Serene Velocity (2006)
Näppärin aloittelijan opas taidepopyhtyeen mahdottoman laajaan tuotantoon. Nälkäiset voivat sijoittaa rahansa suoraan Oscillons from the Anti-Sun -boksiin. 16 kappaletta.
Kuuntele: Cybele’s Reverie.

42 Swervedriver: Juggernaut Rides ‘89-’98 2CD (2005)
Aliarvostetun vaihtoehtorockyhtyeen ura kiteytyy kristallinkirkkaasti tällä tuplakokoelmalla. 33 kappaletta, joista kuuttatoista ei löydy bändin levyiltä.
Kuuntele: Duel.

43 Teenage Fanclub: Four Thousands Seven Hundred and Sixty-Six Seconds –
A Short Cut to Teenage Fanclub (2003)
Lähes aukoton best of melodisen skottibändin tuotannosta. Pakkohankinta jo Did I Say -biisin takia! 21 kappaletta.
Kuuntele: Mellow Doubt.

44 The The: 45 RPM – The Singles of The The (2002)
Älykkään brittipopin maestron Matt Johnsonin olennaisimmat kappaleet bändin kuudelta albumilta alkuperäisinä ja 12-tuumaisilla julkaistuina remix-versioina. 23 kappaletta.
Kuuntele: Uncertain Smile.

45 The Triffids: Wide Open Road – The Best of The Triffids (2010)
Dominon parrasvaloihin palauttama australialaisyhtye kuuluu
1980-luvun hienostuneen kitararockin vaiettuihin suuruuksiin. 18 kappaletta.
Kuuntele: Beautiful Waste.

46 Visage: Fade to Grey –
The Best of Visage (1994)
Epätasaisia albumeja tehneen syntikkapopyhtyeen olennaisimmat hetket mahtuvat tälle napakalle, vuoden 1983 kokoelmasta laajennetulle best-ofille. 12 kappaletta.
Kuuntele: Fade to Grey.

47 Scott Walker: Boy Child – The Best of Scott Walker 1967–1970 (1990)
Mestaribaritonin omat sävellykset viideltä ensimmäiseltä sooloalbumilta muodostavat huimaavan kokonaisuuden. 20 kappaletta.
Kuuntele: The Seventh Seal.

48 X: The Best – Make the Music Go Bang! (2004)
Rhinon asiantuntemuksella koottu tuhti tupla niputtaa yksiin kansiin viisitoista vuotta parasta Kalifornia-punkia. Muuta ei John Doen koplalta tarvitse. 46 kappaletta.
Kuuntele: Johny Hit and Run Paulene.

49 Yello: Essential (1992)
Euroopan eksentrisimmän ja viiksekkäimmän elektropopduon hittikokoelma on hämmästyttävästi myös yhtyeen yhtenäisin albumikokonaisuus. Omituiselle ystävällesi. 16 kappaletta.
Kuuntele: Bostich.

50 Yo La Tengo: Prisoners of Love – A Smattering of Scintillating Senescent Songs 1984–2003 (2005)
Kaikki oleellinen New Jerseyn nukkavieruilta indiepopveteraaneilta. Saatavilla myös harvinaisuuskokoelmalla laajennettuna triplalevynä. 26 kappaletta.
Kuuntele: From a Motel 6.